tiistaina, maaliskuuta 30, 2010

Saivartelun politiikkaa ?

Kuva Espoon Kaupunginteatterin näytelmästä Esitystalous.
Oma arvioni näytelmästä löytyy tästä blogista alempaa päivän 24.2.2010 kohdalta.
Kuvassa vas. Martti Suosalo (selin), Tommi Taurula, oik. Tommi Korpela,
Vera Kiiskinen, Raimo Grönberg.
Valokuva Stefan Bremer.

Saivartelu tarkoittaa tarttumista epäolennaisiin asioihin tarkoituksella, joka ei vie keskustelua eteenpäin, vaan pikemminkin sotkee sitä. Minusta viime päivien maahanmuuttokeskustelussa ollaan nyt saivarteluvaiheessa. Kovin hedelmälliseksi en nimittäin kutsuisi keskustelua maassa maan tavalla-sanonnan etymologiasta enkä siitä, kuka tarkoitti mitäkin ja missä tarkoituksessa.

Mutta silti. Miksi ihmeessä ilmaan piti heittää nyt tällainen pallo? Juuri kun meistä monien sydän meinasi särkyä kahden huonokuntoisen vanhuksen karkoituspäätöksiin (jotka onneksi saatiin keskeytettyä) lähtikin liikkeelle tylympi kelkkakyyti. En ymmärrä miksi?

No joo, olihan tässä välissä kokoomuslaisen ulkoministeri Alexander Stubbin laaja Helsingin Sanomien haastattelu, jossa hän otti selkokielisen myönteisen kannan erilaisiin maahanmuuttajaryhmiin, toisin kuin hänen jotkut aateveljensä ja maalaisserkkunsa. Ihan OK haastattelu, mutta sen saama palstatila kiristytti hampaita kilpailevissa puolueissa.

Miksi ulkoministeri, joka ei ole kansanedustaja eikä tietääkseni kokoomuksen päättävissä elimissä (en ole tarkistanut), antaa laajakantoisia linjauksia Kokoomuksen suulla? Missä oli Katainen? Ja miksi juuri Stubb sai sovitella harteilleen sankarin viittaa kertoillen humaaneista näkemyksistään, joita kuulee kyllä muidenkin poliitikkojen suusta eduskunnan kuppilassa. Tosin liian vähän näin ymmärrettävässä muodossa puheenjohtajien suista.

Ja voihan se olla myös niin, etten seuraa sellaisia keskusteluja, joista kansanedustajat ovat tällä hetkellä minua enemmän tietoisia. Maahanmuuttoministeri Astrid Thors on ainakin tullut hyvin tietoiseksi siitä, että kaikki eivät pidä muukalaisista. Kun minun silmiini näyttää luonnolliselta, että humaanit arvot ja solidaarisuus ovat paitsi keskeisimpiä SDP:n perusarvoja, myös ihan kohtuullisessa kurssissa ihmisten keskuudessa, en ilmeisesti ole tarpeeksi informoitu siitä, mistä kansan syvät rivit puhuvat ja mitä vaalitaktisista syistä pitäisi ajatella tästä(kin) asiasta.

Veikkaan, että maahanmuuttajakielteiset anonyymit nettikeskustelijat ovat pommittaneet poliitikkoja tässä matkan varrella siinä määrin, että he ovat saaneet muutamien henkilöiden erinimisillä nimimerkeillä aikaan vaikutelman, että täällä lepäävät nyt ne seuraavien vaalien ratkaisevat irtoäänet. Sitten on laskettu 1+1=3 ja mietitty, että kun Kokoomuksen kaupunkiliberaali siipi, piskuinen Rkp ja Vihreät ottavat maahanmuuttomyönteisen kannan, SDP:n tulisi ottaa haltuun se loppu ilmatila.

SDP:n kannattajissahan on myös niitä, joiden perusturvallisuutta maailman nopea muutos horjuttaa enemmän kuin hyvin menestyvää rahakasta uratykkiä. Ja muualta Suomeen tulevat saavat edustaa sitä maailman nopeaa muutosta paremman puutteessa, koska sitä kaikkea muuta on vaikeampi nimetä ja analysoida.

Mutta en siis tiedä, miten SDP itsensä tähän maassa maan tavalla keskusteluun saattoi; tietoisen harkinnan kautta vai jonkinlaisena sanaleikkinä ja keskustelun härnääjänä. Ilta-Sanomissa (29.3.) on joka tapauksessa toimittaja Tuomas Manninen vetänyt omat johtopäätöksensä tähän tapaan:

"Kun poliitikko esittää itsestäänselvyyden, onko itsestään selvää, että se on itsestään selvyys, koska poliitikot usein turvautuvat itsestäänselvyyksiin, vai onko syytä epäillä, että mikäli itsestäänselvyys on liian ilmeinen, on selvää, että poliitikolla itsellään on jokin hämärä taka-ajatus, joka ei ehkä ole selvä hänelle itselleenkään, mutta haitanneeko tuo mitään, sillä vaistollahan tässä pelataan muutenkin.”

Noinkin sen voi nähdä.

**

Kuuntelin radiosta Kansallisteatterissa ensi-iltansa saaneen Kristuksen morsian-näytelmän kirjoittajan, Heini Junkkaalan haastattelua. Hänen näytelmänsä kertoo kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen ja hän pohti haastattelussa kiinnostavasti fundamentalistisen ajattelun taustaa. Näytelmän sivuilla kerrotaan näin:

”Kristuksen morsiamen ihmiset hakevat paniikinomaisesti sisäistä rauhaa ja oikeutusta omille näkemyksilleen. Koska ristiriitaisuus on sietämätön tila, moni ajautuu mustavalkoiseen ajatteluun. Toisinajattelevien kanssa on helpompi tulla toimeen, jos heidät voi leimata ja kategorisoida. Mutta viholliskuvaa on mahdollista pitää yllä vain niin kauan, kun toista ei kohtaa. Kun kohtaaminen sitten tapahtuu, ei paluuta vanhaan ole.”

Tämä sopii myös nyt vellovaan maahanmuuttajakeskusteluun. Minulle tuli tunne, että tunnen näitä ihmisiä. Myös Astrid Thors tuntee. Minun viime eduskuntakaudella saamani vähemmän ystävällismieliset viestit tulivat prostituution kannattajilta ja samaa sukupuolta olevien hedelmöityshoitoja vastustavilta tahoilta (tappouhkauskin on koettu). Ihmiset ovat ehkä ihan eri henkilöitä, mutta keskustelujen sisältö toistaa saman tuntuisia latuja kuin maahanmuuttokielteinen keskustelu ja piirtää kuvaa samantyyppisestä ilmiöstä.

Erilaisuuden pelko, oman sisäisen ristiriidan sietämättömyys ja kohtaamisen puute ovat ne tekijät, jotka pitävät näitä vaikeiksi koettuja teemoja luurankoina kaapeissa. Minua huolestuttaa, jos poliittisessa keskustelussa näitä ovia ei pyritäkään avaamaan, vaan sotkut palvelevat ääntenkalastelun maksimoinnin tavoitetta paremmin sotkuina kuin asioina, joita edes yritettäisiin katsoa, selvittää ja ratkoa.

Lueskelin kirjakaupassa myös kirjaa Aidosti viisas, jossa pohditaan, mitä on viisaus. Ainakin tarvitaan nöyryyttä ja suvaitsevaisuutta sekä halua ymmärtää asioita laajasti eri kannoilta. Fundamentalismi ei ole erityisen viisasta. Siinä oma lukkoon lyöty näkemys on jo valmiina eikä asioita edes pyritä näkemään toisen kannalta. Myöskään fanatismi ei ole viisasta. Siinä nähdän maailma mustavalkoisena ja ajetaan kiilusilmäisesti jotakin asiaa kuin käärmettä pyssyyn, keinoja kaihtamatta.

Pelottavasti mietin, onko politiikkakin pahimmillaan fundamentalistista ja ennalta lukkoonlyötyä? Siis epäviisasta toimintaa, joka soveltuu muille, kuin niille, jotka etsivät laajempaa ymmärrystä? Siis sekö on politiikkaa, että ylläpidetään valmiiksi lukkoonlyötyjen ajatusten kokoelmaa, jossa ajatuksia ei pyritä eikä pystytä kyseenalaistamaan eikä haastamaan, koska muuten rakennelma sortuu? Toivottavasti ei.

**

Ainakaan saivartelun edistäminen poliittisen keskustelun muotona ei saa minulta ymmärrystä eikä kunnioitusta. Kokonaan eri jutun kirjoitan siitä, miten näin on päässyt käymään kuten myös siitä, miksi maahanmuuttajista, ydinvoimasta, presidentin valtaoikeuksista, vähimmäisturvan tasosta jne. keskeisistä asioista on SDP:n sisällä (ja varmaan joissakin muissakin puolueissa) tasan päinvastaisia näkemyksiä. Otsikkona voisi olla; ”Onko SDP puolue vai tekninen vaaliliitto?”, mutta siitä siis tuonnempana. Ehkä.

**

PS: Ja ehkä me tosiaan saamme sen SDP:n varsinaisen maahanmuuttopoliittisen ohjelman, joka on vasta tekeillä.

torstaina, maaliskuuta 18, 2010

Ulkopuolisen näkökulman hyödyllisyydestä ja viiltävyydestä..... ja siitä, että joskus tulee myös huti


Kuva näytelmästä Esitystalous.
Kuvassa Ria Kataja, taustalla Raimo Grönberg, valokuva Stefan Bremer
Arvioni näytelmästä tässä blogissa alempana (24.2.2010)

Helsingin sanomien yleisönosastolla julkaistiin tänään Helsingin demareiden puheenjohtajan Risto Kolasen oikaisu viime lauantain lehden Helsingin demareiden linjaa roimivaan juttuun. Itsekin ihmettelin, mikä on totta ja mikä tarua, joten oli toden totta hyvä asia, että tämä oikaisu lehteen ilmestyi. Silti tässä välissä ehdittiin jo käydä muutamat jäsentenväliset, vaikka loppujen lopuksi keskusteluista on aina myös se hyöty, että se tarjoaa mahdollisuuden oman linjan esittelyyn.

Kirjoitus oikoi monia väitteitä, mm. sen, että Helsingin demarit eivät ole suinkaan unohtaneet köyhyysteemaa, vaan heillä on oma köyhyystyöryhmä. Se järjestää keskustelutilaisuuksia ja tekee aloitteita. Se on kerännyt myös helsinkiläisiä köyhyystarinoita verkkosivuilleen. Lisäksi valtuustoryhmä teki vuonna 2008 välikysymyksen (sinänsä harvinainen operaatio kunnassa), joka puuttui mm. sosiaalitoimen rakenteelliseen alibudjetointiin. Tämän aloitteen käsittelystä Ylioppilasteatteri teki paljon puhutun näytelmän.

Tärkein oikaisu (josta minäkin olin hajulla) oli se, että demareiden muiden ryhmien parjaama budjettiehdotus on se linja, mitä ylipormestari Pajunen ja muut puolueet nyt verojen osalta noudattavat. Demarithan esittivät vaihtoehdon, joka ei heidän sanojensa mukaan ollut tulojen ja menojen osalta samalla tavalla alimitoitettu kuin enemmistön ajama esitys.

Hyvä juttu, että nämä asiat tulivat nyt Kolasen jutusta selviksi. Ja tuli siellä oikaistua myös se, että viime kuntavaaleissa alle kolmekymppisiä ehdokkaita oli 36, joista kolme kappaletta oli eduskunta-avustajia. Nuorten määrä on demarimittapuulla hyvä ja muutenkin demareiden ehdokaskirjo oli minunkin mielestäni kadehdittavan hyvä ja monipuolinen, jos sitä vertaa joidenkin muiden kuntien demarivalikoimaan.

Se, mistä oma blogikirjoitukseni sai kimmokkeensa, liittyy kommunikointiin ja viestintään. Jotta muukin kuin sisäpiiri olisi perillä demareiden toiminnasta ja tavoitteista, asioista tulisi jatkuvasti viestiä mm. verkkosivuilla. Minun oman kokemukseni mukaan kunnallispolitiikan luottamustehtävien hoidosta pitäisi lohkaista melko suuri osuus kommunikointiin, siis muuallakin kuin omissa kokouksissa ja tilaisuuksissa. Eikä blogi ole huono vaihtoehto – terapiakirjoitusten sijaan toivotaan ihan normaalia viestintää.

Helsingin demareiden nettisivut http://www.stadindemarit.fi/, ovat aika hyvät. Vaikka tämä asia ei minulle mitenkään kuulu, niin sanonpa kuitenkin, että vuorovaikutteisuutta voisi lisätä ja tuoda näkyvämmin esiin (blogit/keskustelut) sekä nostaa muutama demareiden kärkiprojekti tai hanke esiin. Esim. köyhyystyöryhmän toiminta ei sivuilta osu ulkopuolisen silmään kovin hyvin. Muutamien klikkausten jälkeen löytyy ryhmän kokoonpano ja pieni linkki köyhyystarinoihin.

Mitä Arja Alhoon tulee, hän ei ehkä ollut Helsingin demareiden toiminnan yksityiskohdista ihan perillä, mutta hän tarjosi sellaisen ulkopuolisen näkemyksen, jossa oli ripaus onkeenkin otettavaa. Ainakin se toi esiin kommunikoinnin tärkeyden, mutta myös yhteyden ruohonjuuruitason kansalaistoimintaan. Pidän sitä itsekin tärkeänä ja tiedän, että joskus demareiden loiston päivinä moni toimi erilaisissa kansaisjärjestöissä ja kaupunginosayhdistyksissä muun poliittisen toiminnan ohella. Nyt luottamustehtävien työllistävyys yhdessä työelämän muutoksen kanssa saattaa tehdä yhtälöstä vaikean, mutta huono tavoite tämä ei ole.

Risto Kolasen kommentista ilmenee Arja Alhon poliittiset kokemusvuodet, jotka eivät ole vähäiset. Alho on istunut Helsingin valtuutettuna vuosina 1981-2000, eli 21 vuotta; kansanedustajana vuosina 1983-1999 Helsingin vaalipiiristä sekä Uudenmaan vaalipiiristä vuosina 2003-2007, eli yhteensä 20 vuotta sekä ministerinä vuosina 1995-1997 yhteensä kaksi vuotta. Hän on myös valtiotieteen tohtori.

Minulle tämän CV:n ja todellisuuden välinen ristiriita herättää kysymyksiä ja vetää surulliseksi. Miksi meillä ei osata toimia niin, että kokemusta pystyttäisiin hyödyntämään niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä ja kaikki voittaisivat?

Jotain ajatuksia voi herätä, kun lukee kirjailija Risto Isomäen puheenvuoron SDP:n tilasta Espoon kaupunginteatterin nettisivuilta. Isomäen kirjoitus on syntynyt Esitystalous-näytelmän innoittamana. Tässä pieni näyte:

”Voimakas sykofantismi, eli kauniisti sanottuna kohtuuttoman kunnioittava suhtautuminen puolueen johtajiin, on varmaan vielä pahentanut erilaisten virhearvioiden SDP:lle aiheuttamia tuhoja. Sen takia johdon linjan kriittiseen valoon saattavat analyysit on lähes aina ohitettu epäilyttävinä ja eräänlaisena oman pesän likaamisena.”

Kannattaa lukea ja pohtia. Juttuun täältä.

**

Huomasin tämän kirjoittamisen jälkeen, että Arja Alho oli myös kirjoittanut aiheesta ja oikonut joitain näkemyksiään. Hänen blogiinsa täältä.

sunnuntaina, maaliskuuta 14, 2010

Tapaus Helsingin demarit

Helsingin demareita koskeva kirjoitus eilisessä Hesarissa (13.3.2010) osoittautui varsinaiseksi aarrearkuksi ja lähinnä se on sitä omien ajatusteni herättelijänä. Vaikka koko artikkeli on jo painunut nettiversiona unholaan eikä sen kummempaa keskustelua siitä syntynyt, muutama asia jäi silti vaivaamaan.

Havainto 1:

Ensinnäkin minua ihmetyttää, miksi Hesarin väitteitä ei oikein kukaan demari ole lähtenyt missään julkisuudessa oikomaan. Voi olla, että kyseessä on tietoinen taktiikka vaieta aihe kuoliaaksi, mutta nyt olisi ollut hyvä tilaisuus kertoa kaikille, mikä se jutussa peräänkuulutettu Helsingin demareiden linja oikein on.

Kävin läpi Helsingin demareiden nettisivut, Hesarin ko. jutun keskustelut ja SDP:n ja Uutispäivä Demarin sivut, mutten löytänyt oikein mitään aiheeseen viittaavaa. Yritin etsiä myös Helsingin keskeisten demareiden kotisivuja ja blogeja, mutta valtaosalla ei niitä ollut. Osalla oli kotisivut, mutta joillakin nekin olivat päivittämättä tai rikki. Ei siis kommentteja Hesarin nostattamasta teemasta, jossa olisi voinut heti tuoreeltaan ampua väitteet alas ja käynnistää keskustelun omista lähtökohdistaan.

Luulisi, että kunnallispolitiikassa mukana olevilla olisi sen verran intoa ja paloa, että tekee mieli heti tuoreeltaan käydä epäoikeudenmukaisten väitteiden kimppuun. Voi olla, että joku tällainen oikaisu tai kommentti on tulollaan, mutta nykyään pitäisi pystyä reagoimaan välittömästi. Maanantaina on jo myöhäistä.

Jääkö tästä johtopäätökseksi, että intoa ja paloa ei Helsingin johtavilla demareilla ole? Toivottavasti ei. Ehkä heillä ei vain yksinkertaisesti ole aikaa taikka sitten ei osaamista asioida sähköisessä mediassa. (Katso kuitenkin havaintoa 4. Se selittää jotain.)

Havainto 2:

Helsingin demareiden uusi linja ei ole minulle kovin syvällisesti tuttu, mutta sen verran on tullut selväksi, että demarit irtautuivat syksyllä budjettisovusta eivätkä suostuneet palveluiden leikkauksiin. He olisivat mieluummin vaikka nostaneet veroja. Tämä tuomittiin muiden puolueiden taholta populismiksi ja ties miksi, mutta nyt ollaan siinä, mitä demarit jo syksyllä vaativat.

Se, miten tämä toimintatapa eroaa entisestä, on siinä, että asiat hoidettiin ennen siististi kulisseissa kolmen suurimman puolueen välisellä konsensuksella. Minusta tämä (uusi linja) ei vaikuta kovin huonolta, jos se merkitsee avoimuutta ja oman linjan ajamista ja kirkastamista. Mutta saavutettu etu menetetään ainakin osittain siinä, että tiedotus ja kommunikaatio on vajavaista. Jos ei olla siellä, mistä ihmiset tietoa hakevat kertomassa, mitä ollaan tekemässä, osa työstä valuu hukkaan. Harmi. Yritys on nimittäin ollut todella hyvää.

Havainto 3:

Arja Alho antoi samassa jutussa suorasukaisia kommenttejaan koskien Helsingin demareiden toimintaa. Hän peräänkuulutti helsinkiläisiltä edelläkävijyyttä demarileirissä ja antoi ymmärtää, että nyt niin ei ole. Minusta muiden alueiden demarit voivat olla kateellisia Helsingin demareille siinä, että heillä toiminnassa on kiitettävän paljon hyvin monen tyyppisiä ihmisiä ja paljon myös fiksuja nuoria. Sitä en osaa sanoa, mitä tämä kertoo Helsingin demareiden edelläkävijyydestä ja samasta muualla, mutta ulospäin näyttää paremmalta kuin monella muulla paikkakunnalla.

Havainto 4:

Arja Alho totesi demareiden yliarvostavan kokouksissa istumista konkreettisen auttamis- ja kansalaisjärjestötyön sijaan. Hän ihmetteli, missä ovat demarit, jotka auttaisivat ihmisiä esimerkiksi leipäjonoissa. Lisäksi hän peräänkuulutti aatetta ja sydäntä toimintaan ja kutsui eduskunta-avustajina toimivia kunnallispoliitikkonuoria jonkinlaisiksi ostetuiksi nuoriksi sen sijaan, että nuoria löytyisi lähinnä Attaceista, kehitysmaaliikkeestä ja muista kansalaisjärjestöistä. Tässä Alho osui isoon teemaan, joka on laajemminkin politiikan ja edustuksellisen demokratian ongelmana.

Arja Alhon kriteereillä löytyisi minunkin mielestäni aivan ihanteellisia poliitikkoja, mutta onko kriteerit täyttäviä ihmisiä kovinkaan paljon vapaalla jalalla tai ylipäänsä olemassa? Entä miten toimiminen politiikassa on muuttunut verrattuna takavuosiin? Mikä on poliittisen työn luonne ja mikä ylipäänsä puolueiden ja kansalaisjärjestöjen rooli?

Olen samaa mieltä siinä, että kansalaisjärjestö- ja ruohonjuuritason aktiiveja pitäisi olla kunnallispolitiikassa mukana enemmän. Siis ihmisiä, joita ajaa eteenpäin halu auttaa muita ja korjata epäkohtia itselleen siitä etua kalastelematta. Kyse on kansalaisuuden toteuttamisesta puhtaimmillaan. Väitän kuitenkin, että työelämä ei oikein suo näitä mahdollisuuksia. Monet työtehtävät vievät tekijänsä mehut niin totaalisesti, ettei aikaa tai voimia muulle jää kuin korkeintaan työstä elpymiselle leppoisien harrastusten parissa. Näihin ei kunnallispolitiikka valitettavasti kuulu.

Voi myös olla niin, ettei työnantaja katso hyvällä muuta kilpailevaa toimintaa, vaikkakin se tapahtuisi täysin vapaa-ajalla ja siihen on jokaisella ihmisellä täysi perustuslaillinen oikeus. Käytännössä toinen rooli työroolin lisäksi voi silti aiheuttaa ongelmia. Ainahan ei suvaita edes työntekijöiden esiintymistä sosiaalisessa mediassa, joten rooli päättäjänä ei tätä taustaa vasten sekään välttämättä työnantajalle maistu.

Isojen kaupunkien luottamustehtävät eivät ole mitään kovin leppoisia, vaan teettävät paljon työtä. Politiikka on väkisinkin muuttumassa kuin miksi tahansa työksi, jos tehtävät ottaa tosissaan ja jos toimii vaikkapa kaupunginhallituksessa tai keskeisessä vetovastuussa valtuutettuna tai lautakunnassa. Missä siis kasvavat ne kansalaisjärjestöissä itsensä likoon laittavat ihmiset, jotka sitten lähtisivät mukaan vaikuttamaan myös kuntansa asioihin? Onko heillä palkkatyö ja perhe ja jos on, mihin he ne tunkevat?

Yhtälö on äärimmäisen vaikea ja väitän, ettei tällaisia ihmisiä ole paljon käytettävissä. Ei ainakaan niin paljon, että niillä täyttäisi kaikki luottamushenkilöpaikat. On siis tunnustettava, että mahdollisuudet toimia kunnallispolitiikassa ovat käyneet aika kapeiksi ja siksi näille toimintaedellytyksille olisi tehtävä jotain.


Havainto 5:

Olen ehdottoman samaa mieltä Alhon kanssa siitä, että politiikassa jos missä tarvitaan aatetta ja sydäntä. Se vain saattaa palaa karrelle erilaisten vaatimusten ristitulessa. Se, että henkilö nauttii palkkaa politiikan tehtävistä, ei vielä todista mitään aatteen ja sydämen kylmyydestä. Mutta on totta, että jos palkanmaksajana on puolue tai sitä lähellä oleva taho, sillä saattaa olla vaikutusta omiin tekemisiin luottamushenkilönä etenkin, jos oma eteneminen politiikassa tai toimeentulon jatkuvuus kiinnostaa. Voi nimittäin olla, että joku idea jää esittämättä tai kriittinen kommentti lausumatta tästä syystä.

Mutta kyllä se palkkatyö jossain muuallakin saattaa hillitä sanomisia ja tekemisiä. Näin tullaankin yleisemmin demokratian toimivuuden ongelmiin. Ja vaikka ongelma koskee kaikkia puolueita, koskee se enemmän niitä, jotka esittävät vaihtoehtoja nykyiselle talousjärjestelmälle ja suorastaan horjuttavat ehdotuksillaan sitä koskevia opinkappaleita. (En sano K:lla alkavaa ismiä, mutta sitä tarkoitan). Eli aatetta ja sydäntä sekä pyyteetöntä toimintaa vailla urapyrkyryyttä tarvitaan kunnallispolitiikassa, mutta realismia ja kohtuutta silti näihin vaatimuksiin. Kaikki valtuutetut eivät ole rikkaissa naimisissa, suojatyöpaikanomaisissa olosuhteissa tai eläkeellä. Oma leipäkin on jostain tienattava.

Havainto 6:

Eri mieltä olemisen taito on yksi demareiden suurimpia kompastuskiviä. Arja Alho sai Facebookissa happamia kommentteja siitä, etteikö Helsingin demarit nyt Alholle kelpaa, koska he ovat eri mieltä. Joku muutenkin viittasi Alhoon erimielisyyden erityslähettiläänä ja se oli tarkoitettu paheksuvaksi kommentiksi. Myös Alhon toiminta keskusteluun osallistujana asetettiin kyseenalaiseksi, koska hänen puheet kuulemma haittaavat puoluetta ja hyödyttävät muita puolueita.

SDP:ssä sanotaan usein, että tietyt politiikan pahanilmanlinnut haluavat olla eri mieltä kenen tahansa kanssa ja jos ei muita löydy, niin vaikka itsensä. Ja syy tähän on silkassa katkeruudessa ja pahuudessa vailla mitään muuta funktiota tai motiivia. Näin SDP:ssä eri mieltä oleminen yleensä niputetaan kategorisesti negatiiviseksi toiminnaksi.

Keskustelu, jossa esitetään kritiikkiä, ei kuitenkaan ole aina pahasta. Itse asiassa se on hyvästä, jos keskustelussa esitetään perusteluita omille näkemyksille ja jos tarkoituksena on parantaa asioita. Tyylilajillakin on merkitystä. Eri mieltä olemisen paheksumisen sijaan puhuisin pikemminkin jotain mieltä olemisesta ja keskustelun tärkeydestä. Kun on jotain mieltä, saattaa ainakin hetken aikaa olla myös eri mieltä (jonkin kanssa). Parhaassa tapauksessa keskustelun jälkeen ollaan samaa mieltä. Jos mitään mieltä olemista ei sallita, mikään ei kehity eikä mitään tapahdu. Ongelmat jäävät olemaan. Joskus myös se ohjaa liikaa toimintaa, kenen kanssa kannattaa olla eri mieltä ja kenen kanssa samaa mieltä. Tämä siis asiasta riippumatta. Tällainen opprotunismikin on linja, mutta se ei erityisemmin motivoi niitä, jotka ovat liikkeellä sillä paljon mainostetulla aatteella ja sydämellä.

Jos Arja Alhoa kehutaan ajattelijana, mutta moititaan keskustelijana, herää kysymys, mitä tehdä? Kannattaisi kenties sittenkin yrittää käydä sitä keskustelua jossain ja pyytää Alho kunnolla mukaan. Alholla ei ole sen kaltaisia sidoksia, että hän joutuisi erityisesti hillitsemään sanomisiaan eikä hän minun näkemykseni mukaan myöskään pyri hyötymään tekemisillään tai pyri erityisesti mihinkään. Sellainen rooli on mitä herkullisin keskustelijalle. Aika harvinaista.

**

Tässä näitä havaintoja sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Ja myönnän, että sohvalta käsin on helppo höpötellä.