torstaina, joulukuuta 16, 2010

Ytimessä vallasta ja eliiteistä


Tein tällaisen kirjoituksen Ydin-lehteen. Juttu on julkaistu tuoreessa numerossa 4/2010:

Kun Jouko Ahonen hyllytettiin Paperiliiton johdosta, ajattelin, että nyt on politiikan pölyhuiskupartio edennyt myös työväenliikkeen ammatillisen siiven tiettyihin kammareihin. En ole varma, onko kyse laajemmasta kulttuurin muutoksesta vai yksittäisestä valtapelikuviosta, mutta jonkinlainen puhuri tässä nyt puhaltelee. Väittäisin, että meneillään on poliittisten ja taloudellisten valtasuhteiden myllerrys, jossa tarkastellaan myös edustuksellisen demokratian tilaa ja eliittien asemaa.

Suorapuheisinta analyysiä vasemmiston vajoamisesta ja populististen liikkeiden noususta kuulin marraskuussa Rene Cuperukselta, Hollannin työväenpuoluetta lähellä olevan tutkimuslaitoksen tutkijalta. Hän totesi, että ihmiset kokevat tulleensa petetyksi eliitin taholta ja erityisesti sen eliitin, joka joskus väitti olevansa sen edustaja. Kalikka kalahtaa aika ikävästi sosialidemokraattiseen liikkeeseen. Tuntuu ei vain ikävältä, vaan myös hyvin loukkaavalta tulla petetyksi sen taholta, johon on joskus samaistunut, uskonut ja luottanut.

Politiikan sisällä ei ole totuttu tunnustamaan, että poliittista eliittiä olisi olemassa. Ainakin sosialidemokraattisessa puolueessa muistutetaan jatkuvasti sen kansanliikejuurista ja järjestödemokratiasta. Vieraantumista on kuitenkin tapahtunut, mistä kertoo jo pelkkä jäsenmäärien hupeneminen. Tavoitteista kommunikointi ontuu, kun jäsenkontaktit ohenevat ja ovat hierarkkisten mutkien takana. Päätöksentekoon ei seuloudu ne parhaat ideat, jos niitä haalitaan yhä harvemmalla kammalla.

Mistä ihmisten pettymys sitten tulee? Ovatko odotukset liian korkeat?

Osa odotusten ja toteutuneiden päätösten ristiriidoista liittyy vuorovaikutuksen puutteisiin, mutta ei kaikki. Kansalaisten suuret odotukset ovat hyvin ymmärrettäviä ja oikeutettuja, sillä suuri osa meistä on hyvin riippuvaisia yhteisistä päätöksistä. Jos katsoo yhteiskuntamme ihmiskerroksia, laajin lienee se joukko ihmisiä, joka pysyy hengissä vain myymällä omaa osaamistaan ja työpanostaan. Työpanoksen arvo ei välttämättä ole suuren suuri, mutta sen avulla tulee jotenkuten toimeen.

Tämä joukko on riippuvainen työn teettäjistä ja muistakin työnteon mahdollistajista ja yhteisöstä kokonaisuutena. Tässä ryhmässä on niin käytännön ammateissa kuin epäkäytännöllisissäkin ammateissa toimivia henkilöitä ammattikoulutetuista korkeakoulutettuihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä ne, joiden ponnistukset eivät riitä tai kelpaa työmarkkinoilla, saadaan kasaan hyvin sekalainen joukko ihmisiä, joiden edustaminen ei ole helppoa.

Hyvin heterogeenisen ihmisjoukon ympärille on vaikea keksiä yhteisiä tavoitteita, mutta vapauden kaipuu lienee yhteinen sekä halu olla oman elämänsä herra. Pako downshiftaamaan on keskiluokan pakoa niukempaan, mutta parempaan elämänhallintaan.

**

Poliittisen järjestelmämme uskottavuus ei kestä sitä, että osa edustaa ja toiset odottaa - ja että siinä välissä on kuilu. Mitä valveutuneemmasta ihmisestä on kyse, sitä heikommin hänelle istuu passiivinen kohteen rooli ja sitä enemmän hän haluaa kyseenalaistaa ja kuulla perusteluita.

Erilaiset edustukselliset eliitit on ehkä ymmärretty silloin paremmin, kun edustettava ryhmä on ollut hyvin yhtenäinen ja samaistuminen omaan ryhmään on ollut hyvin vahvaa. On annettu avoin valtakirja suuresti luotetulle johtajalle hoitaa asiat kuten hän parhaaksi näkee. Tällainen meno tyydyttää yhä vähemmän kriittistä nykyihmistä, joka omistaa hyvin erilaisia identiteettejä eikä samaistu johonkin tiettyyn yhteen ryhmään.

Minulle työväenliikkeen vanha perinne näyttäytyy hyvin johtajauskollisena juuri tätä taustaa vasten. Nyt tämä vanha YYA-sopimus ei ole enää voimassa. Se mikä ennen näytti isojen poikien tärkeältä toiminnalta, jolle täytyi antaa kaikki tuki, näyttää nyt kähmyilevältä ja mystiseltä puliveivaamiselta.

Tilalle on uimassa uusi kulttuuri, jossa vuorovaikutusta käydään monenlaisten kanavien kautta ja jossa edustettavilla on paremmat välineet edustajien toiminnan seurantaan ja läpivalaisuun. Myös edustuksellisten päätöksentekokuvioiden rinnalle tarvitaan suoria vaikutuskanavia ja omaehtoisen toiminnan mahdollisuuksia. Tällainen kulttuuri tuottaa paremmin ajassa kiinni olevia päätöksiä - voimaannuttavaa turhauttavan tilalle.

***
Lehdessä oli ropeloitu "samaistua" sanani muotoon "samastua". Olen hiusten halkoja henkeen ja vereen ja tarkistin asian. "Samaistua" iin kera olisi ollut ihan oikein....Huomaan aina, jos teksteihini kajotaan ja pilkun paikkoja muutellaan. Nautin suunnattomasti pilkin viilaamisesta. Se on elämäni suola.

Kielitoimiston kannan (ks. Kielikello 2/1995) mukaan molemmat vaihtoehdot ovat hy­väk­syt­tä­viä. Tällä linjalla on myös Perussanakirja, joskin siinä päähakusanana on i:tön ”samas­taa”, kun taas ”samaistaa” on vain viittaus siihen. Kielitoimisto perustelee kantaansa sillä, että ”samaistaa” voidaan ymmärtää johdokseksi sanasta ”samainen”. Tämä perustelu näyt­tää hiukan keinotekoiselta selitykseltä sille, miksi yleinen käytäntö hyväksytään aiemmin suo­si­tel­lun rinnalle. Joka tapauksessa kielenkäyttäjä siis joutuu valitsemaan, käyttääkö hän ylei­sem­pää, useimmille hieman tutumpaa muotoa ”samaistaa” vai vanhan kielenhuollon suo­sit­ta­maa asua ”samastaa”.

maanantaina, joulukuuta 06, 2010

Tasa-arvomatkalla


Olin tasa-arvoasiain neuvottelukunnan matkalla Brysselissä. Kohteena siellä oli europarlamentti, jonne TANEn puheenjohtaja Heidi Hautala meidät kutsui. Otin 13-vuotiaan Elsan mukaan ja samalla katselimme myös kaupunkia. Elsa jaksoi kuunnella hyvin myös ohjelman virallisen osuuden. Brysselissä puhalsi aikamoinen viima ja myös lunta tuli niskaan. Aika jänniä taksikokemuksia saimme myös kokea. Lasit huurussa, pissapojan nesteet lopussa liukasteltiin kesärenkailla tuiskussa. Manneken pissillä sentään riitti liruteltavaa (kuvassa alempana).

Kuvassa olemme Heidi Hautalan emännöimällä ilallisella ihanassa kasvisravintolassa, jonne tuli myös Anneli Jäätteenmäki. Puhuimme paljon mm. vanhempainvapaadirektiivistä ja Suomen vanhempainvapaan uudistamisesta 6+6+6-mallin pohjalta. Suomalaismeppien äänestyskäyttäytyminen direktiivistä oli mallia joulukuusi. Hämmentävän kirjava siis.








 

keskiviikkona, marraskuuta 10, 2010

Vuorovaikutteista

Luin kirjaa Sosiaalinen äly, joka käveli vastaan sattumalta palautettavien kirjojen kärrystä. Ja tämä kärry sijaitsi tietenkin Kauklahden kirjastossa. Kirjan on kirjoittanut Daniel Goleman, jonka kerrotaan väitelleen psykologian tohtoriksi Harvardin yliopistossa.

Kirjan mukaan ihmiset on luotu toimimaan yhdessä ja he pyrkivät luonnostaan samalle aaltopituudelle. Kirjassa selostetaan paljon tutkimustuloksia siitä, kuinka paljon aivot ohjaavat sosiaalista käyttäytymistämme. Sosiaalinen kanssakäyminen muovaa aivojamme ja toistuvat kokemukset muokkaavat hermosolujen muotoa, kokoa ja määrää. Tärkeimmät ihmissuhteemme sysäävät aivomme kerta toisensa jälkeen tietynlaiseen tunnerekisteriin. Siinä tapauksessa, ettei tämä tunnerekisteri ole mitä mieltä ylentävin, tilanteen korjaaminenkin on mahdollista.

Itse mietin kirjaa lukiessani paljon suomalaista yhteiskuntaa; mitä tämä kaikki tarkoittaa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan toimivuuden tasolla ja niiden yhteisöjen kohdalla, joissa olen itse pyörinyt.

**

Ihmisten välisen vuorovaikutuksen yhteydessä puhutaan paljon empatiasta. Joillakin ihmisillä on paremmat edellytykset tulkita toisten ihmisten lähettämiä sanattomia tunneviestejä. Testien ja työtovereiden arvioiden perusteella on voitu osoittaa, että toiset ovat sosiaalisesti herkempiä kuin toiset. Vaistonvaraisilta empatiakyvyiltään kehittyneemmät ihmiset arvioidaan esimerkiksi lääkäreinä ja opettajina työssään muita paremmiksi ja pätevämmiksi.

Yksittäisissä vuorovaikutustilanteissa ratkaisee myös emotionaalinen virittäytyminen, eli kyky olla läsnä ja keskittää huomio täysipainoisesti toiseen ihmiseen. Ratkaisevaa on kyky kuunnella ja ymmärtää toista omien ajatusten tyrkyttämisen ja pitkien omien vuodatusten sijaan. Hyvä kuuntelutaito on kirjan mukaan parhaita yritysjohtajia, opettajia ja poliitikkoja määrittävä ominaisuus. Lohdullista on, että näitä kaikkia taitoja voi kehittää.

Oli kiinnostavaa lukea erilaisista vuorovaikutustilanteista. Esimerkkinä ei niin onnistuneesta keskusteluyhteydestä kirjassa tuotiin esiin sinä ja se-asetelma, jossa yhteyttä keskustelijoiden välille ei synny sen takia, ettei toinen tai kumpikaan keskustelija pysty eläytymään toisen subjektiiviseen todellisuuteen eikä myöskään tunne tätä kohtaan empatiaa. Keskustelukumppanista tulee pelkkä objekti, jota toinen kohtelee pikemminkin esineenä kuin ihmisenä. Toista saatetaan myös käyttää välineenä jonkun oman päämäärän saavuttamiseksi.

Ihanne-esimerkiksi käy keskustelu, jossa molempien todellisuudet kohtaavat ja keskustelijat värähtelevät samalla taajuudella. Keskustelua kuvaa ykseyden kokeminen, identiteettien yhteensulautuminen ja molemminpuolisen luovuuden lisääntyminen.

**

Tässä kohdassa pysähdyin miettimään Kalevi Sorsa-säätiön viimeviikkoisten tutkimus- ja politiikkapäivien sisältöä ja sanomaa. Erityisen mieleenpainuvaa analyysiä hyvinvointiyhteiskuntien tilasta esitti Rene Cuperus, Hollannin työväenpuoluetta lähellä olevan tutkimuslaitoksen tutkija. Yhtenä syynä vasemmistopuolueiden kannatusongelmiin ja populististen liikkeiden nousuun hän nimesi sen, että ihmiset kokevat tulleensa petetyiksi eliitin taholta ja erityisesti sen eliitin taholta, joka joskus väitti olevansa sen edustaja. Tässä tarkoitettiin työväenliikettä.

Jako oikeistoon ja vasemmistoon ei myöskään enää täysin kuvaa ihmisten välisiä ajattelu- ja kokemuseroja. Yksi jakolinja kulkee koulutettujen ja heikosti koulutettujen välillä, joista jälkimmäisten suhtautuminen tulevaisuuteen on täynnä epävarmuutta ja pelkoa. Avoin kansainvälinen maailma tuo hyvin koulutetuille paljon voitettavaa ja uusia mielenkiintoisia mahdollisuuksia, kun taas toiset jäävät polkemaan paikoilleen tai suistuvat totaaliseen näköalattomuuteen. Maahanmuutto tuo epävarmuudessa eläville lisää huolen aiheita.

**

Yhteenkuuluvaisuus on välttämätöntä demokraattisille yhteisöille - muuten ne hajoavat. Pettymys vasemmistoon on osoitus siitä, että kyvyssä kommunikoida poliittisista tavoitteista ja keinoista on joku mennyt pieleen. Vedin Sosiaalinen äly – kirjasta omia johtopäätöksiäni politiikan tasolle niin, että demokraattisen järjestelmän toimiessa ihanteellisesti, keskustelu toimii kuten minä ja sinä – asetelmassa. Eli siinä kommunikointi päättäjien ja kansalaisten välillä on kuuntelevaa ja ymmärrystä lisäävää.

Käytännössä ollaan kuitenkin tultu minä ja se-tilanteeseen. Siinä kansalaiset ovat ehkä kokeneet, ettei heitä sittenkään kuulla eikä ymmärretä aidosti. Pahimmillaan kansalaisiin suunnataan pelkkää yksisuuntaista poliittista viestintää, jonka takaa kuultaa halu koukuttaa kansalainen puolelleen pelkkänä äänentuojana ja poliittisen eliitin vallan takaajana. Sisällöstä viis. Yksi syypää on myös keskustelufoorumien puute, mihin sosiaalinen media saattaa tuoda jotain apuja tulevaisuudessa.

Kun läheinen vuorovaikutussuhde muuttuu minä ja se-tyyppiseksi, eli välineelliseksi ja hyötyyn tähtääväksi, on pettymys kova. Väittäisin, että näin on käynyt paitsi poliittiselle järjestelmällemme yleensä, myös vasemmistolle ja erityisesti sille. Loukatut sielut eivät toivu hetkessä, mutta uskoisin, että suhdetta voidaan myös korjata. Aika paljon riippuu siitä, miten nykyisessä uudenlaisten jakolinjojen täyttämässä maailmassa pystytään löytämään yhteisiä win win-tyyppisiä tavoitteita erilaisten ihmisryhmien välille. Maahanmuuton kohdalla esimerkiksi käy se, ettei maahanmuuton aiheuttamia pelkoja torjuta torjumalla maahanmuuttoa, vaan lisäämällä ihmisten turvallisuutta.

**

Osallistumiseni Espoon kaupunginteatterin Elävien ajattelijoiden klubin keskusteluun Niklas Herlinin kanssa toimi myös eräänlaisena poliittisen kommunikaation koelaboratoriona. Tosin tajusin sen vasta jälkikäteen kotona miettiessäni, että joku keskustelussa jäi vaivaamaan. Tarkoituksemme oli puhua kapitalismista, markkinataloudesta ja politiikasta, mutta emme tainneet kohota kovin korkeisiin keskustelun sfääreihin. Pikemminkin keskustelun liikkeelle lähtöä voisi luonnehtia kengurubensaa tankkiinsa saaneen auton nytkähtelyksi.

Aika eri planeetoilta aihetta lähestyneessä keskustelussa huomasin pyrkineeni silti jonkinlaiseen harmoniaan – se oli se, mikä minua vaivasi, koska tämä tapahtui aiheen kustannuksella. Loppua kohti keskustelu parani, mutta jos joku odotti ratkaisuja talouden ja politiikan ongelmiin, pettyi kyllä. Vaikka keskusteluja samalla aaltopituudella olevien kanssa pidetään keskustelutilaisuuksien järjestäjien mielestä tylsinä, suosittelen niitä silti. Sama aaltopituushan ei ole sama kuin samat mielipiteet. Minä ja sinä -  tasolla liikkuva keskustelu tuottaa iloa paitsi siihen osallistuville, myös sitä seuraaville. Sellainen vuorovaikutus on aika hyvä tavoite vähän kaikkialla.


tiistaina, lokakuuta 12, 2010

Kirjoja

Voisiko joku keksiä sanalle ”ihana” jonkin järkevämmän synonyymin? Käyttäisin sitä mielelläni puhuessani Joel Haahtelan kirjoista taantumatta tyttömäiseen kiljahteluun. En ole kuitenkaan keksinyt, joten näillä mennään.

Joel Haahtela
Kaipasin kesällä kirjavinkkejä ja eräs ystäväni suositteli Joel Haahtelan Katoamispistettä. Otin neuvosta vaarin ja marssin pienen Kauklahden kyläkirjastomme hyllylle. Katoamispistettä ei siellä ollut, mutta vuonna 2003 julkaistu Elena, vuonna 2006 julkaistu Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja vuodelta 2008 olivat.

Tartuin ensin Elenaan ja lumouduin täysin. Kirjan unenomainen tunnelma toimi täydellisesti leppeässä kesäillassa, kun sitä luki pihakeinussa yöpaidassa. Ihmettelin, voiko joku vielä kirjoittaa näin varsinkin kun tietää kirjan julkaisuvuoden ja sen, että kirjoittajana on vuonna 1972 syntynyt Jorvin lääkäri. Kirja oli lyhyt novellimainen tunnelmapala ja sitä oli vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn aikaan ja paikkaan. Siksi se olikin niin kaunis. Hyvin maalattu sortumatta silti toritaiteeseen.

Seuraavaksi hotkin Perhoskerääjän ja Lumipäiväkirjan, joissa molemmissa toistui kaunis kieli, ajaton ja haikea tunnelma sekä ihmisten elämänmittainen etsintä ja sattumanvaraiset kohtaamiset. Lopulta sain kirjastosta käsiini myös Katoamispisteen, jossa nämä samat teemat toistuivat. Kirjailija Raija Siekkisen jäljitys on vain yksi sivujuonne monikerroksisessa tarinassa. Alla linkkejä muihin kirja-arvioihin, joiden luonnehdintoihin voin yhtyä.

Ihquu!!

Haahtela-linkkejä:
Elena
http://www.skenet.fi/index.html?menuid=370&aid=502&PHPSESSID=9ad5fe3283775d

Perhoskerääjä
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+proosa&rid=1257

Lumipäiväkirja
http://kuutarlukee.blogspot.com/2010/10/joel-haahtela-lumipaivakirja.html

Katoamispiste
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Voiko+toisen+el%C3%A4m%C3%A4n+varastaa/HS20100121SI1KU0209i


Pasi Lampela
Miesteemaa jatkaakseni löysin aiemmin keväällä myös Pasi Lampelan novellit. Kuuntelin radiota, jossa hän kertoi tuoreimmasta novellikokoelmastaan kuolemansairauksia. Menin etsimään sitä samaisesta kyläkirjastostamme, mutten löytänyt. Luin kuitenkin hänen aiemman novellikokoelmansa Hellekausi. Näköjään novellejakin voi lukea, mietin ja jatkoin myöhemmin Kuolemansairauksia-kokoelmalla. Aiemmat novellikokemukseni rajoittuvat Mika Waltariin, mutta nämä olivat lyhyempiä ja tiiviimpiä.

Lampela liikkuu ihan eri maailmoissa kuin Haahtela, nimittäin tiukasti tässä ajassa. Hän on syntynyt vuonna 1969 ja kuvaa hyvin omanikäisteni ihmisten sielunelämää. Aineellisen menestyksen ja henkisen elämän synnyttämät ristiriidat saavat aina jonkun laukaisevan käänteen ja tarinoissa on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus, joka liippaa keskiluokkaisen elämäntyylin ongelmia ja sen synnyttämää sisäistä tyhjyyttä.


Lampela-linkkejä:
Hellekausi, 2007
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Teatterimies+Pasi+Lampela+onnistuu+kirjailijana/1135225601462

Kuolemansairauksia, 2010
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=785&a=8478


Hannu Jouhki
Saman ikäluokan mies Hannu Jouhki (s. 1973) yrittää laajentaa keskiluokkateemasta poliittista sanomaa pamfletissaan Demari ajaa Bemarilla, mutta minut kirja jättää melko kylmäksi. Lähinnä siksi, että kirjasta puuttuu henkilökohtainen näkökulma. Mielenkiintoisissa paikoissa sijaitsevista huutomerkeistä ja niiden määrästä voi päätellä, että tietty sisäinen ajatteluprosessi on vielä kesken. Kun Jouhki on käynyt ajatustyönsä läpi, kannattaa palata asiaan. Mutta pisteet silti siitä, että Jouhki on pukenut ajatuksiaan kirjan muotoon. Se on aina kunnioitettava teko. Kirjasta voi lukea vaikkapa tämän Risto Kolasen arvion:

http://www.stadindemarit.fi/sivut/index.php?option=com_content&task=view&id=644&Itemid=1


Juha Jokela
Mies- ja ikäluokkateemaan sopii vielä yksi kirjallinen henkilö, eli Juha Jokela (s.1970), jonka näytelmä Esitystalous on julkaistu nyt myös kirjana. Ne joilta loppuunmyyty näytelmä jäi näkemättä, voivat siis tutustua näytelmään kirjana. Ja ne, jotka näytelmän näkivät, voivat lukea kirjan loppupuolelta mielenkiintoisen osion, jossa Jokela valottaa näytelmän taustoja ja ajatuksiaan.

Kustantajan linkki:
http://www.helsinkikirjat.fi/esitystalous

Näytelmässä liikutaan bisneksen ja politiikan maailmassa, mutta taustalla on laajempi tämän ajan onttouden kuvaus. Olen kirjoittanut näytelmästä aiemmin tässä blogissani (löytyy arkistosta helmikuun 2010 kohdalla). Jokelan muissakin näytelmissä (Mobile Horror ja Fundamentalisti) kuvataan minusta jollain lailla elämää rajattoman vapaassa maailmassa (tai pudotuksessa) ja sitä, miten ihmisen siinä käy.

**

Vaikka edelliset kirjat olivat kaikki miesten kirjoittamia, minusta oikeastaan niissä missään kirjoittajan sukupuolella ei ole merkitystä. Haahtelan päähenkilöt ovat miehiä, mutta naiset ovat myös uskottavia. Muiden kohdalla en osaa kuvitella, että naisten kirjoittamina ajan ja ihmisten kuvaus olisi kovin paljon erilaista. Ehkä naisten asemaan liittyvää pohdintaa tulisi lisää, mutta taustalla oleva ajan kritiikki on sama.

torstaina, syyskuuta 16, 2010

Suomen ehkä sympaattisin valtuusto


Kävin eilen katsomassa Ylioppilasteatterin kolmannen Valtuusto-näytelmän. Se oli mitä poliittisinta teatteria, koska näytelmä oli koottu oikeiden poliitikkojen oikeista puheista. Itse asiassa tämä on aika nerokas tapa tuoda politiikka teatteriin ottamatta sen kummemmin kantaa katsojan puolesta. Eikä näytelmässä esiintyvien päättäjien välillä oikein osaisikaan tehdä valintaa, sen verran hämäräperäisiä olivat valtuutettujen argumentaatiokeinot ajoittain. Näytelmä toimi niin kuin teatterin minusta pitääkin toimia. Kansalle kerrotaan (vähän liioitellen), miten asiat täällä oikeasti menee ja välillä lauletaan.


Näin myös edellisen näytelmän, jossa käytiin läpi kunnallisesta välikysymyksestä käytyä keskustelua sekä Paavo Voutilaisen huonekaluhankintoja. Nyt erityishuomio kohdistui kaupunginjohtaja Jussi Pajusen arvomaailmaan sekä siihen, miten nämä aivoitukset näkyvät valtuustossa päätettävien asioiden valmistelussa.


Minusta näytelmä oli vielä parempi kuin edellinen. Kaikesta hassuudestaan huolimatta näytelmä toi esiin puolueiden väliset ideologiset erot sekä kaikki ne sosiaaliset pelit, jotka saavat ihmisen vetämään mattoa kaverin tuolin alta ja ilkkumaan toisen ajatuksille varsin moukkamaisesti ja ilkeästi. Kokousten julkisuus tuo näihin puheenvuoroihin oman ulottuvuutensa ja puheenvuoroissa kuultaa myös valtuutetun omat pään sisäiset painit.


Mieleen jäi, kuinka joku miespuolinen kokoomusvaltuutettu mitätöi Outi Ojalan hahmossa esitetyn mielipiteen ”vasemmiston retoriikaksi”, vaikken siinä mitään erityistä vasemmistoretoriikkaa havainnut. Samoin kokoomuslainen naisvaltuutettu kuittasi (muistaakseni) Yrjö Hakasen hahmon esittämät näkemykset "populismiksi", vaikka Hakasen argumenteissa oli vähintään yhtä harkittu sisältö kuin samaisen naisvaltuutetun omilla puheilla.


Kokonaan oma lukunsa oli näytelmän pyrkimys syväluodata Jussi Pajusen sielunelämää ja arvomaailmaa. Minusta se oli hatun noston arvoinen valinta ja Pajustulkinta osui varmaankin aika lähelle oikeaa. Alepasta tulleesta Pajusesta puhuttaessa on  mielenkiintoista, että aikakauttamme on kuvattu jännitteen avulla, joka syntyy, kun kauppiasmoraali ja huolenpitomoraali kohtaavat. Ei liene vaikea päätellä, että Pajusen kohdalla kauppiasmoraali saattaa olla enemmän hallitseva. Se voisi olla vaikka se näytelmässä salkun virkaa toimittava moottorisaha.


On oikea havainto tuoda esiin virkamiesten merkittävä rooli päätösten takapiruina ilman, että heidän arvonsa joutuvat vaaleissa testiin. Pajusen kautta tuotiin esiin myös virkamiesten ja luottamushenkilöiden välistä suhdetta, joka on yksi demokratian koetinkivistä. Harvalla valtuutetulla on töidensä ohella aikaa paimentaa valmistelua sillä tyylillä, mitä opetuslautakunnan puheenjohtaja joutui näytelmässä tekemään. Joku on silloin pielessä, jos moiseen revohkaan joudutaan.


Pidin näytelmän kaikista hahmoista tai itse asiassa niitä näyttelevistä sympaattisista näyttelijöistä. Muutamat laulut olivat myös hieno lisä tunnelmaan. Niissä kohdissa ehdin miettiä, miten vakavista asioista tässä oikein puhutaankaan. Minusta on surullista, että toiset ikään kuin leikkii päätöksentekoa ja toiset katselevat vähän naureskellen, vaikka asia on yhteinen. Talin Golfkenttäesimerkki oli aivan mainio. Sympatiapisteitä lisää näyttelijöille, erityisesti Pekka Korpisen kaksoisolennolle. Ja pisteet myös oivalluksesta, että leikkauksille olisi vaihtoehtojakin. Aina on.

**
Kuva Perkkaalta, osoitteesta Kirjurinkuja 1 E, Espoo. Kotirappuni ikävuosina 8-12.

tiistaina, syyskuuta 07, 2010

Puhetta poliittisesta teatterista


Kävin Espoon teatterin Elävien ajattelijoiden klubissa kuuntelemassa keskustelua politiikasta, teatterista ja poliittisesta teatterista. Ai niin, ja myös yhteiskunnallisesta teatterista, joka on kuulemma eri asia kuin poliittinen teatteri. Keskustelijoina olivat Susanna Kuparinen, joka on ohjannut Valtuusto-näytelmät sekä Juha Jokela, joka on ohjannut muun muassa Espoon kaupunginteatterin loppuunmyydyn Esitystalous-näytelmän. Keskustelua veti Tuomas Rantanen.


Keskustelusta virisi monenlaisia ajatuksia, jotka jäivät päähäni surisemaan sekavina raakileina. Kotona minua odotti keskeneräinen maalaustyömaa ja vetäisin keittiön ikkunoihin toisen maalikerroksen ja mietin samalla. Miksi oikeastaan suivaannuin politiikkaan? Uiskentelinhan siellä kalana vedessä aika pitkään, mutta nyt siis suoritan haukkomisliikkeitä kuivan maan puolella.


Politiikan ikuisella dilemmalla, joka liittyy pragmatismin ja idealismin väliseen suhteeseen ja jatkuvaan ristivetoon, on asian kanssa jotain tekemistä. Itse olen mennyt politiikkaan idealismikylki edellä, mikä kävi vähitellen aika raskaaksi. Mitä paremman otteen vallasta saa, sitä enemmän joutuu ihan oikeasti miettimään, miten omat arvot ja idealismi voisi toteutua käytännössä. Ja tässähän ei koskaan voi olla tyytyväinen.


Olisi pelottavaa, jos politiikassa mukana olevilla ei olisi minkäänlaisia ideoita ja visioita. Yleensä aina on. Asioiden junailut ja diilailut tulevat vasta käytännön sanelemina keinoina mukaan, jotta oman maailmankuvan mukaiset tavoitteet saisivat taakseen enemmistön ja toteutuisivat. Toiset rakastuvat tähän junailuosastoon niin suuresti, että suuret päämäärät unohtuvat ja katoavat tai tuntuvat vain vaivalloisilta toteuttaa. Toisilla taas idealismi pukkaa esiin niin vahvana, että päämääriin pääsemiseksi ei oikein haluta pyrkiä konsensukseen ja tyytyä kompromisseihin, ihan vain oman sielullisen turmeltumisen pelossa.


Tämä ristiriita jäyti itseäni, joka nyt jälkeenpäin katsottuna tuntuu hieman lapselliselta. Enhän ollut mikään suurvaltajohtaja, vaan pikemminkin piiritason pieni nappula. Mutta politiikassa tarvitaan meitä totisempiakin torvensoittajia, jotka jaksavat ottaa ideologiat ihan tosissaan. Ehkä kriittiset ja vaativat idealistit ovat niitä tehtäviinsä hyvin vahvasti sitoutuneita tyyppejä, joiden narinoita jonkun yritysgurunkin mukaan pitäisi firmassa jaksaa kuunnella. Itse tosin koin, että olin vain surkea. (Jotkut tosin olivat vielä kehnompia, mutta sille en voinut mitään).


**


Ulkoapäin politiikkaa voidaan katsoa aika kyynisesti pelkkänä pelinä, jossa pelkkä löysä puhe ja irtopisteiden keruu ovat korvanneet tinkimättömän työn poliittisten periaatteiden toteuttamiseksi. Tätäkin ilmenee. Vaikka selkeitä ideologisia eroja edelleen on, joskus puolueet osaavat ne myös itse onnistuneesti sotkea tai peittää.

En ymmärrä taiteesta paljonkaan, mutta voisin ajatella, että siinä yritetään paljastaa ja käsitellä jotakin ajassamme olevia hämäryyksiä ja kummallisuuksia. Kuuntelin erästä radiohaastattelua vuosien takaa, jossa amerikkalainen ajattelija sanoi, että vain taiteilijat näkevät sen, mistä tässä ajassa on kysymys. Poliitikot ja muut tulevat aina askeleen perässä ja elävät aina sitä edellistä aikakautta, käyvät niitä iänikuisen vanhoja sotia jne. Jos politiikan tehtävänä on demokratian avulla huolehtia yhteisestä hyvästä, mutta järjestelmä on sekavahko ja tuloksetkin kyseenalaisia, tämäkin aihepiiri sopii väistämättä myös teatterin käsiteltäväksi.

Kun ideologiat ovat sekavoituneet, minusta olisi mielenkiintoista selvittää, mitkä ovat niitä oikeasti tärkeitä päämääriä, joiden puolesta puolue A tai B on valmis taistelemaan ja kaatumaan vaikka saappaat jalassa. Siis olemaan taipumatta kompromissiin ja lähtemään vaikkapa hallituksesta. Löytyykö tällaisia kynnyskysymyksiä vai onko kaikki kaupan? Vai syntyykö tällaisia kysymyksiä joidenkin muiden ryhmittymien, kuin nykyisten puolueiden ympärille? Taitaa mennä journalismin puolelle, mutta voisi tähänkin asiaan puhaltaa henkeä myös teatterin kautta.


Myös se, kenelle politiikkaa tehdään, on mielenkiintoinen kysymys. Tuomas Rantanen mainitsi politiikan helposti irtoavan todellisuudesta ja Helsingin valtuustosta kertovat näytelmät ovat tuoneet tämän hyvin esille. Minusta todellisuus jää helposti poliitikkojen välisen keskinäisen sosiaalisen pelin ja nokittelun jalkoihin, johon osallistuu korkeintaan tiedotusvälineet yllyttäjinä. Kuntalaiset sen sijaan ovat tästä keskustelusta täysin ulkona eikä demokratian edellyttämää aitoa dialogia synny osallisuudesta puhumattakaan. Nämä henkilökemioiden sävyttämät sanailut päätyvät kuitenkin äänestysnumeroiksi ja budjettipäätöksiksi, jotka vaikuttavat suoraan kuntalaisten arkeen.


Olisi kiinnostavaa pohtia myös sitä, mikä on vaarallista puhetta oli kyse sitten politiikasta tai teatterista. Juha Jokela mainitsi, että Smedsin Tuntematon sotilas näyttäytyi sen herättämien reaktioiden perusteella vaarallisena, toisin kuin Tervon Koljatti. Vaarallinen on jotakin, joka uhkaa sovinnaisia käsityksiä, maailmankuvaa tai elämäntapaa. Taikka sitten tabuja, joita ei uskalleta rikkoa. Vaarallisella on enemmän merkitystä kuin vaarattomalla, joten vaaralliseen on minusta tärkeämpää pyrkiä.


Koljatti oli minusta kyllä varsin viihdyttävä kirja. Myös pähkähullua puhetta tarvitaan ja nauru vapauttaa silloin, kun asiat menevät liian vaikeiksi. Itse kaipaisin performansseja, joihin katsojat pääsisivät osallistumaan. Virolaisen teatteriesimerkin mukainen poliittisen puolueen feikkipuoluekokous voisi olla inspirova kokemus. Tai nyt lähestyvissä vaaleissa käytävä leikkikampanja blogeineen ja vaalimainoksineen kytkettynä leikkivaalitilaisuuksiin. Agendan täytyisi tietysti olla hyvin lennokas. Aika moni saattaisi innostua. Pelottavan moni ihan tosissaan.

torstaina, heinäkuuta 01, 2010

Sekava, sekavampi, ydinvoima

Sekavampaa asiaa kuin Suomen eduskunnan ydinvoimakannan muodostus saa kyllä hakemalla hakea. Ja sanoin tarkoituksella eduskunnan, koska asian julistaminen eduskuntakäsittelyn alkumetreillä ns. omantunnon kysymykseksi on taannut sen, ettei asiassa ole pyritty alun alkaenkaan minkään valtakunnan kollektiiviseen tahdonmuodostukseen tai yhteisen ymmärryksen laajentamiseen tai jakamiseen – siis järkevään päätöksentekoon. Se, että asia on jätetty kunkin edustajan yksityisajattelun varaan, ei ole ollut prosessille eduksi. Eri juttu olisi todeta tämä perusteellisen käsittelyn loppumetreillä, kun ensin olisi ihan aidosti ja tosissaan yritetty saada keskustelulla aikaan jonkinmoista synteesiä. Kun tähän lisää vielä erittäin hämärän menon hallituksen puolella, on tässä saavutettu jonkinmoinen suomalaisen päätöksenteon ja demokratian pohjakosketus. Tästä alemmas ei yksinkertaisesti voi päästä.



Kaikesta välittyy kuva, että päätöksentekoprosessin vaiheet ovat vain päälle liimattua pakkopullaa ja surkean farssin kulissia. Valmistelijana työ- ja elinkeinoministeriössä on ollut oikeuskanslerin mukaan jäävi virkamies, mutta sen ei ole annettu menoa haitata. Hallituksesta kanta on ollut kaksiääninen. Tai siis ihan selkeästi lisäydinvoimamyönteinen, mutta vähemmistöön jääneet vihreät ovat esittäneet asian tiimoilta omaa näytelmäänsä. He ovat istuneet kahdella tuolilla lobaten näyttävästi kaikkia osoittamaan epäluottamusta omille hallituskavereilleen ja omalle hallitukselleen, mutta silti toisessa lauseessa vannoneet uskollisuuttaan tälle samalle koalitiolle ko. klubissa pysyäkseen. Ei niin reiluja kavereita. Joka tapauksessa eduskunnassa vihreät tukevat opposition ydinvoimavastaista pontta, mikä on kannanotto hallitusta vastaan ja tähtää viime kädessä hallituksen kaatamiseen.



Vai pitäisikö tämäkin vastaan äänestäminen ja sen jälkeiset hallituksenvastaiset toimet tukita pelkäksi muodolliseksi roolin vetämiseksi, jonka tarkoitus ei ole ollut alun perinkään kovin vakava? Siltä se näyttää, kun hallitukseen jäädään muina naisina ja miehinä. Koko kansalle asia näyttäytyy niin, että vihreillä ei ole ollut voimaa edes alkeellisimpien poliittisten painostuskeinojen käyttöön, jonka hallituksesta lähdöllä uhkaaminen olisi voinut asian yhteydessä heille tarjota. Ei se olisi ollut pikku juttu näin lähellä vaaleja ja veikkaan, että jokunen voimala olisi saatettu siinä säästää. Vai arvioivatko vihreät oman painoarvonsa sittenkin niin alas, että heidät olisi heitetty moisessa äänen korottamistapauksessa rukkasen lailla syrjään ja korvattu lennossa jollain toisella ryhmittymällä? Ehkä hallituksen sisältä asiat näkee toisin. Siis realistisemmin.

Ja se on kyllä ihan pupppua, että hallitusneuvottelussa tämä koregrafia tuli muka jo kokonaan sovittua. Vihreäthän kai jättivät asian auki niin, etteivät välttämättä häivy hallituksesta, mutta jos lupasivat etteivät varmasti häivy, niin tyhmiä olivat. En kertakaikkiaan pysty uskomaan, että he olisivat antaneet kaikki neuvotteluaseet ja pelimerkkinsä jo tuolloin noinkin hanakasti pois.


Mutta vihreitä ei käy arvosteleminen ainakaan niiden puolueiden taholta, joiden oma ydinvoimakanta pitää sisällään kaikki mahdolliset mielipiteet ja sateenkaaren värit. Tämähän on sama kuin ettei mitään kantaa edes olisikaan, niinkuin ei ole - paitsi hallituksessa vaikuttavalla Kokoomuksella ja siellä vaikuttamattomilla Vihreillä. Sekavuutta hallituksessa ei siis voi kritisoida, koska sekavuutta riittää oppositiossakin. Ne opposition lisäydinvoimaa tukevat edustajat, jotka näyttelevät moraalista tuohtumustaan hallitusta kohtaan eivät ole jotenkin vain kovin uskottavia. Hehän saavat mitä haluavat, jolloin pienet vihreille naljailut jäävät pelkän ilkeilyn asteelle. Ja ilkeilyä taas en laske miksikään poliittiseksi argumentoinniksi, vaan silkaksi V:mäisyydeksi. Se ei ole koskaan toimivaa oppositiopolitiikkaa, vaan pelkkää oppositiopolitiikan näyttelemistä ja vieläpä surkeaa sellaista.


Jotenkin on myös vaikuttanut erikoiselta se, että muutamat kepulaiset ovat käyttäneet hyvinkin ponnekkaita ydinvoiman vastaisia puheenvuoroja, kun oma ministeri on pienen tsoukkailun jälkeen tuonut eduskunnalle parin lisäydinvoimalan yllärin. Mutta kun kyseessä on VAIN omantunnon kysymys, hekin vain pieksevät suutaan omien äänestäjiensä suuntaan tietäen koko ajan, ettei moisella tuuleen huutelulla ole mitään vaikutusta yhtään mihinkään. Tällä kerralla asiassa on vain se ero, että tyhmempikin äänestäjä sen myös huomaa. Näyttelemistä siis jälleen, muttei mitään vakuuttavia luonnerooleja.


**


Minusta eduskuntakäsittelyssä olevan asian nimeäminen omantunnon kysymykseksi on vain savuverho. Sen turvin vältetään käymästä yhdessä läpi asiaa juurta jaksain ja mahdollistetaan päätöksenteon sisään pesiytyneen vahvemman oikeuden näkymätön käyttö, joka on sitä paitsi usein aika epädemokraattista laatua. Kun asia on muka omantunnon asia, ns. heikompi puoli saa vapautuksen siltä jyräykseltä, jonka alle se luultavimmin kovalla kädellä alistettaisiin, muttei välttämättä kovin hyvin asia-argumentein, vaan erilaisten valtapoliittisten intressien voimalla. Ja näiden perusteiden olemassaoloa on taas aika noloa tuoda esiin avoimessa keskustelussa, koska se olisi niin rumaa. Näin ollen asiat jätetään olemaan, jotta status quo ei muuttuisi.


Ja niinpä tässäkin asiassa lisäydinvoimakanta edustaa betonoitua nykyteollisuuden intressiä. Ei uusien innovaatioiden, uusien taloudellisesti hyödynnettävissä olevien mahdollisuuksien tai alojen intressiä, joita uusiutuvien energiamuotojen teollisuudenala toisi mukanaan, vaan ehtaa mikään ei muuttua saa -intressiä, koska muutos saattaisi viedä jotakin joltakin, jolla tällä hetkellä on valta, voima ja kunnia, muka iankaikkisesti. Aamen.


Ydinvoima liittyy laajaan tuotannon, kulutuksen ja niiden vaatiman energiantarpeen kokonaisuuteen, jossa ei vältytä laajemmalta pohdinnalta siitä, millainen elämäntyyli on ylipäänsä kestävää tällä planeetalla. Se, ettei tästä asiasta pystytä muodostamaan jossain puolueessa kantaa, osoittaa, että asiassa on vielä paljon läpikäytävää ja ettei asia ole kypsä päätettäväksi. Ja jos näin on puolueissa, niin näin on myös eduskunnan tasolla. Voihan se olla myös niin, ettei nykyinen puoluejako kaikkien puolueiden kohdalla edes tuota relevantteja ratkaisuja tämäntyyppisiin kysymyksiin. Ja jos näin on, sopii kysyä, pitäisikö tuottaa ja jos pitäisi, mitä asialle voisi tehdä? Ja asiassa olisi myös kansalaisilla varmaankin jokunen sana sanottavanaan. Nythän tätä prosessia saa seurata hyvinkin sivusta ja hyvinkin ymmällään.


Energiantarve ja niiden tuotantotavat ovat kuitenkin vääjäämättä ratkaistavia asioita, jotka pysyvät niin kauan agendalla kuin tästä laajemmasta kokonaisuudesta syntyy edes jonkinlainen jäsentynyt kuva. Ja niin kauan, kuin asiaa pyritään ratkomaan puutteellisella valmistelulla puutteellisen pieninä kokonaisuuden osina, päätöksenteko on pelkkää farssia, jonka kulisseissa jylläävät ihan muut kuin demokraattiset voimat. Tämä meno tuottaa turhautuneita päätöksentekijöitä ja sitäkin turhautuneempia kansalaisia.


**


Tämän vuodatuksen tarkoitus ei ollut ottaa sen syvemmin kantaa itse asiaan, joka on siis lisäydinvoimalle kielteinen. Eduskunnan ympäristövaliokunnan mietinnöstä voi lukea aika pitkälle oman kantani. Mutta asiahan ei minulle varsinaisesti edes kuulu. Olen vain pieni kansalainen. Huomenna (tai itse asiassa jo tämän vuorokauden puolella) menen silti käymään eduskuntatalolle.

perjantaina, kesäkuuta 25, 2010

Mittumaari


Ihanan rehevä keskikesä on tässä ja nyt. Ihan käsillä. Nautinnollista aikaa. 

perjantaina, toukokuuta 28, 2010

Surffailua

Nyt se on sitten toteutunut. Nimittäin Mikael Jungnerin valinta SDP:n puoluesihteeriksi ja vieläpä selvin numeroin. Rakkautta, intohimoa, vipinää ja erilaisuuden sietoa. Kuulostaa minun korviini oikein hyvältä ja voin taputtaa ei niin karvaisia käsiäni.

Mikael Jungner mainitsi uutisissa olevansa enemmänkin poliittisen linjan vetäjä kuin järjestötyön tekijä. On hyvä asia, että puoluesihteeriys uskalletaan nyt nähdä näin. Rohkeaa. Vielä kaksi vuotta sitten ja useammilla sitä edeltävillä kerroilla puoluesihteeri on nähty suht harmaaksi järjestökoneen rasvariksi. On odotettu, että puoluesihteeri junailee ja hoitelee eikä todellakaan sotkeudu julkisuudessa politiikan puolelle kuin korkeintaan selittämään ja myötäilemään. Mutta kaikki on mahdollista. Ja lisäksi kannattaa harrastaa riippuliitoa.

Kun seuraa tätä valintaa ja edellisen puoluekokouksen valintoja, voi nähdä, että onnistunut valintaprosessi tapahtuu tätä nykyä aina median myötävaikutuksella. Kun muistelee Jutta Urpilaisen valintaa, häntä arvioitiin mediassa hyvin myönteisesti. Hän oli kääntämättömän lehti ja raikas tuulahdus ja puoluekokouksen enemmistö halusi tarttua tähän mahdollisuuteen odotuksella, että myönteinen mediatuuli jatkuu. Mikael Jungnerinkin takana oli hyvin onnistunut myönteinen puhuri, joka otti vauhtia epäoikeudenmukaisista ja julkisista potkuista. Tälläkin kertaa puoluekokous halusi hypätä aallon harjalle ja se laski, että kannattaa ulosmitata myönteinen mediahyrinä puolueen käyttöön. Hyvin järkevää.

Tosin se mikä puhaltaen tulee, myös viheltäen menee. Jos jalkojen alta ei pikaisesti löydy tukevaa maankamaraa, tössähtää aika ikävästi. Tuuli nimittäin kääntyy hyvin äkkiä. Haastajaa arvioidaan aina ihan eri kriteereillä kuin poliittista päättäjää. Valituksi tulleen vaikeana tehtävänä on lunastaa odotukset ja siksi etsikkoaika ei ole pitkä.

**

Ajat ovat peruuttamattomasti muuttuneet ja vain median paine voi näköjään pakottaa SDP:n uudistumaan. Voi kysyä, toteutuuko jäsenten tahto ja oikea uudistuksen suunta näin parhaiten, mutta joskus sekin on parempi kuin ylivarovainen mitään tekemättömyys.

Media on kuitenkin vain väline eikä mikään olento. Silti demokraattisinta olisi, jos toimitusten portinvartijat voitaisiin ohittaa jäsentenvälisillä suorilla kontakteilla. Uskon yhä vahvemmin siihen, että nyt jos koskaan on luotava suoria jäsendemokratian ja osallisuuden tapoja sähköisiä välineitä hyödyntäen. Tai sosiaalista mediaa, kuten kulunut muotitermi kuuluu. Suorassa vaikuttamisessa voisi käyttää erilaisia jäsenkyselyitä ja avoimia wikipedia-tyyppisiä valmisteluprosesseja. Ja kun avoimuuden tielle lähdetään, sen tulisi koskea neuvoa-antavina kyselyinä myös henkilövalintoja.

Tämä on kysymys, joka oli vielä viime puoluekokouksen alla tulenarka. Siinä kajottiin johonkin pyhään, joka loukkasi. Tai sitten vain se älähti, jonka valtaan kalikka kalahti. Eikä puhuttu muusta kuin suuntaa-antavasta sisäisestä ei sitovasta kyselystä.

Nyt kun Jungnerin hahmon saanut muutoksen henki on päästetty valloilleen, odotan, että välttämätön uudistustyö laitetaan vihdoin täytäntöön. Kaksi vuotta sitten tällaiseen avoimuuteen ei haluttu vielä lähteä, mutta olisiko nyt aika? Vai pitääkö tässäkin odottaa, että joku mediamoguli ensin kehuu ja sitten päästään aallon harjalle surffailemaan?

**

Valokuva:
Stefan Bremer, Espoon Kaupunginteatterin näytelmästä Esitystalous. Kuvassa SDP:n puoluehallitus ihmettelee SDP:n kannatuskäyränä Aku Ankasta tuttua syöksyvää käyrää. Kuvassa vas. Martti Suosalo (selin), Tommi Taurula, oik. Tommi Korpela, Vera Kiiskinen, Raimo Grönberg.



tiistaina, toukokuuta 11, 2010

Opponoinnin vaikeudesta

”Haluan politiikasta ahaa-elämyksiä herättävän ja mieltä ylevöittävän korkeakoulun, en likaisten temppujen osastolla varustettua kiertävää kirppusirkusta”.


 
SDP:n muuntautuminen oppositiopuolueeksi on ollut kevään 2007 vaalien jälkeen takkuista taivalta. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan metamorfoosi suurimmasta (tai toiseksi suurimmasta) hallituspuolueesta vallan ulkopuoliseksi haastajaksi melkoinen. Juuri, kun SDP on alkanut löytää oppositiomaista otettaan Kreikka-kantoineen ja muine ulostuloineen, en oikein tiedä, miten suhtautua.

Alkuaika heti vaalien jälkeen keväällä 2007 meni SDP:ssä vaalitappiosta toipumiseen ja tilanteen analysointiin. Vallan menetys kirpaisi ja valtionhoitajuuteen otettiin etäisyyttä. Kesän 2008 puheenjohtajanvaihdoksen jälkeen on keskitytty uuden johdon persoonien kautta käymään keskustelua siitä, miten oppositiossa ollaan. Siinä sivussa opittiin kritisoimaan istuvaa hallitusta ja vähitellen tarjoamaan omia vähemmän kamreerimaisia ratkaisuja, mutta silti oppositiopolitiikan uskottavuutta ja terävyyttä on arvosteltu. Viimeisimpänä tuulahduksena eduskuntaryhmän puheenjohtajavaihdoksen jälkeen talvella 2010 on ollut pyrky pari piirua kansan syvien rivien suuntaan.

Tämä viimeisin aalto sinetöi viimeistään SDP:n oppositiopuolueeksi, kun kolme vuotta on ensin harjoiteltu. Esimerkiksi käy maahanmuuttokeskustelu, jossa sosialidemokraattinen näkökulma koki 180 asteen käännöksen vaikkapa Ingvar Carlssoneiden tai Anna Lindhin tyyppisten maailmaa syleilevien sosialidemokraattien ajoista. Globaalin eriarvoisuuden ehkäisyyn tähtäävä tasa-arvoa ja solidaarisuutta korostava ajattelu korvautui tuoreessa maahanmuuttokeskustelussa kotikutoisella huolilähtöisellä ja protektionistisella ajattelutavalla. Tai ainakin sen kuvan (ehkä vähän vinoutuneen?) puolueenjohdon ulostuloista sai.

Tätä käpertyvää ajattelua pystyy tosin jonkin verran myös ymmärtämään, sillä helppohan Alexander Stubbin tyyppisten hyvin koulutettujen uratykkien on suvaita erilaisuutta, kun suvaitseminen ei uhkaa mitenkään omaa elinpiiriä, tuopahan siihen korkeintaan pikantin lisän ja muun ”jännän”. Sen sijaan ne, jotka kokevat asemansa uhatuiksi ja turvattomiksi nykyisillä työmarkkinoilla ja joiden ote kovan kilpailuyhteiskunnan kaltevasta pinnasta lipsuu, ovat ymmärrettävästi enemmän epäluuloisia ja huolissaan. Ja juuri näihin turvattomuutta kokeviin ihmisiin SDP on perinteisesti vedonnut, tarjoten näköaloja ja toivoa turvallisemmasta tulevaisuudesta. Ennen lupaukset olivat enemmänkin aineellista laatua, nyt niiden pitäisi olla myös henkisiä ja siinäpä pulma.

**

Kreikka-asian käsittelyä on ollut aika vaikea seurata katsomosta käsin. Ymmärrän, että asia on laaja, kauaskantoinen ja vaikea, eikä siihen ole helppoa ottaa kantaa pikavauhdilla. Eikä se ole helppoa eduskunnassakaan, vaikka siellä on tarjolla on kaikki mahdollinen tieto ja asiantuntemus, mikä tässä ajassa on mahdollista kursia kasaan. Kansalainen on tiedotusvälineiden ja oman päättelyn varassa.

Aika hyvin on tullut selväksi se, että kriisi on todellinen ja jotain on tehtävä, mutta millä ehdoin, siitä tulkinnat lähtevätkin sitten menemään eri suuntiin. Ehdoista ja päätöksentekomekanismeista saa myös omat päättelyketjunsa ja tämä poliittinen realismi on sitä liikkuvaan junaan hyppäämistä, joka tekee politiikassakin parhaasta hyvän vihollisen.

Itse kyseenalaistan Kreikka-asiassa sen, että pieni piiri unionissa voi päättää tervehdyttämisohjelman toteutustavan, jolla yhtä maata runnotaan EU-sapluunaan. Se ei ole oikein, sillä politiikassa on aina vaihtoehtoisia tapoja päästä tiettyyn lopputulokseen, joka tässä on talouden tervehdyttäminen. Miten esimerkiksi huolehdittaisiin paremmin kreikkalaisten ostovoimasta, siitä ei juurikaan keskustella. Ylipäänsä demokraattisuus on tämäntyyppisistä prosesseista kaukana. Se, että SDP nyt äänestää hallituksen hätäpakettia vastaan, on oppositiopuolueen roolin täydellistä sisäistämistä, mutta silti en ole varma, ollaanko eduskuntaryhmässä nyt kaikella mahdollisella viisaudella liikkeellä, vai onko sittenkin antauduttu hieman liikaa kansan mielistelyn tielle? Jotenkin mediassa on saatu nyt aikaan sellainen tulkinta, että SDP on nyt populistisin aikein liikkeellä. Ja hieman epämääräisiltä ne perustelut minustakin näyttivät, mutta saatan hyvinkin olla mediamanipulaation uhri. Rahoitusmarkkinavero on tullut hyvin esiin ja sen aikaansaamista pitää edistää.

**

Mietin omaa SDP-historiaani. Olen ollut SDP:n jäsen jo yli 20 vuotta ja kokenut myös SDP:n oppositiokauden edellisinä lamavuosina 1991-1995. En muista, että silloin olisi vaatimalla vaadittu ärhäkyyttä ja räväkkiä ulostuloja (olen todistanut näitä vaiheita puoluekokouksesta 1993 alkaen myös puoluevaltuuston ja sittemmin puoluehallituksen penkeiltä vuoteen 2007). Minusta SDP:ltä odotettiin tuolloin ei enempää eikä vähempää kuin Suomen pelastamista. Peräänkuulutettiin uskottavaa ohjelmaa, jolla Ahon hallituksen toteuttamat paniikkisäästöt korvattaisiin vastuullisemmalla ja sosiaalisemmalla tavalla hoitaa kreikkamaista kriisiä. Kyseessä ei ollut missään nimessä heppoisa irtopisteiden keruu, vaan valmistautuminen minä hetkenä hyvänsä tarttumaan valtiolaivan ruoriin. Ja kaikkeen vaikutti tietenkin puheenjohtajamme (Lipponen) vimmattu oma visio ja missio, mikä on hyvän poliittisen johtajuuden edellytys tuommoisina aikoina sekä pääministerimäinen olemus, mitä se kullekin sitten tarkoittaakaan.

Vaikka olenkin ollut aina kaikenlaisen kansalaislähtöisen politiikantekotavan kannattaja, huomaan kaipaavani SDP:n oppositiopolitiikalta nykyistä sivistävämpää ja vastuullisempaa otetta. (Sivistävämmällä tarkoitan hyvin monenlaisten asiantuntijoiden käyttöä, yritystä ymmärtää erilaisia - myös muiden aatesuuntien näkemyksiä ja pidempää sihtiä kuin päälle kaatuvat ongelmat ja yksi vaalikausi.) Kaipaan sellaista sisältöä, jonka kanssa voisi ihan oikeasti ryhtyä hoitamaan maan asioita myös hallituksesta käsin jos vaalit olisivat huomenna.

Haluaisin myös samalla vähän viisastua ja sivistyä sekä olla osallisena sellaisissa prosesseissa, joissa pääsisin rivijäsenenäkin mukaan oppimaan ja vuorovaikutuksen kautta myös jakamaan ja vaihtamaan ajatuksia. Sitä en halua, että SDP:n politiikanteon käyttövoimana olisi lähiökapakan epäluuloisimman pöytäkunnan pelot ja kaunat tai pahimmillaan niiden ryöstöviljely ja edelleen lietsonta poliittisen hyödyn maksimoimiseksi. Kaljabaarisosialidemokratiaan en pystyisi millään samaistumaan. Enkä sitä paitsi edes pidä oluesta. Toivon, ettei tähän suuntaan lähdetä menemään, vaikka tässä maastossa olisi helpompi laatia vetäviä ja  mediaviihdykettä tarjoavia iskulauseita. 

Minusta SDP:ssä kannattaa ehdottomasti noudattaa työväenliikkeen alkuperäistä hienoa ideaa siitä, että politiikanteon tarkoituksena on myös sivistää ja sivistäytyä eikä pitää kansaa mahdollisimman tyhmänä ja tyhmistää heitä lisää. Taustallahan oli sellainen jalo ajatus, että tiedon ja viisauden jakamisen kautta voidaan kohottaa ihmisten ymmärryksen tasoa yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden korjaamismahdollisuuksista. Nyt jos koska tällaiselle liikkeelle olisi tilausta. Tai ehkä olen vain vanhanaikainen?

maanantaina, huhtikuuta 05, 2010

Tasanteella

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä turhemmalta ja ankeammalta talvi tuntuu ja sitä enemmän keväästä ja kesästä haluaa ottaa kaiken ilon irti. Nyt olen sentään keksinyt sen, että lämpimät vaatekerrokset auttavat kummasti talvensietoon. Ostin mm. edellistalvena paksun pitkän untuvatoppatakin, joka muistuttaa paksua täkkiä. Vähän niin kuin liikkuisi maailmalla peittoon kääriytyneenä. Vain tyyny puuttuu. Tai ehkä se on se möhkömallinen paksu pipo. Mutta siitähän talvessa on kyse. Horroksesta.

Joka tapauksessa nyt on kevät virallisesti alkanut ja talviuni on takana. Ja kun elämää on jo eletty tähän pisteeseen asti, niitä keväitä ja kesiä ei ole tuhlattavaksi. Niistä pitää nauttia. Nuorempanahan sitä vain tuhlasi kaikkea, koska elämää, mahdollisuuksia ja kaikkea mahtavaa oli mukamas määräämättömästi edessä.

Nyt olo on, kuin olisin kiivennyt sitä vuorta jo hyvän matkaa ja olisin päässyt jonkinmoiselle tasanteelle. Nyt voin päättää, lähtisinkö vielä hirvittävään, vaativaan ja voimia kuluttavaan loppunousuun, vai pystyttäisinkö leirin tähän, varsin mukavaan paikkaan. Eikä sitä päätöstä tehdesssä ole edes yksin, vaan mukaan on matkan varrella tarttunut jos jonkinlaista muutakin porukkaa, kuten oma perhe. Sitä pitäisi jaksaa hilata myös mukanaan.

Siksi taidankin jäädä tyytyväisesti tälle tasanteelle nauttimaan keväistä ja kesistä ja selviytymään syksyistä ja talvista erikoispaksuun täkkiin kääriytyneenä. Ensi talvena taidan olla kypsä karvalakin hankintaan. Sellainen Kekkosmalli olisi hyvä.

**
Kuvassa minä 10-vuotiaana ja kupla, joka on jo puhjennut.



tiistaina, maaliskuuta 30, 2010

Saivartelun politiikkaa ?

Kuva Espoon Kaupunginteatterin näytelmästä Esitystalous.
Oma arvioni näytelmästä löytyy tästä blogista alempaa päivän 24.2.2010 kohdalta.
Kuvassa vas. Martti Suosalo (selin), Tommi Taurula, oik. Tommi Korpela,
Vera Kiiskinen, Raimo Grönberg.
Valokuva Stefan Bremer.

Saivartelu tarkoittaa tarttumista epäolennaisiin asioihin tarkoituksella, joka ei vie keskustelua eteenpäin, vaan pikemminkin sotkee sitä. Minusta viime päivien maahanmuuttokeskustelussa ollaan nyt saivarteluvaiheessa. Kovin hedelmälliseksi en nimittäin kutsuisi keskustelua maassa maan tavalla-sanonnan etymologiasta enkä siitä, kuka tarkoitti mitäkin ja missä tarkoituksessa.

Mutta silti. Miksi ihmeessä ilmaan piti heittää nyt tällainen pallo? Juuri kun meistä monien sydän meinasi särkyä kahden huonokuntoisen vanhuksen karkoituspäätöksiin (jotka onneksi saatiin keskeytettyä) lähtikin liikkeelle tylympi kelkkakyyti. En ymmärrä miksi?

No joo, olihan tässä välissä kokoomuslaisen ulkoministeri Alexander Stubbin laaja Helsingin Sanomien haastattelu, jossa hän otti selkokielisen myönteisen kannan erilaisiin maahanmuuttajaryhmiin, toisin kuin hänen jotkut aateveljensä ja maalaisserkkunsa. Ihan OK haastattelu, mutta sen saama palstatila kiristytti hampaita kilpailevissa puolueissa.

Miksi ulkoministeri, joka ei ole kansanedustaja eikä tietääkseni kokoomuksen päättävissä elimissä (en ole tarkistanut), antaa laajakantoisia linjauksia Kokoomuksen suulla? Missä oli Katainen? Ja miksi juuri Stubb sai sovitella harteilleen sankarin viittaa kertoillen humaaneista näkemyksistään, joita kuulee kyllä muidenkin poliitikkojen suusta eduskunnan kuppilassa. Tosin liian vähän näin ymmärrettävässä muodossa puheenjohtajien suista.

Ja voihan se olla myös niin, etten seuraa sellaisia keskusteluja, joista kansanedustajat ovat tällä hetkellä minua enemmän tietoisia. Maahanmuuttoministeri Astrid Thors on ainakin tullut hyvin tietoiseksi siitä, että kaikki eivät pidä muukalaisista. Kun minun silmiini näyttää luonnolliselta, että humaanit arvot ja solidaarisuus ovat paitsi keskeisimpiä SDP:n perusarvoja, myös ihan kohtuullisessa kurssissa ihmisten keskuudessa, en ilmeisesti ole tarpeeksi informoitu siitä, mistä kansan syvät rivit puhuvat ja mitä vaalitaktisista syistä pitäisi ajatella tästä(kin) asiasta.

Veikkaan, että maahanmuuttajakielteiset anonyymit nettikeskustelijat ovat pommittaneet poliitikkoja tässä matkan varrella siinä määrin, että he ovat saaneet muutamien henkilöiden erinimisillä nimimerkeillä aikaan vaikutelman, että täällä lepäävät nyt ne seuraavien vaalien ratkaisevat irtoäänet. Sitten on laskettu 1+1=3 ja mietitty, että kun Kokoomuksen kaupunkiliberaali siipi, piskuinen Rkp ja Vihreät ottavat maahanmuuttomyönteisen kannan, SDP:n tulisi ottaa haltuun se loppu ilmatila.

SDP:n kannattajissahan on myös niitä, joiden perusturvallisuutta maailman nopea muutos horjuttaa enemmän kuin hyvin menestyvää rahakasta uratykkiä. Ja muualta Suomeen tulevat saavat edustaa sitä maailman nopeaa muutosta paremman puutteessa, koska sitä kaikkea muuta on vaikeampi nimetä ja analysoida.

Mutta en siis tiedä, miten SDP itsensä tähän maassa maan tavalla keskusteluun saattoi; tietoisen harkinnan kautta vai jonkinlaisena sanaleikkinä ja keskustelun härnääjänä. Ilta-Sanomissa (29.3.) on joka tapauksessa toimittaja Tuomas Manninen vetänyt omat johtopäätöksensä tähän tapaan:

"Kun poliitikko esittää itsestäänselvyyden, onko itsestään selvää, että se on itsestään selvyys, koska poliitikot usein turvautuvat itsestäänselvyyksiin, vai onko syytä epäillä, että mikäli itsestäänselvyys on liian ilmeinen, on selvää, että poliitikolla itsellään on jokin hämärä taka-ajatus, joka ei ehkä ole selvä hänelle itselleenkään, mutta haitanneeko tuo mitään, sillä vaistollahan tässä pelataan muutenkin.”

Noinkin sen voi nähdä.

**

Kuuntelin radiosta Kansallisteatterissa ensi-iltansa saaneen Kristuksen morsian-näytelmän kirjoittajan, Heini Junkkaalan haastattelua. Hänen näytelmänsä kertoo kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen ja hän pohti haastattelussa kiinnostavasti fundamentalistisen ajattelun taustaa. Näytelmän sivuilla kerrotaan näin:

”Kristuksen morsiamen ihmiset hakevat paniikinomaisesti sisäistä rauhaa ja oikeutusta omille näkemyksilleen. Koska ristiriitaisuus on sietämätön tila, moni ajautuu mustavalkoiseen ajatteluun. Toisinajattelevien kanssa on helpompi tulla toimeen, jos heidät voi leimata ja kategorisoida. Mutta viholliskuvaa on mahdollista pitää yllä vain niin kauan, kun toista ei kohtaa. Kun kohtaaminen sitten tapahtuu, ei paluuta vanhaan ole.”

Tämä sopii myös nyt vellovaan maahanmuuttajakeskusteluun. Minulle tuli tunne, että tunnen näitä ihmisiä. Myös Astrid Thors tuntee. Minun viime eduskuntakaudella saamani vähemmän ystävällismieliset viestit tulivat prostituution kannattajilta ja samaa sukupuolta olevien hedelmöityshoitoja vastustavilta tahoilta (tappouhkauskin on koettu). Ihmiset ovat ehkä ihan eri henkilöitä, mutta keskustelujen sisältö toistaa saman tuntuisia latuja kuin maahanmuuttokielteinen keskustelu ja piirtää kuvaa samantyyppisestä ilmiöstä.

Erilaisuuden pelko, oman sisäisen ristiriidan sietämättömyys ja kohtaamisen puute ovat ne tekijät, jotka pitävät näitä vaikeiksi koettuja teemoja luurankoina kaapeissa. Minua huolestuttaa, jos poliittisessa keskustelussa näitä ovia ei pyritäkään avaamaan, vaan sotkut palvelevat ääntenkalastelun maksimoinnin tavoitetta paremmin sotkuina kuin asioina, joita edes yritettäisiin katsoa, selvittää ja ratkoa.

Lueskelin kirjakaupassa myös kirjaa Aidosti viisas, jossa pohditaan, mitä on viisaus. Ainakin tarvitaan nöyryyttä ja suvaitsevaisuutta sekä halua ymmärtää asioita laajasti eri kannoilta. Fundamentalismi ei ole erityisen viisasta. Siinä oma lukkoon lyöty näkemys on jo valmiina eikä asioita edes pyritä näkemään toisen kannalta. Myöskään fanatismi ei ole viisasta. Siinä nähdän maailma mustavalkoisena ja ajetaan kiilusilmäisesti jotakin asiaa kuin käärmettä pyssyyn, keinoja kaihtamatta.

Pelottavasti mietin, onko politiikkakin pahimmillaan fundamentalistista ja ennalta lukkoonlyötyä? Siis epäviisasta toimintaa, joka soveltuu muille, kuin niille, jotka etsivät laajempaa ymmärrystä? Siis sekö on politiikkaa, että ylläpidetään valmiiksi lukkoonlyötyjen ajatusten kokoelmaa, jossa ajatuksia ei pyritä eikä pystytä kyseenalaistamaan eikä haastamaan, koska muuten rakennelma sortuu? Toivottavasti ei.

**

Ainakaan saivartelun edistäminen poliittisen keskustelun muotona ei saa minulta ymmärrystä eikä kunnioitusta. Kokonaan eri jutun kirjoitan siitä, miten näin on päässyt käymään kuten myös siitä, miksi maahanmuuttajista, ydinvoimasta, presidentin valtaoikeuksista, vähimmäisturvan tasosta jne. keskeisistä asioista on SDP:n sisällä (ja varmaan joissakin muissakin puolueissa) tasan päinvastaisia näkemyksiä. Otsikkona voisi olla; ”Onko SDP puolue vai tekninen vaaliliitto?”, mutta siitä siis tuonnempana. Ehkä.

**

PS: Ja ehkä me tosiaan saamme sen SDP:n varsinaisen maahanmuuttopoliittisen ohjelman, joka on vasta tekeillä.

torstaina, maaliskuuta 18, 2010

Ulkopuolisen näkökulman hyödyllisyydestä ja viiltävyydestä..... ja siitä, että joskus tulee myös huti


Kuva näytelmästä Esitystalous.
Kuvassa Ria Kataja, taustalla Raimo Grönberg, valokuva Stefan Bremer
Arvioni näytelmästä tässä blogissa alempana (24.2.2010)

Helsingin sanomien yleisönosastolla julkaistiin tänään Helsingin demareiden puheenjohtajan Risto Kolasen oikaisu viime lauantain lehden Helsingin demareiden linjaa roimivaan juttuun. Itsekin ihmettelin, mikä on totta ja mikä tarua, joten oli toden totta hyvä asia, että tämä oikaisu lehteen ilmestyi. Silti tässä välissä ehdittiin jo käydä muutamat jäsentenväliset, vaikka loppujen lopuksi keskusteluista on aina myös se hyöty, että se tarjoaa mahdollisuuden oman linjan esittelyyn.

Kirjoitus oikoi monia väitteitä, mm. sen, että Helsingin demarit eivät ole suinkaan unohtaneet köyhyysteemaa, vaan heillä on oma köyhyystyöryhmä. Se järjestää keskustelutilaisuuksia ja tekee aloitteita. Se on kerännyt myös helsinkiläisiä köyhyystarinoita verkkosivuilleen. Lisäksi valtuustoryhmä teki vuonna 2008 välikysymyksen (sinänsä harvinainen operaatio kunnassa), joka puuttui mm. sosiaalitoimen rakenteelliseen alibudjetointiin. Tämän aloitteen käsittelystä Ylioppilasteatteri teki paljon puhutun näytelmän.

Tärkein oikaisu (josta minäkin olin hajulla) oli se, että demareiden muiden ryhmien parjaama budjettiehdotus on se linja, mitä ylipormestari Pajunen ja muut puolueet nyt verojen osalta noudattavat. Demarithan esittivät vaihtoehdon, joka ei heidän sanojensa mukaan ollut tulojen ja menojen osalta samalla tavalla alimitoitettu kuin enemmistön ajama esitys.

Hyvä juttu, että nämä asiat tulivat nyt Kolasen jutusta selviksi. Ja tuli siellä oikaistua myös se, että viime kuntavaaleissa alle kolmekymppisiä ehdokkaita oli 36, joista kolme kappaletta oli eduskunta-avustajia. Nuorten määrä on demarimittapuulla hyvä ja muutenkin demareiden ehdokaskirjo oli minunkin mielestäni kadehdittavan hyvä ja monipuolinen, jos sitä vertaa joidenkin muiden kuntien demarivalikoimaan.

Se, mistä oma blogikirjoitukseni sai kimmokkeensa, liittyy kommunikointiin ja viestintään. Jotta muukin kuin sisäpiiri olisi perillä demareiden toiminnasta ja tavoitteista, asioista tulisi jatkuvasti viestiä mm. verkkosivuilla. Minun oman kokemukseni mukaan kunnallispolitiikan luottamustehtävien hoidosta pitäisi lohkaista melko suuri osuus kommunikointiin, siis muuallakin kuin omissa kokouksissa ja tilaisuuksissa. Eikä blogi ole huono vaihtoehto – terapiakirjoitusten sijaan toivotaan ihan normaalia viestintää.

Helsingin demareiden nettisivut http://www.stadindemarit.fi/, ovat aika hyvät. Vaikka tämä asia ei minulle mitenkään kuulu, niin sanonpa kuitenkin, että vuorovaikutteisuutta voisi lisätä ja tuoda näkyvämmin esiin (blogit/keskustelut) sekä nostaa muutama demareiden kärkiprojekti tai hanke esiin. Esim. köyhyystyöryhmän toiminta ei sivuilta osu ulkopuolisen silmään kovin hyvin. Muutamien klikkausten jälkeen löytyy ryhmän kokoonpano ja pieni linkki köyhyystarinoihin.

Mitä Arja Alhoon tulee, hän ei ehkä ollut Helsingin demareiden toiminnan yksityiskohdista ihan perillä, mutta hän tarjosi sellaisen ulkopuolisen näkemyksen, jossa oli ripaus onkeenkin otettavaa. Ainakin se toi esiin kommunikoinnin tärkeyden, mutta myös yhteyden ruohonjuuruitason kansalaistoimintaan. Pidän sitä itsekin tärkeänä ja tiedän, että joskus demareiden loiston päivinä moni toimi erilaisissa kansaisjärjestöissä ja kaupunginosayhdistyksissä muun poliittisen toiminnan ohella. Nyt luottamustehtävien työllistävyys yhdessä työelämän muutoksen kanssa saattaa tehdä yhtälöstä vaikean, mutta huono tavoite tämä ei ole.

Risto Kolasen kommentista ilmenee Arja Alhon poliittiset kokemusvuodet, jotka eivät ole vähäiset. Alho on istunut Helsingin valtuutettuna vuosina 1981-2000, eli 21 vuotta; kansanedustajana vuosina 1983-1999 Helsingin vaalipiiristä sekä Uudenmaan vaalipiiristä vuosina 2003-2007, eli yhteensä 20 vuotta sekä ministerinä vuosina 1995-1997 yhteensä kaksi vuotta. Hän on myös valtiotieteen tohtori.

Minulle tämän CV:n ja todellisuuden välinen ristiriita herättää kysymyksiä ja vetää surulliseksi. Miksi meillä ei osata toimia niin, että kokemusta pystyttäisiin hyödyntämään niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä ja kaikki voittaisivat?

Jotain ajatuksia voi herätä, kun lukee kirjailija Risto Isomäen puheenvuoron SDP:n tilasta Espoon kaupunginteatterin nettisivuilta. Isomäen kirjoitus on syntynyt Esitystalous-näytelmän innoittamana. Tässä pieni näyte:

”Voimakas sykofantismi, eli kauniisti sanottuna kohtuuttoman kunnioittava suhtautuminen puolueen johtajiin, on varmaan vielä pahentanut erilaisten virhearvioiden SDP:lle aiheuttamia tuhoja. Sen takia johdon linjan kriittiseen valoon saattavat analyysit on lähes aina ohitettu epäilyttävinä ja eräänlaisena oman pesän likaamisena.”

Kannattaa lukea ja pohtia. Juttuun täältä.

**

Huomasin tämän kirjoittamisen jälkeen, että Arja Alho oli myös kirjoittanut aiheesta ja oikonut joitain näkemyksiään. Hänen blogiinsa täältä.

sunnuntaina, maaliskuuta 14, 2010

Tapaus Helsingin demarit

Helsingin demareita koskeva kirjoitus eilisessä Hesarissa (13.3.2010) osoittautui varsinaiseksi aarrearkuksi ja lähinnä se on sitä omien ajatusteni herättelijänä. Vaikka koko artikkeli on jo painunut nettiversiona unholaan eikä sen kummempaa keskustelua siitä syntynyt, muutama asia jäi silti vaivaamaan.

Havainto 1:

Ensinnäkin minua ihmetyttää, miksi Hesarin väitteitä ei oikein kukaan demari ole lähtenyt missään julkisuudessa oikomaan. Voi olla, että kyseessä on tietoinen taktiikka vaieta aihe kuoliaaksi, mutta nyt olisi ollut hyvä tilaisuus kertoa kaikille, mikä se jutussa peräänkuulutettu Helsingin demareiden linja oikein on.

Kävin läpi Helsingin demareiden nettisivut, Hesarin ko. jutun keskustelut ja SDP:n ja Uutispäivä Demarin sivut, mutten löytänyt oikein mitään aiheeseen viittaavaa. Yritin etsiä myös Helsingin keskeisten demareiden kotisivuja ja blogeja, mutta valtaosalla ei niitä ollut. Osalla oli kotisivut, mutta joillakin nekin olivat päivittämättä tai rikki. Ei siis kommentteja Hesarin nostattamasta teemasta, jossa olisi voinut heti tuoreeltaan ampua väitteet alas ja käynnistää keskustelun omista lähtökohdistaan.

Luulisi, että kunnallispolitiikassa mukana olevilla olisi sen verran intoa ja paloa, että tekee mieli heti tuoreeltaan käydä epäoikeudenmukaisten väitteiden kimppuun. Voi olla, että joku tällainen oikaisu tai kommentti on tulollaan, mutta nykyään pitäisi pystyä reagoimaan välittömästi. Maanantaina on jo myöhäistä.

Jääkö tästä johtopäätökseksi, että intoa ja paloa ei Helsingin johtavilla demareilla ole? Toivottavasti ei. Ehkä heillä ei vain yksinkertaisesti ole aikaa taikka sitten ei osaamista asioida sähköisessä mediassa. (Katso kuitenkin havaintoa 4. Se selittää jotain.)

Havainto 2:

Helsingin demareiden uusi linja ei ole minulle kovin syvällisesti tuttu, mutta sen verran on tullut selväksi, että demarit irtautuivat syksyllä budjettisovusta eivätkä suostuneet palveluiden leikkauksiin. He olisivat mieluummin vaikka nostaneet veroja. Tämä tuomittiin muiden puolueiden taholta populismiksi ja ties miksi, mutta nyt ollaan siinä, mitä demarit jo syksyllä vaativat.

Se, miten tämä toimintatapa eroaa entisestä, on siinä, että asiat hoidettiin ennen siististi kulisseissa kolmen suurimman puolueen välisellä konsensuksella. Minusta tämä (uusi linja) ei vaikuta kovin huonolta, jos se merkitsee avoimuutta ja oman linjan ajamista ja kirkastamista. Mutta saavutettu etu menetetään ainakin osittain siinä, että tiedotus ja kommunikaatio on vajavaista. Jos ei olla siellä, mistä ihmiset tietoa hakevat kertomassa, mitä ollaan tekemässä, osa työstä valuu hukkaan. Harmi. Yritys on nimittäin ollut todella hyvää.

Havainto 3:

Arja Alho antoi samassa jutussa suorasukaisia kommenttejaan koskien Helsingin demareiden toimintaa. Hän peräänkuulutti helsinkiläisiltä edelläkävijyyttä demarileirissä ja antoi ymmärtää, että nyt niin ei ole. Minusta muiden alueiden demarit voivat olla kateellisia Helsingin demareille siinä, että heillä toiminnassa on kiitettävän paljon hyvin monen tyyppisiä ihmisiä ja paljon myös fiksuja nuoria. Sitä en osaa sanoa, mitä tämä kertoo Helsingin demareiden edelläkävijyydestä ja samasta muualla, mutta ulospäin näyttää paremmalta kuin monella muulla paikkakunnalla.

Havainto 4:

Arja Alho totesi demareiden yliarvostavan kokouksissa istumista konkreettisen auttamis- ja kansalaisjärjestötyön sijaan. Hän ihmetteli, missä ovat demarit, jotka auttaisivat ihmisiä esimerkiksi leipäjonoissa. Lisäksi hän peräänkuulutti aatetta ja sydäntä toimintaan ja kutsui eduskunta-avustajina toimivia kunnallispoliitikkonuoria jonkinlaisiksi ostetuiksi nuoriksi sen sijaan, että nuoria löytyisi lähinnä Attaceista, kehitysmaaliikkeestä ja muista kansalaisjärjestöistä. Tässä Alho osui isoon teemaan, joka on laajemminkin politiikan ja edustuksellisen demokratian ongelmana.

Arja Alhon kriteereillä löytyisi minunkin mielestäni aivan ihanteellisia poliitikkoja, mutta onko kriteerit täyttäviä ihmisiä kovinkaan paljon vapaalla jalalla tai ylipäänsä olemassa? Entä miten toimiminen politiikassa on muuttunut verrattuna takavuosiin? Mikä on poliittisen työn luonne ja mikä ylipäänsä puolueiden ja kansalaisjärjestöjen rooli?

Olen samaa mieltä siinä, että kansalaisjärjestö- ja ruohonjuuritason aktiiveja pitäisi olla kunnallispolitiikassa mukana enemmän. Siis ihmisiä, joita ajaa eteenpäin halu auttaa muita ja korjata epäkohtia itselleen siitä etua kalastelematta. Kyse on kansalaisuuden toteuttamisesta puhtaimmillaan. Väitän kuitenkin, että työelämä ei oikein suo näitä mahdollisuuksia. Monet työtehtävät vievät tekijänsä mehut niin totaalisesti, ettei aikaa tai voimia muulle jää kuin korkeintaan työstä elpymiselle leppoisien harrastusten parissa. Näihin ei kunnallispolitiikka valitettavasti kuulu.

Voi myös olla niin, ettei työnantaja katso hyvällä muuta kilpailevaa toimintaa, vaikkakin se tapahtuisi täysin vapaa-ajalla ja siihen on jokaisella ihmisellä täysi perustuslaillinen oikeus. Käytännössä toinen rooli työroolin lisäksi voi silti aiheuttaa ongelmia. Ainahan ei suvaita edes työntekijöiden esiintymistä sosiaalisessa mediassa, joten rooli päättäjänä ei tätä taustaa vasten sekään välttämättä työnantajalle maistu.

Isojen kaupunkien luottamustehtävät eivät ole mitään kovin leppoisia, vaan teettävät paljon työtä. Politiikka on väkisinkin muuttumassa kuin miksi tahansa työksi, jos tehtävät ottaa tosissaan ja jos toimii vaikkapa kaupunginhallituksessa tai keskeisessä vetovastuussa valtuutettuna tai lautakunnassa. Missä siis kasvavat ne kansalaisjärjestöissä itsensä likoon laittavat ihmiset, jotka sitten lähtisivät mukaan vaikuttamaan myös kuntansa asioihin? Onko heillä palkkatyö ja perhe ja jos on, mihin he ne tunkevat?

Yhtälö on äärimmäisen vaikea ja väitän, ettei tällaisia ihmisiä ole paljon käytettävissä. Ei ainakaan niin paljon, että niillä täyttäisi kaikki luottamushenkilöpaikat. On siis tunnustettava, että mahdollisuudet toimia kunnallispolitiikassa ovat käyneet aika kapeiksi ja siksi näille toimintaedellytyksille olisi tehtävä jotain.


Havainto 5:

Olen ehdottoman samaa mieltä Alhon kanssa siitä, että politiikassa jos missä tarvitaan aatetta ja sydäntä. Se vain saattaa palaa karrelle erilaisten vaatimusten ristitulessa. Se, että henkilö nauttii palkkaa politiikan tehtävistä, ei vielä todista mitään aatteen ja sydämen kylmyydestä. Mutta on totta, että jos palkanmaksajana on puolue tai sitä lähellä oleva taho, sillä saattaa olla vaikutusta omiin tekemisiin luottamushenkilönä etenkin, jos oma eteneminen politiikassa tai toimeentulon jatkuvuus kiinnostaa. Voi nimittäin olla, että joku idea jää esittämättä tai kriittinen kommentti lausumatta tästä syystä.

Mutta kyllä se palkkatyö jossain muuallakin saattaa hillitä sanomisia ja tekemisiä. Näin tullaankin yleisemmin demokratian toimivuuden ongelmiin. Ja vaikka ongelma koskee kaikkia puolueita, koskee se enemmän niitä, jotka esittävät vaihtoehtoja nykyiselle talousjärjestelmälle ja suorastaan horjuttavat ehdotuksillaan sitä koskevia opinkappaleita. (En sano K:lla alkavaa ismiä, mutta sitä tarkoitan). Eli aatetta ja sydäntä sekä pyyteetöntä toimintaa vailla urapyrkyryyttä tarvitaan kunnallispolitiikassa, mutta realismia ja kohtuutta silti näihin vaatimuksiin. Kaikki valtuutetut eivät ole rikkaissa naimisissa, suojatyöpaikanomaisissa olosuhteissa tai eläkeellä. Oma leipäkin on jostain tienattava.

Havainto 6:

Eri mieltä olemisen taito on yksi demareiden suurimpia kompastuskiviä. Arja Alho sai Facebookissa happamia kommentteja siitä, etteikö Helsingin demarit nyt Alholle kelpaa, koska he ovat eri mieltä. Joku muutenkin viittasi Alhoon erimielisyyden erityslähettiläänä ja se oli tarkoitettu paheksuvaksi kommentiksi. Myös Alhon toiminta keskusteluun osallistujana asetettiin kyseenalaiseksi, koska hänen puheet kuulemma haittaavat puoluetta ja hyödyttävät muita puolueita.

SDP:ssä sanotaan usein, että tietyt politiikan pahanilmanlinnut haluavat olla eri mieltä kenen tahansa kanssa ja jos ei muita löydy, niin vaikka itsensä. Ja syy tähän on silkassa katkeruudessa ja pahuudessa vailla mitään muuta funktiota tai motiivia. Näin SDP:ssä eri mieltä oleminen yleensä niputetaan kategorisesti negatiiviseksi toiminnaksi.

Keskustelu, jossa esitetään kritiikkiä, ei kuitenkaan ole aina pahasta. Itse asiassa se on hyvästä, jos keskustelussa esitetään perusteluita omille näkemyksille ja jos tarkoituksena on parantaa asioita. Tyylilajillakin on merkitystä. Eri mieltä olemisen paheksumisen sijaan puhuisin pikemminkin jotain mieltä olemisesta ja keskustelun tärkeydestä. Kun on jotain mieltä, saattaa ainakin hetken aikaa olla myös eri mieltä (jonkin kanssa). Parhaassa tapauksessa keskustelun jälkeen ollaan samaa mieltä. Jos mitään mieltä olemista ei sallita, mikään ei kehity eikä mitään tapahdu. Ongelmat jäävät olemaan. Joskus myös se ohjaa liikaa toimintaa, kenen kanssa kannattaa olla eri mieltä ja kenen kanssa samaa mieltä. Tämä siis asiasta riippumatta. Tällainen opprotunismikin on linja, mutta se ei erityisemmin motivoi niitä, jotka ovat liikkeellä sillä paljon mainostetulla aatteella ja sydämellä.

Jos Arja Alhoa kehutaan ajattelijana, mutta moititaan keskustelijana, herää kysymys, mitä tehdä? Kannattaisi kenties sittenkin yrittää käydä sitä keskustelua jossain ja pyytää Alho kunnolla mukaan. Alholla ei ole sen kaltaisia sidoksia, että hän joutuisi erityisesti hillitsemään sanomisiaan eikä hän minun näkemykseni mukaan myöskään pyri hyötymään tekemisillään tai pyri erityisesti mihinkään. Sellainen rooli on mitä herkullisin keskustelijalle. Aika harvinaista.

**

Tässä näitä havaintoja sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Ja myönnän, että sohvalta käsin on helppo höpötellä.

keskiviikkona, helmikuuta 24, 2010

Poliittista ja teatteria


Ylläoleva kuva on Espoon kaupunginteatterin näytelmästä Esitystalous.
Kuvassa Ria Kataja. Kuvaaja Stefan Bremer.

Kuuntelen parhaillaan radiosta eduskunnan ja europarlamentin asemasta käytävää keskustelua, joka sujuu tuttuja ja asiallisia latuja. Huomaan kuitenkin vaipuvani omiin ajatuksiini miettimään, miksi EU:n talouspolitiikka ja monet muut arkisen politiikan keskustelunaiheet eivät juuri nyt saa ajatuksiani lentoon. Ja miksi pitäisikään, sillä eihän politiikan ruisleivän kai pidäkään maistua kermakakulta.

Mutta silti. On ihan outoa, että ns. tärkeiden isojen asioiden ylitse ryöpsähtää sitten kuitenkin ihan yllättäviä teemoja. Yksi esimerkki on koulujen kasvisruokakeskustelu. Poliittisen keskustelun mekanismi toimii selvästikin niin, että aina välillä pitää saada vähän hurahtaa, että kukin voisi kokea olevansa poliittisesti edes vähän elossa.

Tähän kuuluu, että tasaisin väliajoin pistetään pystyyn vanha kunnon leirijako ja kehitetään niiden välille kunnon matsi (älkääkä kysykö, miksi nämä ottelut pitää erikseen järjestää). Aiheiksi tarvitaan poliittisen kartan symboleiksi mahdollisimman hyvin kelpaavia teemoja, joihin kukin keskustelija voi ladata valtaisan määrän erilaisia merkityssisältöjä ja tunteita. Ruoka, äitiys, isyys, seksuaalisuus ja parisuhde kelpaavat oikein hyvin, paremmin kuin Lissabonin sopimus tai valtiontalouden tasapaino puolueiden ohjelmista puhumattakaan.

Politiikan sisäisessä mikrokosmoksessa keskustelut karkaavat usein ihan omiin sfääreihinsä. Esimerkin tarjosi Helsingin valtuuston puheista koottu you tube-kooste. Vastustuspuheiden kiihkoa saattoi vain ihmetellä. Itse asiassa tämän tason rimanalitukset ovat kultamuna aloitteen tekijöille. Ne jotka sortuvat argumenteiltaan heikkotasoiseen tunnevyörytykseen ja pelotteluun, ovat jo valmiiksi altavastaajia ja pelin menettäjiä. Tässäkin tapauksessa naurettavimmalta näytti Helsingin kaupunginvaltuuston kasvisten vastainen rintama. Porkkanakeittoonko tämä koko homma nyt muka kaatuisi? Siis Suomen nuoriso, koti, uskonto, isänmaa ja koko vakavasti otettavan työtätekevän kansanosan puolesta käyty taistelu?

Itse asian suhteen minulle riittäisi kasvisruuan osuuden lisääminen pelkkien suositustenkin kautta, mutta vastustajien hämärät puheenvuorot saivat aikaan sen reaktion, että ainakaan tuohon sakkiin en haluaisi samaistua.

**

Juha Jokelan käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Esitystalous panee miettimään, mistä vaikuttamisessa ja vallankäytössä on pohjimmiltaan kyse. Yksi näytelmässä esitetty väite on, että ilman raflaavaa esitystapaa hyväkin sisältö hukkuu. Tämä pätee niin politiikkaan kuin bisnekseenkin. Näytelmässä käsitellään myös sitä, miten tietyt ikiaikaiset uskomukset ja instituutiot pysyvät pystyssä ja mitä tapahtuu, kun niitä vähän kyseenalaistetaan. Esimerkkeinä toimivat Suomen sosialidemokraattinen puolue ja Tapiolan puutarhakaupunkimaine.

Demarikansanedustaja Jaana yrittää pöyhiä SDP:n pyhää SAK-suhdetta ja viedä eteenpäin köyhyysohjelmaa. Provinssin liikemies OT Toivio taas tulee kyseenalaistaneeksi Espoon ja erityisesti Tapiolan pyhiä kaupunkisuunnitteluperiaatteita. Molempien toimintatavat ylittävät perinteiset on sovittu-valtakuviot ja siihen kuuluvat kirjoittamattomat säännöt, mikä aiheuttaa valtaisaa hämminkiä.

Yritysvalmentaja Rami nousee näytelmän keskushenkilöksi ja aikamme menestyjän prototyypiksi. Guruiluun on tottunut niin vahvasti, että näytelmän katsoja alkaa odottaa Ramin suusta lopullisia totuuksia paitsi Jaanan ja SDP:n dilemmaan, myös siitä, mikä elämässä on ylipäänsä kaikkein tärkeintä. Mutta onko Rami esitystalousoppeineen oikeassa? Mitä sijaa yhteiskunnassamme on niillä, jotka eivät osaa paketoida ajatuksiaan myyviin kääreisiin tai joilla ei ole varaa palkata röyhkeyskonsulttia apuunsa? Nämä jäävät jokaisen pohdittavaksi kuten myös köyhyysongelman ratkaisu.

Annan erityiskiitoksen näytelmän musiikille. Se luo näytelmän tunnelman, joka on surullinen, mutta kaunis.

Olen todella ylpeä Espoon kaupunginteatterin puolesta, että se on saanut tällaisen näytelmän ohjelmistoonsa.

keskiviikkona, tammikuuta 27, 2010

Vapauden ylistys ja muita kirjoja


Jos minun pitäisi nimetä tämän hetkinen lempikirjani, se olisi Tom Hodgkinsonin Vapauden ylistys. Poimin sen syyskuun lomareissun huoltoasemapysähdyksellä kirjakaupan alennuskorista. Kirjan anarkistinen ja humoristinen sanoma upposi sopivaan maaperään, kun sitä selaili Korppoon mökkirauhassa joogaillen ja kalastellen. (Tai muut kalasteli, minä luin ja joogasin.) Tässä joitain esimerkkejä kirjan luvuista: ”Murra tylsyyden kahleet”, ”Hylkää ura ja kaikki sen tyhjät lupaukset”, ”Heitä pois rannekellosi”, ”Lakkaa kilpailemasta”, ”Unohda valtiovalta”, ”Lopeta työnteko, rupea elämään”, jne…

Samainen kirjailija on kirjoittanut kirjan Joutilaisuuden ylistys, joka teki kaikenlaisesta laiskottelusta ja nahjustelusta hyveen. Tämä kirja jatkaa samaa teemaa puhuen pohjimmiltaan vapaudesta. Olla joutilas merkitsee samaa kuin olla vapaa. Ja aika monet kahleet sijaitsevat meidän omassa päässämme ja niissä arvoissa, joita yhteisön paineissa ikään kuin ulkoapäin ohjautuvasti toteutamme. Yhteiskuntamme rakentuu minusta liian pitkälle kiivaaseen kulutukseen, rahan perässä juoksemiseen ja kovaan keskinäiseen kilpailuun. Se nakertaa mahdollisuuksia rentoon ja leppoisaan elämäntapaan, jossa on aikaa nauttia elämästä ja kantaa vastuuta lähimmäisistä.

Kirjan ajatukset valtiovallan ja sitä pönkittävän poliittisen järjestelmän hylkäämisestä eivät liene ihan valtavirta-ajattelua poliittisen establishmentin keskuudessa, mutta ne tarjoavat mukavaa tuuletusta pölyyntyneisiin poliitisiin itseistäänselvyyksiin.

Kirja kytkeytyy siihen ajatteluun, jota tutkijat ovat alkaneet hienosti kutsua kolmanneksi demokratiaksi. Ensimmäinen demokratia on vaaleissa äänestämistä ja toimimista valtuutettuna tai luottamushenkilönä. Toinen demokratia on suoraa vaikuttamista palveluiden tuottajiin ja kolmas demokratia on kansalaisten omaehtoista keskinäistä yhteistoimintaa. Nythän tämä kolmas demokratia ei meillä toimi eikä oikein toinenkaan, joten ei ihme, jos Hodgkingsonkin yllyttää (tosin Englannista käsin) kääntämään selkänsä kaikelle tälle ja hankkimaan itse omat yhteisöt, elämän ja kasvimaan.

Koljatti

Luin äskeisellä Thaimaan lomareissullamme muutamia kirjoja, joista yksi oli jo aiemmin syksyllä hankkimani Jari Tervon Koljatti. Kirja oli paljon parempi, kuin median ennakkorieppottelusta saattoi päätellä. Löysin siitä ihan oikeaa sanomaa, vaikka tapahtumat hyvin hervottomia olivatkin. Ja nythän se Matti alias Pekka Lahnanen sitten otti ja erosi. Kirja ammentaa sekopäisen sisältönsä politiikan karnevalisoitumisesta, aatteellisten sisältöjen ohenemisesta ja siitä epätodellisesta maailmasta, mihin politiikan akvaarioluonne ykköspestien haltijat johtaa.

Matti Vanhasen esimerkki ei kauheasti kannusta uusia yrittäjiä, kuten nyt on nähty. Vain, jos omalla perhe-elämällä ei ole niin väliä, voi kisaa harkita. Tai sitten kandidaatilla täytyy olla super-rautainen kokemus ja osaaminen, jonka keksin olevan ainoa mahdollinen suojapanssari tätä kaikkea ihmisen sielua korventavaa hömpötystä vastaan. Tämä pätee muihinkin puolueisiin, myös SDP:hen.

Älä käy yöhön yksin

Joululahjaksi saamana kirjana luin matkalla myös Kjell Westön uusimman kirjan Älä käy yöhön yksin. Pidin Kjell Westön edellisestä kirjasta Missä kuljimme kerran ja kyllä tämäkin kirja onnistui luomaan maailman, jonka parissa viihdyin. Alun historiakertausosio tosin vähän häiritsi ja tuntui jonkin verran teennäiseltä ja opettavaiselta, mutta kyllä tarina silti vei mukanaan. Ymmärrän, että Westö on halunnut tuoda esiin sitä historiallista tilannetta, missä ihmiset kulloinkin elävät ja kytkeä tarinan isompaan yhteyteen. Tässä kirjassa toinen maailmansota on se iso juttu, joka heijastuu hyvin konkreettisesti myös 1950-1960-luvun elämään. Ainakin elämän karuus ja kovuus sekä väkivaltaisuus ovat tekijöitä, jotka heijastuvat sukupolvien jatkumona myös meidän nykyiseen elämäämme.

Minullekin vuonna 1968 syntyneelle sota on hyvin lähellä. Lähempänä kuin sitä lapsuudessa edes tajusikaan. Sodan aikana eläneet ja heti sen jälkeen syntyneet joutuivat katsomaan eteenpäin ja rakentamaan meille hyvinvointivaltion ja aineellista menestystä selviytyäkseen. On sanottu, että vasta seuraava sukupolvi, eli omani, ehtii käsitellä ne tunnetason ongelmat, joita vaikea sota ja sen jälkeinen selviytymistarina eittämättä jätti jälkeensä. Kirjassa oli mielestäni kyse osittain tästä perinnöstä, jonka selvittely jatkuu vielä.
Henkilötasolla siinä oli kyse paljon muustakin. Ihmisten elämänkohtaloista, heikkoudesta ja vahvuudesta sekä rakkaudesta ja riippuvuudesta, jota Frankin pakkomielteinen rakkaustarina Adrianan pikkusiskoon Evaan edusti.

Mies vailla ominaisuuksia

Matkalaukun painona minulla oli lomalla mukana myös Robert Musilin kirja Mies vailla ominaisuuksia, osa 1. Ehdin aloittaa kirjan, joka painaa 1300 grammaa ja sisältää 858 sivua. Kyseessä on Ulrich nimisen päähenkilön touhuaminen Kakania-nimisen valtion ”paralleeliaktiota” valmistelevan komitean pääsihteerinä. Tämän pähkähullun tarinan pureksimisessa menee vielä jonkin aikaa ja palaan siihen joskus tuonnempana.

Thaimaassa parasta oli lämpö, kukat ja tuoksut. Tässä yksi esimerkki:




maanantaina, tammikuuta 04, 2010

Politiikkapaasto



Paasto on hyväksi silloin, kun on tarpeen tehdä elimistön puhdistus kaikesta ikävästä kuonasta ja muutenkin räväyttää liikkeelle kunnon ravitsemusremontti. Tämä sama pätee myös vähän muuhun kuin ravintoon, kuten esimerkiksi poliitiikkaan. Kyllä. Tai oikeastaan poliitikkouteen, kun sitä on elämässä liikaa ja se aiheuttaa ylenmääräistä ähkyä.

Olen ollut nyt politiikkapaastolla tasan vuoden ja henkisesti jo vähän kauemmin. Oikeastaan se alkoi jo SDP:n kesän 2008 puoluekokouksesta ja siihen liittyvistä esi- ja jälkitunnelmista, mutta niistä en nyt tässä sen enempää.

Siis elämäni ovat täyttäneet ihan uudenlaiset työt ja ilo on ollut huomata, että politiikka-kokemuksista on ollut hyötyä monessa (ammattikin tosin auttaa). Kokemukset ovat auttaneet monenlaisten sisältöjen ja kokonaisuuksien hahmottamisessa, mutta myös minusta kaikkein mielenkiintoisimmassa asiassa, eli kokonaisuudessa, joka koskee ihmisten yhdessä toimimisen mielenkiintoista maailmaa. Kaikkein eniten minua kiinnostaa, mistä valta tulee ja minne se menee sekä miten ihmisten erilaiset roolit muodostuvat. Ja erityisesti myös erilaiset yhteisen päätöksenteon pieleen menneet muodot, joita valitettavasti riittää.

Kiinnostavaa on myös verrata erilaisten päätöksentekoelinten muodollista toimivaltaa sekä sitä, mikä on näiden toimielinten todellinen rooli ja vaikutus reaalimaailmassa. Esimerkiksi valtakunnan tasolla eduskunnan valta on muodollisesti suurta, mutta käytännössä valta on eduskuntaryhmien valtaa, niiden johdon valtaa ja niiden merkittävimpien taustaryhmien ja tukijoiden valtaa, jos sitäkään. Tai sitten vähän merkittävämpänä hallituspuoleiden ja niiden eduskuntaryhmien ja niiden johdon/taustaryhmien/tukijoiden valtaa. Tai itse asiassa ministereiden ja heidän esikuntiensa ja ylimpien virkamiestensä valtaa. Tai pääministerin ja hänen esikuntiensa ja ylimpien virkamiestensä valtaa. Ja presidentistähän ei tässä litaniassa niin kauheasti kannata puhua. Hän on korkeintaan tasapainottava instituutio ja niin edelleen.

Aina kun valtaa lähtee metsästämään, tuntuu, että vetää vesiperän. Korkeintaan vastaan tulee Raimo Sailas ja siinäkin korostetaan ihan liikaa yhden raimon merkitystä ihmiskunnalle. Kunnissa on ihan sama juttu. Tositelevisiota liikaa katselleena olen tullut siihen tulokseen, että ihmisryhmien dynamiikassa ääripäät tipahtavat pois ja valta istuu jossain ryhmän persoonallisuuksien keskiarvossa. Politiikassa tämä on tuhoisaa, koska keskiverrot ja keskiarvot eivät kehitä mitään kovin kummallista uutta. Lilluvat vaan.

Puolueita tulee ja menee ja aatteet kehittyvät ja kuolevat. Siellä, missä on originelleimmat ajatukset ja pelle pelottomimmat tyypit, on luultavasti toivoa. Poliittinen ryhmittymä, jolta on ideat loppu ja eväät syöty, muuttuu sivuluisussa olevaksi edunvalvontakoneeeksi ja lopulta sekin yskii. Evoluution päässä on riitaisaa kuolinpesää muistuttava valtataistelutanner ja kaikki tietävät, että kyseisistä pesäkkeistä kannattaa pysyä kaukana, jos haluaa sielunrauhaa. Sanomattakin on selvää, että moisesta tuhkasta on vaikea nousta. On vaihdettava asentoa, asennetta tai sitten otettava ihan uusi startti jossain muualla.


**
Oma politiikkapaastoni on ollut mielen sopukoita tuulettava kokemus. En tosin näe tälle paastolle loppua ihan äkkiä. Raikas olo on sen verran mukava. Tosin ihan kevyt se ei ole elopainossa, koska jos vaihtaa juoksun joogaan, siinä ei laihdu. Henkistyy kyllä. Oikea ravintopaastokin voisi olla hyvä ajatus näin joulun jälkeen.