sunnuntaina, syyskuuta 23, 2012

Patriarkka


Kävimme keskiviikkona Patriarkan ensi-illassa. Sen jälkeen on ollut mielenkiintoista lukea näytelmästä erilaisia arvioita. Kai se on inhimillistä, että esityksen jälkeen tekee mieli puida ja analysoida omaa kokemustaan muiden katsojien kanssa. En kuitenkaan haluaisi tärvellä hyvää tunnelmaa liiallisella älyllistämisellä. Esitys oli koskettava ja vetosi tunteisiin tavalla, josta en osaa tehdä tyhjentävää selontekoa. Silti tekee mieli yrittää pohtia, mistä näytelmä oikeastaan kertoi.

Kuvassa fanittamani Raimo Grönberg ja tietysti hieno Kirsti Wallasvaara


Kaikille on käynyt selväksi, että näytelmä kertoo eri sukupolvista ja niiden erilaisesta tavasta katsoa maailmaa. Siitä seuraa ymmärrysvaikeuksia ja ohipuhumisia, loukkaantumisia ja yksinäisyyttä.

Itsellekin on vanhempien ikäpolvien kanssa työskennellessä tullut vastaan joskus raja. Aiemmin en ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta myöhemmin olen osannut löytää taustalta erilaiset elämänkokemukset ja niiden muovaamat erilaiset elämän arvot. On kaksi tapaa lähestyä tätä rajaa. Ensin sitä tietenkin yrittää kaikin keinoin tehdä itseään ymmärretyksi. Kun huomaa, ettei täyttä ymmärrystä tulla saavuttamaan, voi turhautua ja menettää hermonsa. Toinen vaihtoehto on hyväksyä, ettei tästä ikinä rakennu täydellistä sielujen sinfoniaa ja tyytyä tilanteeseen. Mieluiten vältän sellaisia ympyröitä, joissa kommunikointi ei toimi.

Näytelmä kuvaa, kuinka perheenjäsenet haluaisivat olla läheisissä suhteissaan rehellisiä toisilleen. Syynä rehellisyyteen on tietenkin rakkaus, vaikka se riipiikin. Rehellisyyden dominoilmiö lähtee liikkeelle näytelmän kotiinpaluujuhlista ja miniän purkauksesta. Sitä ennen perheessä on totuttu antamaan isän toteuttaa itseään ja muut ovat myötäilleet ja pönkittäneet hänen tarpeitaan. Vaimo ja aikuiset lapset ovat kuitenkin kokeneet tilanteen epämääräisellä tavalla epätyydyttäväksi ja erityisesti poika Jarno on tuntenut, ettei hän pysty täysin täyttämään häneen kohdistuvia odotuksia laiminlyömättä samalla omaa vastuutaan perhettään kohtaan.

Mielestäni näytelmä kertoo muustakin kuin sukupolvista. Yksilötasolla se kertoo herkkyyden ja haavoittuvuuden hyväksymisestä. Ne ovat inhimillisiä ja hienoja piirteitä, mutta edelleen aliarvostettuja. Vaikka kyse on yksilöllisistä eroista, omalle sukupolvelleni heikkouden tunnustaminen on helpompaa kuin edeltäjillemme. Kyse on ehkä siitä, että omat vanhempamme ovat pystyneet luomaan meille sen verran turvalliset olosuhteet, että tunteiden näyttämiselle (ja niissä rypemiselle) on erilailla tilaa kuin sodan jälkeisessä Suomessa.

Näytelmä kertoo myös muutoksessa olevista sukupuolirooleista. Kun naisten ja miesten välinen tasa-arvo on edennyt (tosin aika pikkuhiljaa), molempien sukupuolten roolit joutuvat muuttumaan. Naisilla on urapaineita, mutta vanhemmuuspaineet ennallaan ja miehillä perhepaineita, mutta urapaineet ennallaan. Ei siis ihme, että hämmennystä riittää molemmin puolin. Vanhempien sukupolvien edustajat eivät aina osaa samaistua näihin ristiriitaisiin odotuksiin. Stressiä lisää myös työelämän koventuneet paineet ja takavuosien kahdeksasta neljään hyvinvointiyhteiskunnan korvautuminen kovan kilpailun yhteiskunnalla.

Näytelmän kuvaamat tunteet kumpuavat kaikista näistä taustatekijöistä. Siinä kurkistetaan myös kuusikymppisten nuoruuteen ja yritetään ymmärtää heitä ja heidän historiaansa. Näytelmässä Heimolle ja Kalelle läheisten yllättävästi virinnyt rehellisyys tekee kipeää. Heille hämmentynyt olo on ollut aina epämieluisa tuttavuus ja peittynyt keskinäiseen naljailuun ja selkien läiskintään. Heimo lamaantuu ja Kale jatkaa rasvaisia juttujaan.

**

Näytelmä kuvaa, kuinka iso kehitysprosessi lähtee liikkeelle, mutta ei sitä, mihin se päättyy. Minusta sitä ei voisikaan näyttää, koska prosessi päättyy vasta sitten kun elämä itsekin. Jokainen oppii sen minkä elämässään ehtii ja seuraava sukupolvi jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Matkan varrella molemmat oppivat toinen toisiltaan. 

Selitettävää jäi siis vielä monen näytelmän verran.