tiistaina, tammikuuta 01, 2013

Riitasointuja Suomesta

Alun perin ajattelin, etten työnnä lusikkaani tähän soppaan. Sitten luin jutun uudelleen ja mietin, mikä siinä ärsytti niin monia. Kyse on Helsingin Sanomien 30.12.2012 julkaistusta Umayya Abu-Hannan kirjailijapuheenvuorosta.

Ensimmäisen lukukerran jälkeen jutusta jäi surumielinen olo. Pystyin omasta mielestäni samaistumaan siihen pettymykseen, joka syntyy kun henkilö ei pystykään saamaan hyväksyntää niiltä, joiden joukkoon hän haluaisi kuulua ja joita hän kenties arvostaa itse paljon. Kun kuvaan mukaan astuu oma pieni lapsi, se herkistää kenen tahansa tunteet. Se, että suhtautuminen pieneen lapseen on kylmää ja torjuvaa, satuttaa varmasti.

Se, että Umayya nostaa esiin liberaalin kansainvälisen porukan, ei johdu minusta siitä, että nämä olisivat kaiken pahan alku ja juuri. Minusta hän nostaa heidät esiin siksi, että hän olisi odottanut heiltä enemmän. Siksi puhe kääntyy suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen kykyyn hyväksyä erilaisuutta.

Olin ihmeissäni, kun silmiini osui muutama kylmä kommentti kirjoituksen johdosta. En edes vaivautunut kaivautumaan pahimpaan keskusteluun, sillä tiedän, että näissä asioissa se voi olla todella raakaa. Mutta se, että muutama minun fiksuna pitämäni henkilö oli voimakkaan ärsyyntynyt jutusta, oli minulle yllätys. Mietin miksi ja luin jutun uudelleen.

Edelleen se oli hyvin kirjoitettu artikkeli, jossa kirjoittaja tuo esiin vahvasti omat kokemuksensa. Juttu on täysin subjektiivinen ja siksi hyvä. Minä en tunne Umayyaa henkilökohtaisesti paitsi että möin hänelle taannoin Hietsun kirppiksellä poikani vanhat keltaiset crocsit. Ne tulivat hänen tyttärelleen. Jutusta noin 70 prosenttia on hyvin neutraalia tavaraa. Luultavasti viittaukset vähemmistövaltuutetun valintaan, presidentin itsenäisyyspäiväjuhliin ja Umayyan omaan poliittiseen taustaan olivat joillekin liikaa.

Minusta Eva Biaudet oli hyvä valinta vähemmistövaltuutetuksi ja Umayyan itsenäisyyspäiväjuhlan lappujuttu oli aikanaan minustakin vähän kummallinen, mutta se ei silti tehnyt kirjoituksesta huonoa. En myöskään koe, että Umayyan kirjoitus olisi ollut sen enempää narsistinen kuin mitkä tahansa omakohtaisiin tuntemuksiin perustuvat kirjoitukset joita lehdet ovat pullollaan.

Olisiko syynä ärsytykseen ollut se, että ulkomailta Suomeen tullut ja joidenkin mielestä jo täällä paljon saanut henkilö ei osaa olla sopivalla tavalla kiitollinen? Onko tässä kyse siitä samasta, minkä Liisa Jaakonsaari nosti esiin kirjoituksessaan koskien liikenneministeri Merja Kyllöstä ja muita naispoliitikkoja? Eli jos naispoliitikko ei noudata naispoliitikolle ennalta määrättyä roolia, häntä pidetään epäpätevänä ja ärsyttävänä. Koskeeko sama maahanmuutajia? Onko heidän käyttäydyttävä tietyllä tavalla, jotta heidän puheenvuoronsa otettaisiin hyväksyen vastaan? Onko Umayya nyt tyypillinen riivinrauta, jollaiseksi eräs arvostettu miespoliitikko nimitti kanssaan eri mieltä olevia naisvaikuttajia? Itselleen myötäsukaisia hän tuki ja sai maineen suurena tasa-arvomiehenä.

Ehkä se oli arka havainto, että Suomi on edelleen varsin homogeeninen maa. Tai ainakin maamme päätöksenteosta ja ylätasosta saa sen kuvan. Itse yhdyn tähän ajatukseen. Pienelle maalle se on tavallaan ymmärrettäväkin, kun ajattelee historiaamme. Olemme kaupungistuneet vasta vähän aikaa sitten. Kaupunkimaista monikerroksista elämänmuotoa meillä ei ole harrastettu kovin pitkään eikä edes kovin monissa paikoissa. Lisäksi olemme minusta olleet aika pitkään sukujen ja heimojen yhteiskunta, jossa yhdenmukaisuuden paine on ollut pitkään vahva. Umayyan mainitsema hierarkkisuus on mielestäni tätä perua. Lisäksi saimme kauempaa tulleita maahanmuuttajia suhteellisen myöhään, eli vasta 1990-luvun alusta lukien. Olemme siis vielä aika nuoria erilaisuuden sietäjiä ja meillä on selkeät lokerot sille, miten täällä kunkin tulee elää.

Itse kuuntelin erään helsinkiläisen lähiöasujan jutustelua maahanmuuttajista vähän aikaa sitten. Maahanmuuttajaperheen lapset olivat vaikeasti vammaisia ja ympärivuorokautisen avun tarpeessa. Kertoja paheksui sitä, että perhe oli tullut Suomeen meidän verovarojamme kuluttamaan, vaikka lapset olisivat takuuvarmasti kuolleet omassa maassaan. Paheksuntaa herätti myös isän tyylikäs vaatetus, vaikka nykyään tyyliä saa halvalla vaikka kirpparilta. Hirveän kylmää puhetta, ajattelin, mutta puhujalla oli kai takanaan monia kokemuksia arvostuksen ja lämmön puutteesta omassa elämässään. Siitähän nämä asenteet kumpuavat.

**

Henkilökohtaisen pettymyksen ja epäonnistumisen esiintuominen kuulostaa meistä usein pahalta. Erityisen pahalta jutut kuulostavat, jos henkilö ”luulee olevansa jotakin”. Ja ylipäänsä henkilökohtaisuus on meistä muista aina vähän vaarallista, koska se on niin paljastavaa. Jos joku paljastaa jotain itsestään, siinä joutuu tuleen itsekin. Mitä jos minä olenkin itse se, joka joskus pettyy tai putoaa ja menettää kasvonsa? Vai olenko ehkä sittenkin hölmö? Tai ehkä olen vain ankea ihminen? Ehkä siksi Umayyan kirjoitus tuli niin iholle. Piti siitä tai ei.

3 kommenttia:

  1. Monet suvakit eivät todellisuudessa ole suvaitsevaisia vaan rasisteja.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi7:41 ap.

    Yhdyn joka ikiseen sanaan ja artikkeli "tulee iholle" ihan samalla voimalla kuin Abu-Hannan kirjoitus.Ulkosuomalaisena en ole ko kiihtyneitä mielipiteitä nähnyt,mutta en hämmästy kun niistä luen.

    VastaaPoista
  3. Luin vasta nyt tämän kirjoituksesi ja se oli hyvä (kuten kirjoituksesi yleensä). Omassa blogissani olin viitannut myös Suomen historiaan, jolla mielestäni on suuri vaikutus suomalaisten asennoitumisessa maahanmuuttajiin.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.