torstaina, joulukuuta 06, 2012

Heimon kriisi


Kuva Stefan Bremer
Arvasin, että kun katson Patriarkan toisen kerran, näen siinä eri asioita kuin ensimmäisellä kerralla. Ja niin kävi. Näytelmän on mainittu kertovan sukupolvista, kuten minäkin ensi kerran jälkeen todistin, mutta nyt se kertoi minusta sittenkin enemmän ihan vain läheisistä ihmissuhteista. Ja kun läheiset ihmiset ovat aina suhteessa toisiinsa, yhden kasvu heijastuu vääjäämättä myös toisiin.  

Näytelmässä zoomailtiin erityisen tarkasti vanhemmuutta, mutta erityisesti minusta isiä ja poikia, siis miehiä. Vaikka näytelmässä nelikymppiset kuvataan identiteettikriiseissä kieriskeleviksi terapiatapauksiksi, minusta isoimman kriisin kohtaa eläkeikäinen Heimo. On siis vääjäämätöntä, että tässä ajassa myös eläkeläiset joutuvat määrittelemään itsensä uudelleen. Vanhalla maineella ei enää pötkitä pitkälle, vaan paikka pitää lunastaa joka päivä uudelleen ja vieläpä vastaten nykypäivän vaatimustasoon. Jos arvonsa on rakentanut työn ja suoritusten varaan, putoaminen arvostuksesta nobodyksi on kova paikka. Heimo kohtaa tämän ongelman.

Osa ratkaisee tilanteen yrittämällä lisää ja osa luovuttaa pelin ja masentuu. Ne jotka löytävät minuutensa suoritusten mittaamisen ulkopuolelta, voivat seestyä ja kokea aidon sisäisen viisauden. Heimo yrittää kovasti päästä takaisin ”kehiin”, Kale taas tunnustaa tappionsa ja jättäytyy sivuun. Näytelmässä jää vähän auki, miten Heimon identiteettikriisi päättyy. Heimon lapset arvostaisivat varmasti enemmän isänsä seestynyttä olotilaa kuin tämän epätoivoista maailmanparannusprojektiaan.

Kaikesta tuskasta huolimatta muu perhe voi onnitella itseään. Ilman heidän reaktioitaan Heimo olisi jatkanut Kalen kanssa hekottelua koko loppuikänsä. Nyt hänet sysättiin henkisen kasvun tielle.

Kun väitin aiemmassa bloggauksessani, että Heimon sukupolven kanssa olen itsekin kohdannut ymmärrysvaikeuksia, en ollut ihan täsmällinen. En ole kohdannut minkäänlaisia ongelmia Virpin (siis Heimon puolison) kaltaisten ihmisten kanssa. Tämän sukupolven naisissa onkin vähemmän sietämättömiä besserwissereitä, ohipuhujia ja himosuorittajia kuin miehissä. Nämä jälkimmäiset ominaisuudet ovat tarttuneet useihin uramiehiin ja pahaa jälkeä syntyy, kun ikää tulee ja ura viedään. Monista yli kuusikymppisistä naisista sen sijaan heijastuu sellaista viisautta, joka syntyy, kun tunnistaa elämän rajallisuuden eikä kuvittele olevansa jossain laukkakisassa mukana.

Näytelmä oli taas mieluisa kokemus. Näyttelijät olivat rooleissaan kuin kotonaan ja hoitivat homman sujuvasti. Sujuvammin kuin ensi-illassa. Omaan viiden hengen ystäväporukkaani näytelmä upposi. Se oli kommenttien perusteella liikuttava, mutta myös hauska. Meidän penkkirivimme huolehti äänekkäistä naurunpyrskähdyksistä, sillä näytelmässä riitti  nokkelia sutkautuksia. Taas kerran aplodien yhteydessä tuli tunne, että näyttelijät ovat hienossa ammatissa (jos sattuu olemaan hyvä näytelmä). Voi himputti kun saisi olla tuolla!

torstaina, marraskuuta 29, 2012

Anna Karenina


File:AnnaKarenina2012Poster.jpg

Olen jo jokin aikaa ollut oudon tyhjyyden vallassa. Sain luettua Leo Tolstoin Anna Kareninan enkä ole saanut tilalle uutta luettavaa. En halua heti hypätä uuteen, sillä olisi mukava jatkaa Anna Kareninan virittämistä 1800-luvun venäläistunnelmista. Saattaa kuitenkin olla, että seuraavaksi luen jonkun kotimaisen uutuuden.

Anna Kareninaa olin lukenut ennenkin, joskus parikymppisenä, mutten ollut jaksanut silloin sitä loppuun asti. Nyt kärsivällisyyttä oli kertynyt enemmän ja jaksoin paneutua kirjan nykymittapuulla ylipitkiin maalailuihin ja lukemattomien henkilöiden ajatusten loputtoman tarkkaan kuvailuun. Mutta kun alun jaksaa kahlata läpi, on itse asiassa antoisaa lukea jonninjoutavantuntuisia selostuksia venäjän maatalouden kehittämisnäkymistä tai uskonnon merkityksestä.

Se mikä kirjassa ilahdutti, oli Tolstoin kyky hypätä erilaisten ihmisten nahkoihin ja selostaa heidän ajatuksiaan ja tunteitaan. Ja tunteiden ristiriitaisuuksistahan kirja ammentaa eniten. Sekin on mieluisa havainto, kuinka pohjimmiltaan samanlaisia ihmiset sittenkin ovat. Ensin on vain raaputettava 140 pitkää vuotta ja kulttuurin kerrostumat pinnalta pois.

Kirjaa sanotaan maailmankirjallisuuden suurimpiin kuuluvaksi rakkausromaaniksi. Minä luin kirjaa kuitenkin enemmänkin kirjana sovinnaisista säännöistä ja rooleista, joihin ihmiset toinen toisensa asettavat ja siitä, mitä seuraa, kun roolin vankilasta yrittää murtautua irti. Kirja kertoo hyvin myös sukupuolirooleista 1870-luvun venäjällä. Voi olla, että kirja tuntuu nyt vähemmän radikaalilta kuin taannoin, jolloin naisen ei ollut lupa noin vain lähteä rakkauden perään. Anna Karenina lähtee ja seuraukset ovat hyvin mullistavat.  

Naimisissa olevan Anna Kareninan rakkaus nuoreen kreivi Aleksei Vronskiin kuvaa hyvin vaikeita valintoja, joiden eteen erityisesti Anna joutuu. Suhde aiheuttaa ongelmia molempien sosiaaliselle asemalle ja hämmentää totuttuja kuvioita, mutta eniten vaikeuksia on Annalla, joka joutuu valitsemaan Vronskin ja aiemman avioliiton lapsensa Serjozan välillä. Annalle rakkaus merkitsee valtavaa statuksen laskua ja julkista häpeää. Pariskunta yrittää paeta kauas pois irti vanhoista ympyröistä, mutta se ei tuo helpotusta. Seuraa valtavia henkisiä paineita, jotka syövät lopulta suhteen sisältäpäin.

Kirjassa kuvataan muidenkin henkilöiden elämää. Leppoisan perhe-elämän esikuvaksi nousee tilanomistaja Konstantin Levin ja hänen puolisonsa Kitty. Levinin luonnetta seurapiirejä välttävänä yksinkertaisen maalaiselämän kannattajana kuvataan hyvin ja pystyin hyvin samaistumaan hänen persoonaansa. Annan puoliso, ministeriön päällikkö Aleksei Karenin kuvataan varsinaiseksi tylsimykseksi ja siinä sivussa valaistaan myös venäläisen hallinnon kankeita kiemuroita. Mainittakoon, että suomalainen ministeriöjako on edelleen samaa tsaarinaikaista perua.

Vronskin hurmaavuutta jäin itse miettimään. Ehkä se olikin Tolstoin tarkoitus. Vronski on hyvin koulutettu ja komea mies, varsinainen seurustelu-upseeri, joten ei ole ihme, että naiset lankeavat hänen pauloihinsa. Samalla piirtyy kuitenkin kuva pinnallisesta keikarista, mistä Annakin mustasukkaisuus myöhemmin kumpuaa. Mainittakoon, että Vronski on myös taitava ratsumies, mikä lisäsi lukunautintoa, kun luin kirjaa 10-vuotiaan poikani ratsastustuntien aikana kentän laidalla.

Kirja oli melko ajatonta yksittäisen suhteen sisäisten mielenliikkeiden kuvausta. Se kuvasi myös hyvin sitä, kuinka sidoksissa ihmiset ovat ympäröivään sosiaaliseen ympäristöönsä. Nykyaikana yksilöiden sosiaalinen asema ei ole yhtä tiukasti määritelty ja perustu säätyihin, mutta löysin silti yhtäläisyyksiä nykyaikaan. Kasvojen menettäminen, epäonnistumisen aiheuttama häpeä ja omasta viiteryhmästä pois joutuminen on edelleen mahdollista. Itse asiassa ihmisten tarve kuulua johonkin ryhmään tai heimoon on meidän perustarpeitamme ja perustuu siihen, ettei ihminen ole koskaan pystynyt selviytymään täysin yksin. Ravinnon hankinta, hoiva ja turva ovat aina vaatineet yhteisöä ympärillemme.

Nykyisenä individualistisena aikana ryhmään kuulumisen tarve ei ole yhtä korostunutta, mutta tarve on silti olemassa. Ryhmät vain voivat olla hyvin pieniä ja voivat perustua vaikkapa johonkin harrastukseen, jonka ympärille identiteettiä voi rakentaa.

Anna ei saa avioeroa ja joutuu siksi hankalaan asemaan. Vronskikin irtisanoutuu armeijasta ja yrittää kokeilla siipiään taiteilijana, muttei kovin hääppöisin tuloksin. Annalla ja Vronskilla on taloudellisesti varaa omiin kokeiluihin, mutta heidän asemansa seurapiireissä kokee kolauksen. Erityisesti Anna leimataan huonoksi naiseksi ja hänestä puhutaan pahaa. Tämä alkaa rasittaa Annaa ja lopulta hän alkaa voida henkisesti huonosti. Myös Vronski kärsii tilanteesta.

**

Richard Wilkinson ja Kate Pickett ovat todenneet kirjassaan Tasa-arvo ja hyvinvointi, että yhteiskunta on suuri lajittelujärjestelmä, jossa ihmiset liikkuvat ylös- tai alaspäin sosiaalisella asteikolla. Ihmisten hyvinvoinnin tärkeä osatekijä on, kuinka sijoitumme suhteessa muihin omassa yhteiskunnassamme. Kirjassa todetaan, että ihmisenä oleminen merkitsee äärimmäistä herkkyyttä ylenkatseelle. Sosiaalinen ahdistus aiheuttaa stressihormonien tason selvää nousua, millä taas on suora yhteys henkiseen ja fyysiseen terveyteen.

Anna siis kärsi vaikeaksi käyneestä sosiaalisesta asemastaan, mikä aiheutti hänen itsetuntonsa romahduksen ja johti vaikeaan masennukseen. Se, miksi tämä tuntuu minusta kiinnostavalta ja ajankohtaiselta juuri nyt, on se, että ihmisten kokema sosiaalinen ahdistus on meidän aikoinamme lisääntynyt. Syyksi päätellään Wilkinsonin ja Pickettin kirjassa vakiintuneiden yhteisöjen hajoaminen. Tästä seuraa, että ihmiset ovat hukassa identiteettiensä kanssa. Se keitä me olemme, on jatkuvan kyseenalaistamisen kohteena. 

Aika paradoksaalista, että entisen sääty-yhteiskunnan aikana sosiaalinen ahdistus ei ehkä ollutkaan niin suurta kuin tänä päivänä. Roolit olivat selvät eikä niistä hevin lipsuttu. Ne varmasti puristivat, mutta myös suojasivat yksilöä. Anna tekee kirjassa poikkeuksen ja tipahataakin siksi syvälle. Nykyajan ongelma on päinvastainen. Valinnanvapaus on kasvanut ja kukat ovat saaneet kukkia. Ne ovat kukkineet viime vuosikymmeninä niin valtoimenaan, että eriarvoisuus on päässyt jälleen kasvamaan ja tuonut turvattomuutta ja huolta omasta asemasta ja erityisesti sen menettämisestä.

Anna Kareninaa voi siis lukea monella tavalla. Sitä voi lukea 140 vuoden takaisena kasvojenmenetysromaanina, mutta yleisemmin tietysti rakkausromaanina. Rakkautta kuvataan paitsi Annan ja Vronskin välillä, myös Kittyn ja Levinin tarinana.

**

Poimin kirjasta erään lauseen, jota ei tänä päivänä pidettäisi kovin esimerkillisenä. Hauskasti se kuitenkin kuvaa Leo Tolstoin kieltä. Levin saapuu tässä kohdassa erään klubin pihaan.

Mutta heti kun hän ajettuaan leveään, puolipyöreään pihaan ja noustuaan vaunuista oli astunut pääovelle ja ovenvartija syvään kumartaen oli äänettömästi avannut hänelle oven, kun hän oli nähnyt porraskäytävän eteisessä klubin jäsenten kalosseja ja turkkeja, jotka oli havaittu mukavammaksi jättää sinne kuin kuljettaa ylös asti, oli kuullut salaperäisen kellon edelläkäyvän kilahduksen, ja loivia maton peittämiä portaita astellessaan huomannut porrastasanteella kuvapatsaan ja yläovella kolmannen klubin livreehen pukeutuneen tutun, mutta vanhentuneen ovenvartijan, joka hätäilemättä ja vitkastelematta avasi oven ja silmäili tarkkaan vierasta, Levin tunsi ympärillään entisen klubin hengen – levon, tyydytyksen ja säädyllisyyden säväyksen.”

Kunpa pääsisin tuohon klubiin! Tai tavallaan pääsinkin, kirjan lukijana.

sunnuntaina, lokakuuta 28, 2012

Vaalisivuni löytyvät täältä. Espoota ja kuntateemoja koskeva blogini löytyy täältä.

Politiikka on korkeakoulu


Politiikan sanotaan olevan yhteisten asioiden hoitoa. Sitä se tietenkin on, mutta mielestäni politiikkaan osallistuminen toimii aikamoisena vaikuttamisen korkeakouluna. Kun on ollut valtuustossa tai lautakunnassa, on oppinut jotain sellaista, mitä ei missään muualla opi. Oppi koskee asiasisältöjä, mutta ennen kaikkea sitä, miten erilaisten ihmisten kanssa toimitaan ja miten vastakkaisista näkemyksistä syntyy lopulta jonkinlainen päätös tai jopa linja.

On aivan luonnollista, että samanmieliset hakeutuvat toistensa joukkoon vahvistamaan omia näkemyksiään ja kehittelemään niitä yhdessä eteenpäin. Näin toimivat puolueet. Tämä on jo omanlaisensa työmaa, mutta lysti alkaa siitä, kun eri puolueista tulevien edustajien näkemysten sinfoniaa lähdetään toden teolla sovittamaan yhteen. Politiikassa on tietysti paljon yhteistä minkä tahansa ihmisten välisen toiminnan kanssa, mutta on sillä myös omat erityispiirteensäkin. Sopassa ovat mukana äänestäjät, puoluekoneistot sekä asioita valmistelevat ja toimeen panevat virkamiehet mediaa unohtamatta. Nämä kaikki muodostavat omia vähän omanlaisiaan areenoitaan, jotka saattavat vetää vieläpä eri suuntiin. Näiden kaikkien parissa politiikassa mukana oleva sukkuloi.

Politiikassa mukanaolevista löytyy monenlaisia persoonia. Joku voi olla rautainen asiaosaaja, mutta sosiaalisesti lahjaton. Joku voi olla hyvä ja sutki suustaan, mutta kirjoitustaidoton ja ajattelultaan sekava. Joku taas voi olla hyvä sektoriosaaja, mutta käsitys kokonaisuudesta onkin sitten sumean peitossa. Joku on kova verkostoitumaan ja ”junailemaan”, mutta visiointikyky onkin sitten aivan nollassa ja niin edelleen. Harva on kaikessa hyvä, mutta näitä kaikkia taitoja politiikassa toimimalla myös oppii.

Politiikan korkeakoulu koskee paitsi luottamustehtäviin valittuja edustajia, myös kannattajia. Politiikka toimii parhaimmillaan niin, että äänestäjät ja kannattajat ottavat osaa keskusteluun, antavat palautetta ja laajentavat keskustelun myötä myös omia käsityksiään. Tämä siis ihannetilanteessa, jossa äänestäjä haluaa ja kykenee ottamaan asioista edes hieman selvää ja jossa vuorovaikutus päätöksentekijöiden kanssa toimii.

**

En kuulu niihin, jotka paheksuvat perussuomalaisten nousua politiikkaan. Oma arvomaailmani on hyvin erilainen, mutta parhaimmillaan perussuomalaiset ovat avanneet kanavan niille, jotka eivät ole jostain syystä päätöksenteon lähteille aiemmin löytäneet. Se on demokratian kannalta hyvä asia. Oman viiteryhmän kautta otetaan osaa asioihin perehtymiseen, mielipiteiden kehittelyyn ja lopulta ajatusten kestävyyden testaamiseen ja yhteensovittamiseen päätöksenteossa muiden puolueiden kanssa. Tässä prosessissa kaikista terävimmät särmät hioutuvat. Asiat kun eivät tunnetusti ole musta-valkoisia. Tämän tiedostaminen voi olla kipeä prosessi monelle, joten aikamoista ryminää voi olla luvassa. Parhaimmillaan uudet tulokkaat integroivat yhä laajemman joukon mukaan yhteiskunnan toimintaan.

Tämä oli siis optimistin näkemys nykyisestä tilanteesta. Pessimisti olisi huolissaan siitä, kuinka osa kansalaisista on vihainen ja peloissaan oman asemansa puolesta. Pelkoa ja suuttumusta puretaan helpoimpiin kohteisiin, eli heikkoihin, erilaisiin ja muukalaisiin. Tässä kohtaa populisti ei lähde ratkomaan ongelmaa, vaan antaa tietämättömyyden ja vihan kukoistaa ja kääntää sen omaksi poliittiseksi käyttövoimakseen. Näin toimiva puolue ei tule onnistumaan päätöksenteossa muiden kanssa eikä se sitä oikeastaan haluakaan. Se haluaa ylläpitää ennakkoluuloista ja vihamielistä ilmapiiriä, koska se poikii sille kannatusta myös jatkossa. Toivottavasti näin ei käy meillä Suomessa.

**

Tänään politiikan korkeakoulu ottaa taas uusia oppilaita. Suomalaista osaamista voi olla kartuttamassa tälläkin tavalla.

maanantaina, lokakuuta 15, 2012

Uimakouluminäni



Olin eilen jakamassa vaaliesitteitäni Tapiolan Stockmannin edessä. Eräs nainen otti lappuni vastaan ja tokaisi ”Mä olen opettanut sua uimaan!”. Ohhoh, yllätyin. ”En tainnut oikein oppia”, vastasin. ”Sä et halunnut oppia”, nainen jatkoi nauraen. Minuakin nauratti. Olin nimittäin surkea uimari. ”Miten sä voit muistaa?”, kysyin. ”Totta kai. Eihän mulla ollut kuin 10 000 oppilasta”.

Hän jatkoi matkaa ja huikkasi vielä mennessään äänestäneensä minua aiemmin. Nyt hän asuu muualla, mutta sanoi välittävänsä terveiset eteenpäin. Mielenkiintoinen kohtaaminen. Minä ja uimaopettaja hullujen päivien ovella.

Mieleeni tuli Leppävaaran uimahalli ja koulun uintivuorot joskus 1979 kieppeillä. Samat betonit ja kaakelit siellä on vieläkin. Miten kukaan voi muistaa yli kolmenkymmenen vuoden takaisen uima-asuisen lapsen, josta ei näy kuin vettävaluva märkä pää? Kieltämättä jäin mieleen, koska en oppinut kovin hyvin. Pysyttelin aina altaan reunan lähellä, koska pelkäsin hukkuvani, jos joudun aavalle ulapalle. Uimaan kyllä opin, mutten hyppinyt ja sukellellut kuten muut enkä suorittanut mitään uimamaisteritutkintoja. Minulle oli omat poikkeusjärjestelyt ja nysväämiseni jäi varmaankin mieleen.

Luulin, että olin vain pelokas ja siksi heikkolahjainen uinnissa, mutta taisin olla myös oppimishaluton. Inhosin koulujen uintiopetusta ja sitä, kuinka vesi oli kylmää ja märkää. Inhosin myös sitä mekastusta, joka uimareista ja opettajasta lähti ja sitä koko systeemiä, jossa lapsia uitetaan ja hyppyytetään ja pilliin puhalletaan ja bambukeppiä työnnetään kaulaan. Olinko siis jonkinlainen kapinallinen? Ei. Olin outo. Mieleeni tulee muitakin esimerkkejä lapsuudestani. Olin kuuliaisen oloinen, mutta myös kansalaistottelematon, tosin aika piilevällä tavalla. Minulla on lukuisia esimerkkejä tilanteista, joissa en ole suostunut tekemään niin kuin olisi pitänyt, vaikka se on saattanut minut erittäin noloon valoon.

Tämä oli hyvä muistutus siitä, että omien lasteni kummallisuudet ovat sittenkin vain perinnöllisiä. Välillä olen miettinyt, onko lapsellani muotitauti Asperger, kun hän yliherkkänä saa välillä kummia päähänpinttymiä eikä suostu yhteistyöhön kanssani. Mutta ei kai. Olin itse samanlainen. Kyllä minustakin tuli yhteiskuntakelpoinen eikä uimamaisterin papereita ole sittemmin kyselty. Lapseni vein kyllä vauvauintiin.

sunnuntaina, syyskuuta 23, 2012

Patriarkka


Kävimme keskiviikkona Patriarkan ensi-illassa. Sen jälkeen on ollut mielenkiintoista lukea näytelmästä erilaisia arvioita. Kai se on inhimillistä, että esityksen jälkeen tekee mieli puida ja analysoida omaa kokemustaan muiden katsojien kanssa. En kuitenkaan haluaisi tärvellä hyvää tunnelmaa liiallisella älyllistämisellä. Esitys oli koskettava ja vetosi tunteisiin tavalla, josta en osaa tehdä tyhjentävää selontekoa. Silti tekee mieli yrittää pohtia, mistä näytelmä oikeastaan kertoi.

Kuvassa fanittamani Raimo Grönberg ja tietysti hieno Kirsti Wallasvaara


Kaikille on käynyt selväksi, että näytelmä kertoo eri sukupolvista ja niiden erilaisesta tavasta katsoa maailmaa. Siitä seuraa ymmärrysvaikeuksia ja ohipuhumisia, loukkaantumisia ja yksinäisyyttä.

Itsellekin on vanhempien ikäpolvien kanssa työskennellessä tullut vastaan joskus raja. Aiemmin en ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta myöhemmin olen osannut löytää taustalta erilaiset elämänkokemukset ja niiden muovaamat erilaiset elämän arvot. On kaksi tapaa lähestyä tätä rajaa. Ensin sitä tietenkin yrittää kaikin keinoin tehdä itseään ymmärretyksi. Kun huomaa, ettei täyttä ymmärrystä tulla saavuttamaan, voi turhautua ja menettää hermonsa. Toinen vaihtoehto on hyväksyä, ettei tästä ikinä rakennu täydellistä sielujen sinfoniaa ja tyytyä tilanteeseen. Mieluiten vältän sellaisia ympyröitä, joissa kommunikointi ei toimi.

Näytelmä kuvaa, kuinka perheenjäsenet haluaisivat olla läheisissä suhteissaan rehellisiä toisilleen. Syynä rehellisyyteen on tietenkin rakkaus, vaikka se riipiikin. Rehellisyyden dominoilmiö lähtee liikkeelle näytelmän kotiinpaluujuhlista ja miniän purkauksesta. Sitä ennen perheessä on totuttu antamaan isän toteuttaa itseään ja muut ovat myötäilleet ja pönkittäneet hänen tarpeitaan. Vaimo ja aikuiset lapset ovat kuitenkin kokeneet tilanteen epämääräisellä tavalla epätyydyttäväksi ja erityisesti poika Jarno on tuntenut, ettei hän pysty täysin täyttämään häneen kohdistuvia odotuksia laiminlyömättä samalla omaa vastuutaan perhettään kohtaan.

Mielestäni näytelmä kertoo muustakin kuin sukupolvista. Yksilötasolla se kertoo herkkyyden ja haavoittuvuuden hyväksymisestä. Ne ovat inhimillisiä ja hienoja piirteitä, mutta edelleen aliarvostettuja. Vaikka kyse on yksilöllisistä eroista, omalle sukupolvelleni heikkouden tunnustaminen on helpompaa kuin edeltäjillemme. Kyse on ehkä siitä, että omat vanhempamme ovat pystyneet luomaan meille sen verran turvalliset olosuhteet, että tunteiden näyttämiselle (ja niissä rypemiselle) on erilailla tilaa kuin sodan jälkeisessä Suomessa.

Näytelmä kertoo myös muutoksessa olevista sukupuolirooleista. Kun naisten ja miesten välinen tasa-arvo on edennyt (tosin aika pikkuhiljaa), molempien sukupuolten roolit joutuvat muuttumaan. Naisilla on urapaineita, mutta vanhemmuuspaineet ennallaan ja miehillä perhepaineita, mutta urapaineet ennallaan. Ei siis ihme, että hämmennystä riittää molemmin puolin. Vanhempien sukupolvien edustajat eivät aina osaa samaistua näihin ristiriitaisiin odotuksiin. Stressiä lisää myös työelämän koventuneet paineet ja takavuosien kahdeksasta neljään hyvinvointiyhteiskunnan korvautuminen kovan kilpailun yhteiskunnalla.

Näytelmän kuvaamat tunteet kumpuavat kaikista näistä taustatekijöistä. Siinä kurkistetaan myös kuusikymppisten nuoruuteen ja yritetään ymmärtää heitä ja heidän historiaansa. Näytelmässä Heimolle ja Kalelle läheisten yllättävästi virinnyt rehellisyys tekee kipeää. Heille hämmentynyt olo on ollut aina epämieluisa tuttavuus ja peittynyt keskinäiseen naljailuun ja selkien läiskintään. Heimo lamaantuu ja Kale jatkaa rasvaisia juttujaan.

**

Näytelmä kuvaa, kuinka iso kehitysprosessi lähtee liikkeelle, mutta ei sitä, mihin se päättyy. Minusta sitä ei voisikaan näyttää, koska prosessi päättyy vasta sitten kun elämä itsekin. Jokainen oppii sen minkä elämässään ehtii ja seuraava sukupolvi jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Matkan varrella molemmat oppivat toinen toisiltaan. 

Selitettävää jäi siis vielä monen näytelmän verran.

torstaina, elokuuta 16, 2012

Politiikan romantikot


Olin keväällä perustulokansalaisaloitetta valmistelleen ryhmän infotilaisuudessa ja siellä Thomas Wallgren (sd) mainitsi romanttisen vasemmiston olevan hankkeen takana. Paikalla oli vihreitä, vasemmistoliittolaisia ja jokunen demari. Osa demareistahan on hyvinkin paljon hanketta vastaan, mutta he eivät tämän määritelmän mukaan ole romanttista vasemmistoa, vaan jotakin muuta.

Aika kiinnostava ja yllättävän kuvaava määritelmä. Siinä menee jonkin sortin jakolinja. Siis romantiikassa. Nyt ei siis puhuta ihmisistä, jotka istuksivat kynttiläillallisilla kuiskuttelemassa imelyyksiä pöytäkumppanin korvaan. Uskoisin, että romanttinen tarkoittaa yhteiskunnallisen asennoitumisen yhteydessä jotakin teknokraattisen vastakohtaa. Joku taas sanoisi, että romanttinen on sama kuin idiootti, mutta minä en.

Tunnustaudun itsekin politiikan romantikoksi. Väittäisin, että se on sitä, kun tunnustetaan, että järkeen vetoaminen ei aina yksin riitä. Ihminen on paljon monipuolisempi ja itse asiassa aikalailla vaistojensa, tunteidensa ja intuitionsa ohjaama. Järjellä sitten perustellaan jälkikäteen omat höttöilyt. Myös halu vaalia ihanteita kuuluu romantikolle enemmän kuin kyynikolle. Eipä silti, kyllä romantikonkin pitää osata käyttää järkeään ja tunnustaa tosiasioita. Hänellä vain saattaa olla erilaisia vivahteita harkinnassaan mukana.

Elokuvatutkija Veijo Hietala vahvisti eräässä seminaarissa, ettei romantiikasta puhuminen ole ihan tuulesta temmattua. Hänen mukaansa elämme uusromantismin aikaa. Vanha romantiikan aikakausihan ajoittui jonnekin 1700-1800-luvulle ja siihen kuului mielikuvituksen, vapauden ja luonnon korostaminen. Sankarit, mystiikka, sadut ja unimaailmat kiehtoivat.

Hietalan mukaan uusromantismi näkyy tänä päivänä tunteiden korostamisena, kiinnostuksena menneeseen, gotiikkaan, noitiin, vampyyreihin ja vaikkapa merirosvoelokuviin. Yhtenä ilmenemismuotona on uuslapsellisuus, kuten Duudsoneiden toilailujen valtava suosio. Romantiikan synkän puolen melankoliaa edustaa suomalainen euroviisuvoittaja Lordi. Myös fantasiakirjallisuus ja vaikkapa J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta kirjojen ja elokuvien suosio on samaa ilmiötä.

On mielenkiintoista pohtia, miksi juuri näinä aikoina ihmiset tuntevat vetoa tiedostamattomaan, yliluonnollinen ja henkiseen. Kuten romantiikan aikana 1700-luvulla, uusromantismikin on syntynyt jonkin muun vastakohdaksi. Olisiko niin, että ihmiset haluavat murtautua ulos jäykistä hierarkioista ja rakenteista, säännöistä ja muodoista? Tyhjänpäiväiseltä kuulostava talouskriisipuhe jos mikä edustaa yksiulotteista maailmankuvaa, jonka jatkuva kuuntelu saa kenet tahansa kaipaamaan kirmailua kesäisellä niityllä tai jotain muuta poissaolevaa.

Onko romanttisuuden korostamisessa, jos sellaista nyt sitten edes tapahtuu, kyse poliittisten asenteiden eroista vai kenties kokonaisten sukupolvien välillä vallitsevasta erilaisesta ajan hengestä ja sen tulkinnasta? Entä onko romantismi pelkästään parempiosaisille kuuluvaa nautiskelua ja todellisuuspakoa vai sittenkin vallanpitäjien juoni, jolla hölmö kansa saadaan pois jaloista vaatimasta mitään järkevää?

En tiedä. Mutta mikäli todella elämme uusromantismin aikaa, teknokraattisilla selityksillä ei politiikassa kovin pitkälle pötkitä. Vinkkinä epäromanttisille siis on, että kannattaa tarttua ajan henkeen ja alkaa hönkiä sen tahdissa.
    

keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2012

Ei mikään virkablogi

Kirjoitin tänne viimeksi vähän pönäkämpää tekstiä ja se jäi mieleeni kaihertamaan. Se ei oikein sopinut tänne, koska esittelin siinä konkreettista ideaa, joka koski Espoon kaupunginosien kehittämistä. Päätinkin luoda ihan oman Espoo-blogin, jonne kanavoin kaikenlaiset kunnallisia palveluita, kuntavaaleja ja Espoota koskevat ajatukseni. Ne olivat liian käytännönläheisiä tälle foorumille. 


Vuosien saatossa tämä blogini on kirjoitettu minulle itselleni ja niille kolmelle (mielikuvitus)kaverilleni, joilta en odota mitään kommentteja. Suorastaan säikähdin (noin viikon viiveellä) kun melkein mainostin kommenttiahdollisuutta myös tänne. Nämä ovat yksinpuheluitani, joihin en halua sotkea kunnallishallintoa enkä mitään muutakaan hallintoa ja pilkun siirtelyä. Jaoin persoonani  virkaosuuden Espoo-blogiini. Käsityöminäni huseeraa vanhaan tapaan Villa Kanelissa


Nyt on kesän hehkein vaihe meneillään enkä siksi ehdi kaikilta luomistöiltäni nyt kirjoittamaan tämän enempää. Sormustinkukat ovat juuri auenneet ja pioneiden nuput pyöristyvät lupaavasti. Mehiläisparvikin karkasi, mutta minkäs teet kun työläisistä osa ryhtyi taas kapinaan. Kahdessa mehiläispesässä olikin liikaa porukkaa ja kuuliaisin aines jäi minun palvelukseeni. Meneillään on ollut myös verhojen ompelua, kitkemistä, keittiöremontin pitkäntähtäimen suunnittelua, kahden pojan saattajana toimimista LOTR pikku-ukkojen peli- ja maalauskurssille, yhden Protu-leiriläisen leirikuulumisten odottelua ja sen mieluisan tiedon sulattelua, että sosiaalipsykologian johdantokurssini hyväksyttiin erinomaisin tiedoin. Nyt etsin kesälukemiseksi seuraavia kurssikirjoja. 


PS: Tässä nyt saattaa sittenkin olla kommenttimahdollisuuskin olemassa. Tein jotain säätöjä ja sieltä se taisi esiin pompsahtaa. Mutten suorastaan kehota kommentoimaan. Korkeintaan ystävällismieliset huomioidaan.

maanantaina, kesäkuuta 11, 2012

Ideoista


Viime torstaina Ylen aamu-TV:ssä esiintyi toimituksen nettiyrittäjäksi ja teräsmieheksi tituleeraama Sami Inkinen. Hän on toiminut vuodesta 2003 Piilaaksossa yrittäjänä ja nyt hän oli Suomessa jakamassa oppejaan. Puolella korvalla kuunnellessani mieleeni jäi se toteamus, että yritykselle yritysstrategiaa tärkeämpi on sen toimintakulttuuri. Olen samaa mieltä. Ei auta vaikka millaisia kirjauksia strategiaan laitetaan, jos yrityksen kulttuuri on välinpitämätön ja työntekijöitä aliarvostava. Tämä sama pätee mihin tahansa organisaatioon.

Inkisen yrityksessä ei esimerkiksi seurata työntekijöiden työaikoja lainkaan. Lomaakin saa pitää miten haluaa. Tämä osoittaa työnantajan luottamusta työntekijää kohtaan, mikä saa työntekijät tekemään parhaansa ja sitoutumaan yritykseen. Kuulosti vähän liiankin hyvältä ollakseen totta, mutta totta se varmaankin oli. Malli soveltuu tietointensiivisille ja luoville aloille, joissa työ rakentuu puhtaasti työntekijöiden ideoiden ja niiden jalostamisen varaan. Tuolloin on paras pitää työntekijät tyytyväisinä ja toimintakykyisinä.

Ideoissa piilee myös yrityksen yleisin ongelma. Nimittäin jos niitä on liikaa. Inkisen mielestä kannattaa keskittyä vain johonkin tiettyyn ideaan ja viedä sitä eteenpäin. En tiedä toimiiko tämä esimerkiksi politiikassa, mutta ehkä sielläkin olisi hyvä osata keskittyä olennaiseen. Mutta mikä on olennaista? Oma toimintani on aina hajonnut liian laajalla skaalalla touhuamiseen, vaikka sitähän politiikka on; kaikkien eri elämänalueiden asioiden yhteensovittamista. Erilaisia ideoitakin on, mutta niille on ollut vaikea löytää tilaa, kun ratkottavana on ollut päälle kaatuvien ongelmien vyöry.


Tämä oli aasinsilta yhdelle idealleni, joka liittyy Espoon eri kaupunginosien identiteettiin ja osallisuuteen. Siirsin sitä koskevan tekstin uuteen Espoo-blogiini.www.susannarahkonenespoo.blogspot.com.  Teksti sopii sinne paremmin.

lauantaina, kesäkuuta 02, 2012

Vaihtamalla paranee


Olen nyt todella huojentunut ja iloinen. Lopetin kuurupiilon ja erämaavaelluksen, joka oli kyllä sinänsä ihan antoisa. Ei sellainen korpivaellus voi olla kovin ikävä, jos sen aikana voi tehdä lukemattomia käsitöitä ja keramiikkaesineitä, itse nikkaroidun astiakaapin ja parven, maalata ja tuunata asunnon melkein joka neliön sekä rakentaa pihalammen liruttimella. Ja listaan voi lisätä vielä mehiläistarhauksen, astanga-joogan sekä sosiaalioikeuden jatko-opintoja ja sosiaalipsykologian alkeisopintoja - harrastusmielessä.

**

Toiset vaihtavat työpaikkaa, toiset puolisoa, minä puoluetta. Ei mitään dramatiikkaa, tähän kuuluu sanoa ja että kasvoimme erilleen, mutta totta se on. Sitä en kuitenkaan kiistä, ettenkö olisi tehnyt paljon surutyötä ja potenut myös identiteettikriisiä.

Siirryn siis vihreisiin. Demarina koin roolini aika ahtaaksi. Voi olla omaa kuvitelmaa, mutta ihan omana itsenäni en siellä oikein osannut olla. Ja ihminenhän kasvaa koko ajan. Sosiaalinen identiteettikin muotoutuu jatkuvasti uudelleen. Olennaista on, miten määrittelemme itsemme, mutta myös se, miten muut määrittelevät meitä.

Vaikka aluksi ajattelin olla vain yksi demarilaumasta vieraantunut lammas ja pysyä vuorilla yksin mietiskelemässä, olo kävi lopulta tylsäksi. Jaksoon mahtuu toki myös työskentely konsulttina Net Effect Oy:ssä (nyk. Ramboll) ja oman yrityksen perustaminen, mutta nuo sinänsä opettavaiset hommat eivät olleet suoranaisia kutsumustehtäviä, kuten politiikka minulle on koko aikuisikäni ollut.

Tarvitsemme yhteenkuuluvaisuutta muiden kanssa ja niin minäkin. Huomasin vähitellen, ettei politiikka sinänsä ollut se mihin työläännyin, vaan oma demariuteni, joka oli tullut tiensä päähän. Koin, että junnasin paikallani. En oikein saanut kunnolla yhteyttä muihin enkä sitä kautta saanut myöskään itsestäni irti sitä, mihin tiesin pystyväni. Idealismini koki myös kolhuja enkä halunnut tulla kyyniseksi. Kehitys oli kylläkin jo huolestuttavan pitkällä.

SDP:ssä ehdin olla jäsenenä 19-vuotiaasta lähtien, eli 25 vuotta. Tulin valituksi Espoon kaupunginvaltuustoon jo 20-vuotiaana ja toimin valtuutettuna viisi kautta, eli 20 vuotta. Kansanedustajanakin ehdin olla kaksi kautta vuosina 1999-2007. SDP:n toimintaa katsoin hyvin läheltä, koska toimin sen puoluehallituksen jäsenenä yhdeksän vuotta.

Arvojeni puolesta hyppäys vihreisiin ei ole suuri. Olisin ehkä saattanut valita puolueen jo aiemmin, ellen olisi päätynyt noin nuorena valtuutetuksi. Läheisimmät ystäväni äänestävät vihreitä. SDP:n perusarvot ovat edelleen hyvät, mutta vihreiden arvot ja toimintakulttuuri ovat minulle vieläkin paremmat.

Arvostan vihreiden avoimuutta ja epähierarkkisuutta. Minulle on tärkeää, että vihreät suuntautuvat vahvasti tulevaisuuteen. Se edustaa puolueista parhaiten kestävän kehityksen teemoja. Kohtuullinen elämä sekä talouden sovittaminen ympäristön kantokyvyn rajoihin ovat minusta elintärkeitä tavoitteita ja ne kuuluvat vihreiden listan kärkipäähän. Myös yhdenvertaisuus ja erilaisuuden kunnioittaminen ovat minulle tärkeitä periaatteita kuten myös osallisuuden ja demokratian kehittäminen. Ja nämäkin tavoitteet löytyvät vihreiden periaateohjelmasta.

Ajattelin pyrkiä myös vihreiden ehdokkaaksi Espoon kaupunginvaltuustoon. Sinne haluan edistämään oman lähiympäristöni asioita. Kouluikäisten lasteni kautta pidän tärkeänä lasten ja nuorten kouluympäristön turvallisuutta ja koulutuksen tasa-arvoa. Myös kohtuuhintainen asuminen, viihtyisä asuinympäristö ja hyvä joukkoliikenne ovat minulle tärkeitä tavoitteita. Haluan myös, että Espoo kantaa vastuunsa mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumisesta ja kuntoutumisesta. Haluaisin myös edistää kunkin kaupunginosan omaehtoista asukastoimintaa sekä kaikkien kuntalaisten ottamista entistä paremmin mukaan oman asuinalueensa ja palveluidensa kehittämiseen.

**

Säikähdin aiemmin keväällä Osmo Soininvaaran puheista. Minulle tuli hetkellisesti sellainen vaikutelma, että nyt vihreätkin ovat sortumassa kannatuksen epätoivoiseen kalasteluun. Onneksi huoli osoittautui aiheettomaksi. Luen Soininvaaran kirjaa parhaillaan eikä siellä ole mitään sen kaltaista, johon julkinen keskustelu ajatukseni johdatti. Kirja on päinvastoin erinomainen. Se on perusteellinen johdatus vihreään ajattelutapaan ja vahvisti sen, että valintani on oikea. Ja kun vielä lapset halusivat, että ryhdyn vihreäksi, niin pakkohan sitä oli kuunnella. Sydämen ääntä.

**

Tähän vielä koordinaattini:
-ikä: 44-vuotias
-siviilisääty: naimisissa
-perhe: 10-, 12-, 14-vuotiaat lapset
-lemmikkieläimet: 2 kissaa ja akvaario, jossa ei ole vielä kaloja (pelkkiä kasveja)
-asuinpaikka: Kauklahti
-koulutus: juristi

maanantaina, huhtikuuta 23, 2012

Hyvän mielen asioita


Sain Ihana viritys- blogin Liisalta haasteen, johon vastaan vasta nyt. Anteeksi Liisa, vähän viipyi. Haaste liittyy käsityöblogiini, mutta laitan vastauksen tänne, koska täällä on muutenkin enemmän puhetta kuin tekoja. Haaste kuuluu näin.


Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa  (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

  1. Ensinnäkin hyvää mieltä tuottaa elämä. Joka ilta ajattelen seuraavaa aamua ja alkavaa päivää onnellisena. Kohta on taas uusi päivä ja voi tehdä kaikkea mielenkiintoista. Aina päivä ei ole yhtä juhlaa, mutta asenne uuteen päivään on tämä. Innokas ja utelias.
  2. Äsken puhuin illasta, joka juontaa ajatukseni nukkumiseen. Pidän nukkumisesta silloin kun väsyttää. Olen iloinen siitä, että olen saanut makuuhuoneen vaihto-operaation melkein valmiiksi ja makuuhuone on maalattu, tuunattu ja puunattu viihtyisäksi. Pojat taas ovat saaneet entisen aikuisten makuuhuoneen, jota on ollut ilo suunnitella ja sisustaa.
  3. Iloa tuottaa myös kahvi. Ei vain juomana, vaan aamuhetkenä, jolloin pitää lukea Helsingin sanomia. Jos en saa tätä zeniläistä hetkeäni, päivä saattaa mennä pilalle tai ainakin sen ylle saattaa kasaantua tukku synkeitä pilviä.
  4. Yksi ilon aihe on myös ainainen suunnittelu. Erityisesti ahtaiden tilojen nerokkaat sisustusratkaisut ovat heiniäni. Kaikki ideani eivät ole niiden nerokkuudestaan huolimatta toteuttamiskelpoisia, mutta niitä on mukava pyöritellä päässä ja mittanauha kädessä myös elävässä elämässä. Ei ole talon kolkkaa, jota en olisi mielessäni suunnitellut aivan uusiksi. Ja ideoissa pitää toistua halpuus ja kierrätettävyys. (Kiitos Liisa muuten ideasta, että jugurttipurkki voi olla lampun varjostimena. Tai vanha muovikanisteri.)
  5. Yksi suurimpia ilon aiheita on tietenkin käsillä tekeminen. Vaikka edellä kunnostauduin suunnittelijana, en aina malta suunnitella käsitöitäni, vaan ryntään tekemään jotain. Tekeminen muovaa sitten suunnitelmaa. Erityisesti tämä korostuu keramiikkatöissäni. Mutta kyllä siellä takana on aina jotain suunnitelman tapaisia aihioitakin. Niitä on vain niin paljon, että työtä tehdessä ideantyngät muokkautuvat johonkin suuntaan osittain sattumanvaraisesti. Juuri nyt suunnittelen tekeväni itse WC:n käsienpesualtaan. Tosin sekin kävi mielessä, voisiko vanhan päällystää mosaiikkilaatoilla.
  6. Miettiminen on yksi päätoimialani. Ammattini voisikin olla miettijä. Se ei takaa sitä, että ajatukseni olisivat erityisen kristallisoituneita. Voin esimerkiksi miettiä sitä, miksi en oikein pidä tuulisesta ilmasta. En ole päässyt kovin syvälliseen tulokseen, mutta yksi syy on se, etten erityisemmin pidä siitä, että tuuli menee luihin ja ytimiin ja tulee jotenkin kylmä olo. Yksi taas on se, että tuuli aiheuttaa melua ja sekasortoista tunnelmaa.
  7. Kirjasto, työväenopisto ja avoin yliopisto ovat hienoja keksintöjä. Kannatan niitä. Opiskelen kaikenlaista mielelläni. Ensin ammatillisista syistä, mutta nyttemmin puhtaasti oman kiinnostukseni mukaan. Nyt menossa on sosiaalipsykologia. Sosiaalioikeuttakin sivuan silloin tällöin.
  8. Lempparini on myös kevät ja alkukesä. Olen suorastaan hulluna luonnon heräämiseen. Kliimaksi on kesäkuun alkupuoli, kun kaikki on jo vihertynyttä ja linnut konsertoivat yöt läpeensä. Talven tulo tuntuu joka vuosi pieneltä kuolemalta, mutta ei sitten kuitenkaan. Tai tuntuu, mutta se ei haittaa, koska sitä seuraa taas uusi kevät. Luonnon hiljaiselossakin on oma viehätyksensä. Lisättäköön vielä, että kaikenlaisen kauniin näkeminen saa sydämeni läpättämään. Joku kaunisti otettu valokuva esimerkiksi. Tai sitten joku esine tai luontonäkymä. Liitetään se tähän kevään fiilistelykohtaan, koska tunnereaktio on pitkälti sama.
  9. Myös juuret ovat tärkeät. Ei vain kasveilla, vaan myös itsellä. Haluaisin osata olla ihmislajin kelvollinen edustaja maan päällä ja siksi kaikenlainen vanha historia kiinnostaa. Ei erilaiset merkkihenkilöt, vaan miten ennen on eletty ja mitä siitä voisi oppia nykypäivänä.
  10. Lapset ja perhe ovat tietenkin ihan ykkössijalla. Kaikki tekemiseni tähtäävät siihen, että läheiset ihmiset voisivat hyvin. Ja eläimet. Iloa tuottaa se, kun pystyy olemaan lasten käytettävissä. Ihan perinteiseen tapaan olen aina virantoimituksessa kun lapseni ovat lähistöllä. Ainainen hovimestarin homma aiheuttaa toki joskus myös harmaita hiuksia - jos asiakkaat ovat vaativalla päällä, mutta pääsääntöisesti tämä palvelutehtävä tuottaa iloa.

Tässä siis vastaus haasteeseen. En tiedä kenelle tämän jakaisin, koska olen laiska bloggaaja. Toivottavasti jotkut tarttuvat haasteeseen ja listaavat omat tärkeät asiansa.

tiistaina, maaliskuuta 27, 2012

Autoritääristä menoa

Autoritäärisiä tyyppejä
Auto- ja kuljetustyöntekijöiden liiton tapausta on ollut ahdistavaa seurata. Pöly on jo mediassa laskeutunut ja ryöpytyksen katharsis koettiin viime viikolla. Likapyykin pesu siis sai tietynlaisen päätöksensä ja se tuntuu huojentavalta. Jostain syystä asia koskettaa ja liippaa läheltä. Tietenkään asiasta ei voi tietää kaikkea, mutta tapauksesta on silti tullut kollektiivista omaisuutta. Ilmeisesti tässä ajassa ihmisillä on valtava tarve käsitellä vanhojakin työpaikkakiusaamisen kokemuksiaan ja miksei kaikenlaista kiusaamista, jota jokin yhteisö harjoittaa jäseniään kohtaan. Nyt on jo vähitellen opittu ymmärtämään, että vaikka ihmistä ei vedä suoraan kuonoon, voi silti syyllistyä väkivaltaan. Erityisen tuomittavaa väkivalta on, jos sitä harjoitetaan valta-asemasta käsin.

Minua kiinnostaa autoritäärinen yhteisö ja autoritääriset henkilöt, koska olen päässyt oleilemaan sellaisten välittömässä läheisyydessä. Suoritan parhaillaan sosiaalipsykologian johdantokurssia – ihan vain omasta harrastuneisuudestani ja mielenkiinnostani – ja siellä on tullut sivuttua tätäkin aihepiiriä.

Yhteiskuntafilosofi ja psykoanalyysin kehittelijä Erich Fromm kirjoitti vuonna 1941 kirjan Pako vapaudesta. Erään referaatin mukaan autoritäärinen luonne ihailee auktoriteettia ja pyrkii alistumaan, mutta samanaikaisesti itse haluaa olla auktoriteetti ja alistaa muita tahtoonsa. Hän vastustaa kaikkea ylhäältä päin tulevaa. Taistelemalla auktoriteettia vastaan hän pyrkii vahvistamaan itseään ja pääsemään eroon voimattomuuden tunteesta. Autoritäärinen luonne kuitenkin rakastaa vapautta rajoittavia olosuhteita. Hän haluaa jättäytyä kohtalon, kuten esimiehen käskyjen alaisuuteen. Autoritäärinen luonne palvoo menneisyyttä. Mikä on aina ollut, on aina oleva. Sankaruus ei ole kohtalon muuttamista, vaan kohtaloon alistumista. Sado-masokististen viehtymystensä vuoksi hän tuntee vain hallitsemisen tai alistumisen, mutta ei solidaarisuutta.

**
Autoritäärinen meno ei ole kovin suuressa huudossa tänä päivänä, mutta sitä silti esiintyy vielä. AKT:n kohdalla on puhuttu paljon autoritäärisestä kulttuurista, joka on pesiytynyt kyseiseen varsin miehiseen yhteisöön. Ei kuulosta kovin kaukaa haetulta. Ammattiyhdistysliike kollektiivisen sopimisen ja massojen edun ajamisen näyttämönä on kuitenkin syntynyt hyvinkin autoritääristen perinteiden oloissa ja varaan. On vaalittu heikommassa asemassa olevan työntekijän asemaa erilaisia patruunoita vastaan ja käyty kovaakin taistelua. Tunnistan saman myös politiikan puolelta. Aika harvoin enää kuulee kenenkään puhuvan ”liikkeestä”, mutta AKT:n kohdalla sana särähti harvinaisena korvaan. "Liikkeen edun" kautta on haettu oikeutusta erilaisille ratkaisuille, jopa laittoman oloisille potkuille.

Työväenliikkeen perinteessä taistelu on edelleen arkipäivää sanastoa myöten. Myös toimintakulttuurissa hyvin autoritääriset mallit ovat olleet vallalla ja ainakin päätöksentekorakenteet edelleen pönkittävät vanhaa. Organisaation autoritäärisyysperintöön kuuluu ajatus ehdottomasta lojaalisuuvaatimuksesta valittua johtoa kohtaan ja vaikeus sietää erilaisuutta ja kriittistä keskustelua. Moniäänisyys on aina koettu uhkaksi joukon neuvotteluvoimalle ja koko joukon olemassaololle. Tätä uhkaa on kutsuttu milloin yhteisen veneen keikuttamiseksi ja milloin ties miksi vehkeilyksi ja vallan kaappaamiseksi.

Oman kokemukseni mukaan autoritäärisesti virittynyt henkilö on näkevinään joka puolella salaliittoja ja valtataisteluja. Silloinkin, kun kyseessä on vilpitön halu parantaa ja kehittää asioita. Autoritäärinen yhteisö on hyvin altis yksilön nujertamiselle, jos vähänkin pää nousee ylös massasta. On sanomattakin selvää, että yhä harvempi nauttii harmaaseen massaan sulautumisesta. En minä ainakaan. Se on kamalaa ja ikävää eikä ainakaan kehittävää. Vielä kamalammaksi sen tekee se, että uudet tuulet puhaltavat ja ruohokin vihertää toisaalla.

Vanha karsina ei siis enää pidä ja ihmisiä loikkii tilaisuuden tullen vapaammille laitumille. Historian siivet havisevat ja vanha maailma murenee pala palalta.

keskiviikkona, helmikuuta 15, 2012

Hiihtosankarit

Kävimme eilen hääpäivän kunniaksi katsomassa Kansallisteatterin Kansanhiihdon. Kyseessä oli ennakkonäytös ja tuntui, että paikalla oli puoli Hiihtoliittoa. Ainakin Paavo M. Petäjä oli paikalla ja myös Juha Mieto istui partoineen parvella.

Minun piti kirjoittaa Pekka Haaviston kampanjasta, mutten nyt kirjoitakaan. Kirjoitan näytelmästä, mutta siitä avautuu kyllä pieni ovi Haavistonkin suuntaan. Niin. Ovi. Näytelmässä oli mainiona kertojahahmona Jukka Puotilan esittämä Esko Aho kumarana vanhuksena. Hän vei tarinaa eteenpäin aukoen erilaisia ovia. Alussa ja näytelmän aikana taustalla näkyy videomateriaalia, jossa näkyy Lapin tunturimaisemaa, vanhoja hiihtopätkiä sekä Kekkonen rakovalkealla. Musiikkikin toistaa suomalaiskansallisia teemoja ja sielunmaisemaa – kummaa kaipuuta ja surumielisyyttä.

Vaikka näytelmässä ei ollut kyse Mika Myllylän vaiheista, Mika Myllylä tuli monin kohdin mieleen. Myllylä oli hiihtosankari, joka lankesi eikä koskaan noussut. Vielä kotimatkalla mietimme, miksi juuri Mika Myllylä oli se, joka ei kestänyt. Lahden doping-käryhän koski muitakin, jotka eivät ilmeisesti ottaneet sitä ihan yhtä raskaasti. Lavalla esiintyi myös Marja-Liisa Kirvesniemen hahmo, joka kertoi hyvin Marjaliisamaisesti masennuksestaan. Masennus sai alkunsa Lahden kohuista ja siitä, kuinka hän koki tulleensa ihmisenä loukatuksi – kilpahiihdon takia ja nimissä. Todellinen ihminen sankarimyytin takana jääkin aina yleisöltä piiloon. Se, että takana on tavallinen haavoittuva ihminen, ei kuulu tarinaan. Sitä ei haluta kuulla.

**

On jotenkin armotonta, kuinka kovia odotuksia sankarin viitan saanut ihminen laitetaan kantamaan. Ei olisi tietenkään pakko, mutta viittaan tarttuu kaikenlaista. Sankariksi valikoituva ihminen on yleensä aika vilpitön. Hän haluaa vain toteuttaa omaa intohimoaan ja päästä siinä pitkälle. Hän ei ehkä itsekään ymmärrä, että hän tulee edustaneeksi koko yhteisöä toimien sen odotusten, pettymysten, raivon ja toivon lähettiläänä.

Minusta tuntuu, ettei sankariksi valikoidu yhteisön kovin pahis, vaan pikemminkin puhtoisimmasta päästä olevasta pulmunen. Henkilö, joka on herkkä vastaanottamaan ja toimimaan yhteisönsä tunteiden vastaanottajana ja ilmaisijana. Ehkä juuri tästä syystä sankarin viitan liepeeseen tarttuu monia, jotka haluavat auttaa, mutta joiden perimmäisenä tarkoituksena onkin houkutus saada itselleen pala sankarin mystisestä hohteesta. Näytelmä kertoo tästäkin puolesta. Hiihtäjän liepeillä alkaa menestyksen myötä pyöriä jos jonkinlaista hännystelijää, jotka haistavat hiihtäjän menestyksen nälän ja alttiuden lähes mihin tahansa - nälkänsä tyydyttämiseksi. Syntyy epäterve riippuvuus verkkoon, josta on vaikea pyristellä irti. Ja kun sitten joutuu sidotuksi, häpeä on kova. Sitä kovempi, mitä vilpittömimmin ja puhtoisimmin mielin sankari on aikanaan liikkelle lähtenyt.

Näytelmässä ei käsitelty pelkästään hiihtoa. Siinä nähtiin myös työpaikkakiusattu vanhempi mies, joka pohti, jäädäkö eläkkeelle vai yrittäisikö vielä tehdä jotain näkyvää. Jotain, jossa olisi hyvä ja josta saisi kiitosta. Vähän oudompi sivujuonne oli hiihtotapahtumien vapaaehtoistyöntekijä, joka oli ollut 1970-luvun alussa nuorena kettutyttö. Mietin, oliko eläinaktivisteja muka jo silloin? Hän oli vapauttanut minkkejä, joutunut putkaan ja raapinut yksinäisyydessä itsensä arville. Piilikö tähän joku syvällisempikin sanoma? Se jäi minulle epäselväksi.

**

Hiihtoliiton toppatakit olivat sankareiden liepeille pesiytyneitä yhteiskunnallisia vaikuttajia, jollainen Esko Ahokin oli ollut. Yhdenmukaisuuden ja hyvän fiiliksen paine oli tässä joukossa niin suuri, että epäilijä höyhennettiin ja ongelmat lakaistiin maton alle. Ja siten hankittiin uusi toppatakki. Tämä toi mieleen laajemminkin politiikan. Se toimii liian usein sisäänpäin lämpiävästi omana kummallisena yhteisönään, jossa normin rikkoja rikkoo illuusion. Piipahdus tosi elämän ongelmiin tuo liian kipeästi mieleen sen, että kaikki ei olekaan automaattisesti päätöksentekijöiden hallinnassa ja että heidän pitäisi olla muiden auttajia ja käytettävissä – ei itse omine egoineen keskiössä.

Esko Ahon hahmo kyselee myös, että oliko hänkin sankari? Minusta mikään ei viittaa siihen. Hän oli sankariksi sittenkin liian kova sökö- ja pelimies, joka pelastautui liike-elämän palvelukseen. Sankarin aineksia voisi olla vähän nöyremmällä päättäjällä. Mutta oikeastaan sankaripoliitikko on aika pelottava ilmiö. Eikä heitä oikeasti ole minusta edes olemassakaan - ainakaa elävänä. Korkeintaan sankari voisi olla joku sellainen, josta myöhemmin tulee sankari suunnattomien suurten henkilökohtaisten uhraustensa kautta. Mutta kukapa sellaista haluaa tavoitella eikä minusta pidäkään?

Minusta tavoittelemisen arvoista politiikassa voisivat olla sankarilliset toimintatavat. Sellaisina pidän toimintaa korkean moraalin ja eettisesti jalomielisten periaatteiden pohjalta. Eli toimimista niin, ettei antaudu peliin, vaikka siitä voisikin seurata henkilökohtaista etua, mutta muuten huonompaa ilmapiiriä ja yleistä moraalikatoa. Sankarillista toimintaa on myös toimia niin, että kunnioittaa muita eikä loukkaa ketään.

Minusta kaikkein sankarillisinta on olla politiikassa aito ihminen, joka uskaltaa olla avoin ja tunnustaa heikkoutensa. Päättäjälle se on kaikkein vaikeinta, koska aitona on suojaton ja mehän tiedämme, että politiikassa viuhuvat puukot. Mutta aitona voi sittenkin olla aika aseistariisuva.

Ontuvana aasinsiltana Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjaan on, että siinä oli näitä kaikkia sankarillisia piirteitä. Tai Pekka Haavistossa oli. Siksi kampanja oli niin puhutteleva ja onnistunut. Siinä kilpailtiin jalosti ja yritettiin rakentaa siltoja erimielisten välille yli vähättelyn ja halveksunnan ilmapiirin.Koska kirjoitan jo liian pitkästi, jätän taaskin Pekka Haaviston kampanjapohdinnat odottamaan ja jalostumaan. Ehkä sivuan niitä lisää seuraavalla kerralla. Mutta näytelmä oli hyvä ja se kannattaa mennä katsomaan.

lauantaina, helmikuuta 04, 2012

Traumbachia ja vaiheita

Nyt on hyvä hetki. Kerrankin olen myös koneen ääressä ja ehdin kirjoittamaan muutaman rivin tänne blogiini. Olen ollut tällä viikolla ihanan pehmeässä kuplassa. Luin Joel Haahtelan uusimman kirjan Traumbach, joka oli kuin pään sisäinen uni. Kun tähän lisää laatikosta löytyneen Samuli Edelmannin levyn Vaiheet kuuntelua, ei ole ihme, että pää täyttyy pehmeästä hötöstä. Myös ulkona oleva lumimaisema ja lisääntyvä valo tekee olosta mukavan seesteisen. Varsinkin kun ei ole kiire mihinkään.


Traumbach-lukukokemus muistutti enemmänkin mielenkiintoisen maalauksen katselua kuin juonenkäänteillä kyllästetyn kirjan lukemista. Arvasin jo mitä odottaa eikä kirja pettänyt odotuksia. Näin Haahtelan aamu-TV:ssä ja hän kommentoi siinä sijoittaneensa kirjaan myös huumoria. Sitä en kirjasta erityisemmin löytänyt, mutta tuttua haahuilua ja vanhaa Itä-Eurooppanostalgiaa löytyi sitäkin enemmän. Kirja ei ollut pitkä ja sopi hyvin kahvin kanssa nautittavaksi.

Mutustelin mielessäni höttöisiä ajatuksia elämän arvoituksellisuudesta ja siitä, kuinka saamme tietyt kortit valmiina ja teemme valintoja niiden pohjalta. Mutta elämä on sittenkin yllätyksiä täynnä. Se on heijastusta niistä ihmisistä ja tilanteista, joita kohtaamme. Me myös muistamme ja tulkitsemme asioita kukin omalla tavallamme. Kaiken suhteellisuus vie äärimmäisessä tapauksessa meidät siihen pisteeseen, mihin Jochen Traumbachin etsinnässä päätyi. Kuka oli Traumbach ja mikä oli totta, mikä kuvitelmaa ?

Entä mitä ovat muistot ? Ovatko ne ainoat, mitä meistä jää jäljelle? Vai meneekö se sittenkin niin kuin Shakespearen runossa Tämä lyhyt elämämme, jossa elämä päättyy uneen eikä jäljelle jää edes pölypalleroa?

Itse en nyt lähde etsimään kotini pölypalleroita, vaan elän niiden kanssa tämän viikonlopun rauhanomaista rinnakkaiseloa. Sen sijaan nenääni tulee uunissa kypsyvän ruuan tuoksu. Se alkaa siis olla valmista, joten päätän tämän raporttini tällä kertaa tähän. Pekka Haaviston kampanjasta seuraavalla kerralla.



PS: Herman Hessen sanoihin tehdyt kipaleet Valitus ja Vaiheet ovat minun viikon top tenissä. En tietenkään tajua sanoista puoliakaan, mutta hienoa on. Vaikka tämä:

Kuin kukka lakastuu ja nuoruus haihtuu,
niin vaihe vaiheelta kukkii elämämme,
myös kaikki viisaus ja hyvyys meissä
kukoistaa aikansa ja kuihtuu sitten.

Näin on. Ja kuoleman hetkikin on kuulemma vain lähtökäsky uuteen nuoruuteemme. Että pöö vaan kaikille.