perjantaina, maaliskuuta 11, 2011

Naamarin takana


Kävin katsomassa Ryhmäteatterin Eduskunnan. Tiesin jo etukäteen mitä odottaa, eli lex-Soininvaaran käsittelyä eduskunnan pöytäkirjojen pohjalta sekä harmaan talouden avaamista taustakyselyiden perusteella. En siis ollut järkyttynyt siitä, että esitys oli pitkä ja katsojien eteen vyörytettiin poliittisten debattien, muistiotekstien ja asiantuntijahaastattelujen pätkiä aikamoisella vauhdilla. Puolisoni mielestä näytelmä oli hyvä, mutta Esitystalous oli hänestä paljon parempi. Olen samaa mieltä siitä, ettei tässä ollut kyse mistään suuresta taide-elämyksestä, mutta ahaa-elämyksiä silti riitti. Miinuksena oli kova huutaminen, jonka seurauksena joistain repliikeistä ei lopulta tahtonut saada selvää.


Olen joskus vitsaillut, että jotkut yhteiskunnalliset ja hankalasti avautuvat kysymykset menisivät paremmin perille sarjakuvan muodossa. En kuitenkaan ollut tullut ennen ajatelleeksi, että teatteri on mitä parhain paikka tiedon jakamiseen sekä ihmisten ymmärryksen ja itseoivalluksen lisäämiseen. Perinteisestä teatterista ei siis ollut nyt kyse, vaan tiedon jakamisesta. Mutta ei pelkästään siitä, vaan myös naamioiden riisumisesta.


Varmasti joku politiikan raskassarjalainen kritisoi näytelmää tyyliin ”ei se nyt ihan noin mennyt” tai että joku lause on irrotettu asiayhteydestään. Selittämisen tarvetta on varmasti monella. Mutta arvokkainta esityksessä olikin juuri se, että ympäristönvaihdoksen avulla vallankäyttäjien väliset manipulatiiviset pelit ja leikit puretaan ja jäljelle jäävät vain sanat. Tarkoitan tässä nokittelua, jota eduskunnassa harrastetaan pelkästään sisäisen hierarkian ja oman aseman pönkittämiseksi.


On mielenkiintoista, että tätä naamioiden riisumista päivittäinen tiedonvälitys ei oikein pysty tekemään. Joskus näemme televisiosta väläyksen, joka havahduttaa katsojan kysymään kenelle edustajat oikein puhuvat? Mutta ne ovat vain välähdyksiä. Suurimman osan tiedoista saamme median suodattamana. Politiikan toimittajat ovat uineet eduskunnan kuppilan kantapöytään niin tiiviisti, etteivät aina pysty raportoinnissaan purkamaan ylimääräisiä kuorrutteita. Eikä toimittajilla ole useinkaan aikaa kovin syvälliseen työskentelyyn ja toimittajien henkilökohtaisetkin näkemykset vaikuttavat.


Vaikka tiesin nuorten toimeentulotukea leikkaavat lex-Soininvaaran sisällön, on ollut yllättävää, kuinka kliinisellä ja pienellä raportoinnilla asiasta on mediassa aiemmin kerrottu. Näytelmässä kuvattu lakiepisodi paljasti, miten syrjäytyneitä nuoria rankasti rokottava lakihanke sai etenkin vihreät kansanedustajat kiemurtelemaan rankasti. Näytelmä näytti hyvin, mitä valta ja ryhmän paine tekee ihmiselle eikä se näky ole hyvä.


On karua katsottavaa, kuinka pienen ihmisen asialle ilmoittautuneet edustajat hyväksyvät lain, jonka tietävät huonoksi silkkaa hallituskipeyttään. Vaikka sosialidemokraatit eivät nyt tässä näytelmässä joudu tunnontuskiin, ihan vastaavia vallassapysymisoireita podettiin myös SDP:n riveissä sen hallituskaudella. Ja kuten olemme voineet seurata, traumasta paraneminen vie aikaa. On myös hienoa, että esiin tulee myös virkamiehen dilemma. Työ edellyttää jonkinlaista omatunnon lobotomiaa, jotta pystyisi toteuttamaan tehtävänsä uskollisena vallan palvelijana.


Harmaata taloutta käsittelevä osuus avaa hienosti rahan liikkeitä. On hyvä, että lex-Soininvaaran säästöt suhteutetaan kärpäsen kokoiseksi läntiksi harmaan talouden järkälemäisen palluran rinnalla. Finanssivalvonnan nauhoitettu puhelu tuo esiin, kuinka vähättelevästi avoimuuteen on totuttu suhtautumaan rahaviranomaisten kohdalla. Tästä aiheesta voisi kertoa vielä enemmän ja mennä vielä syvemmälle, mutta ehkä jossain toisessa näytelmässä. Anonyymiin veronkiertoon kannustavista hallintarkistereistä puhuminen oli tärkeää valistusta, joka nostatti hämmästyksen huokauksia monissa asiaan vihkiytymättömissä.


**


Liian monet ihmiset ovat onnellisen tietämättömiä, mihin heidän ääniään käytetään. Näytelmä olikin eräänlaista demokratian herättelyä. Päätöksentekijän tietoisuus siitä, että heidän tekemisiään seurataan jatkossakin tällä perusteellisuudella, vaikuttaa varmasti päätöksenteon sisältöön. On noloa jäädä kiinni löysistä puheista, hölmöydestä tai ilkeydestä ja päätyä naurattamaan katsojia teatterin lavalle. Mutta niin kauan kuin politiikan uutisointi keskittyy pieniin yksityiskohtiin, yksittäisiin kommelluksiin tai tunnelmapaloihin, naamarin suojissa sattuu ja tapahtuu.