torstaina, marraskuuta 29, 2012

Anna Karenina


File:AnnaKarenina2012Poster.jpg

Olen jo jokin aikaa ollut oudon tyhjyyden vallassa. Sain luettua Leo Tolstoin Anna Kareninan enkä ole saanut tilalle uutta luettavaa. En halua heti hypätä uuteen, sillä olisi mukava jatkaa Anna Kareninan virittämistä 1800-luvun venäläistunnelmista. Saattaa kuitenkin olla, että seuraavaksi luen jonkun kotimaisen uutuuden.

Anna Kareninaa olin lukenut ennenkin, joskus parikymppisenä, mutten ollut jaksanut silloin sitä loppuun asti. Nyt kärsivällisyyttä oli kertynyt enemmän ja jaksoin paneutua kirjan nykymittapuulla ylipitkiin maalailuihin ja lukemattomien henkilöiden ajatusten loputtoman tarkkaan kuvailuun. Mutta kun alun jaksaa kahlata läpi, on itse asiassa antoisaa lukea jonninjoutavantuntuisia selostuksia venäjän maatalouden kehittämisnäkymistä tai uskonnon merkityksestä.

Se mikä kirjassa ilahdutti, oli Tolstoin kyky hypätä erilaisten ihmisten nahkoihin ja selostaa heidän ajatuksiaan ja tunteitaan. Ja tunteiden ristiriitaisuuksistahan kirja ammentaa eniten. Sekin on mieluisa havainto, kuinka pohjimmiltaan samanlaisia ihmiset sittenkin ovat. Ensin on vain raaputettava 140 pitkää vuotta ja kulttuurin kerrostumat pinnalta pois.

Kirjaa sanotaan maailmankirjallisuuden suurimpiin kuuluvaksi rakkausromaaniksi. Minä luin kirjaa kuitenkin enemmänkin kirjana sovinnaisista säännöistä ja rooleista, joihin ihmiset toinen toisensa asettavat ja siitä, mitä seuraa, kun roolin vankilasta yrittää murtautua irti. Kirja kertoo hyvin myös sukupuolirooleista 1870-luvun venäjällä. Voi olla, että kirja tuntuu nyt vähemmän radikaalilta kuin taannoin, jolloin naisen ei ollut lupa noin vain lähteä rakkauden perään. Anna Karenina lähtee ja seuraukset ovat hyvin mullistavat.  

Naimisissa olevan Anna Kareninan rakkaus nuoreen kreivi Aleksei Vronskiin kuvaa hyvin vaikeita valintoja, joiden eteen erityisesti Anna joutuu. Suhde aiheuttaa ongelmia molempien sosiaaliselle asemalle ja hämmentää totuttuja kuvioita, mutta eniten vaikeuksia on Annalla, joka joutuu valitsemaan Vronskin ja aiemman avioliiton lapsensa Serjozan välillä. Annalle rakkaus merkitsee valtavaa statuksen laskua ja julkista häpeää. Pariskunta yrittää paeta kauas pois irti vanhoista ympyröistä, mutta se ei tuo helpotusta. Seuraa valtavia henkisiä paineita, jotka syövät lopulta suhteen sisältäpäin.

Kirjassa kuvataan muidenkin henkilöiden elämää. Leppoisan perhe-elämän esikuvaksi nousee tilanomistaja Konstantin Levin ja hänen puolisonsa Kitty. Levinin luonnetta seurapiirejä välttävänä yksinkertaisen maalaiselämän kannattajana kuvataan hyvin ja pystyin hyvin samaistumaan hänen persoonaansa. Annan puoliso, ministeriön päällikkö Aleksei Karenin kuvataan varsinaiseksi tylsimykseksi ja siinä sivussa valaistaan myös venäläisen hallinnon kankeita kiemuroita. Mainittakoon, että suomalainen ministeriöjako on edelleen samaa tsaarinaikaista perua.

Vronskin hurmaavuutta jäin itse miettimään. Ehkä se olikin Tolstoin tarkoitus. Vronski on hyvin koulutettu ja komea mies, varsinainen seurustelu-upseeri, joten ei ole ihme, että naiset lankeavat hänen pauloihinsa. Samalla piirtyy kuitenkin kuva pinnallisesta keikarista, mistä Annakin mustasukkaisuus myöhemmin kumpuaa. Mainittakoon, että Vronski on myös taitava ratsumies, mikä lisäsi lukunautintoa, kun luin kirjaa 10-vuotiaan poikani ratsastustuntien aikana kentän laidalla.

Kirja oli melko ajatonta yksittäisen suhteen sisäisten mielenliikkeiden kuvausta. Se kuvasi myös hyvin sitä, kuinka sidoksissa ihmiset ovat ympäröivään sosiaaliseen ympäristöönsä. Nykyaikana yksilöiden sosiaalinen asema ei ole yhtä tiukasti määritelty ja perustu säätyihin, mutta löysin silti yhtäläisyyksiä nykyaikaan. Kasvojen menettäminen, epäonnistumisen aiheuttama häpeä ja omasta viiteryhmästä pois joutuminen on edelleen mahdollista. Itse asiassa ihmisten tarve kuulua johonkin ryhmään tai heimoon on meidän perustarpeitamme ja perustuu siihen, ettei ihminen ole koskaan pystynyt selviytymään täysin yksin. Ravinnon hankinta, hoiva ja turva ovat aina vaatineet yhteisöä ympärillemme.

Nykyisenä individualistisena aikana ryhmään kuulumisen tarve ei ole yhtä korostunutta, mutta tarve on silti olemassa. Ryhmät vain voivat olla hyvin pieniä ja voivat perustua vaikkapa johonkin harrastukseen, jonka ympärille identiteettiä voi rakentaa.

Anna ei saa avioeroa ja joutuu siksi hankalaan asemaan. Vronskikin irtisanoutuu armeijasta ja yrittää kokeilla siipiään taiteilijana, muttei kovin hääppöisin tuloksin. Annalla ja Vronskilla on taloudellisesti varaa omiin kokeiluihin, mutta heidän asemansa seurapiireissä kokee kolauksen. Erityisesti Anna leimataan huonoksi naiseksi ja hänestä puhutaan pahaa. Tämä alkaa rasittaa Annaa ja lopulta hän alkaa voida henkisesti huonosti. Myös Vronski kärsii tilanteesta.

**

Richard Wilkinson ja Kate Pickett ovat todenneet kirjassaan Tasa-arvo ja hyvinvointi, että yhteiskunta on suuri lajittelujärjestelmä, jossa ihmiset liikkuvat ylös- tai alaspäin sosiaalisella asteikolla. Ihmisten hyvinvoinnin tärkeä osatekijä on, kuinka sijoitumme suhteessa muihin omassa yhteiskunnassamme. Kirjassa todetaan, että ihmisenä oleminen merkitsee äärimmäistä herkkyyttä ylenkatseelle. Sosiaalinen ahdistus aiheuttaa stressihormonien tason selvää nousua, millä taas on suora yhteys henkiseen ja fyysiseen terveyteen.

Anna siis kärsi vaikeaksi käyneestä sosiaalisesta asemastaan, mikä aiheutti hänen itsetuntonsa romahduksen ja johti vaikeaan masennukseen. Se, miksi tämä tuntuu minusta kiinnostavalta ja ajankohtaiselta juuri nyt, on se, että ihmisten kokema sosiaalinen ahdistus on meidän aikoinamme lisääntynyt. Syyksi päätellään Wilkinsonin ja Pickettin kirjassa vakiintuneiden yhteisöjen hajoaminen. Tästä seuraa, että ihmiset ovat hukassa identiteettiensä kanssa. Se keitä me olemme, on jatkuvan kyseenalaistamisen kohteena. 

Aika paradoksaalista, että entisen sääty-yhteiskunnan aikana sosiaalinen ahdistus ei ehkä ollutkaan niin suurta kuin tänä päivänä. Roolit olivat selvät eikä niistä hevin lipsuttu. Ne varmasti puristivat, mutta myös suojasivat yksilöä. Anna tekee kirjassa poikkeuksen ja tipahataakin siksi syvälle. Nykyajan ongelma on päinvastainen. Valinnanvapaus on kasvanut ja kukat ovat saaneet kukkia. Ne ovat kukkineet viime vuosikymmeninä niin valtoimenaan, että eriarvoisuus on päässyt jälleen kasvamaan ja tuonut turvattomuutta ja huolta omasta asemasta ja erityisesti sen menettämisestä.

Anna Kareninaa voi siis lukea monella tavalla. Sitä voi lukea 140 vuoden takaisena kasvojenmenetysromaanina, mutta yleisemmin tietysti rakkausromaanina. Rakkautta kuvataan paitsi Annan ja Vronskin välillä, myös Kittyn ja Levinin tarinana.

**

Poimin kirjasta erään lauseen, jota ei tänä päivänä pidettäisi kovin esimerkillisenä. Hauskasti se kuitenkin kuvaa Leo Tolstoin kieltä. Levin saapuu tässä kohdassa erään klubin pihaan.

Mutta heti kun hän ajettuaan leveään, puolipyöreään pihaan ja noustuaan vaunuista oli astunut pääovelle ja ovenvartija syvään kumartaen oli äänettömästi avannut hänelle oven, kun hän oli nähnyt porraskäytävän eteisessä klubin jäsenten kalosseja ja turkkeja, jotka oli havaittu mukavammaksi jättää sinne kuin kuljettaa ylös asti, oli kuullut salaperäisen kellon edelläkäyvän kilahduksen, ja loivia maton peittämiä portaita astellessaan huomannut porrastasanteella kuvapatsaan ja yläovella kolmannen klubin livreehen pukeutuneen tutun, mutta vanhentuneen ovenvartijan, joka hätäilemättä ja vitkastelematta avasi oven ja silmäili tarkkaan vierasta, Levin tunsi ympärillään entisen klubin hengen – levon, tyydytyksen ja säädyllisyyden säväyksen.”

Kunpa pääsisin tuohon klubiin! Tai tavallaan pääsinkin, kirjan lukijana.