tiistaina, tammikuuta 04, 2011

Nenäpäivää Keravalta


 
Kuva Perkkaalta, viime kesän lapsuusturneelta.
Luukkuun ei lapun mukaan haluta
pizzaa, kebabia ynnä "muuta sellaista".

Sain eilen luettua Mikko Rimmisen kirjan Nenäpäivä. Luin Irman kohelluksista Keravalla henkeä pidätellen.

Tragikoominenhan kirja oli ja sen liikuttavan inhimillinen Irma-kuvaus oli todella aseistariisuvaa. Kirja onnistuu avaamaan hienosti Irman päänsisäistä maailmaa, joka oli sanalla sanoen sekava. Mutta kenelläpä ei olisi, jos keskustelukumppaneita ei oikein ole ja ajatukset alkavat kiertämään outoa kehää. Yksinäinen ja hyväsydäminen Irma saattaa itsensä hämmentäviin ja äärinoloihin tilanteisiin, potee häpeää ja törttöilee taas.

Nautin eniten Irman ja yhden hänen muka-haastateltavan Irjan välille syntyneestä ystävyydentapaisesta. Ja olihan se hakaniemeläiseen krapula-Virtaseenkin tutustuminen aika erikoinen tapaus. Irma suorastaan kaatuilee ihmisten ovista sisään ja  kaikenlaista ryminäähän siitä seuraa. Kannattaa lukea, jo pelkästään Keravan takia. 

Tässä pieni näyte kirjan hurmaavasta tyylistä:

-Hyvää päivää, minä ähkäisin. – Tutkimuksesta. Talous. Teemme, teen, kysely. Jos on huono aika. Niin.
Hävetti ja hädätti niin että sisuskaluja käänsi niin kuin niitä olisi repinyt joku kaamea tonki-instrumentti. Yritin nyhtää ilmoille jotain tolkunnusta siihen sanalliseen katkokävelyyn mutta ei sieltä mitään taaskaan tahtonut tulla, suusta, en osannut kuin tuijottaa. Eikä sekään sitten puolestaan näkynyt saavan sanaa suustaan, katsoi vain niillä kauheilla myttyynitketyillä silmillään ja jotenkin niin kuin värisi. Lopulta onnistuin sitten lähinnä varmaan jotenkin puhesyntetisaattorimaiseen sävyyn toistamaan olennaisen edellisestä ja tähdentämään että nyt saattoi olla huono aika tällaiselle, ehkä oli parempi että tulisin joskus myöhemmin tai en ehkä ollenkaan, se ei kuulostanut kauhean virkaatoimittavalta mutta niinkin tuli lausuttua; ja sitten erhetyin jo seuraavaksi höpisemään, että meihin päin voi tietysti myös ottaa yhteyttä ja rupesin ropeltamaan käyntikorttia laukusta, ei sieltä sellaista löytynyt eikä mitään muutakaan asiaankuuluvaa jollei oteta lukuun niitä muutamaa ruttuista liuskaa joille oli asemoitu ties mitä idioottimaisuuksia; rapistelin niitä silti aikani ja sopertelin jotain no mutta – tyyppistä siihen oheen ja pyytelin anteeksi, se tuli kyllä ihan sydämestä, anteeksi teki mieli pyytää kaikkea mahdollista ja olemassaoloa vielä päälle, eikä siinä lopulta osannut muta kuin levittää kätensä ja katsoa niihin raunioituneisiin silmiin ja pyytää jälleen anteeksi.

Seuraavaksi tulee sitä lupaamaani naiskirjailijaosastoa. Kerron lähiaikoina, mitä ajatuksia heräsi luettuani Minna Canthin Anna Liisan, Hannan ja Papin perheen. Yritän leipoa mukaan vielä Märtha Tikkasen Emman ja Unon tarinan, mutta olen kirjaston varausjonossa vasta sijalla satajotakin. Tarkoitus on myös kirjoittaa Erkki Tuomiojan Jan Tönisson-kirjasta, jonka luin jo aiemmin, mutta ajattelin siihenkin yhteyteen liittää vielä Sofi Oksasen Puhdistuksen, Virossa kun ollaan. Kirja on vielä hankkimatta (joulupukki ei tuonutkaan...), eli sekin pitää vielä lukea.