sunnuntaina, marraskuuta 17, 2013

Mikä siinä on että luovasti kirjoittaminen on niin vaikeaa?

Yksitoistavuotias poikani tuli innoissaan kuvataidekoulusta. Heillä oli ollut siellä tehtävänä kirjoittaa tarina surrealistisesta kuvasta. Se oli ollut kuulemma todella hauskaa. Kummallisen kuvan innoittamana tarinaa oli riittänyt ja sitä oli keksinyt ilman minkäänlaista vaivaa. Tämä hulvattoman luova piirtäjä ja tarinaniskijä valitteli kyllästyneensä viime aikoina omiin juttuihinsa ja piirtäminenkin oli tökkinyt. Ilmeisesti ”korkea” 11-vuoden ikä oli tehnyt tehtävänsä. Lapsenmieleen oli alkanut pesiytyä itsekrittiikkiä ja ankaran yliminän puhetta.

Julia Cameronin kirjassa ”Tie luovuuteen” annetaan vinkkejä, miten vaientaa oma sisäinen kriitikko ja miten avata kanavat luovuudelle. Kirja on suunnattu nimenomaan oppaaksi kirjoittamiseen. Yritin itse noudattaa sen oppeja taannoin. Kirjoitin kolmen kuukauden ajan aamusivuja, eli päiväkirjatyyppistä tajunnanvirtaa ennen kun yliminä oli herännyt teilaamaan ja heristelemään sormeaan. Ihailen sitä, kun jotkut osaavat maalata sanoilla kokonaisia maisemia mielen maisemat mukaan lukien. Itselleni kirjoittaminen on enemmänkin loogista ajattelua kuin luovaa irrottelua. Mutta niin ei ole aina ollut.

Löysin kerran kasan vanhoja kouluaineitani ja olin unohtanut, että johonkin 12 vuoden iän kieppeille asti olin varsinainen satutäti. Tarinani olivat hyvin mielikuvituksekkaita ja ne olivat selvästi lähteneet lentoon. Erään aineen perään opettaja oli kirjoittanut pitkän sepustuksen siitä, kuinka oikeassa elämässä tärkeämpää on kirjoittaa asia-aineita eikä tarinoita. Hän valisti, että asiatekstejä tarvitaan enemmän, vaikka jossakin lomakkeissa. Ilmeisesti otin opettajan sanat todesta tai sitten kyse oli normaalista kehitysprosessista kun oma lennokkaiden tarinoiden aikakauteni päättyi. Sittemmin olen kirjoittanut paljon kaikenlaista, blogeja ja asiatekstejä, mutta mitään kirjallista kaunosielua minusta ei ole koskaan tullut.

Takaisin Cameronin luovuuskirjaan. Vaikka kirjoitin uskollisesti aamusivuni, en suoranaisesti puhjennut sanalliseen kukkaan. Mutta se ei haitannut. Harjoitukset olivat muuten antoisia. Kirjassa huomautettiin, että harjoitusten avulla joku saattaakin alkaa ilmentää omaa luovuuttaan jollain aivan muulla kuin kirjallisella saralla. Niin kävi myös minulle. Työväenopistossa, jossa opiskelen käsityön taiteen perusopinnoissa sekä keramiikassa, aloin tehdä toinen toistaan hullumpia töitä. Suorastaan innostuin eikä hölmöhköille ideoille ole ollut sen koommin loppua näkyvissä. Vai mitä pitäisi sanoa turbaanimallisesta pannumyssyä muistuttavasta pehmoturvakypärästä, jossa on tyyny valmiina torkkuja varten? Suunnittelin sellaista, mutten ole (vielä) toteuttanut. Sen sijaan tein hellehatun, joka toimii myös hedelmäkorina.Tajusin vasta jälkikäteen, että oivallukseni näissä ”kätteni töissä” juonsivat juurensa aamusivuihin. Tie luovuuteen oli avautunut, mutta kokonaan muualle kuin edelleen älyllisenä pitämääni kirjoittamisen linnakkeeseen.

Toivottavasti oma poikani saa pidettyä luovuuden purot liikkeellä. Hyvä, että siihen löytyi avuksi hauska kuvasta kirjoittamisharjoitus. Itse olen kokeillut vastaavaa piirtämisen estoihin. Piirsimme työväenopistossa hiilillä musiikin tahdissa silmät kiinni vailla päämäärää. Näistä kuvioista tulikin todella hienoja ja juuri siksi, että niissä ei pyritty mihinkään.

Luovuus on omapäinen pullon henki, joka ei tule esiin kuin varovasti kutsumalla. Liika yrittäminen, ennakko-odotukset ja itse luodut paineet tukahduttavat. Luovuus on leikkiä ja lapsellista. Luova ei voi olla, jos ei uskalla heittäytyä ja luopua erilaisista uskottavuusrooleistaan. On myös pystyttävä sietämään omia surkeita tekeleitään. Siinä on kynnystä kerrakseen. Rumat käsityöt tuntuvat jostain syystä vähemmän kamalilta kuin huonot kirjalliset kyhäelmät. Ne vain eivät naurata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.