maanantaina, joulukuuta 19, 2011

Tie Luovuuteen - virkaten

 Luin vinkistä Julia Cameronin kirjan Tie luovuuteen. Lukemiskertani oli jo toinen, mutta tällä kertaa sanoma upposi otollisempaan maaerään kuin viisi vuotta sitten. En tiennytkään, että kirjoittamisprojektieni kompastuskivenä oli se, etten ole osannut päästää minussa jyllääviä luovia voimia valloilleen. Kirjaa lukiessani huomasin, että olen ehkä sittenkin kirjan kuvaama lukossa oleva varjotaiteilija, joka salaa haaveilee jostakin enemmästä.

Kirja on pullollaan käytännönläheisiä ohjeita ja lempeää kannustusta, jota meissä kaikissa asuva luova lapsemme kaipaa. Kirja sisältää 12 viikon pituisen luovuuden elvytysohjelman, johon kuuluu keskeisimpänä osana joka aamu kirjoitettavat aamusivut. Ne kirjoitetaan aamulla siksi, että silloin loogisessa aivopuoliskossa asuva Tarkastajamme ei ole vielä herännyt kritisoimaan ja latistamaan omia ajatuksiamme.

Aamusivujen kautta tavallaan meditoimme ja löydämme yhteyden ennalta tuntemattomaan voimaan sisällämme. Tapaamme Cameronin sanoin oman "sisäavaruutemme, jossa kohtaamme oman luovuutemme ja luojamme".

Jotta pääsisimme kosketuksiin tämän leikkivän lapsemme kanssa, meidän on raivattava paljon menneisyydessä rakentamiamme suojamuureja ja sisäisiä esteitä tieltämme. Yhtenä harjoituksena on esimerkiksi matkustaa ajassa taaksepäin ja tehdä lista luovan itsetuntomme vihollisista. Itselleni tuli mieleen jotain varhaisia opettajia ja eräs kammoamani orkesterinjohtaja.

Olen nyt kirjoittanut aamusivuja kolme viikkoa ja seurailen, mitä tässä alkaa tapahtumaan. Laitoin omat kirjoitusprojektini hetkeksi sivuun ja katson, saisivatko väkinäiset suunnitelmani jotain vapautuneempaa jatkoa. Huvittavaa tässä luovuushankkeessani on se, että matkalla hyväksi kirjoittajaksi olenkin kohdannut sisäisen Askartelijani. Se toimittaa luovan minäni virkaa - nyt ihan virallisella luovuusstatuksella.

Silti haaveilen kirjoittavani tavalla, joka tuntuisi yhtä hauskalta kuin kummallisimmat virkkausprojektini. Tai ainakin niin, että kirjoittamisella nousisin pari senttiä maan pinnan yläpuolelle.

perjantaina, heinäkuuta 01, 2011

Elämänkaaria Riikka Pulkkisen ja Märta Tikkasen kanssa

Minun on pitänyt jo pitkän aikaa kirjoittaa Riikka Pulkkisen kirjoista Raja ja Totta. Luin ne molemmat huhtikuussa aika lailla siltä seisomalta, kun kirjan käteeni sain. Samoin kävi Märta Tikkasen kirjalle Emma ja Uno - Rakkautta totta kai. Nyt siis ajatuksia näistä kolmesta, kun kirjojen yksityiskohdat ovat hälvenneet ja mielen täyttävät teosten päällimmäiset vaikutelmat.

Riikka Pulkkinen: Raja ja Totta


Riikka Pulkkisen kerronnasta mieleeni tuli heti Joel Haahtelan maalailevan runollinen tyyli ja huomasin vasta äsken, että Pulkkinen on maininnut Haahtelan kirjalliseksi kannustajakseen. Vaikka edellä mainittujen kirjailijoiden tyylissä on yhtäläisyyksiä, ne ovat muuten hyvin erilaisia. Riikka Pulkkisen kieli on kaunista, mutta kielikuvissa meinataan maalata välillä jo vähän liiankin kukertavia kuvia. Miksi esimerkiksi kirjassa (taisi olla Raja) puhutaan jatkuvasti kynnyksistä? En voi silti lakata ihailemasta sitä, että Pulkkinen on osannut rakentaa tällaiset tunteisiin käyvät teokset ja vasta tuolla iällä. Todellista kirjallisuutta, joka toimii monella tasolla – eli liikuttaa, mutta myös herättää ajatuksia ja ärsytystäkin.

Molemmissa kirjoissa Raja ja Totta puhutaan eri-ikäisten ihmisten suulla. Yhteistä on kuoleman läheisyys, elämän rajallisuus sekä rakkauden erilaiset puolet kivusta onneen. Yhteistä on myös se, että kirjoissa esiintyy nuori nainen, joilla on suhde vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, jolla on lapsi. Molemmissa tapauksissa suhde jää ja avioliitto jatkuu, mutta intohimoisen suhteen ristiriitaisuutta valotetaan monipuolisesti nuoren naisen näkökulmasta. Aviovaimon roolia ei käydä läpi samalla tarkkuudella ja aviomiehenkin vaikuttimet jäävät arvailujen varaan. Tästä pieni miinus.

Oikeastaan kaikki osapuolet ovat jollakin tapaa uhreja toteuttamassa oman elämänsä ajopuuteoriaa. Ja vaikka ajopuuna mennään, ihmiset kypsyvät ja jonkinlaisen kriisin kautta asiat järjestyvät ja elämä seestyy. Noin kai se oikeassakin elämässä menee, minkä vuoksi kirjat olivat niin puhuttelevia.

Jonkin verran itseäni mietitytti, miksi molempien kirjojen nuoret naiset saivat itseltäni ankaramman kohtelun kuin muut kirjojen henkilöt. Kyse on enemmän minusta, kuin kirjoista ja se on aina hyvin kiinnostavaa, kun kirja pöyhäisee joitakin omia asenneluutumiani. Rajan 16-vuotias Mari ajautuu 29-vuotiaan äidinkielen opettajansa kanssa suhteeseen, josta ei puutu intohimoa. Suhde hipoi miehen puolelta hyväksikäyttöä, mutta silti paheksuin Marin naiiviutta. Myös kirjassa Totta 1960-luvulle sijoittunut lastenhoitaja Eevan suhde työnantajaperheen isään Marttiin oli aikamoisen törkeä veto, jos sitä ajattelee perheen äidin näkökulmasta.

Olennaista on, että molemmissa kirjoissa onnistuttiin penkomaan kaikkia niitä intohimon, rakkauden, sitoutumisen, takertumisen ja hylkäämisen teemoja, jotka jaksavat askarruttaa ihmisiä aina ja kaikkialla aikakaudesta toiseen.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta totta kai

Märta Tikkasen kirjassa taas liikuttiin sadan vuoden takaisissa maisemissa ja itse asiassa yksi tapahtumapaikka, eli Finnsin kansanopisto (Finns folkhögskola) sijaitsee ihan omilla kotikulmillani. Olen pitänyt Märta Tikkasesta aina siitä asti, kun palvelin häntä tiskin takana kesätyössäni muinaisen SYPin Vanha-Töölön konttorissa. Vuosi oli 1988 eikä työ sopinut tippaakaan luonteelleni. Annoin muun muassa tukun rahaa ihmiselle, jolla ei sitä tilillä ollut, mutta mitä pienistä, ehkä sitä tuli sinne myöhemmin, ajattelin. Mutta Tikkanen se ei ollut.

Märta Tikkanen kertoo omasta isoäidistään faktojen pohjalta ja täyttää aukkoja omilla pohdinnoillaan ja tulkinnoillaan. Kirja on kiinnostavaa henkilöhistoriaa, jossa askarruttaa ihmisen elämänkaari jälleen kerran, tällä kerralla todellisten ihmisten kautta kerrottuna. Emma menee 18-vuotiaana naimisiin karismaattisen ja intomielisen kansanopistomiehen, 26-vuotiaan Uno Stadiuksen kanssa, mutta suhde on sanalla sanoen onneton. Lapsia syntyy peräperään kuusi ja mies liehuu ja sauhuaa Ruotsissa kansanopistoja perustellen. Hän hurmaa kuulijansa, mutta ajatutuu myös kahnauksiin ja riitoihin aina siellä, minne hän menee.

Uno vaikuttaa sietämättömältä aviomieheltä, joka ei koskaan varsinaisesti asetu perheensä kanssa saman katon alle. Sen sijaan perheen yhteiset rahat hän saa kulumaan ja Emma jää puille paljaille. Emma kaipaa miestään ja elättelee vuosikausia toivoa paremmasta. Hän jaksaa pitää yllä jonkinlaista rakkauden virettä, vaikka mies lähettääkin kaikki kirjeet ja terveiset vaimolleen äitinsä kautta. Emma avautuu ja kertoo tunteistaan, mutta Unolta ei tihku minkäänlaisia lämpimiä sanoja vaimolleen. Vasta vähitellen Emma tunnustaa tosiasiat. Avioliitosta ei tule mitään ja lopulta he eroavat. Tämä tapahtuu virallisesti vuonna 1913.

Tikkanen karttaa ottamasta kantaa Unon kelvollisuuteen isänä ja aviomiehenä. Päinvastoin, hän haluaa ymmärtää syitä ja molempien elämänvalintojen taustaa. Hän jopa tarjoilee ajatusta, jonka mukaan Uno olisi rakastanut Emmaansa koko ajan, omalla vajavaisella tavallaan, mutta Unolle on vaikea jakaa kovin suuria sympatiapisteitä. Tavallaan häntäkin ymmärtää hänen oman taustansa kautta.

Kirja antaa ajattelemisen aihetta siitä, kuinka monen historian tunteman suuren persoonan valovoimaisten kulissien takana on vastuuttomuutta ja surkeasti hoidettuja ihmissuhteita. Itseäni pohdituttaa myös se, oikeuttaako henkilökohtaisen kutsumuksen toteuttaminen perheen asettamiseen hyllylle vuosikausiksi – kenties koko elämän mittaiseksi ajaksi?

**

Viime aikoina olen lukenut altruismista, sosiaalisesta pääomasta ja moraalipsykologiasta. Ja kun tartun huomenna hyllyssäni odottavaan Machiavelliin, on vallasta ja ihmisestä sosiaalisena eläimenä tullut mietittävää riittävästi minun kotitarpeikseni. Kerron niistä myöhemmin lisää, mutta sen verran on pakko jakaa muutama pala tänään loppuun saamastani kirjasta Moraalipsykologia - Hyvän ja pahan tällä puolen (Klaus Helkama),
että ihmisten moraalisen arvostelukyvyn voi jakaa viiteen eri tasoon ja että toiset ovat moraalisen arvostelukyvyn asteikolla pidemmällä kuin toiset. Tämä ei liity välttämättä koulutustasoon.

”Mitä tärkeämpiä universalismiarvot (tasa-arvo, suvaitsevaisuus, maailmanrauha) ihmiselle ovat, sitä todennäköisemmin hänen moraalinen arvostelukykynsä on pitemmällä kuin muiden.” Ja vielä: ”Moraalisen arvostelukyvyn asteikolla vallankäyttö sijoittuu yleensä ensimmäiseen ja toiseen vaiheeseen, rangaistuksella uhkaamisen ja palkinnolla houkutteluun----Valta-arvojen kannattajat eivät ole taipuvaisia asettumaan toisen asemaan. Nietzscheläisen valtaihmisen ei tarvitse välittää muista.”

torstaina, huhtikuuta 07, 2011

Huonosti käy maan?


Luin kirjan ”Huonosti käy maan”, jonka amerikkalainen historioitsija Tony Judt oli kirjoittanut ALS-taudin halvaannuttamana kuolinvuoteellaan. Kirja ilmestyi suomeksi tämän vuoden puolella. Judt pohtii kirjassaan länsimaista elämäntapaa sekä arvojen ja vaurauden muutosta. Hän haikailee sodanjälkeisen konsensuksen perään ja harmittelee yhteisöllisyyden rapautumista sekä taloudellisten arvojen ylikorostumista. Hän muistuttaa, kuinka nykyään vallalla oleva puhtaan ekonomistinen ajattelutapa olisi ollut ihmisille vierasta vielä vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten. ”Niin hiljattain kuin 1970-luvulla olisi naurettu ajatukselle, että elämän tarkoitus on rikastua ja että hallitukset ovat olemassa tätä helpottaakseen”.  


 

Kirjan analyysi ja kritiikki on osuvaa. Kirja etenee lupaavasti ja odotukseni kasvavat loppua kohti. Mietin, että kohta on johtopäätösten vuoro ja saan varmaankin herkutella uusilla ja mielenkiintoisilla näkemyksillä. No, sellaista loppua ei tule, mutta en valita. Kyllä lukeminen silti kannattaa aina.

Kirjaa vaivaa ylimalkaisuus, joka johtuu mitä ilmeisimmin haastavista kirjoitusolosuhteista. Tai sitten käännös on tehty kiireellä. Vaikutelmaa ei hälvennä se seikka, että kirjassa tarkastellaan niin uutta kuin vanhaakin mannerta rinnakkain, vaikka niiden poliittiset olot ovat hyvin erilaiset.

Judt on sitä mieltä, että vuosi 1989 merkitsi vasemmiston loppua. ”Kommunismin myötä kaatui myös useampi kuin kourallinen sortovaltioita sekä poliittinen dogmi”. Lojaalisuus Marxilta peräisin oleville opeille soi poliittiselle valtavirtavasemmistolle, myös sosialidemokraateille, Judtin mukaan sanaston ja liudan opillisia perusteita, joihin tukeutua hätätilassa. Mutta se tyhjensi myös tuon saman vasemmiston käytännön poliittisista vastauksista, joita tosimaailman pulmat edellyttivät. Tästä voin olla samaa mieltä.

Tony Judtin mukaan historiallisesti tuetun suuren kertomuksen puute jättää vasemmistoon ammottavan aukon. ”Jäljelle jää vain politiikkaa: etupolitiikkaa, kateuden politiikkaa, uudelleenvalinnan politiikkaa. Ilman idealismia politiikka kuihtuu eräänlaiseksi sosiaaliseksi kirjanpidoksi, ihmisten ja asioiden päivittäiseksi hallinnoinniksi. Myös tästä konservatiivi selviää kiitettävästi. Mutta vasemmistolle se on katastrofi”. Olen jälleen samaa mieltä.

Kirjassa kuuluu myös 1960-luvulla nuoruutensa eläneen sukupolven ääni. Tuo sukupolvihan omi hyvinvointivaltion omaksi sukupolviprojektikseen, mutta sama sukupolvi kylvi myös maahan hyvinvointivaltion vaarantaneet itsekkyyden siemenet. Judtin mielestä sosialidemokraattinen hetki ei kestänyt yhtä pitkään kuin sen synnyttänyt sukupolvi. ”Kun edunsaajat vanhenivat ja muisto haalistui, kalliiden julkisten etuuksien vetovoima hiipui sen mukaisesti”. Tämä prosessi kiihtyi 1980- ja 1990-luvuilla ja myös omassa kirjassani muistan noteeranneeni tämän saman tiilitalon ja Saabin imun, joka veti kokonaisen sukupolven mukanaan ja teki maallisen mammonan tavoittelusta yksilöllisyyden ja vapauden symbolin.

Judt nostaa esiin nykypäivän epävarmuuden ja sen, kuinka liian moni kokee olevansa tänä päivänä tarpeeton talouselämän tehokkuusnäkökulmasta. Hän peräänkuuluttaa uudenlaista keskustelutapaa ja uusia yhteisiä tavoitteita, joilla voisi vähentää ihmisten eriarvoisuutta ja lisätä sitä kautta kaikkien yhteenlaskettua onnellisuutta. Toisinajatteluakin Judt puolustaa, koska liiallinen mukautuvaisuus ja yhteisöille vaistonvarainen yhdenmukaisuuden paine kuihduttaa lopulta omaperäiset uudet ideat ja kehityksen. Ja yhteiskunnallista keskustelua hän moittii juuri tästä henkisestä laiskuudesta ja voin jälleen yhtyä hänen näkemyksiinsä.

**

Suurta loppupamausta kirjassa ei ole, mutta itselleni kirjan pohdinnat muistuttavat jälleen, että meillä kaikilla on jo kaikki viisaus ja tieto hallussamme. Sitä pitäisi vain kaivaa aktiivisesti esiin. Tämä tuli mieleen jälleen eilen, kun olin keskustelutilaisuudessa, jossa Sixten Korkman, Heikki Taimio ja Erkki Tuomioja pohtivat talouden ja hyvinvoinnin tilaa. Kaiken kiinnostavan ja tärkeän keskustelun takaa mieleeni jäi Tuomiojan ajatus siitä, kuinka ihmisten kokemus omasta hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta on sittenkin se kaikkein tärkein asia. Ja nyt moni kokee epämääräistä putoamisen uhkaa.

Uskon niin, että oman elämän merkityksellisyys ja mielekkyys sekä usko siihen, että maailma on menossa parempaa kohti, pitää meidät onnellisina ja järjissämme. Tätä kadonnutta idealismia kannattaa olla etsimässä. Ja etsiä kannattaa niin, että tavoitteeksi asetettu asiaintila on niin paljon parempi kuin entinen, että tavoite korvaa siihen pyrkimisen aiheuttamat vaivat ja hankaluudet.

perjantaina, maaliskuuta 11, 2011

Naamarin takana


Kävin katsomassa Ryhmäteatterin Eduskunnan. Tiesin jo etukäteen mitä odottaa, eli lex-Soininvaaran käsittelyä eduskunnan pöytäkirjojen pohjalta sekä harmaan talouden avaamista taustakyselyiden perusteella. En siis ollut järkyttynyt siitä, että esitys oli pitkä ja katsojien eteen vyörytettiin poliittisten debattien, muistiotekstien ja asiantuntijahaastattelujen pätkiä aikamoisella vauhdilla. Puolisoni mielestä näytelmä oli hyvä, mutta Esitystalous oli hänestä paljon parempi. Olen samaa mieltä siitä, ettei tässä ollut kyse mistään suuresta taide-elämyksestä, mutta ahaa-elämyksiä silti riitti. Miinuksena oli kova huutaminen, jonka seurauksena joistain repliikeistä ei lopulta tahtonut saada selvää.


Olen joskus vitsaillut, että jotkut yhteiskunnalliset ja hankalasti avautuvat kysymykset menisivät paremmin perille sarjakuvan muodossa. En kuitenkaan ollut tullut ennen ajatelleeksi, että teatteri on mitä parhain paikka tiedon jakamiseen sekä ihmisten ymmärryksen ja itseoivalluksen lisäämiseen. Perinteisestä teatterista ei siis ollut nyt kyse, vaan tiedon jakamisesta. Mutta ei pelkästään siitä, vaan myös naamioiden riisumisesta.


Varmasti joku politiikan raskassarjalainen kritisoi näytelmää tyyliin ”ei se nyt ihan noin mennyt” tai että joku lause on irrotettu asiayhteydestään. Selittämisen tarvetta on varmasti monella. Mutta arvokkainta esityksessä olikin juuri se, että ympäristönvaihdoksen avulla vallankäyttäjien väliset manipulatiiviset pelit ja leikit puretaan ja jäljelle jäävät vain sanat. Tarkoitan tässä nokittelua, jota eduskunnassa harrastetaan pelkästään sisäisen hierarkian ja oman aseman pönkittämiseksi.


On mielenkiintoista, että tätä naamioiden riisumista päivittäinen tiedonvälitys ei oikein pysty tekemään. Joskus näemme televisiosta väläyksen, joka havahduttaa katsojan kysymään kenelle edustajat oikein puhuvat? Mutta ne ovat vain välähdyksiä. Suurimman osan tiedoista saamme median suodattamana. Politiikan toimittajat ovat uineet eduskunnan kuppilan kantapöytään niin tiiviisti, etteivät aina pysty raportoinnissaan purkamaan ylimääräisiä kuorrutteita. Eikä toimittajilla ole useinkaan aikaa kovin syvälliseen työskentelyyn ja toimittajien henkilökohtaisetkin näkemykset vaikuttavat.


Vaikka tiesin nuorten toimeentulotukea leikkaavat lex-Soininvaaran sisällön, on ollut yllättävää, kuinka kliinisellä ja pienellä raportoinnilla asiasta on mediassa aiemmin kerrottu. Näytelmässä kuvattu lakiepisodi paljasti, miten syrjäytyneitä nuoria rankasti rokottava lakihanke sai etenkin vihreät kansanedustajat kiemurtelemaan rankasti. Näytelmä näytti hyvin, mitä valta ja ryhmän paine tekee ihmiselle eikä se näky ole hyvä.


On karua katsottavaa, kuinka pienen ihmisen asialle ilmoittautuneet edustajat hyväksyvät lain, jonka tietävät huonoksi silkkaa hallituskipeyttään. Vaikka sosialidemokraatit eivät nyt tässä näytelmässä joudu tunnontuskiin, ihan vastaavia vallassapysymisoireita podettiin myös SDP:n riveissä sen hallituskaudella. Ja kuten olemme voineet seurata, traumasta paraneminen vie aikaa. On myös hienoa, että esiin tulee myös virkamiehen dilemma. Työ edellyttää jonkinlaista omatunnon lobotomiaa, jotta pystyisi toteuttamaan tehtävänsä uskollisena vallan palvelijana.


Harmaata taloutta käsittelevä osuus avaa hienosti rahan liikkeitä. On hyvä, että lex-Soininvaaran säästöt suhteutetaan kärpäsen kokoiseksi läntiksi harmaan talouden järkälemäisen palluran rinnalla. Finanssivalvonnan nauhoitettu puhelu tuo esiin, kuinka vähättelevästi avoimuuteen on totuttu suhtautumaan rahaviranomaisten kohdalla. Tästä aiheesta voisi kertoa vielä enemmän ja mennä vielä syvemmälle, mutta ehkä jossain toisessa näytelmässä. Anonyymiin veronkiertoon kannustavista hallintarkistereistä puhuminen oli tärkeää valistusta, joka nostatti hämmästyksen huokauksia monissa asiaan vihkiytymättömissä.


**


Liian monet ihmiset ovat onnellisen tietämättömiä, mihin heidän ääniään käytetään. Näytelmä olikin eräänlaista demokratian herättelyä. Päätöksentekijän tietoisuus siitä, että heidän tekemisiään seurataan jatkossakin tällä perusteellisuudella, vaikuttaa varmasti päätöksenteon sisältöön. On noloa jäädä kiinni löysistä puheista, hölmöydestä tai ilkeydestä ja päätyä naurattamaan katsojia teatterin lavalle. Mutta niin kauan kuin politiikan uutisointi keskittyy pieniin yksityiskohtiin, yksittäisiin kommelluksiin tai tunnelmapaloihin, naamarin suojissa sattuu ja tapahtuu.

tiistaina, helmikuuta 22, 2011

Hidastelija


Olen aika usein huomannut toimivani kuin hidastetussa filmissä. Se on ihan tietoinen harrastukseni, jossa paneudun nautiskellen vaikkapa kahvinkeittimen täyttöön. Otan kahvipurkin esiin kaapista – hitaasti – katsahdan samalla ulos ikkunasta ja ihastelen maisemaa, asettelen kahvit keittimeen, mittailen veden määrän, liruttelen veden hitaasti säiliöön, napsautan kahvin päälle ja taas haahuileva katse ikkunaan.

Myös leivän voitelun voi tehdä hitaasti. Ja kävelläkin voi raahustaen ja haaveillen takertuen mietteissään kaikkiin mitättömän pieniin yksityiskohtiin, mitä maisema päällään kantaa. Esimerkiksi puun kuorta voi aina ihailla, huomion voi kiinnittää lumen muotoihin puiden oksilla tai sitten voi naureskella naapurin koirankakkakieltokyltille. Myös liikenteessä ajan nopeusrajoitusten mukaan tai jopa vähän alle, koska haluan nauttia ajamisen riemusta, Yle Puheesta ja maisemista. Aika moni tiellä liikkujista on kanssani eri linjoilla ja lapsenikin kehottavat välillä painamaan nastan lautaan. Mutta mitä väliä, Mummo Ankan ajotyylissä on oma viehätyksensä.

Mietin tämän aamun haahuilujeni keskellä, miksi hitaus on niin aliarvostettua? Miksi kaikki haluavat olla nopeita eikä kukaan mittele hitaudessa? Nopeus liittyy tietenkin biologiaan ja fyysisen voiman ja pystyvyyden ihailuun, mutta nopeus tunkee myös älylliselle puolelle. Hitaus on aika usein synonyymi sanalle tyhmä. Nopeat hoksottimet viestivät ehkä älystä, mutta olen nähnyt liian paljon nopeita sähliä, jotka tekevät ensin ja ajattelevat vasta sitten. Ja saavat asiat solmuun sohelluksellaan.

Itsekin olen välillä nopealiikkeinen. Tai ollut. Kiireisemmässä elämänvaiheessa olen nimenomaan kävellyt nopeasti, hengittänyt nopeasti, ajatellut nopeasti, ajanut nopeasti ja tehnyt monia asioita yhtä aikaa, tietenkin saavuttaakseni maksimaalisen tehon ja hyödyn. Olen muun muassa meikannut Länsiväylällä sadan kilometrin tuntivauhdissa, puhunut puhelimessa ruokaa laittaen, tiskikonetta tyhjentäen ja siinä sivussa lapsia paimentaen. Aika usein ruokani ovat palaneet pohjaan ja samaa voi sanoa ihmisestäkin, joka yrittää toimia tällä metodilla.

Minusta hitautta kannattaisi kuitenkin kunnioittaa ja nopeuden ihannoinnin lopettaa. Vaikka hidas ihminen voikin olla elämänvoimansa jo menettänyt tai vähä-älyinen, hitaus tietoisena valintana tuottaa enemmän laatua kuin ylivirittynyt kiireily. En halua vähätellä nopeaakaan toimintaa, jos ajatus juoksee vilkkaasti luonnostaan tai otteet ovat nopeiksi hioutuneita. Sen sijaan vastustan kaikenlaista sekuntikellon ja mittareiden kanssa kamppailua, läähätystä ja pingotusta. Minä ainakin haluan olla kuin kissa; välillä lekotella nautiskellen ja toisena hetkenä valppaana ja valmiina nopeaankin toimintaan – jos huvittaa.

tiistaina, tammikuuta 04, 2011

Nenäpäivää Keravalta


 
Kuva Perkkaalta, viime kesän lapsuusturneelta.
Luukkuun ei lapun mukaan haluta
pizzaa, kebabia ynnä "muuta sellaista".

Sain eilen luettua Mikko Rimmisen kirjan Nenäpäivä. Luin Irman kohelluksista Keravalla henkeä pidätellen.

Tragikoominenhan kirja oli ja sen liikuttavan inhimillinen Irma-kuvaus oli todella aseistariisuvaa. Kirja onnistuu avaamaan hienosti Irman päänsisäistä maailmaa, joka oli sanalla sanoen sekava. Mutta kenelläpä ei olisi, jos keskustelukumppaneita ei oikein ole ja ajatukset alkavat kiertämään outoa kehää. Yksinäinen ja hyväsydäminen Irma saattaa itsensä hämmentäviin ja äärinoloihin tilanteisiin, potee häpeää ja törttöilee taas.

Nautin eniten Irman ja yhden hänen muka-haastateltavan Irjan välille syntyneestä ystävyydentapaisesta. Ja olihan se hakaniemeläiseen krapula-Virtaseenkin tutustuminen aika erikoinen tapaus. Irma suorastaan kaatuilee ihmisten ovista sisään ja  kaikenlaista ryminäähän siitä seuraa. Kannattaa lukea, jo pelkästään Keravan takia. 

Tässä pieni näyte kirjan hurmaavasta tyylistä:

-Hyvää päivää, minä ähkäisin. – Tutkimuksesta. Talous. Teemme, teen, kysely. Jos on huono aika. Niin.
Hävetti ja hädätti niin että sisuskaluja käänsi niin kuin niitä olisi repinyt joku kaamea tonki-instrumentti. Yritin nyhtää ilmoille jotain tolkunnusta siihen sanalliseen katkokävelyyn mutta ei sieltä mitään taaskaan tahtonut tulla, suusta, en osannut kuin tuijottaa. Eikä sekään sitten puolestaan näkynyt saavan sanaa suustaan, katsoi vain niillä kauheilla myttyynitketyillä silmillään ja jotenkin niin kuin värisi. Lopulta onnistuin sitten lähinnä varmaan jotenkin puhesyntetisaattorimaiseen sävyyn toistamaan olennaisen edellisestä ja tähdentämään että nyt saattoi olla huono aika tällaiselle, ehkä oli parempi että tulisin joskus myöhemmin tai en ehkä ollenkaan, se ei kuulostanut kauhean virkaatoimittavalta mutta niinkin tuli lausuttua; ja sitten erhetyin jo seuraavaksi höpisemään, että meihin päin voi tietysti myös ottaa yhteyttä ja rupesin ropeltamaan käyntikorttia laukusta, ei sieltä sellaista löytynyt eikä mitään muutakaan asiaankuuluvaa jollei oteta lukuun niitä muutamaa ruttuista liuskaa joille oli asemoitu ties mitä idioottimaisuuksia; rapistelin niitä silti aikani ja sopertelin jotain no mutta – tyyppistä siihen oheen ja pyytelin anteeksi, se tuli kyllä ihan sydämestä, anteeksi teki mieli pyytää kaikkea mahdollista ja olemassaoloa vielä päälle, eikä siinä lopulta osannut muta kuin levittää kätensä ja katsoa niihin raunioituneisiin silmiin ja pyytää jälleen anteeksi.

Seuraavaksi tulee sitä lupaamaani naiskirjailijaosastoa. Kerron lähiaikoina, mitä ajatuksia heräsi luettuani Minna Canthin Anna Liisan, Hannan ja Papin perheen. Yritän leipoa mukaan vielä Märtha Tikkasen Emman ja Unon tarinan, mutta olen kirjaston varausjonossa vasta sijalla satajotakin. Tarkoitus on myös kirjoittaa Erkki Tuomiojan Jan Tönisson-kirjasta, jonka luin jo aiemmin, mutta ajattelin siihenkin yhteyteen liittää vielä Sofi Oksasen Puhdistuksen, Virossa kun ollaan. Kirja on vielä hankkimatta (joulupukki ei tuonutkaan...), eli sekin pitää vielä lukea.