perjantaina, heinäkuuta 01, 2011

Elämänkaaria Riikka Pulkkisen ja Märta Tikkasen kanssa

Minun on pitänyt jo pitkän aikaa kirjoittaa Riikka Pulkkisen kirjoista Raja ja Totta. Luin ne molemmat huhtikuussa aika lailla siltä seisomalta, kun kirjan käteeni sain. Samoin kävi Märta Tikkasen kirjalle Emma ja Uno - Rakkautta totta kai. Nyt siis ajatuksia näistä kolmesta, kun kirjojen yksityiskohdat ovat hälvenneet ja mielen täyttävät teosten päällimmäiset vaikutelmat.

Riikka Pulkkinen: Raja ja Totta


Riikka Pulkkisen kerronnasta mieleeni tuli heti Joel Haahtelan maalailevan runollinen tyyli ja huomasin vasta äsken, että Pulkkinen on maininnut Haahtelan kirjalliseksi kannustajakseen. Vaikka edellä mainittujen kirjailijoiden tyylissä on yhtäläisyyksiä, ne ovat muuten hyvin erilaisia. Riikka Pulkkisen kieli on kaunista, mutta kielikuvissa meinataan maalata välillä jo vähän liiankin kukertavia kuvia. Miksi esimerkiksi kirjassa (taisi olla Raja) puhutaan jatkuvasti kynnyksistä? En voi silti lakata ihailemasta sitä, että Pulkkinen on osannut rakentaa tällaiset tunteisiin käyvät teokset ja vasta tuolla iällä. Todellista kirjallisuutta, joka toimii monella tasolla – eli liikuttaa, mutta myös herättää ajatuksia ja ärsytystäkin.

Molemmissa kirjoissa Raja ja Totta puhutaan eri-ikäisten ihmisten suulla. Yhteistä on kuoleman läheisyys, elämän rajallisuus sekä rakkauden erilaiset puolet kivusta onneen. Yhteistä on myös se, että kirjoissa esiintyy nuori nainen, joilla on suhde vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, jolla on lapsi. Molemmissa tapauksissa suhde jää ja avioliitto jatkuu, mutta intohimoisen suhteen ristiriitaisuutta valotetaan monipuolisesti nuoren naisen näkökulmasta. Aviovaimon roolia ei käydä läpi samalla tarkkuudella ja aviomiehenkin vaikuttimet jäävät arvailujen varaan. Tästä pieni miinus.

Oikeastaan kaikki osapuolet ovat jollakin tapaa uhreja toteuttamassa oman elämänsä ajopuuteoriaa. Ja vaikka ajopuuna mennään, ihmiset kypsyvät ja jonkinlaisen kriisin kautta asiat järjestyvät ja elämä seestyy. Noin kai se oikeassakin elämässä menee, minkä vuoksi kirjat olivat niin puhuttelevia.

Jonkin verran itseäni mietitytti, miksi molempien kirjojen nuoret naiset saivat itseltäni ankaramman kohtelun kuin muut kirjojen henkilöt. Kyse on enemmän minusta, kuin kirjoista ja se on aina hyvin kiinnostavaa, kun kirja pöyhäisee joitakin omia asenneluutumiani. Rajan 16-vuotias Mari ajautuu 29-vuotiaan äidinkielen opettajansa kanssa suhteeseen, josta ei puutu intohimoa. Suhde hipoi miehen puolelta hyväksikäyttöä, mutta silti paheksuin Marin naiiviutta. Myös kirjassa Totta 1960-luvulle sijoittunut lastenhoitaja Eevan suhde työnantajaperheen isään Marttiin oli aikamoisen törkeä veto, jos sitä ajattelee perheen äidin näkökulmasta.

Olennaista on, että molemmissa kirjoissa onnistuttiin penkomaan kaikkia niitä intohimon, rakkauden, sitoutumisen, takertumisen ja hylkäämisen teemoja, jotka jaksavat askarruttaa ihmisiä aina ja kaikkialla aikakaudesta toiseen.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta totta kai

Märta Tikkasen kirjassa taas liikuttiin sadan vuoden takaisissa maisemissa ja itse asiassa yksi tapahtumapaikka, eli Finnsin kansanopisto (Finns folkhögskola) sijaitsee ihan omilla kotikulmillani. Olen pitänyt Märta Tikkasesta aina siitä asti, kun palvelin häntä tiskin takana kesätyössäni muinaisen SYPin Vanha-Töölön konttorissa. Vuosi oli 1988 eikä työ sopinut tippaakaan luonteelleni. Annoin muun muassa tukun rahaa ihmiselle, jolla ei sitä tilillä ollut, mutta mitä pienistä, ehkä sitä tuli sinne myöhemmin, ajattelin. Mutta Tikkanen se ei ollut.

Märta Tikkanen kertoo omasta isoäidistään faktojen pohjalta ja täyttää aukkoja omilla pohdinnoillaan ja tulkinnoillaan. Kirja on kiinnostavaa henkilöhistoriaa, jossa askarruttaa ihmisen elämänkaari jälleen kerran, tällä kerralla todellisten ihmisten kautta kerrottuna. Emma menee 18-vuotiaana naimisiin karismaattisen ja intomielisen kansanopistomiehen, 26-vuotiaan Uno Stadiuksen kanssa, mutta suhde on sanalla sanoen onneton. Lapsia syntyy peräperään kuusi ja mies liehuu ja sauhuaa Ruotsissa kansanopistoja perustellen. Hän hurmaa kuulijansa, mutta ajatutuu myös kahnauksiin ja riitoihin aina siellä, minne hän menee.

Uno vaikuttaa sietämättömältä aviomieheltä, joka ei koskaan varsinaisesti asetu perheensä kanssa saman katon alle. Sen sijaan perheen yhteiset rahat hän saa kulumaan ja Emma jää puille paljaille. Emma kaipaa miestään ja elättelee vuosikausia toivoa paremmasta. Hän jaksaa pitää yllä jonkinlaista rakkauden virettä, vaikka mies lähettääkin kaikki kirjeet ja terveiset vaimolleen äitinsä kautta. Emma avautuu ja kertoo tunteistaan, mutta Unolta ei tihku minkäänlaisia lämpimiä sanoja vaimolleen. Vasta vähitellen Emma tunnustaa tosiasiat. Avioliitosta ei tule mitään ja lopulta he eroavat. Tämä tapahtuu virallisesti vuonna 1913.

Tikkanen karttaa ottamasta kantaa Unon kelvollisuuteen isänä ja aviomiehenä. Päinvastoin, hän haluaa ymmärtää syitä ja molempien elämänvalintojen taustaa. Hän jopa tarjoilee ajatusta, jonka mukaan Uno olisi rakastanut Emmaansa koko ajan, omalla vajavaisella tavallaan, mutta Unolle on vaikea jakaa kovin suuria sympatiapisteitä. Tavallaan häntäkin ymmärtää hänen oman taustansa kautta.

Kirja antaa ajattelemisen aihetta siitä, kuinka monen historian tunteman suuren persoonan valovoimaisten kulissien takana on vastuuttomuutta ja surkeasti hoidettuja ihmissuhteita. Itseäni pohdituttaa myös se, oikeuttaako henkilökohtaisen kutsumuksen toteuttaminen perheen asettamiseen hyllylle vuosikausiksi – kenties koko elämän mittaiseksi ajaksi?

**

Viime aikoina olen lukenut altruismista, sosiaalisesta pääomasta ja moraalipsykologiasta. Ja kun tartun huomenna hyllyssäni odottavaan Machiavelliin, on vallasta ja ihmisestä sosiaalisena eläimenä tullut mietittävää riittävästi minun kotitarpeikseni. Kerron niistä myöhemmin lisää, mutta sen verran on pakko jakaa muutama pala tänään loppuun saamastani kirjasta Moraalipsykologia - Hyvän ja pahan tällä puolen (Klaus Helkama),
että ihmisten moraalisen arvostelukyvyn voi jakaa viiteen eri tasoon ja että toiset ovat moraalisen arvostelukyvyn asteikolla pidemmällä kuin toiset. Tämä ei liity välttämättä koulutustasoon.

”Mitä tärkeämpiä universalismiarvot (tasa-arvo, suvaitsevaisuus, maailmanrauha) ihmiselle ovat, sitä todennäköisemmin hänen moraalinen arvostelukykynsä on pitemmällä kuin muiden.” Ja vielä: ”Moraalisen arvostelukyvyn asteikolla vallankäyttö sijoittuu yleensä ensimmäiseen ja toiseen vaiheeseen, rangaistuksella uhkaamisen ja palkinnolla houkutteluun----Valta-arvojen kannattajat eivät ole taipuvaisia asettumaan toisen asemaan. Nietzscheläisen valtaihmisen ei tarvitse välittää muista.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.