keskiviikkona, helmikuuta 15, 2012

Hiihtosankarit

Kävimme eilen hääpäivän kunniaksi katsomassa Kansallisteatterin Kansanhiihdon. Kyseessä oli ennakkonäytös ja tuntui, että paikalla oli puoli Hiihtoliittoa. Ainakin Paavo M. Petäjä oli paikalla ja myös Juha Mieto istui partoineen parvella.

Minun piti kirjoittaa Pekka Haaviston kampanjasta, mutten nyt kirjoitakaan. Kirjoitan näytelmästä, mutta siitä avautuu kyllä pieni ovi Haavistonkin suuntaan. Niin. Ovi. Näytelmässä oli mainiona kertojahahmona Jukka Puotilan esittämä Esko Aho kumarana vanhuksena. Hän vei tarinaa eteenpäin aukoen erilaisia ovia. Alussa ja näytelmän aikana taustalla näkyy videomateriaalia, jossa näkyy Lapin tunturimaisemaa, vanhoja hiihtopätkiä sekä Kekkonen rakovalkealla. Musiikkikin toistaa suomalaiskansallisia teemoja ja sielunmaisemaa – kummaa kaipuuta ja surumielisyyttä.

Vaikka näytelmässä ei ollut kyse Mika Myllylän vaiheista, Mika Myllylä tuli monin kohdin mieleen. Myllylä oli hiihtosankari, joka lankesi eikä koskaan noussut. Vielä kotimatkalla mietimme, miksi juuri Mika Myllylä oli se, joka ei kestänyt. Lahden doping-käryhän koski muitakin, jotka eivät ilmeisesti ottaneet sitä ihan yhtä raskaasti. Lavalla esiintyi myös Marja-Liisa Kirvesniemen hahmo, joka kertoi hyvin Marjaliisamaisesti masennuksestaan. Masennus sai alkunsa Lahden kohuista ja siitä, kuinka hän koki tulleensa ihmisenä loukatuksi – kilpahiihdon takia ja nimissä. Todellinen ihminen sankarimyytin takana jääkin aina yleisöltä piiloon. Se, että takana on tavallinen haavoittuva ihminen, ei kuulu tarinaan. Sitä ei haluta kuulla.

**

On jotenkin armotonta, kuinka kovia odotuksia sankarin viitan saanut ihminen laitetaan kantamaan. Ei olisi tietenkään pakko, mutta viittaan tarttuu kaikenlaista. Sankariksi valikoituva ihminen on yleensä aika vilpitön. Hän haluaa vain toteuttaa omaa intohimoaan ja päästä siinä pitkälle. Hän ei ehkä itsekään ymmärrä, että hän tulee edustaneeksi koko yhteisöä toimien sen odotusten, pettymysten, raivon ja toivon lähettiläänä.

Minusta tuntuu, ettei sankariksi valikoidu yhteisön kovin pahis, vaan pikemminkin puhtoisimmasta päästä olevasta pulmunen. Henkilö, joka on herkkä vastaanottamaan ja toimimaan yhteisönsä tunteiden vastaanottajana ja ilmaisijana. Ehkä juuri tästä syystä sankarin viitan liepeeseen tarttuu monia, jotka haluavat auttaa, mutta joiden perimmäisenä tarkoituksena onkin houkutus saada itselleen pala sankarin mystisestä hohteesta. Näytelmä kertoo tästäkin puolesta. Hiihtäjän liepeillä alkaa menestyksen myötä pyöriä jos jonkinlaista hännystelijää, jotka haistavat hiihtäjän menestyksen nälän ja alttiuden lähes mihin tahansa - nälkänsä tyydyttämiseksi. Syntyy epäterve riippuvuus verkkoon, josta on vaikea pyristellä irti. Ja kun sitten joutuu sidotuksi, häpeä on kova. Sitä kovempi, mitä vilpittömimmin ja puhtoisimmin mielin sankari on aikanaan liikkelle lähtenyt.

Näytelmässä ei käsitelty pelkästään hiihtoa. Siinä nähtiin myös työpaikkakiusattu vanhempi mies, joka pohti, jäädäkö eläkkeelle vai yrittäisikö vielä tehdä jotain näkyvää. Jotain, jossa olisi hyvä ja josta saisi kiitosta. Vähän oudompi sivujuonne oli hiihtotapahtumien vapaaehtoistyöntekijä, joka oli ollut 1970-luvun alussa nuorena kettutyttö. Mietin, oliko eläinaktivisteja muka jo silloin? Hän oli vapauttanut minkkejä, joutunut putkaan ja raapinut yksinäisyydessä itsensä arville. Piilikö tähän joku syvällisempikin sanoma? Se jäi minulle epäselväksi.

**

Hiihtoliiton toppatakit olivat sankareiden liepeille pesiytyneitä yhteiskunnallisia vaikuttajia, jollainen Esko Ahokin oli ollut. Yhdenmukaisuuden ja hyvän fiiliksen paine oli tässä joukossa niin suuri, että epäilijä höyhennettiin ja ongelmat lakaistiin maton alle. Ja siten hankittiin uusi toppatakki. Tämä toi mieleen laajemminkin politiikan. Se toimii liian usein sisäänpäin lämpiävästi omana kummallisena yhteisönään, jossa normin rikkoja rikkoo illuusion. Piipahdus tosi elämän ongelmiin tuo liian kipeästi mieleen sen, että kaikki ei olekaan automaattisesti päätöksentekijöiden hallinnassa ja että heidän pitäisi olla muiden auttajia ja käytettävissä – ei itse omine egoineen keskiössä.

Esko Ahon hahmo kyselee myös, että oliko hänkin sankari? Minusta mikään ei viittaa siihen. Hän oli sankariksi sittenkin liian kova sökö- ja pelimies, joka pelastautui liike-elämän palvelukseen. Sankarin aineksia voisi olla vähän nöyremmällä päättäjällä. Mutta oikeastaan sankaripoliitikko on aika pelottava ilmiö. Eikä heitä oikeasti ole minusta edes olemassakaan - ainakaa elävänä. Korkeintaan sankari voisi olla joku sellainen, josta myöhemmin tulee sankari suunnattomien suurten henkilökohtaisten uhraustensa kautta. Mutta kukapa sellaista haluaa tavoitella eikä minusta pidäkään?

Minusta tavoittelemisen arvoista politiikassa voisivat olla sankarilliset toimintatavat. Sellaisina pidän toimintaa korkean moraalin ja eettisesti jalomielisten periaatteiden pohjalta. Eli toimimista niin, ettei antaudu peliin, vaikka siitä voisikin seurata henkilökohtaista etua, mutta muuten huonompaa ilmapiiriä ja yleistä moraalikatoa. Sankarillista toimintaa on myös toimia niin, että kunnioittaa muita eikä loukkaa ketään.

Minusta kaikkein sankarillisinta on olla politiikassa aito ihminen, joka uskaltaa olla avoin ja tunnustaa heikkoutensa. Päättäjälle se on kaikkein vaikeinta, koska aitona on suojaton ja mehän tiedämme, että politiikassa viuhuvat puukot. Mutta aitona voi sittenkin olla aika aseistariisuva.

Ontuvana aasinsiltana Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjaan on, että siinä oli näitä kaikkia sankarillisia piirteitä. Tai Pekka Haavistossa oli. Siksi kampanja oli niin puhutteleva ja onnistunut. Siinä kilpailtiin jalosti ja yritettiin rakentaa siltoja erimielisten välille yli vähättelyn ja halveksunnan ilmapiirin.Koska kirjoitan jo liian pitkästi, jätän taaskin Pekka Haaviston kampanjapohdinnat odottamaan ja jalostumaan. Ehkä sivuan niitä lisää seuraavalla kerralla. Mutta näytelmä oli hyvä ja se kannattaa mennä katsomaan.

lauantaina, helmikuuta 04, 2012

Traumbachia ja vaiheita

Nyt on hyvä hetki. Kerrankin olen myös koneen ääressä ja ehdin kirjoittamaan muutaman rivin tänne blogiini. Olen ollut tällä viikolla ihanan pehmeässä kuplassa. Luin Joel Haahtelan uusimman kirjan Traumbach, joka oli kuin pään sisäinen uni. Kun tähän lisää laatikosta löytyneen Samuli Edelmannin levyn Vaiheet kuuntelua, ei ole ihme, että pää täyttyy pehmeästä hötöstä. Myös ulkona oleva lumimaisema ja lisääntyvä valo tekee olosta mukavan seesteisen. Varsinkin kun ei ole kiire mihinkään.


Traumbach-lukukokemus muistutti enemmänkin mielenkiintoisen maalauksen katselua kuin juonenkäänteillä kyllästetyn kirjan lukemista. Arvasin jo mitä odottaa eikä kirja pettänyt odotuksia. Näin Haahtelan aamu-TV:ssä ja hän kommentoi siinä sijoittaneensa kirjaan myös huumoria. Sitä en kirjasta erityisemmin löytänyt, mutta tuttua haahuilua ja vanhaa Itä-Eurooppanostalgiaa löytyi sitäkin enemmän. Kirja ei ollut pitkä ja sopi hyvin kahvin kanssa nautittavaksi.

Mutustelin mielessäni höttöisiä ajatuksia elämän arvoituksellisuudesta ja siitä, kuinka saamme tietyt kortit valmiina ja teemme valintoja niiden pohjalta. Mutta elämä on sittenkin yllätyksiä täynnä. Se on heijastusta niistä ihmisistä ja tilanteista, joita kohtaamme. Me myös muistamme ja tulkitsemme asioita kukin omalla tavallamme. Kaiken suhteellisuus vie äärimmäisessä tapauksessa meidät siihen pisteeseen, mihin Jochen Traumbachin etsinnässä päätyi. Kuka oli Traumbach ja mikä oli totta, mikä kuvitelmaa ?

Entä mitä ovat muistot ? Ovatko ne ainoat, mitä meistä jää jäljelle? Vai meneekö se sittenkin niin kuin Shakespearen runossa Tämä lyhyt elämämme, jossa elämä päättyy uneen eikä jäljelle jää edes pölypalleroa?

Itse en nyt lähde etsimään kotini pölypalleroita, vaan elän niiden kanssa tämän viikonlopun rauhanomaista rinnakkaiseloa. Sen sijaan nenääni tulee uunissa kypsyvän ruuan tuoksu. Se alkaa siis olla valmista, joten päätän tämän raporttini tällä kertaa tähän. Pekka Haaviston kampanjasta seuraavalla kerralla.



PS: Herman Hessen sanoihin tehdyt kipaleet Valitus ja Vaiheet ovat minun viikon top tenissä. En tietenkään tajua sanoista puoliakaan, mutta hienoa on. Vaikka tämä:

Kuin kukka lakastuu ja nuoruus haihtuu,
niin vaihe vaiheelta kukkii elämämme,
myös kaikki viisaus ja hyvyys meissä
kukoistaa aikansa ja kuihtuu sitten.

Näin on. Ja kuoleman hetkikin on kuulemma vain lähtökäsky uuteen nuoruuteemme. Että pöö vaan kaikille.