tiistaina, kesäkuuta 16, 2009

Terveisiä tynnyristä


Kävellessäni viime viikolla aamulla töihin, Rautatieaseman kulmilla eteeni tupsahteli jatkuvalla syötöllä tuttuja ihmisiä. Ihmeellistä, että kaikki olivat liikkeellä samaan aikaan tai sitten olin tullut esiin jostain kuplasta. Ryömin hetkellisesti ulos epäpoliittisesta tynnyristäni viime viikonloppuna, kun kävin Vapaus valita toisin-tapahtumassa ja kävin myös katsomassa Ylioppilasteatterin Välikysymys-näytelmän. Olin perjantaina myös Arja Alhon Kovan tuulen varoitus- nimisen kirjan julkistamistilaisuudessa.

Vapaus valita toisin tapahtuma oli virkistävä tapaus siinä mielessä, että pitkästä aikaa sai kuulla aitoa poliittista hehkutusta, joskin se meni myös joltain osin vähän överiksi. Tällainen pyhäkoulunopettajan näköinen kirjastonhoitajien kaveri vähän kavahtaa, kun puheessa vilisee kapitalismia, sortovaltaa, hegemoniaa jne. termistöä. Ei ihmiset puhu noin oikeassa elämässä. Sen sijaan erästä puheenvuoroa fanitin kovasti.

Kyseessä on Esa Leskisen (Ryhmäteatterin taiteellinen johtaja, ohjaaja ja näytelmäkirjailija) puheenvuoro, josta pätkä tässä:

”Markkinaliberalismi on todellisuuskäsitys, jossa ihmistä ajaa joka hetki eteenpäin joko ahneus taikka pelko. Ahneus koskee rahaa, tavaraa ja asemaa, pelko taas näiden menettämistä, viime kädessä vanhuutta, yksin jäämistä ja kuolemaa. Mutta ihminen ei ole tällainen. Useimmat ihmiset toki ovat usein tällaisia, mutta kukaan ihminen ei ole tällainen kaiken aikaa. Tässä on tämän maailmankuvan metafyysinen reikä. Se unohtaa kokonaan ihmisen ehkä oleellisimman puolen, sen hiljaisen paikan ihmisen sisällä, joka itsestään, mitään ajattelematta, mihinkään pyrkimättä, täyttyy merkityksestä. Tämä on taiteen, uskonnon, filosofian ja kauneuden kokemuksen piste ihmisessä, ja varhaisemmissa sivilisaatioissa se on ollut tavalla tai toisella koko todellisuuskäsityksen ydin. Meidän aatejärjestelmämme – meidän yhteiskunnallinen ”konsensuksemme” – jättää sen tällä hetkellä huomiotta kokonaan. Valitettavasti lienee varmaa, että tämä asia on johtamassa meitä valtavaan kulttuurilliseen, ympäristölliseen ja henkiseen katastrofiin. Kyseessä ei ole vain poliittinen asia, vaan massiivinen sivilisaation kriisi. Meidän sisällämme on tämän äsken mainitun hiljaisen paikan sijaan tyhjä kuilu, johon me loppumattomassa nälässämme syömme kaiken, jos vain voimme. ”

Koko puheenvuoro ja muuta tietoa tapahtumasta täältä:

Pidin tuosta hiljaisesta paikasta. Siihen todellisuuskäsityksen villakoiran ytimeen haluan itsekin päästä. Poliittisessa toiminnassa on kuitenkin liian usein kyse jostain aivan muusta. Erilaiset sosiaaliset pelit, valtataistelut ja julkisuushakuisuus syrjäyttävät usein ne varsinaiset asiat. Välikysymys-näytelmä läpivalaisee raadollisella tavalla Helsingin kaupunginvaltuutettujen mielenliikkeitä. Kokemukseni Espoon valtuustosta ovat sen kaltaisia, että sieltäkin saisi aineksia vaikka minkälaiseen teatteriin.

Lehdestä luettuna ja ulkopuolisena Helsingin valtuuston demariryhmän välikysymys kuulosti kyllä jonkinmoiselta vaalienalustempaukselta. Siitä ei pääse mihinkään, vaikka asiasisältö ja huoli sosiaali- ja terveyspalveluiden tilasta olikin aiheellinen. Koko kunnallinen välikysymysinstituutio on minulle täysin vieras eikä sitä kuntalakikaan tunne. Ilmeisesti Kai Kalimakin huomasi sen, mikäli näytelmän lopputulema todella pitää paikkansa.

Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen pöyristyttävä huonekaluseikkailu tarjosi ihmettelyn aihetta, joka näin auki purettuna paljasti aikamoiset eliitin suojamekanismit. Niitä eivät huomaa asianomaiset yleensä itse siellä yhteisön sisällä ollessaan, ellei toimintaa läpivalaista ja kyseenalaisteta tällä tavalla ulkoapäin. Todellisuus tuntuu tosiaan olevan taruakin ihmeellisempää. On hienoa, että näytelmä on tehty ja asialla ovat nuoret, jotka ovat ottaneet asioista selvää ja pyrkineet politisoimaan ympärillä tapahtuvia kehityskulkuja. Ja nyt en tarkoita perinteistä puoluepolitiikkaa, josta tulee tässä kieltämättä aika karnevalistinen kuva. Itse näyttelemisen suhteen olen sitä mieltä, että vähemmälläkin alleviivaamisella olisi selvinnyt.

Arja Alhon kirjaa Kovan Tuulen varoitus voi suositella kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää, miten SDP on tullut siihen pisteeseen, missä se nyt on. Samaa keskustelemattomuuden teemaa olen myös valottanut omassa kirjassani Valta istuu sohvalla, joka julkaistiin tammikuussa 2007 optimismin vielä vallitessa (ainakin minun positiivisuuteen tuolloin psyykatussa päässäni - nyt on toinen ääni jo kellossa). Siinä pääpaino on tarjota ajatuksia uusiksi politiikan painopistealueiksi, mutta eipä niistäkään ole kauheasti keskusteltu. Kaikesta muusta epäolennaisesta kylläkin.

**

Kansalaiselämä ja työelämä lyövät toisiaan aika lailla korville. Onneksi kohta alkaa loma.