torstaina, syyskuuta 16, 2010

Suomen ehkä sympaattisin valtuusto


Kävin eilen katsomassa Ylioppilasteatterin kolmannen Valtuusto-näytelmän. Se oli mitä poliittisinta teatteria, koska näytelmä oli koottu oikeiden poliitikkojen oikeista puheista. Itse asiassa tämä on aika nerokas tapa tuoda politiikka teatteriin ottamatta sen kummemmin kantaa katsojan puolesta. Eikä näytelmässä esiintyvien päättäjien välillä oikein osaisikaan tehdä valintaa, sen verran hämäräperäisiä olivat valtuutettujen argumentaatiokeinot ajoittain. Näytelmä toimi niin kuin teatterin minusta pitääkin toimia. Kansalle kerrotaan (vähän liioitellen), miten asiat täällä oikeasti menee ja välillä lauletaan.


Näin myös edellisen näytelmän, jossa käytiin läpi kunnallisesta välikysymyksestä käytyä keskustelua sekä Paavo Voutilaisen huonekaluhankintoja. Nyt erityishuomio kohdistui kaupunginjohtaja Jussi Pajusen arvomaailmaan sekä siihen, miten nämä aivoitukset näkyvät valtuustossa päätettävien asioiden valmistelussa.


Minusta näytelmä oli vielä parempi kuin edellinen. Kaikesta hassuudestaan huolimatta näytelmä toi esiin puolueiden väliset ideologiset erot sekä kaikki ne sosiaaliset pelit, jotka saavat ihmisen vetämään mattoa kaverin tuolin alta ja ilkkumaan toisen ajatuksille varsin moukkamaisesti ja ilkeästi. Kokousten julkisuus tuo näihin puheenvuoroihin oman ulottuvuutensa ja puheenvuoroissa kuultaa myös valtuutetun omat pään sisäiset painit.


Mieleen jäi, kuinka joku miespuolinen kokoomusvaltuutettu mitätöi Outi Ojalan hahmossa esitetyn mielipiteen ”vasemmiston retoriikaksi”, vaikken siinä mitään erityistä vasemmistoretoriikkaa havainnut. Samoin kokoomuslainen naisvaltuutettu kuittasi (muistaakseni) Yrjö Hakasen hahmon esittämät näkemykset "populismiksi", vaikka Hakasen argumenteissa oli vähintään yhtä harkittu sisältö kuin samaisen naisvaltuutetun omilla puheilla.


Kokonaan oma lukunsa oli näytelmän pyrkimys syväluodata Jussi Pajusen sielunelämää ja arvomaailmaa. Minusta se oli hatun noston arvoinen valinta ja Pajustulkinta osui varmaankin aika lähelle oikeaa. Alepasta tulleesta Pajusesta puhuttaessa on  mielenkiintoista, että aikakauttamme on kuvattu jännitteen avulla, joka syntyy, kun kauppiasmoraali ja huolenpitomoraali kohtaavat. Ei liene vaikea päätellä, että Pajusen kohdalla kauppiasmoraali saattaa olla enemmän hallitseva. Se voisi olla vaikka se näytelmässä salkun virkaa toimittava moottorisaha.


On oikea havainto tuoda esiin virkamiesten merkittävä rooli päätösten takapiruina ilman, että heidän arvonsa joutuvat vaaleissa testiin. Pajusen kautta tuotiin esiin myös virkamiesten ja luottamushenkilöiden välistä suhdetta, joka on yksi demokratian koetinkivistä. Harvalla valtuutetulla on töidensä ohella aikaa paimentaa valmistelua sillä tyylillä, mitä opetuslautakunnan puheenjohtaja joutui näytelmässä tekemään. Joku on silloin pielessä, jos moiseen revohkaan joudutaan.


Pidin näytelmän kaikista hahmoista tai itse asiassa niitä näyttelevistä sympaattisista näyttelijöistä. Muutamat laulut olivat myös hieno lisä tunnelmaan. Niissä kohdissa ehdin miettiä, miten vakavista asioista tässä oikein puhutaankaan. Minusta on surullista, että toiset ikään kuin leikkii päätöksentekoa ja toiset katselevat vähän naureskellen, vaikka asia on yhteinen. Talin Golfkenttäesimerkki oli aivan mainio. Sympatiapisteitä lisää näyttelijöille, erityisesti Pekka Korpisen kaksoisolennolle. Ja pisteet myös oivalluksesta, että leikkauksille olisi vaihtoehtojakin. Aina on.

**
Kuva Perkkaalta, osoitteesta Kirjurinkuja 1 E, Espoo. Kotirappuni ikävuosina 8-12.

tiistaina, syyskuuta 07, 2010

Puhetta poliittisesta teatterista


Kävin Espoon teatterin Elävien ajattelijoiden klubissa kuuntelemassa keskustelua politiikasta, teatterista ja poliittisesta teatterista. Ai niin, ja myös yhteiskunnallisesta teatterista, joka on kuulemma eri asia kuin poliittinen teatteri. Keskustelijoina olivat Susanna Kuparinen, joka on ohjannut Valtuusto-näytelmät sekä Juha Jokela, joka on ohjannut muun muassa Espoon kaupunginteatterin loppuunmyydyn Esitystalous-näytelmän. Keskustelua veti Tuomas Rantanen.


Keskustelusta virisi monenlaisia ajatuksia, jotka jäivät päähäni surisemaan sekavina raakileina. Kotona minua odotti keskeneräinen maalaustyömaa ja vetäisin keittiön ikkunoihin toisen maalikerroksen ja mietin samalla. Miksi oikeastaan suivaannuin politiikkaan? Uiskentelinhan siellä kalana vedessä aika pitkään, mutta nyt siis suoritan haukkomisliikkeitä kuivan maan puolella.


Politiikan ikuisella dilemmalla, joka liittyy pragmatismin ja idealismin väliseen suhteeseen ja jatkuvaan ristivetoon, on asian kanssa jotain tekemistä. Itse olen mennyt politiikkaan idealismikylki edellä, mikä kävi vähitellen aika raskaaksi. Mitä paremman otteen vallasta saa, sitä enemmän joutuu ihan oikeasti miettimään, miten omat arvot ja idealismi voisi toteutua käytännössä. Ja tässähän ei koskaan voi olla tyytyväinen.


Olisi pelottavaa, jos politiikassa mukana olevilla ei olisi minkäänlaisia ideoita ja visioita. Yleensä aina on. Asioiden junailut ja diilailut tulevat vasta käytännön sanelemina keinoina mukaan, jotta oman maailmankuvan mukaiset tavoitteet saisivat taakseen enemmistön ja toteutuisivat. Toiset rakastuvat tähän junailuosastoon niin suuresti, että suuret päämäärät unohtuvat ja katoavat tai tuntuvat vain vaivalloisilta toteuttaa. Toisilla taas idealismi pukkaa esiin niin vahvana, että päämääriin pääsemiseksi ei oikein haluta pyrkiä konsensukseen ja tyytyä kompromisseihin, ihan vain oman sielullisen turmeltumisen pelossa.


Tämä ristiriita jäyti itseäni, joka nyt jälkeenpäin katsottuna tuntuu hieman lapselliselta. Enhän ollut mikään suurvaltajohtaja, vaan pikemminkin piiritason pieni nappula. Mutta politiikassa tarvitaan meitä totisempiakin torvensoittajia, jotka jaksavat ottaa ideologiat ihan tosissaan. Ehkä kriittiset ja vaativat idealistit ovat niitä tehtäviinsä hyvin vahvasti sitoutuneita tyyppejä, joiden narinoita jonkun yritysgurunkin mukaan pitäisi firmassa jaksaa kuunnella. Itse tosin koin, että olin vain surkea. (Jotkut tosin olivat vielä kehnompia, mutta sille en voinut mitään).


**


Ulkoapäin politiikkaa voidaan katsoa aika kyynisesti pelkkänä pelinä, jossa pelkkä löysä puhe ja irtopisteiden keruu ovat korvanneet tinkimättömän työn poliittisten periaatteiden toteuttamiseksi. Tätäkin ilmenee. Vaikka selkeitä ideologisia eroja edelleen on, joskus puolueet osaavat ne myös itse onnistuneesti sotkea tai peittää.

En ymmärrä taiteesta paljonkaan, mutta voisin ajatella, että siinä yritetään paljastaa ja käsitellä jotakin ajassamme olevia hämäryyksiä ja kummallisuuksia. Kuuntelin erästä radiohaastattelua vuosien takaa, jossa amerikkalainen ajattelija sanoi, että vain taiteilijat näkevät sen, mistä tässä ajassa on kysymys. Poliitikot ja muut tulevat aina askeleen perässä ja elävät aina sitä edellistä aikakautta, käyvät niitä iänikuisen vanhoja sotia jne. Jos politiikan tehtävänä on demokratian avulla huolehtia yhteisestä hyvästä, mutta järjestelmä on sekavahko ja tuloksetkin kyseenalaisia, tämäkin aihepiiri sopii väistämättä myös teatterin käsiteltäväksi.

Kun ideologiat ovat sekavoituneet, minusta olisi mielenkiintoista selvittää, mitkä ovat niitä oikeasti tärkeitä päämääriä, joiden puolesta puolue A tai B on valmis taistelemaan ja kaatumaan vaikka saappaat jalassa. Siis olemaan taipumatta kompromissiin ja lähtemään vaikkapa hallituksesta. Löytyykö tällaisia kynnyskysymyksiä vai onko kaikki kaupan? Vai syntyykö tällaisia kysymyksiä joidenkin muiden ryhmittymien, kuin nykyisten puolueiden ympärille? Taitaa mennä journalismin puolelle, mutta voisi tähänkin asiaan puhaltaa henkeä myös teatterin kautta.


Myös se, kenelle politiikkaa tehdään, on mielenkiintoinen kysymys. Tuomas Rantanen mainitsi politiikan helposti irtoavan todellisuudesta ja Helsingin valtuustosta kertovat näytelmät ovat tuoneet tämän hyvin esille. Minusta todellisuus jää helposti poliitikkojen välisen keskinäisen sosiaalisen pelin ja nokittelun jalkoihin, johon osallistuu korkeintaan tiedotusvälineet yllyttäjinä. Kuntalaiset sen sijaan ovat tästä keskustelusta täysin ulkona eikä demokratian edellyttämää aitoa dialogia synny osallisuudesta puhumattakaan. Nämä henkilökemioiden sävyttämät sanailut päätyvät kuitenkin äänestysnumeroiksi ja budjettipäätöksiksi, jotka vaikuttavat suoraan kuntalaisten arkeen.


Olisi kiinnostavaa pohtia myös sitä, mikä on vaarallista puhetta oli kyse sitten politiikasta tai teatterista. Juha Jokela mainitsi, että Smedsin Tuntematon sotilas näyttäytyi sen herättämien reaktioiden perusteella vaarallisena, toisin kuin Tervon Koljatti. Vaarallinen on jotakin, joka uhkaa sovinnaisia käsityksiä, maailmankuvaa tai elämäntapaa. Taikka sitten tabuja, joita ei uskalleta rikkoa. Vaarallisella on enemmän merkitystä kuin vaarattomalla, joten vaaralliseen on minusta tärkeämpää pyrkiä.


Koljatti oli minusta kyllä varsin viihdyttävä kirja. Myös pähkähullua puhetta tarvitaan ja nauru vapauttaa silloin, kun asiat menevät liian vaikeiksi. Itse kaipaisin performansseja, joihin katsojat pääsisivät osallistumaan. Virolaisen teatteriesimerkin mukainen poliittisen puolueen feikkipuoluekokous voisi olla inspirova kokemus. Tai nyt lähestyvissä vaaleissa käytävä leikkikampanja blogeineen ja vaalimainoksineen kytkettynä leikkivaalitilaisuuksiin. Agendan täytyisi tietysti olla hyvin lennokas. Aika moni saattaisi innostua. Pelottavan moni ihan tosissaan.