maanantaina, marraskuuta 18, 2013

Luovuuden poluilla, osa 2

Olen lyhyen ajan sisään kuullut pariinkin otteen radiosta mielenkiintoisia ohjelmia, joissa on pohdittu mitä luovuus on. Asia näköjään pyörii mielessäni, koska edellinenkin kirjoitukseni koski samaa teemaa. Luovuus tuntuu vain niin tärkeältä osalta ihmisyyttä, että jos emme anna sille sijaa virrata vapaasti, patoamme paljon myönteistä kehitystä ja haittaamme omaa hyvinvointiamme. Minusta luovuuden pitäisi antaa kukkia kaikkialla, myös niissä kaikkein epäluovimmissa ympäristöissä. On luovaa ajatella, että myös politiikka voisi olla luovuuden iloinen tyyssija. Tai kunnallishallinto. Tai työelämä.

Luovuus on usein kykyä ajatella asia toisin, hahmottaa, mikä on ongelma ja sen jälkeen keksiä ratkaisu. Se on kyky nähdä uusia asiayhteyksiä, kehittää epätavallisia ideoita, käsitteitä, tekniikoita ja intuitiota sekä etääntyä tavanomaisista ajatusradoista. Näin siis wikipedian mukaan.

Kuulin viime viikolla työväenopistossa vuoden tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgrenin luennon. Hänen tekemänsä taideprojektit olivat innostavia. Hän on erikoistunut tekemään ympäristö- ja yhteisötaideteoksia ihmisille, jotka asuvat laitoksissa. Ahlgren on työskennellyt paljon vanhusten hoivakodeissa, palvelutaloissa ja sairaaloissa. Hän kannatti prosentti taiteeseen -periaatetta ja esityksen kuultuani olen vakuuttunut, että taiteeseen satsaaminen kannattaa. Kyse ei ole pelkästä taulujen ostelusta julkisten tilojen seinille, vaan paljosta muustakin.

Ahlgren oli esimerkiksi toiminut vuoden yhteisötaiteilijana Aurora-kodissa Espoossa. Hän oli osa työyhteisöä, mutta teki ulkopuolisena tarkkailijana havaintoja ja kehittämisehdotuksia. Ne tähtäsivät vanhusten viihtymisen parantamiseen ja talon arkirutiinien kehittämiseen. Yksi esimerkki hänen havainnoistaan liittyi siihen, voisiko vanhuksille järjestää jotain tekemistä sen sijaan, että heitä alettiin valmistaa iltaunille jo seitsemän aikaan. Henkilökunnassa oli pakistanilainen mieshoitaja, joka oli puhunut pitkään siitä, kuinka voisi tuoda joskus pakistanilaisia ruokia tarjolle maisteltavaksi. Ahlgren keksi toteuttaa pakistanilaisen illan, jonne mieshoitaja järjesti hienot tarjoilut ja siskonsa tanssimaan. Hän ideoi myös monenlaisia muita pieniä iloja, kehitteli tilojen viihtyvyyttä ja kyseenalaisti joitakin hoitorutiineja. Tarkkailijan roolissa hän ihmetteli, kuinka vanhus oli toiminnassa ties kuinka monennella sijalla sen sijaan, että hän olisi ollut kaiken keskipisteenä. Ahlgrenilla oli toimintaan projektirahoitus, joten rahat eivät tulleet hoitolaitoksen niukasta budjetista.

Ahlgrenilla on ollut projekteja myös Jorvin psykiatrisessa yksikössä, hyvinkääläisessä Palvelutalo Mäntykodossa sekä Kontulan vanhusten keskuksessa. Kontulaan Ahlgren esimerkiksi ideoi piknik-kassit, joita oli yhteensä 12 erilaista hauskannäköistä kokonaisuutta. Ideana oli, että kun omainen tulee tapaamaan vanhusta, hän voi napata kassin kahvikalustoineen ja liinoineen mukaan ja mennä ulos piknikille.

Mielestäni Ahlgren toimi eräänlaisena organisaatiokonsulttina, mutta taiteilijana hänen ehdotuksensa olivat usein paljon luovempia ja maanläheisempiä, kuin mitä tyypillisissä konsulttihankkeissa tuotetaan. Silti ehdotuksilla tähdätään samaan, eli toiminnan kehittämiseen. Ahlgrenin ideat eivät olleet kalliita toteuttaa. Luennolla istui joukko käsityötaiteen opiskelijaa ja meille tuli heti mieleen, kuinka vastaaviin hankkeisiin voisi osallistaa apujoukoiksi myös harrastajia. Taiteilija olisi toiminnan aivot, mutta harrastajat voisivat tulla tekemiseen mukaan ja näin voisimme edistää yhteistä hyvää.

**
Luovia ihmisiä tarvitaan organisaatioiden ilmapuntareiksi. Siellä missä on luovuutta, on myös iloa ja viihtyvyyttä. Taideprojektin avulla voidaan löytää tapoja tehdä organisaatioista entistä toimivampia ja myös ruokkia niiden omaa luovuutta. En kuitenkaan ehdota, että taiteilijoita ostetaan organisaatiokonsulteiksi. Ahtaissa raameissa ideat tyrehtyvät. Luovuus kuihtuu, jos sille asetetaan paineita ja vaatimuksia. Taideprojektit kannattaa toteuttaa erillisen rahoituksen turvin, jotta toteuttajat säilyttävät riippumattomuutensa. Näin niissä syntyy aidosti rohkeita ja uusia ideoita.

Juha Jokelan Esitystalous2 -näytelmässä nähtiin mitä käy, kun taiteilijan niskaan kasataan paineita ja valmiita odotuksia. Siinä näytelmäkirjailija palkattiin Espoon brändiryhmän jäseneksi ja häneltä odotettiin vastausta Espoon kadonneeseen identiteettiin tilausnäytelmän muodossa. Ahdistavat ja kuristavat vaatimukset saivat näytelmäkirjailijan hulluuden partaalle ja koko hänen taiteilija-identiteettinsä joutui koetukselle. Isolla rahalla ostettuna vieraassa roolissa näytelmäkirjailijan taiteilijuus katosi. Luovuus ei kuuntele käskyjä.


Opin radio-ohjelmasta, että luovilla ja hulluilla ihmisillä on paljon yhteistä. Molemmat ovat erityisen herkkiä vastaanottamaan ympäristöstään erilaisia ärsykkeitä ja tietoa. Luova ihminen vain osaa yhdistellä käsittelemiään havaintoja monipuolisesti ja kykenee muokkaamaan niistä uudenlaisia ideoita. Tällainen tapa toimia olisi hyödyksi vähän kaikkialla. Ehkä Ahlgrenin kaltaisten yhteisötaideprojektien lisäksi kannattaisi nostaa yksilöiden luovuus kunniaan. 

Luovasti ajattelevista ihmisistä olisi taatusti nykyistä enemmän iloa monissa organisaatioissa - lähinnä neuvonantajaroolissa. Kovia tehoja vaatimalla luovat tyypit tosin menevät aivan kipsiin. Sekin kannattaa muistaa. Tulos tai ulos ei ole erityisen hedelmällinen maasto kehittämiselle ja uuden luomiselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.