tiistaina, joulukuuta 30, 2014

Onko politiikka ammatti?

Kim Simonssonin työ Fiskarsin kesänäyttelyssä 2014
Onko politiikka ammatti? Kysymys on esitetty minulle vuosien varrella moneen kertaan. Voiko politiikassa olla töissä? Kuulostaa epämääräiseltä. Politiikka ei ole paikka tai ammattinimike, vaikka se kummittelee kaikkialla. ”Henkilökohtainen on poliittista” ja ”politiikka on yhteisten asioiden hoitoa” ja mitä niitä sananparsia olikaan.

Heikki Paloheimon ja Matti Wibergin määritelmän mukaan  ”politiikka on sellaista ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa esiin nousevien ongelmien käsittelyä, missä ihmiset pyrkivät edistämään omia tavoitteitaan erilaisia vallankäytön keinoja käyttäen.”  Määritelmiä löytyy kokonaisen opintokokonaisuuden verran ja vauhtia määrittelyyn haetaan aina antiikin kreikasta alkaen. Politiikka on siis toimintaa. Se on itse asiassa aika arkista ihmisten välistä kanssakäymistä, jota tapahtuu hyvin monilla elämänalueilla. Se ei siis ole työtä, ei ainakaan, kun puhutaan vaikkapa luokan vanhempaintoiminnasta tai hyväntekeväisyysjärjestön rahankeruumyyjäisistä. Se ei ole työtä myöskään poliittisen puolueosaston johtokunnassa eikä edes kunnallisissa luottamustehtävissä, vaikka niihin saa uppoamaan aikaa vaikka kuinka paljon.

Minulle hyvään elämään kuuluu ripaus kansalaistoimintaa. On hienoa, jos pystyy paitsi toteuttamaan itseään, toimimaan myös hyvänä kansalaisena jollakin tavalla muiden hyväksi.  Ja tämä toiminta voi olla ihan mitä vaan ystävien auttamisesta harrastus- ja järjestötoimintaan.  Aristoteleskin oli samaa mieltä. Ihminen on yhteisöllinen olento, joka saa antaessaan muille ja toimiessaan yhdessä muiden kanssa. Siksi pidän kaikkien osallisuutta yhteiskunnassa tärkeänä päämääränä. Tai ainakin mahdollisuutta osallisuuteen.

Olen löytänyt itseni aina monenlaisesta harrastus- ja yhdistystoiminnasta, jonka raja varsinaiseen poliittiseen toimintaan on häilyvä. Myös poliittinen toiminta valtuutettuna ja lautakuntatasolla on minulle pitkälti antoisa harrastus, tosin aika aikaavievä sellainen.  Kun olin yksityisen konsulttiyrityksen palveluksessa, huomasin, että itselleni tuotti päänvaivaa se, että työlle olisi ollut hyvä antaa kaikkensa. Samalla en olisi voinut olla mukana niin monenlaisessa kansalaistoiminnassa, kuin olisin halunnut. Myös ajatus siitä, että asiakkaat eivät pidä minua tarpeeksi neutraalina, jos minut liitetään johonkin puolueeseen, kahlitsi jonkin verran. 

Tämä on tämän päivän työelämän kääntöpuoli ja vaikuttaa myös siihen, miten hyvin yhteiskunta voi toimia ja ihmiset pystyvät ottamaan siihen osaa. Toisena puolena osallisuuteen on taas se, että osa ihmisistä on oman toimeentulonsa ja elämänhallintansa kanssa sellaisessa umpikujassa, että jää siksi syrjään.

Kansalaisuuteen kuuluu vapaaehtoisuuden idea. Kun toimii yhdessä ja auttaa auttamisen ilosta, ei ole tapana perätä vastiketta.  Jos politiikka on kansalaisuuden toteuttamista, politiikka ei tämän perusteella voisi olla työ, josta maksetaan palkkaa. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen.

Edustuksellisessa demokratiassa kansa valitsee edustajansa kuntien valtuustoihin ja eduskuntaan. Kansanedustajuus oli ennen sivutoiminen luottamustehtävä, jonka ohella hoidettiin muita töitä. Valtuustotyö on tätä edelleen. Eduskunta on kansallisessa päätöksenteossamme ylin ja tärkein päätöksentekoelin, joka säätää kaikki yhteiskuntamme toimintaa ohjaavat lait. Yhteiskunnan monimutkaistuessa lainsäädäntötyö on muuttunut päätoimiseksi luottamustehtäväksi, josta maksetaan myös korvausta. Työtä riittää ihan reilusti eikä sitä pysty hoitamaan enää oman muun työn ohella vasemmalla kädellä. Tehtävään on paneuduttava ihan kunnolla.

Jos ajatellaan kuinka suuri armeija asiantuntijoita ja virkamiehiä valmistelee lakeja eduskunnan päätettäväksi, olisi outoa, jos samoja asiantuntemusta vaativia lakeja hyväksyisivät pelkät harrastelijat ja tumpelot. Asiantuntijoillekin maksetaan siitä, että he ovat ammattilaisia,  osaavat asiansa ja käyttävät siihen aikaansa. Jonkinmoista korvausta luottamustehtävään käytetystä ajasta ja oman aiemman ammatin hyllytyksestä ja toimeentulon menetyksestä siis pitää maksaa. Muuten ketään ei saada suostumaan tehtävään ja demokratia kärsii.

Politiikka kansanedustajan tehtävässä lähenee ammattia. Sen sijaan niille, jotka työskentelevät palkattuina työntekijöinä puolueiden palveluksessa, erityisavustajina ja muina neuvonantajina, politiikka on yksiselitteisesti ammatti. Vaaleilla valitun luottamushenkilön asema ammattilaisena ei ole silti ihan selkeä.  Kansan valitsema luottamushenkilö ei ole työsuhteessa eikä hänellä ole työaikoja. Työnantajakin on niinkin selkeä taho kuin kansa ja työpaikka on katkolla tasaisin väliajoin vaaleissa.

Politiikka on ollut minulle pitkälti elämäntapa, johon minulla on myös kutsumus (kuudes kausi valtuustossa kertoo jotakin altistuksen määrästä). Kansanedustajalta voi minusta silti edellyttää myös ammattimaista otetta. Kansanedustaja voi olla tehtävässään silkasta aatteen palosta ja innostuksesta, mutta työ ei ole kovin tuloksellista, jos osaaminen on kehnoa. Jos taas kansanedustaja toimii kuin missä tahansa työpaikassa pakolliset hommat hoitaen ilman poliittisen vaikuttamisen kipinää, tehtävästä jää kansalaisulottuvuus uupumaan. Unohtuu se politiikka ja tavoitteet, joiden perusteella kansa on valtakirjan tehtävän hoitamiseksi antanut.

Entä mitä on poliittinen ammattitaito? Onko se samaa kuin asiantuntijaosaaminen? Virkamiesten ja tutkijoiden osaamista yhdistää syventyminen tiettyyn aihekokonaisuuteen ja se hallitseminen perusteellisesti. Poliittisessa osaamisessa on syytä tuntea mielellään erittäin hyvin monia asiasisältöjä, mutta olennaista on laaja-alaisuus. Kun asiantuntija maalaa pienellä pensselillä tarkkaa jälkeä pienelle paperille, poliitikko ottaa käteen ison sudin tai peräti telan ja maalaa kokonaisen seinän. Se on poliittista osaamista, että kykenee omaksumaan olennaista ajankohtaista tietoa ja muodostamaan käsityksen siitä, mikä on tässä ajassa keskeistä ja mihin suuntaan kehitystä olisi hyvä viedä. Ja hyvä olisi edes osata kysyä oikeita kysymyksiä ja mielellään vieläpä oikeista paikoista.

Politiikassa toimitaan sekä asiantuntijoiden että kansalaisten parissa ja tehtävässä edellytetään hyviä tuntosarvia. Se missä ovat keskeiset haasteet ja ajan merkit, pitäisi aistia kansalaisten mielenliikkeistä sekä asiantuntijoiden tuottamasta tutkimustiedosta ja raporteista. Hyvään ammattitaitoon kuuluu tiedon omaksumisen lisäksi myös vuorovaikutus- ja viestintätaidot. Muuten mistään ei tule mitään.

Mitä suurempi osa ihmisistä on kiinnostunut politiikasta ja paneutuu siihen, sitä tiukempaan syyniin ehdokkaat joutuvat. Minusta puolueilla on tärkeä rooli kansalaisten aktivoinnissa ja toimimisessa eräänlaisina demokratiakeskuksina. Ne nostavat tärkeinä pitämiään kysymyksiä poliittisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon esityslistalle, ne ylläpitävät jäsentensä poliittista aktiivisuutta ja parhaimmillaan saavat kansalaiset kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista.

Politiikka on siis mitä suuremmassa määrin myös työtä ja ammatti, kun puhutaan kansanedustajan tehtävästä. Työ on kuitenkin määräaikainen luottamustehtävä. Olisi kaikkien etu, että kansanedustajiksi valikoituisi mahdollisimman hyviä päätöksentekijöitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.