perjantaina, joulukuuta 12, 2008

Vapautunut


Tällä hetkellä on oikein mukavaa mennä aamulla junalla töihin (=kunnon ihminen kulkee julkisilla), kävellä ihmisruuhkassa massan mukana, napata höyryävä kahvimuki käteen kioskista ja tepastella työpöydän ääreen. Ei haittaa, vaikka on pimeää ja aamulla vähän väsyttää. Rautatieasemassa on tunnelmaa. Arjen estetiikkaa, ääniä, ihmisvirtoja ja pulun jätöksiä. Sama koskee myös Kamppia, sillä kunnon ihminen kulkee välillä myös bussilla.

Tämän tavallisuuden ja työelämän ylistyksen keskellä tulee silti välillä vastaan outoja käsityksiä, joiden mukaan Arkadianmäellä istuminen on joidenkin mielestä istumista kiven sisässä sanan varsinaisessa merkityksessä. Siis jos asiat ymmärtää totaalisen väärin.

Ja minä olen istunut siellä kahdeksan vuotta, joten sapettaa joskus. Työelämässä kun noita vuosia ei lueta aina hyväksi (varsinkin jos puolue ei miellytä), vaan vuodet otetaan työkokemuksesta pois tai sitten kyseinen ajanjakso vetää osaamisen jopa miinuksen puolelle. Ikään kuin lainsäätäjiksi valitut olisivat joutuneet eräänlaiseen aivojen pehmittämöön, josta ei tulla ulos kovin fiksuina. Tai oletushan on monilla, ettei paikkaan oleteta fiksujen edes ajautuvan. Jälleen väärä väite, vaikka sirkukseltahan tuo paikka joskus vaikuttaakin.

Sotkeutuminen politiikkaan on joidenkin mielestä sellainen poltinmerkki, joka ei lähde pois kulumallakaan, vaikka rooli muuttuu kansalaisten edustajasta siviilihenkilöksi. Ikään kuin tämän heimon edustajille ei olisi enää koskaan kykyä mihinkään muuhun kuin poliittiseen vehkeilyyn, kotiinpäin vetoon ja agitointiin. Siis aina ja kaikkialla sekä täysin kritiikittömästi ja harkintakyvyttömästi.

Hyvin surullista. Vai ovatko mielipiteettömyys ja sitoutumattomuus niin suuria hyveitä, että poliittiseen ajattelutavan julkinen ääneen sanominen ihan oikeasti on osoitus vähän vinksallaan olevasta mielenlaadusta? Siis sellaisesta ihmisestä, joka ei missään eikä koskaan kykene objektiiviseen ja järkiperäiseen toimintaan eikä itsenäiseen ajatteluun, vaan elää hallitsemattomien poliittisten viettiensä vallassa. Tähän liittyy monen kansalaisen toistama ajatus, jonka mukaan politiikassa toimivat ottavat jotain kummallisia käskyjä vastaan jostain korkeammalta taholta. Enkä tarkoita mitään uskonnollista ylijumalaa, vaan jonkinlaista oman poliittisen liikkeen Herra Isoherraa, jota tässä haetaan.

Olen karistellut edellisen elämäni tomuja harteiltani ihan tietoisesti ja mukavalta tuntuu. Silti tiukassa olevat kummat käsitykset nostavat aina välillä pientä päätään ja heittävät varjoa uuteen normaalisusannan leppoiseen elämääni (on kyllä kiirettäkin, mutta erilaista kuin ennen). Viesti entiseltä kollegalta vahvisti, että näitä hämäriä ennakkoluuloja kohtaavat muutkin ”lusimassa” olleet. Joidenkin kohdalla voi puhua jopa kielletystä työsyrjinnästä (josta moni kuuli ensimmäisen kerran vasta Johanna Korhosen tapauksen yhteydessä). Yhdenvertaisuuslakihan sanoo selkeästi, ettei ketään saa asettaa työelämässä eri asemaan esimerkiksi poliittisen mielipiteensä takia. Sitä kuitenkin tapahtuu eikä fiksu työsyrjijä jää siitä kiinni. Hyvää osaamista valuu hukkaan.

**

Tällä hetkellä olen kuitenkin eräänlainen poliittinen paimentolainen. Eli jotain pientä perää noissa hämärissä käsityksissä on, koska itsellenikin tulee kiusaantunut olo puolue-sanan kohdalla ja tietyn kolmikirjaimisen kirjainyhdistelmän yhteydessä. Missä on jatkuvassa liikkeessä oleva, keskusteleva, asiantunteva, idearikas, sosiaalisesti vastuuntuntoinen, eettinen ja avarakatseinen liike? Sellainen hanke, jossa itsenäisesti ajatteleva asiaorientoitunut ihminen viihtyy hampaita kiristelemättä ja työpätevyyttään menettämättä? Sitä odotellessa annan kenkieni kopista rautatiehallin ihmisvirrassa. Aika monta vuotta menee.


**

Kuva Mikko Mäklin. Ruokki lähdössä lentoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.