tiistaina, helmikuuta 22, 2011

Hidastelija


Olen aika usein huomannut toimivani kuin hidastetussa filmissä. Se on ihan tietoinen harrastukseni, jossa paneudun nautiskellen vaikkapa kahvinkeittimen täyttöön. Otan kahvipurkin esiin kaapista – hitaasti – katsahdan samalla ulos ikkunasta ja ihastelen maisemaa, asettelen kahvit keittimeen, mittailen veden määrän, liruttelen veden hitaasti säiliöön, napsautan kahvin päälle ja taas haahuileva katse ikkunaan.

Myös leivän voitelun voi tehdä hitaasti. Ja kävelläkin voi raahustaen ja haaveillen takertuen mietteissään kaikkiin mitättömän pieniin yksityiskohtiin, mitä maisema päällään kantaa. Esimerkiksi puun kuorta voi aina ihailla, huomion voi kiinnittää lumen muotoihin puiden oksilla tai sitten voi naureskella naapurin koirankakkakieltokyltille. Myös liikenteessä ajan nopeusrajoitusten mukaan tai jopa vähän alle, koska haluan nauttia ajamisen riemusta, Yle Puheesta ja maisemista. Aika moni tiellä liikkujista on kanssani eri linjoilla ja lapsenikin kehottavat välillä painamaan nastan lautaan. Mutta mitä väliä, Mummo Ankan ajotyylissä on oma viehätyksensä.

Mietin tämän aamun haahuilujeni keskellä, miksi hitaus on niin aliarvostettua? Miksi kaikki haluavat olla nopeita eikä kukaan mittele hitaudessa? Nopeus liittyy tietenkin biologiaan ja fyysisen voiman ja pystyvyyden ihailuun, mutta nopeus tunkee myös älylliselle puolelle. Hitaus on aika usein synonyymi sanalle tyhmä. Nopeat hoksottimet viestivät ehkä älystä, mutta olen nähnyt liian paljon nopeita sähliä, jotka tekevät ensin ja ajattelevat vasta sitten. Ja saavat asiat solmuun sohelluksellaan.

Itsekin olen välillä nopealiikkeinen. Tai ollut. Kiireisemmässä elämänvaiheessa olen nimenomaan kävellyt nopeasti, hengittänyt nopeasti, ajatellut nopeasti, ajanut nopeasti ja tehnyt monia asioita yhtä aikaa, tietenkin saavuttaakseni maksimaalisen tehon ja hyödyn. Olen muun muassa meikannut Länsiväylällä sadan kilometrin tuntivauhdissa, puhunut puhelimessa ruokaa laittaen, tiskikonetta tyhjentäen ja siinä sivussa lapsia paimentaen. Aika usein ruokani ovat palaneet pohjaan ja samaa voi sanoa ihmisestäkin, joka yrittää toimia tällä metodilla.

Minusta hitautta kannattaisi kuitenkin kunnioittaa ja nopeuden ihannoinnin lopettaa. Vaikka hidas ihminen voikin olla elämänvoimansa jo menettänyt tai vähä-älyinen, hitaus tietoisena valintana tuottaa enemmän laatua kuin ylivirittynyt kiireily. En halua vähätellä nopeaakaan toimintaa, jos ajatus juoksee vilkkaasti luonnostaan tai otteet ovat nopeiksi hioutuneita. Sen sijaan vastustan kaikenlaista sekuntikellon ja mittareiden kanssa kamppailua, läähätystä ja pingotusta. Minä ainakin haluan olla kuin kissa; välillä lekotella nautiskellen ja toisena hetkenä valppaana ja valmiina nopeaankin toimintaan – jos huvittaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.