perjantaina, toukokuuta 28, 2010

Surffailua

Nyt se on sitten toteutunut. Nimittäin Mikael Jungnerin valinta SDP:n puoluesihteeriksi ja vieläpä selvin numeroin. Rakkautta, intohimoa, vipinää ja erilaisuuden sietoa. Kuulostaa minun korviini oikein hyvältä ja voin taputtaa ei niin karvaisia käsiäni.

Mikael Jungner mainitsi uutisissa olevansa enemmänkin poliittisen linjan vetäjä kuin järjestötyön tekijä. On hyvä asia, että puoluesihteeriys uskalletaan nyt nähdä näin. Rohkeaa. Vielä kaksi vuotta sitten ja useammilla sitä edeltävillä kerroilla puoluesihteeri on nähty suht harmaaksi järjestökoneen rasvariksi. On odotettu, että puoluesihteeri junailee ja hoitelee eikä todellakaan sotkeudu julkisuudessa politiikan puolelle kuin korkeintaan selittämään ja myötäilemään. Mutta kaikki on mahdollista. Ja lisäksi kannattaa harrastaa riippuliitoa.

Kun seuraa tätä valintaa ja edellisen puoluekokouksen valintoja, voi nähdä, että onnistunut valintaprosessi tapahtuu tätä nykyä aina median myötävaikutuksella. Kun muistelee Jutta Urpilaisen valintaa, häntä arvioitiin mediassa hyvin myönteisesti. Hän oli kääntämättömän lehti ja raikas tuulahdus ja puoluekokouksen enemmistö halusi tarttua tähän mahdollisuuteen odotuksella, että myönteinen mediatuuli jatkuu. Mikael Jungnerinkin takana oli hyvin onnistunut myönteinen puhuri, joka otti vauhtia epäoikeudenmukaisista ja julkisista potkuista. Tälläkin kertaa puoluekokous halusi hypätä aallon harjalle ja se laski, että kannattaa ulosmitata myönteinen mediahyrinä puolueen käyttöön. Hyvin järkevää.

Tosin se mikä puhaltaen tulee, myös viheltäen menee. Jos jalkojen alta ei pikaisesti löydy tukevaa maankamaraa, tössähtää aika ikävästi. Tuuli nimittäin kääntyy hyvin äkkiä. Haastajaa arvioidaan aina ihan eri kriteereillä kuin poliittista päättäjää. Valituksi tulleen vaikeana tehtävänä on lunastaa odotukset ja siksi etsikkoaika ei ole pitkä.

**

Ajat ovat peruuttamattomasti muuttuneet ja vain median paine voi näköjään pakottaa SDP:n uudistumaan. Voi kysyä, toteutuuko jäsenten tahto ja oikea uudistuksen suunta näin parhaiten, mutta joskus sekin on parempi kuin ylivarovainen mitään tekemättömyys.

Media on kuitenkin vain väline eikä mikään olento. Silti demokraattisinta olisi, jos toimitusten portinvartijat voitaisiin ohittaa jäsentenvälisillä suorilla kontakteilla. Uskon yhä vahvemmin siihen, että nyt jos koskaan on luotava suoria jäsendemokratian ja osallisuuden tapoja sähköisiä välineitä hyödyntäen. Tai sosiaalista mediaa, kuten kulunut muotitermi kuuluu. Suorassa vaikuttamisessa voisi käyttää erilaisia jäsenkyselyitä ja avoimia wikipedia-tyyppisiä valmisteluprosesseja. Ja kun avoimuuden tielle lähdetään, sen tulisi koskea neuvoa-antavina kyselyinä myös henkilövalintoja.

Tämä on kysymys, joka oli vielä viime puoluekokouksen alla tulenarka. Siinä kajottiin johonkin pyhään, joka loukkasi. Tai sitten vain se älähti, jonka valtaan kalikka kalahti. Eikä puhuttu muusta kuin suuntaa-antavasta sisäisestä ei sitovasta kyselystä.

Nyt kun Jungnerin hahmon saanut muutoksen henki on päästetty valloilleen, odotan, että välttämätön uudistustyö laitetaan vihdoin täytäntöön. Kaksi vuotta sitten tällaiseen avoimuuteen ei haluttu vielä lähteä, mutta olisiko nyt aika? Vai pitääkö tässäkin odottaa, että joku mediamoguli ensin kehuu ja sitten päästään aallon harjalle surffailemaan?

**

Valokuva:
Stefan Bremer, Espoon Kaupunginteatterin näytelmästä Esitystalous. Kuvassa SDP:n puoluehallitus ihmettelee SDP:n kannatuskäyränä Aku Ankasta tuttua syöksyvää käyrää. Kuvassa vas. Martti Suosalo (selin), Tommi Taurula, oik. Tommi Korpela, Vera Kiiskinen, Raimo Grönberg.



tiistaina, toukokuuta 11, 2010

Opponoinnin vaikeudesta

”Haluan politiikasta ahaa-elämyksiä herättävän ja mieltä ylevöittävän korkeakoulun, en likaisten temppujen osastolla varustettua kiertävää kirppusirkusta”.


 
SDP:n muuntautuminen oppositiopuolueeksi on ollut kevään 2007 vaalien jälkeen takkuista taivalta. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan metamorfoosi suurimmasta (tai toiseksi suurimmasta) hallituspuolueesta vallan ulkopuoliseksi haastajaksi melkoinen. Juuri, kun SDP on alkanut löytää oppositiomaista otettaan Kreikka-kantoineen ja muine ulostuloineen, en oikein tiedä, miten suhtautua.

Alkuaika heti vaalien jälkeen keväällä 2007 meni SDP:ssä vaalitappiosta toipumiseen ja tilanteen analysointiin. Vallan menetys kirpaisi ja valtionhoitajuuteen otettiin etäisyyttä. Kesän 2008 puheenjohtajanvaihdoksen jälkeen on keskitytty uuden johdon persoonien kautta käymään keskustelua siitä, miten oppositiossa ollaan. Siinä sivussa opittiin kritisoimaan istuvaa hallitusta ja vähitellen tarjoamaan omia vähemmän kamreerimaisia ratkaisuja, mutta silti oppositiopolitiikan uskottavuutta ja terävyyttä on arvosteltu. Viimeisimpänä tuulahduksena eduskuntaryhmän puheenjohtajavaihdoksen jälkeen talvella 2010 on ollut pyrky pari piirua kansan syvien rivien suuntaan.

Tämä viimeisin aalto sinetöi viimeistään SDP:n oppositiopuolueeksi, kun kolme vuotta on ensin harjoiteltu. Esimerkiksi käy maahanmuuttokeskustelu, jossa sosialidemokraattinen näkökulma koki 180 asteen käännöksen vaikkapa Ingvar Carlssoneiden tai Anna Lindhin tyyppisten maailmaa syleilevien sosialidemokraattien ajoista. Globaalin eriarvoisuuden ehkäisyyn tähtäävä tasa-arvoa ja solidaarisuutta korostava ajattelu korvautui tuoreessa maahanmuuttokeskustelussa kotikutoisella huolilähtöisellä ja protektionistisella ajattelutavalla. Tai ainakin sen kuvan (ehkä vähän vinoutuneen?) puolueenjohdon ulostuloista sai.

Tätä käpertyvää ajattelua pystyy tosin jonkin verran myös ymmärtämään, sillä helppohan Alexander Stubbin tyyppisten hyvin koulutettujen uratykkien on suvaita erilaisuutta, kun suvaitseminen ei uhkaa mitenkään omaa elinpiiriä, tuopahan siihen korkeintaan pikantin lisän ja muun ”jännän”. Sen sijaan ne, jotka kokevat asemansa uhatuiksi ja turvattomiksi nykyisillä työmarkkinoilla ja joiden ote kovan kilpailuyhteiskunnan kaltevasta pinnasta lipsuu, ovat ymmärrettävästi enemmän epäluuloisia ja huolissaan. Ja juuri näihin turvattomuutta kokeviin ihmisiin SDP on perinteisesti vedonnut, tarjoten näköaloja ja toivoa turvallisemmasta tulevaisuudesta. Ennen lupaukset olivat enemmänkin aineellista laatua, nyt niiden pitäisi olla myös henkisiä ja siinäpä pulma.

**

Kreikka-asian käsittelyä on ollut aika vaikea seurata katsomosta käsin. Ymmärrän, että asia on laaja, kauaskantoinen ja vaikea, eikä siihen ole helppoa ottaa kantaa pikavauhdilla. Eikä se ole helppoa eduskunnassakaan, vaikka siellä on tarjolla on kaikki mahdollinen tieto ja asiantuntemus, mikä tässä ajassa on mahdollista kursia kasaan. Kansalainen on tiedotusvälineiden ja oman päättelyn varassa.

Aika hyvin on tullut selväksi se, että kriisi on todellinen ja jotain on tehtävä, mutta millä ehdoin, siitä tulkinnat lähtevätkin sitten menemään eri suuntiin. Ehdoista ja päätöksentekomekanismeista saa myös omat päättelyketjunsa ja tämä poliittinen realismi on sitä liikkuvaan junaan hyppäämistä, joka tekee politiikassakin parhaasta hyvän vihollisen.

Itse kyseenalaistan Kreikka-asiassa sen, että pieni piiri unionissa voi päättää tervehdyttämisohjelman toteutustavan, jolla yhtä maata runnotaan EU-sapluunaan. Se ei ole oikein, sillä politiikassa on aina vaihtoehtoisia tapoja päästä tiettyyn lopputulokseen, joka tässä on talouden tervehdyttäminen. Miten esimerkiksi huolehdittaisiin paremmin kreikkalaisten ostovoimasta, siitä ei juurikaan keskustella. Ylipäänsä demokraattisuus on tämäntyyppisistä prosesseista kaukana. Se, että SDP nyt äänestää hallituksen hätäpakettia vastaan, on oppositiopuolueen roolin täydellistä sisäistämistä, mutta silti en ole varma, ollaanko eduskuntaryhmässä nyt kaikella mahdollisella viisaudella liikkeellä, vai onko sittenkin antauduttu hieman liikaa kansan mielistelyn tielle? Jotenkin mediassa on saatu nyt aikaan sellainen tulkinta, että SDP on nyt populistisin aikein liikkeellä. Ja hieman epämääräisiltä ne perustelut minustakin näyttivät, mutta saatan hyvinkin olla mediamanipulaation uhri. Rahoitusmarkkinavero on tullut hyvin esiin ja sen aikaansaamista pitää edistää.

**

Mietin omaa SDP-historiaani. Olen ollut SDP:n jäsen jo yli 20 vuotta ja kokenut myös SDP:n oppositiokauden edellisinä lamavuosina 1991-1995. En muista, että silloin olisi vaatimalla vaadittu ärhäkyyttä ja räväkkiä ulostuloja (olen todistanut näitä vaiheita puoluekokouksesta 1993 alkaen myös puoluevaltuuston ja sittemmin puoluehallituksen penkeiltä vuoteen 2007). Minusta SDP:ltä odotettiin tuolloin ei enempää eikä vähempää kuin Suomen pelastamista. Peräänkuulutettiin uskottavaa ohjelmaa, jolla Ahon hallituksen toteuttamat paniikkisäästöt korvattaisiin vastuullisemmalla ja sosiaalisemmalla tavalla hoitaa kreikkamaista kriisiä. Kyseessä ei ollut missään nimessä heppoisa irtopisteiden keruu, vaan valmistautuminen minä hetkenä hyvänsä tarttumaan valtiolaivan ruoriin. Ja kaikkeen vaikutti tietenkin puheenjohtajamme (Lipponen) vimmattu oma visio ja missio, mikä on hyvän poliittisen johtajuuden edellytys tuommoisina aikoina sekä pääministerimäinen olemus, mitä se kullekin sitten tarkoittaakaan.

Vaikka olenkin ollut aina kaikenlaisen kansalaislähtöisen politiikantekotavan kannattaja, huomaan kaipaavani SDP:n oppositiopolitiikalta nykyistä sivistävämpää ja vastuullisempaa otetta. (Sivistävämmällä tarkoitan hyvin monenlaisten asiantuntijoiden käyttöä, yritystä ymmärtää erilaisia - myös muiden aatesuuntien näkemyksiä ja pidempää sihtiä kuin päälle kaatuvat ongelmat ja yksi vaalikausi.) Kaipaan sellaista sisältöä, jonka kanssa voisi ihan oikeasti ryhtyä hoitamaan maan asioita myös hallituksesta käsin jos vaalit olisivat huomenna.

Haluaisin myös samalla vähän viisastua ja sivistyä sekä olla osallisena sellaisissa prosesseissa, joissa pääsisin rivijäsenenäkin mukaan oppimaan ja vuorovaikutuksen kautta myös jakamaan ja vaihtamaan ajatuksia. Sitä en halua, että SDP:n politiikanteon käyttövoimana olisi lähiökapakan epäluuloisimman pöytäkunnan pelot ja kaunat tai pahimmillaan niiden ryöstöviljely ja edelleen lietsonta poliittisen hyödyn maksimoimiseksi. Kaljabaarisosialidemokratiaan en pystyisi millään samaistumaan. Enkä sitä paitsi edes pidä oluesta. Toivon, ettei tähän suuntaan lähdetä menemään, vaikka tässä maastossa olisi helpompi laatia vetäviä ja  mediaviihdykettä tarjoavia iskulauseita. 

Minusta SDP:ssä kannattaa ehdottomasti noudattaa työväenliikkeen alkuperäistä hienoa ideaa siitä, että politiikanteon tarkoituksena on myös sivistää ja sivistäytyä eikä pitää kansaa mahdollisimman tyhmänä ja tyhmistää heitä lisää. Taustallahan oli sellainen jalo ajatus, että tiedon ja viisauden jakamisen kautta voidaan kohottaa ihmisten ymmärryksen tasoa yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden korjaamismahdollisuuksista. Nyt jos koska tällaiselle liikkeelle olisi tilausta. Tai ehkä olen vain vanhanaikainen?