sunnuntaina, maaliskuuta 14, 2010

Tapaus Helsingin demarit

Helsingin demareita koskeva kirjoitus eilisessä Hesarissa (13.3.2010) osoittautui varsinaiseksi aarrearkuksi ja lähinnä se on sitä omien ajatusteni herättelijänä. Vaikka koko artikkeli on jo painunut nettiversiona unholaan eikä sen kummempaa keskustelua siitä syntynyt, muutama asia jäi silti vaivaamaan.

Havainto 1:

Ensinnäkin minua ihmetyttää, miksi Hesarin väitteitä ei oikein kukaan demari ole lähtenyt missään julkisuudessa oikomaan. Voi olla, että kyseessä on tietoinen taktiikka vaieta aihe kuoliaaksi, mutta nyt olisi ollut hyvä tilaisuus kertoa kaikille, mikä se jutussa peräänkuulutettu Helsingin demareiden linja oikein on.

Kävin läpi Helsingin demareiden nettisivut, Hesarin ko. jutun keskustelut ja SDP:n ja Uutispäivä Demarin sivut, mutten löytänyt oikein mitään aiheeseen viittaavaa. Yritin etsiä myös Helsingin keskeisten demareiden kotisivuja ja blogeja, mutta valtaosalla ei niitä ollut. Osalla oli kotisivut, mutta joillakin nekin olivat päivittämättä tai rikki. Ei siis kommentteja Hesarin nostattamasta teemasta, jossa olisi voinut heti tuoreeltaan ampua väitteet alas ja käynnistää keskustelun omista lähtökohdistaan.

Luulisi, että kunnallispolitiikassa mukana olevilla olisi sen verran intoa ja paloa, että tekee mieli heti tuoreeltaan käydä epäoikeudenmukaisten väitteiden kimppuun. Voi olla, että joku tällainen oikaisu tai kommentti on tulollaan, mutta nykyään pitäisi pystyä reagoimaan välittömästi. Maanantaina on jo myöhäistä.

Jääkö tästä johtopäätökseksi, että intoa ja paloa ei Helsingin johtavilla demareilla ole? Toivottavasti ei. Ehkä heillä ei vain yksinkertaisesti ole aikaa taikka sitten ei osaamista asioida sähköisessä mediassa. (Katso kuitenkin havaintoa 4. Se selittää jotain.)

Havainto 2:

Helsingin demareiden uusi linja ei ole minulle kovin syvällisesti tuttu, mutta sen verran on tullut selväksi, että demarit irtautuivat syksyllä budjettisovusta eivätkä suostuneet palveluiden leikkauksiin. He olisivat mieluummin vaikka nostaneet veroja. Tämä tuomittiin muiden puolueiden taholta populismiksi ja ties miksi, mutta nyt ollaan siinä, mitä demarit jo syksyllä vaativat.

Se, miten tämä toimintatapa eroaa entisestä, on siinä, että asiat hoidettiin ennen siististi kulisseissa kolmen suurimman puolueen välisellä konsensuksella. Minusta tämä (uusi linja) ei vaikuta kovin huonolta, jos se merkitsee avoimuutta ja oman linjan ajamista ja kirkastamista. Mutta saavutettu etu menetetään ainakin osittain siinä, että tiedotus ja kommunikaatio on vajavaista. Jos ei olla siellä, mistä ihmiset tietoa hakevat kertomassa, mitä ollaan tekemässä, osa työstä valuu hukkaan. Harmi. Yritys on nimittäin ollut todella hyvää.

Havainto 3:

Arja Alho antoi samassa jutussa suorasukaisia kommenttejaan koskien Helsingin demareiden toimintaa. Hän peräänkuulutti helsinkiläisiltä edelläkävijyyttä demarileirissä ja antoi ymmärtää, että nyt niin ei ole. Minusta muiden alueiden demarit voivat olla kateellisia Helsingin demareille siinä, että heillä toiminnassa on kiitettävän paljon hyvin monen tyyppisiä ihmisiä ja paljon myös fiksuja nuoria. Sitä en osaa sanoa, mitä tämä kertoo Helsingin demareiden edelläkävijyydestä ja samasta muualla, mutta ulospäin näyttää paremmalta kuin monella muulla paikkakunnalla.

Havainto 4:

Arja Alho totesi demareiden yliarvostavan kokouksissa istumista konkreettisen auttamis- ja kansalaisjärjestötyön sijaan. Hän ihmetteli, missä ovat demarit, jotka auttaisivat ihmisiä esimerkiksi leipäjonoissa. Lisäksi hän peräänkuulutti aatetta ja sydäntä toimintaan ja kutsui eduskunta-avustajina toimivia kunnallispoliitikkonuoria jonkinlaisiksi ostetuiksi nuoriksi sen sijaan, että nuoria löytyisi lähinnä Attaceista, kehitysmaaliikkeestä ja muista kansalaisjärjestöistä. Tässä Alho osui isoon teemaan, joka on laajemminkin politiikan ja edustuksellisen demokratian ongelmana.

Arja Alhon kriteereillä löytyisi minunkin mielestäni aivan ihanteellisia poliitikkoja, mutta onko kriteerit täyttäviä ihmisiä kovinkaan paljon vapaalla jalalla tai ylipäänsä olemassa? Entä miten toimiminen politiikassa on muuttunut verrattuna takavuosiin? Mikä on poliittisen työn luonne ja mikä ylipäänsä puolueiden ja kansalaisjärjestöjen rooli?

Olen samaa mieltä siinä, että kansalaisjärjestö- ja ruohonjuuritason aktiiveja pitäisi olla kunnallispolitiikassa mukana enemmän. Siis ihmisiä, joita ajaa eteenpäin halu auttaa muita ja korjata epäkohtia itselleen siitä etua kalastelematta. Kyse on kansalaisuuden toteuttamisesta puhtaimmillaan. Väitän kuitenkin, että työelämä ei oikein suo näitä mahdollisuuksia. Monet työtehtävät vievät tekijänsä mehut niin totaalisesti, ettei aikaa tai voimia muulle jää kuin korkeintaan työstä elpymiselle leppoisien harrastusten parissa. Näihin ei kunnallispolitiikka valitettavasti kuulu.

Voi myös olla niin, ettei työnantaja katso hyvällä muuta kilpailevaa toimintaa, vaikkakin se tapahtuisi täysin vapaa-ajalla ja siihen on jokaisella ihmisellä täysi perustuslaillinen oikeus. Käytännössä toinen rooli työroolin lisäksi voi silti aiheuttaa ongelmia. Ainahan ei suvaita edes työntekijöiden esiintymistä sosiaalisessa mediassa, joten rooli päättäjänä ei tätä taustaa vasten sekään välttämättä työnantajalle maistu.

Isojen kaupunkien luottamustehtävät eivät ole mitään kovin leppoisia, vaan teettävät paljon työtä. Politiikka on väkisinkin muuttumassa kuin miksi tahansa työksi, jos tehtävät ottaa tosissaan ja jos toimii vaikkapa kaupunginhallituksessa tai keskeisessä vetovastuussa valtuutettuna tai lautakunnassa. Missä siis kasvavat ne kansalaisjärjestöissä itsensä likoon laittavat ihmiset, jotka sitten lähtisivät mukaan vaikuttamaan myös kuntansa asioihin? Onko heillä palkkatyö ja perhe ja jos on, mihin he ne tunkevat?

Yhtälö on äärimmäisen vaikea ja väitän, ettei tällaisia ihmisiä ole paljon käytettävissä. Ei ainakaan niin paljon, että niillä täyttäisi kaikki luottamushenkilöpaikat. On siis tunnustettava, että mahdollisuudet toimia kunnallispolitiikassa ovat käyneet aika kapeiksi ja siksi näille toimintaedellytyksille olisi tehtävä jotain.


Havainto 5:

Olen ehdottoman samaa mieltä Alhon kanssa siitä, että politiikassa jos missä tarvitaan aatetta ja sydäntä. Se vain saattaa palaa karrelle erilaisten vaatimusten ristitulessa. Se, että henkilö nauttii palkkaa politiikan tehtävistä, ei vielä todista mitään aatteen ja sydämen kylmyydestä. Mutta on totta, että jos palkanmaksajana on puolue tai sitä lähellä oleva taho, sillä saattaa olla vaikutusta omiin tekemisiin luottamushenkilönä etenkin, jos oma eteneminen politiikassa tai toimeentulon jatkuvuus kiinnostaa. Voi nimittäin olla, että joku idea jää esittämättä tai kriittinen kommentti lausumatta tästä syystä.

Mutta kyllä se palkkatyö jossain muuallakin saattaa hillitä sanomisia ja tekemisiä. Näin tullaankin yleisemmin demokratian toimivuuden ongelmiin. Ja vaikka ongelma koskee kaikkia puolueita, koskee se enemmän niitä, jotka esittävät vaihtoehtoja nykyiselle talousjärjestelmälle ja suorastaan horjuttavat ehdotuksillaan sitä koskevia opinkappaleita. (En sano K:lla alkavaa ismiä, mutta sitä tarkoitan). Eli aatetta ja sydäntä sekä pyyteetöntä toimintaa vailla urapyrkyryyttä tarvitaan kunnallispolitiikassa, mutta realismia ja kohtuutta silti näihin vaatimuksiin. Kaikki valtuutetut eivät ole rikkaissa naimisissa, suojatyöpaikanomaisissa olosuhteissa tai eläkeellä. Oma leipäkin on jostain tienattava.

Havainto 6:

Eri mieltä olemisen taito on yksi demareiden suurimpia kompastuskiviä. Arja Alho sai Facebookissa happamia kommentteja siitä, etteikö Helsingin demarit nyt Alholle kelpaa, koska he ovat eri mieltä. Joku muutenkin viittasi Alhoon erimielisyyden erityslähettiläänä ja se oli tarkoitettu paheksuvaksi kommentiksi. Myös Alhon toiminta keskusteluun osallistujana asetettiin kyseenalaiseksi, koska hänen puheet kuulemma haittaavat puoluetta ja hyödyttävät muita puolueita.

SDP:ssä sanotaan usein, että tietyt politiikan pahanilmanlinnut haluavat olla eri mieltä kenen tahansa kanssa ja jos ei muita löydy, niin vaikka itsensä. Ja syy tähän on silkassa katkeruudessa ja pahuudessa vailla mitään muuta funktiota tai motiivia. Näin SDP:ssä eri mieltä oleminen yleensä niputetaan kategorisesti negatiiviseksi toiminnaksi.

Keskustelu, jossa esitetään kritiikkiä, ei kuitenkaan ole aina pahasta. Itse asiassa se on hyvästä, jos keskustelussa esitetään perusteluita omille näkemyksille ja jos tarkoituksena on parantaa asioita. Tyylilajillakin on merkitystä. Eri mieltä olemisen paheksumisen sijaan puhuisin pikemminkin jotain mieltä olemisesta ja keskustelun tärkeydestä. Kun on jotain mieltä, saattaa ainakin hetken aikaa olla myös eri mieltä (jonkin kanssa). Parhaassa tapauksessa keskustelun jälkeen ollaan samaa mieltä. Jos mitään mieltä olemista ei sallita, mikään ei kehity eikä mitään tapahdu. Ongelmat jäävät olemaan. Joskus myös se ohjaa liikaa toimintaa, kenen kanssa kannattaa olla eri mieltä ja kenen kanssa samaa mieltä. Tämä siis asiasta riippumatta. Tällainen opprotunismikin on linja, mutta se ei erityisemmin motivoi niitä, jotka ovat liikkeellä sillä paljon mainostetulla aatteella ja sydämellä.

Jos Arja Alhoa kehutaan ajattelijana, mutta moititaan keskustelijana, herää kysymys, mitä tehdä? Kannattaisi kenties sittenkin yrittää käydä sitä keskustelua jossain ja pyytää Alho kunnolla mukaan. Alholla ei ole sen kaltaisia sidoksia, että hän joutuisi erityisesti hillitsemään sanomisiaan eikä hän minun näkemykseni mukaan myöskään pyri hyötymään tekemisillään tai pyri erityisesti mihinkään. Sellainen rooli on mitä herkullisin keskustelijalle. Aika harvinaista.

**

Tässä näitä havaintoja sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Ja myönnän, että sohvalta käsin on helppo höpötellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.