maanantaina, marraskuuta 18, 2013

Luovuuden poluilla, osa 2

Olen lyhyen ajan sisään kuullut pariinkin otteen radiosta mielenkiintoisia ohjelmia, joissa on pohdittu mitä luovuus on. Asia näköjään pyörii mielessäni, koska edellinenkin kirjoitukseni koski samaa teemaa. Luovuus tuntuu vain niin tärkeältä osalta ihmisyyttä, että jos emme anna sille sijaa virrata vapaasti, patoamme paljon myönteistä kehitystä ja haittaamme omaa hyvinvointiamme. Minusta luovuuden pitäisi antaa kukkia kaikkialla, myös niissä kaikkein epäluovimmissa ympäristöissä. On luovaa ajatella, että myös politiikka voisi olla luovuuden iloinen tyyssija. Tai kunnallishallinto. Tai työelämä.

Luovuus on usein kykyä ajatella asia toisin, hahmottaa, mikä on ongelma ja sen jälkeen keksiä ratkaisu. Se on kyky nähdä uusia asiayhteyksiä, kehittää epätavallisia ideoita, käsitteitä, tekniikoita ja intuitiota sekä etääntyä tavanomaisista ajatusradoista. Näin siis wikipedian mukaan.

Kuulin viime viikolla työväenopistossa vuoden tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgrenin luennon. Hänen tekemänsä taideprojektit olivat innostavia. Hän on erikoistunut tekemään ympäristö- ja yhteisötaideteoksia ihmisille, jotka asuvat laitoksissa. Ahlgren on työskennellyt paljon vanhusten hoivakodeissa, palvelutaloissa ja sairaaloissa. Hän kannatti prosentti taiteeseen -periaatetta ja esityksen kuultuani olen vakuuttunut, että taiteeseen satsaaminen kannattaa. Kyse ei ole pelkästä taulujen ostelusta julkisten tilojen seinille, vaan paljosta muustakin.

Ahlgren oli esimerkiksi toiminut vuoden yhteisötaiteilijana Aurora-kodissa Espoossa. Hän oli osa työyhteisöä, mutta teki ulkopuolisena tarkkailijana havaintoja ja kehittämisehdotuksia. Ne tähtäsivät vanhusten viihtymisen parantamiseen ja talon arkirutiinien kehittämiseen. Yksi esimerkki hänen havainnoistaan liittyi siihen, voisiko vanhuksille järjestää jotain tekemistä sen sijaan, että heitä alettiin valmistaa iltaunille jo seitsemän aikaan. Henkilökunnassa oli pakistanilainen mieshoitaja, joka oli puhunut pitkään siitä, kuinka voisi tuoda joskus pakistanilaisia ruokia tarjolle maisteltavaksi. Ahlgren keksi toteuttaa pakistanilaisen illan, jonne mieshoitaja järjesti hienot tarjoilut ja siskonsa tanssimaan. Hän ideoi myös monenlaisia muita pieniä iloja, kehitteli tilojen viihtyvyyttä ja kyseenalaisti joitakin hoitorutiineja. Tarkkailijan roolissa hän ihmetteli, kuinka vanhus oli toiminnassa ties kuinka monennella sijalla sen sijaan, että hän olisi ollut kaiken keskipisteenä. Ahlgrenilla oli toimintaan projektirahoitus, joten rahat eivät tulleet hoitolaitoksen niukasta budjetista.

Ahlgrenilla on ollut projekteja myös Jorvin psykiatrisessa yksikössä, hyvinkääläisessä Palvelutalo Mäntykodossa sekä Kontulan vanhusten keskuksessa. Kontulaan Ahlgren esimerkiksi ideoi piknik-kassit, joita oli yhteensä 12 erilaista hauskannäköistä kokonaisuutta. Ideana oli, että kun omainen tulee tapaamaan vanhusta, hän voi napata kassin kahvikalustoineen ja liinoineen mukaan ja mennä ulos piknikille.

Mielestäni Ahlgren toimi eräänlaisena organisaatiokonsulttina, mutta taiteilijana hänen ehdotuksensa olivat usein paljon luovempia ja maanläheisempiä, kuin mitä tyypillisissä konsulttihankkeissa tuotetaan. Silti ehdotuksilla tähdätään samaan, eli toiminnan kehittämiseen. Ahlgrenin ideat eivät olleet kalliita toteuttaa. Luennolla istui joukko käsityötaiteen opiskelijaa ja meille tuli heti mieleen, kuinka vastaaviin hankkeisiin voisi osallistaa apujoukoiksi myös harrastajia. Taiteilija olisi toiminnan aivot, mutta harrastajat voisivat tulla tekemiseen mukaan ja näin voisimme edistää yhteistä hyvää.

**
Luovia ihmisiä tarvitaan organisaatioiden ilmapuntareiksi. Siellä missä on luovuutta, on myös iloa ja viihtyvyyttä. Taideprojektin avulla voidaan löytää tapoja tehdä organisaatioista entistä toimivampia ja myös ruokkia niiden omaa luovuutta. En kuitenkaan ehdota, että taiteilijoita ostetaan organisaatiokonsulteiksi. Ahtaissa raameissa ideat tyrehtyvät. Luovuus kuihtuu, jos sille asetetaan paineita ja vaatimuksia. Taideprojektit kannattaa toteuttaa erillisen rahoituksen turvin, jotta toteuttajat säilyttävät riippumattomuutensa. Näin niissä syntyy aidosti rohkeita ja uusia ideoita.

Juha Jokelan Esitystalous2 -näytelmässä nähtiin mitä käy, kun taiteilijan niskaan kasataan paineita ja valmiita odotuksia. Siinä näytelmäkirjailija palkattiin Espoon brändiryhmän jäseneksi ja häneltä odotettiin vastausta Espoon kadonneeseen identiteettiin tilausnäytelmän muodossa. Ahdistavat ja kuristavat vaatimukset saivat näytelmäkirjailijan hulluuden partaalle ja koko hänen taiteilija-identiteettinsä joutui koetukselle. Isolla rahalla ostettuna vieraassa roolissa näytelmäkirjailijan taiteilijuus katosi. Luovuus ei kuuntele käskyjä.


Opin radio-ohjelmasta, että luovilla ja hulluilla ihmisillä on paljon yhteistä. Molemmat ovat erityisen herkkiä vastaanottamaan ympäristöstään erilaisia ärsykkeitä ja tietoa. Luova ihminen vain osaa yhdistellä käsittelemiään havaintoja monipuolisesti ja kykenee muokkaamaan niistä uudenlaisia ideoita. Tällainen tapa toimia olisi hyödyksi vähän kaikkialla. Ehkä Ahlgrenin kaltaisten yhteisötaideprojektien lisäksi kannattaisi nostaa yksilöiden luovuus kunniaan. 

Luovasti ajattelevista ihmisistä olisi taatusti nykyistä enemmän iloa monissa organisaatioissa - lähinnä neuvonantajaroolissa. Kovia tehoja vaatimalla luovat tyypit tosin menevät aivan kipsiin. Sekin kannattaa muistaa. Tulos tai ulos ei ole erityisen hedelmällinen maasto kehittämiselle ja uuden luomiselle.

sunnuntaina, marraskuuta 17, 2013

Mikä siinä on että luovasti kirjoittaminen on niin vaikeaa?

Yksitoistavuotias poikani tuli innoissaan kuvataidekoulusta. Heillä oli ollut siellä tehtävänä kirjoittaa tarina surrealistisesta kuvasta. Se oli ollut kuulemma todella hauskaa. Kummallisen kuvan innoittamana tarinaa oli riittänyt ja sitä oli keksinyt ilman minkäänlaista vaivaa. Tämä hulvattoman luova piirtäjä ja tarinaniskijä valitteli kyllästyneensä viime aikoina omiin juttuihinsa ja piirtäminenkin oli tökkinyt. Ilmeisesti ”korkea” 11-vuoden ikä oli tehnyt tehtävänsä. Lapsenmieleen oli alkanut pesiytyä itsekrittiikkiä ja ankaran yliminän puhetta.

Julia Cameronin kirjassa ”Tie luovuuteen” annetaan vinkkejä, miten vaientaa oma sisäinen kriitikko ja miten avata kanavat luovuudelle. Kirja on suunnattu nimenomaan oppaaksi kirjoittamiseen. Yritin itse noudattaa sen oppeja taannoin. Kirjoitin kolmen kuukauden ajan aamusivuja, eli päiväkirjatyyppistä tajunnanvirtaa ennen kun yliminä oli herännyt teilaamaan ja heristelemään sormeaan. Ihailen sitä, kun jotkut osaavat maalata sanoilla kokonaisia maisemia mielen maisemat mukaan lukien. Itselleni kirjoittaminen on enemmänkin loogista ajattelua kuin luovaa irrottelua. Mutta niin ei ole aina ollut.

Löysin kerran kasan vanhoja kouluaineitani ja olin unohtanut, että johonkin 12 vuoden iän kieppeille asti olin varsinainen satutäti. Tarinani olivat hyvin mielikuvituksekkaita ja ne olivat selvästi lähteneet lentoon. Erään aineen perään opettaja oli kirjoittanut pitkän sepustuksen siitä, kuinka oikeassa elämässä tärkeämpää on kirjoittaa asia-aineita eikä tarinoita. Hän valisti, että asiatekstejä tarvitaan enemmän, vaikka jossakin lomakkeissa. Ilmeisesti otin opettajan sanat todesta tai sitten kyse oli normaalista kehitysprosessista kun oma lennokkaiden tarinoiden aikakauteni päättyi. Sittemmin olen kirjoittanut paljon kaikenlaista, blogeja ja asiatekstejä, mutta mitään kirjallista kaunosielua minusta ei ole koskaan tullut.

Takaisin Cameronin luovuuskirjaan. Vaikka kirjoitin uskollisesti aamusivuni, en suoranaisesti puhjennut sanalliseen kukkaan. Mutta se ei haitannut. Harjoitukset olivat muuten antoisia. Kirjassa huomautettiin, että harjoitusten avulla joku saattaakin alkaa ilmentää omaa luovuuttaan jollain aivan muulla kuin kirjallisella saralla. Niin kävi myös minulle. Työväenopistossa, jossa opiskelen käsityön taiteen perusopinnoissa sekä keramiikassa, aloin tehdä toinen toistaan hullumpia töitä. Suorastaan innostuin eikä hölmöhköille ideoille ole ollut sen koommin loppua näkyvissä. Vai mitä pitäisi sanoa turbaanimallisesta pannumyssyä muistuttavasta pehmoturvakypärästä, jossa on tyyny valmiina torkkuja varten? Suunnittelin sellaista, mutten ole (vielä) toteuttanut. Sen sijaan tein hellehatun, joka toimii myös hedelmäkorina.Tajusin vasta jälkikäteen, että oivallukseni näissä ”kätteni töissä” juonsivat juurensa aamusivuihin. Tie luovuuteen oli avautunut, mutta kokonaan muualle kuin edelleen älyllisenä pitämääni kirjoittamisen linnakkeeseen.

Toivottavasti oma poikani saa pidettyä luovuuden purot liikkeellä. Hyvä, että siihen löytyi avuksi hauska kuvasta kirjoittamisharjoitus. Itse olen kokeillut vastaavaa piirtämisen estoihin. Piirsimme työväenopistossa hiilillä musiikin tahdissa silmät kiinni vailla päämäärää. Näistä kuvioista tulikin todella hienoja ja juuri siksi, että niissä ei pyritty mihinkään.

Luovuus on omapäinen pullon henki, joka ei tule esiin kuin varovasti kutsumalla. Liika yrittäminen, ennakko-odotukset ja itse luodut paineet tukahduttavat. Luovuus on leikkiä ja lapsellista. Luova ei voi olla, jos ei uskalla heittäytyä ja luopua erilaisista uskottavuusrooleistaan. On myös pystyttävä sietämään omia surkeita tekeleitään. Siinä on kynnystä kerrakseen. Rumat käsityöt tuntuvat jostain syystä vähemmän kamalilta kuin huonot kirjalliset kyhäelmät. Ne vain eivät naurata.

tiistaina, tammikuuta 01, 2013

Riitasointuja Suomesta

Alun perin ajattelin, etten työnnä lusikkaani tähän soppaan. Sitten luin jutun uudelleen ja mietin, mikä siinä ärsytti niin monia. Kyse on Helsingin Sanomien 30.12.2012 julkaistusta Umayya Abu-Hannan kirjailijapuheenvuorosta.

Ensimmäisen lukukerran jälkeen jutusta jäi surumielinen olo. Pystyin omasta mielestäni samaistumaan siihen pettymykseen, joka syntyy kun henkilö ei pystykään saamaan hyväksyntää niiltä, joiden joukkoon hän haluaisi kuulua ja joita hän kenties arvostaa itse paljon. Kun kuvaan mukaan astuu oma pieni lapsi, se herkistää kenen tahansa tunteet. Se, että suhtautuminen pieneen lapseen on kylmää ja torjuvaa, satuttaa varmasti.

Se, että Umayya nostaa esiin liberaalin kansainvälisen porukan, ei johdu minusta siitä, että nämä olisivat kaiken pahan alku ja juuri. Minusta hän nostaa heidät esiin siksi, että hän olisi odottanut heiltä enemmän. Siksi puhe kääntyy suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen kykyyn hyväksyä erilaisuutta.

Olin ihmeissäni, kun silmiini osui muutama kylmä kommentti kirjoituksen johdosta. En edes vaivautunut kaivautumaan pahimpaan keskusteluun, sillä tiedän, että näissä asioissa se voi olla todella raakaa. Mutta se, että muutama minun fiksuna pitämäni henkilö oli voimakkaan ärsyyntynyt jutusta, oli minulle yllätys. Mietin miksi ja luin jutun uudelleen.

Edelleen se oli hyvin kirjoitettu artikkeli, jossa kirjoittaja tuo esiin vahvasti omat kokemuksensa. Juttu on täysin subjektiivinen ja siksi hyvä. Minä en tunne Umayyaa henkilökohtaisesti paitsi että möin hänelle taannoin Hietsun kirppiksellä poikani vanhat keltaiset crocsit. Ne tulivat hänen tyttärelleen. Jutusta noin 70 prosenttia on hyvin neutraalia tavaraa. Luultavasti viittaukset vähemmistövaltuutetun valintaan, presidentin itsenäisyyspäiväjuhliin ja Umayyan omaan poliittiseen taustaan olivat joillekin liikaa.

Minusta Eva Biaudet oli hyvä valinta vähemmistövaltuutetuksi ja Umayyan itsenäisyyspäiväjuhlan lappujuttu oli aikanaan minustakin vähän kummallinen, mutta se ei silti tehnyt kirjoituksesta huonoa. En myöskään koe, että Umayyan kirjoitus olisi ollut sen enempää narsistinen kuin mitkä tahansa omakohtaisiin tuntemuksiin perustuvat kirjoitukset joita lehdet ovat pullollaan.

Olisiko syynä ärsytykseen ollut se, että ulkomailta Suomeen tullut ja joidenkin mielestä jo täällä paljon saanut henkilö ei osaa olla sopivalla tavalla kiitollinen? Onko tässä kyse siitä samasta, minkä Liisa Jaakonsaari nosti esiin kirjoituksessaan koskien liikenneministeri Merja Kyllöstä ja muita naispoliitikkoja? Eli jos naispoliitikko ei noudata naispoliitikolle ennalta määrättyä roolia, häntä pidetään epäpätevänä ja ärsyttävänä. Koskeeko sama maahanmuutajia? Onko heidän käyttäydyttävä tietyllä tavalla, jotta heidän puheenvuoronsa otettaisiin hyväksyen vastaan? Onko Umayya nyt tyypillinen riivinrauta, jollaiseksi eräs arvostettu miespoliitikko nimitti kanssaan eri mieltä olevia naisvaikuttajia? Itselleen myötäsukaisia hän tuki ja sai maineen suurena tasa-arvomiehenä.

Ehkä se oli arka havainto, että Suomi on edelleen varsin homogeeninen maa. Tai ainakin maamme päätöksenteosta ja ylätasosta saa sen kuvan. Itse yhdyn tähän ajatukseen. Pienelle maalle se on tavallaan ymmärrettäväkin, kun ajattelee historiaamme. Olemme kaupungistuneet vasta vähän aikaa sitten. Kaupunkimaista monikerroksista elämänmuotoa meillä ei ole harrastettu kovin pitkään eikä edes kovin monissa paikoissa. Lisäksi olemme minusta olleet aika pitkään sukujen ja heimojen yhteiskunta, jossa yhdenmukaisuuden paine on ollut pitkään vahva. Umayyan mainitsema hierarkkisuus on mielestäni tätä perua. Lisäksi saimme kauempaa tulleita maahanmuuttajia suhteellisen myöhään, eli vasta 1990-luvun alusta lukien. Olemme siis vielä aika nuoria erilaisuuden sietäjiä ja meillä on selkeät lokerot sille, miten täällä kunkin tulee elää.

Itse kuuntelin erään helsinkiläisen lähiöasujan jutustelua maahanmuuttajista vähän aikaa sitten. Maahanmuuttajaperheen lapset olivat vaikeasti vammaisia ja ympärivuorokautisen avun tarpeessa. Kertoja paheksui sitä, että perhe oli tullut Suomeen meidän verovarojamme kuluttamaan, vaikka lapset olisivat takuuvarmasti kuolleet omassa maassaan. Paheksuntaa herätti myös isän tyylikäs vaatetus, vaikka nykyään tyyliä saa halvalla vaikka kirpparilta. Hirveän kylmää puhetta, ajattelin, mutta puhujalla oli kai takanaan monia kokemuksia arvostuksen ja lämmön puutteesta omassa elämässään. Siitähän nämä asenteet kumpuavat.

**

Henkilökohtaisen pettymyksen ja epäonnistumisen esiintuominen kuulostaa meistä usein pahalta. Erityisen pahalta jutut kuulostavat, jos henkilö ”luulee olevansa jotakin”. Ja ylipäänsä henkilökohtaisuus on meistä muista aina vähän vaarallista, koska se on niin paljastavaa. Jos joku paljastaa jotain itsestään, siinä joutuu tuleen itsekin. Mitä jos minä olenkin itse se, joka joskus pettyy tai putoaa ja menettää kasvonsa? Vai olenko ehkä sittenkin hölmö? Tai ehkä olen vain ankea ihminen? Ehkä siksi Umayyan kirjoitus tuli niin iholle. Piti siitä tai ei.