torstaina, tammikuuta 30, 2014

Unsere Mütter, Unsere Väter ja litra kyyneliä

Minulle tuli pakottava tarve jakaa televisiokokemukseni, koska se oli niin vavisuttava ja hieno. Kyse on Ylen esittämästä minisarjasta Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, Unsere Väter), jonka viimeinen jakso näytettiin tiistaina. En oikein tiedä, miksi se vetosi minuun niin voimallisesti. Ehkä ajankohta oli otollinen. Kaipasin jostain syystä juuri nyt heittäytymistä tarinan vietäväksi ja suurten tunteiden virtaan. Tai sitten Kjell Westön kirja Kangastus 38 oli virittänyt minut sopivalle taajuudelle. Westön kirjassa sukellettiin 1930-luvun Helsinkiin ja erään ystäväpiirin elämään. Kuvattu ajan henki oli kova ja armoton ja enteili sotaa. Myös Saksan kansallissosialismin noususta puhuttiin.  


Sodan sukupolvi kuvasi Saksaa sodassa viiden parikymppisen nuoren silmin. Se jatkoi ajallisesti siitä, mihin Kjell Westön kirja jäi. Sarjan pääpaino oli tietenkin sodan kuvaamisessa, mutta ehkä eniten siinä kuitenkin kuvattiin ihmistä. Ihmiset joutuivat kamppailemaan elämästä ja kuolemasta. Kun ohjenuorana oli ”tapa tai tulet itse tapetuksi”, ihmisestä kuoriutuivat esiin ne kaikkein raadollisimmat puolet. Sarjassa ihmiset joutuivat jatkuvasti vaikeiden moraalisten valintakysymysten eteen.  Myös ystävyys ja läheiset siteen joutuivat koetukselle. Vai mitä pitäisi sanoa tilanteesta, jossa parhaat ystävykset joutuvat katsomaan toisiaan aseen tähtäimestä? Myös se raastaa, että rakkaimmistaan joutuu jatkuvasti eroamaan eikä tiedä, näkeekö näitä enää koskaan.

On hyvä nähdä sotaelokuva vaihteeksi saksalaisten näkökulmasta. Kun II maailmansotaa on jo kuvattu elokuvissa paljon ja aikaa tapahtumista on kulunut, voi huomata, että ihminen on sodassa sittenkin aika samanlainen. Vain vihollinen vaihtuu. On myös kiinnostava huomata, kuinka sodassa alussa ollaan intomielisiä ja uskotaan omaan voittoon. Vihollisesta maalataan petomainen kuva. Kun sota jatkuu jatkumistaan ja tovereita kuolee ympäriltä, sodan tarkoitus alkaa parhaallekin sotilaalle hämärtymään. Ylevät isänmaalliset sankaruuspäämäärät korvautuvat pelkällä selviytymisellä. Lopulta yhä useamman sotilaan mieleen hiipii epäilys, että he ovatkin ehkä vain tykinruokaa ja pelinappuloita.

Viiden nuoren ystävän tarinaa kuljetetaan läpi sodan vaiheiden. Ystävien tiet eroavat ja risteävät matkan varrella. Läheisten kohtaamiset ovat sarjan tunteellisinta antia. Joissain kohdissa tunteita herättävää on se, ettei tunteita voikaan näyttää. Ei, vaikka edessä seisoisi kauan kaivattu elämän rakkaus. Tunteet ovat niin voimakkaat, että ne ehkä veisivät mennessään. Siksi ne on parasta haudata. Sodasta selviää, jos onnistuu vastustamaan inhimillisyyttä, sarjassa sanotaan. Tämä ajatus on sykähdyttävä kaikessa surullisuudessaan.

Toisin kuin monessa muussa sotaelokuvassa, tässä pahoja eivät olleet vain viholliset. Myös sarjan päähenkilöt tekevät vähemmän yleviä tekoja. Sairaanhoitajana sotasairaalassa toiminut Charly antoi ilmi hyvän hoitajakollegansa, koska tämä osoittautui juutalaiseksi. Laulaja Greta hankkiutui suhteeseen epämiellyttävän SS-upseerin kanssa edistääkseen omaa uraansa sekä hankkiakseen juutalaiselle poikaystävälleen Viktorille matkalipun ulkomaille. Veljekset Wilhelm ja Friedhelm joutuivat rintamalla tappamaan ja teloittamaan - myös siviilejä.

Sarjan päähenkilöitä ei kuvata sen paremmiksi ihmisiksi kuin muitakaan, mikä teki heistä inhimillisiä ja toi henkilöt lähelle. Vaikutelmaa voimisti se, että sarjan veljeksistä vanhin, Wilhelm toimi myös tarinan kertojana. Hänen äänensä kertaa väliin sodan vaiheita ja omia tunnelmia päiväkirjamaisesti. Lopussa on vaikuttavaa, kun lopputeksteinä näkyy kunkin ystävän syntymä- ja kuolinvuodet. Wilhelm, tarinan kuvitteellinen kertoja, on edelleen elossa. Se oli jotenkin hyvin liikuttavaa. Minulle tuli olo, että haluaisin nähdä tämän 94-vuotiaan miehen, halata häntä ja surra hänen kanssaan.

Sarjan tunteellisimpiin kohtauksiin kuuluu kohtaus, jossa Charly kohtaa Wilhelmin aivan sodan lopussa sotasairaalan pihalla. Hän oli luullut Wilhelmin kuolleen jo ajat sitten. Kohtaamisessa purkautui koko tunteiden kirjo. Toivo oli kummallakin jo ajat sitten kuollut ja sen pieni pilkahdus tuottikin vain tuskaa. Tähän sydäntäriipaisevaan kohtaukseen tiivistyi koko sarjan lumo.

Myös sarjan loppukohtaus raunioituneessa Berliinissä on vaikuttava. Jäljelle jääneet ystävät tapaavat, mutta kukaan ei osaa enää iloita. Itse jään miettimään, miten kävi Charlyn ja Wilhelmin rakkauden. He molemmat olivat lopussa paikalla, mutta päällimmäisenä tunteena oli pelkkä alakulo. Mietin, miten ihmeessä he selviävät kokemustensa kanssa elämässä eteenpäin. Miten kukaan selvisi?


Ehkä juuri eteenpäin meno auttoi selviämään. Raunioista oli rakennettava uutta ja elämän oli jatkuttava. Lapsia alkoi syntyä ennätysmäärin ja se piti ajatukset tulevassa. Minulle tarinasta välittyy pakahduttava suru, jonka kokeminen kuitenkin tuntui puhdistavalta. Ehkä surematonta surua pyörii vielä meidänkin keskuudessamme. Esimerkiksi Friedhelmin persoona ja kohtalo jäi kovasti askarruttamaan. Sarjan tarina oli muihin sotamuisteloihin nähden sillä lailla erilainen, että siinä sodan kokenut Wilhelm kertoi tarinansa kaunistelematta omat heikot kohtansa paljastaen.  Se herätti myötätunnon. Tällainen tarina on tosi.

**

PS: Sanotaan, että sodan tunnevaikutukset näkyvät edelleen meidänkin keskuudessamme mm. työelämän pakonomaisena hämmentämisenä ja armottomuutena heikkoutta kohtaan. Tunteisiin eläytymisen sijaan meillä on opetettu sivuuttamaan tunteet. Tässä eräs linkki aiheesta.