torstaina, joulukuuta 06, 2012

Heimon kriisi


Kuva Stefan Bremer
Arvasin, että kun katson Patriarkan toisen kerran, näen siinä eri asioita kuin ensimmäisellä kerralla. Ja niin kävi. Näytelmän on mainittu kertovan sukupolvista, kuten minäkin ensi kerran jälkeen todistin, mutta nyt se kertoi minusta sittenkin enemmän ihan vain läheisistä ihmissuhteista. Ja kun läheiset ihmiset ovat aina suhteessa toisiinsa, yhden kasvu heijastuu vääjäämättä myös toisiin.  

Näytelmässä zoomailtiin erityisen tarkasti vanhemmuutta, mutta erityisesti minusta isiä ja poikia, siis miehiä. Vaikka näytelmässä nelikymppiset kuvataan identiteettikriiseissä kieriskeleviksi terapiatapauksiksi, minusta isoimman kriisin kohtaa eläkeikäinen Heimo. On siis vääjäämätöntä, että tässä ajassa myös eläkeläiset joutuvat määrittelemään itsensä uudelleen. Vanhalla maineella ei enää pötkitä pitkälle, vaan paikka pitää lunastaa joka päivä uudelleen ja vieläpä vastaten nykypäivän vaatimustasoon. Jos arvonsa on rakentanut työn ja suoritusten varaan, putoaminen arvostuksesta nobodyksi on kova paikka. Heimo kohtaa tämän ongelman.

Osa ratkaisee tilanteen yrittämällä lisää ja osa luovuttaa pelin ja masentuu. Ne jotka löytävät minuutensa suoritusten mittaamisen ulkopuolelta, voivat seestyä ja kokea aidon sisäisen viisauden. Heimo yrittää kovasti päästä takaisin ”kehiin”, Kale taas tunnustaa tappionsa ja jättäytyy sivuun. Näytelmässä jää vähän auki, miten Heimon identiteettikriisi päättyy. Heimon lapset arvostaisivat varmasti enemmän isänsä seestynyttä olotilaa kuin tämän epätoivoista maailmanparannusprojektiaan.

Kaikesta tuskasta huolimatta muu perhe voi onnitella itseään. Ilman heidän reaktioitaan Heimo olisi jatkanut Kalen kanssa hekottelua koko loppuikänsä. Nyt hänet sysättiin henkisen kasvun tielle.

Kun väitin aiemmassa bloggauksessani, että Heimon sukupolven kanssa olen itsekin kohdannut ymmärrysvaikeuksia, en ollut ihan täsmällinen. En ole kohdannut minkäänlaisia ongelmia Virpin (siis Heimon puolison) kaltaisten ihmisten kanssa. Tämän sukupolven naisissa onkin vähemmän sietämättömiä besserwissereitä, ohipuhujia ja himosuorittajia kuin miehissä. Nämä jälkimmäiset ominaisuudet ovat tarttuneet useihin uramiehiin ja pahaa jälkeä syntyy, kun ikää tulee ja ura viedään. Monista yli kuusikymppisistä naisista sen sijaan heijastuu sellaista viisautta, joka syntyy, kun tunnistaa elämän rajallisuuden eikä kuvittele olevansa jossain laukkakisassa mukana.

Näytelmä oli taas mieluisa kokemus. Näyttelijät olivat rooleissaan kuin kotonaan ja hoitivat homman sujuvasti. Sujuvammin kuin ensi-illassa. Omaan viiden hengen ystäväporukkaani näytelmä upposi. Se oli kommenttien perusteella liikuttava, mutta myös hauska. Meidän penkkirivimme huolehti äänekkäistä naurunpyrskähdyksistä, sillä näytelmässä riitti  nokkelia sutkautuksia. Taas kerran aplodien yhteydessä tuli tunne, että näyttelijät ovat hienossa ammatissa (jos sattuu olemaan hyvä näytelmä). Voi himputti kun saisi olla tuolla!