maanantaina, toukokuuta 26, 2008

Kuka sammutti valot?


En ole ehtinyt vähään aikaan kirjoittaa. On ollut kiire - kiire tehdä pihatöitä, kiire hoidella valtuustovelvoitteita, valmistautua puoluekokoukseen, ehtiä joskus lenkille, haaveilla käsitöistä ja tehdä niistä muutamia sekä kiire oleilla ja lueskella.

Sain syntymäpäivälahjaksi sivistävää kirjallisuutta. En tarkoita nyt Paavo Lipposen kirjaa, vaan vähemmän ylevää. Yksi kirjoista on nimeltään ”Avauksia poliittiseen ajatteluun” ja siinä eri kirjoittajat pohtivat puolueiden uusia haasteita, poliittisen osallistumisen epäpolitisoitumista ja sitä, mitä ja missä politiikka on.

SDP:n puoluekokouksen alla Kyösti Pekosen artikkeli puolueiden nykyisestä toimintaympäristöstä ja haasteista on hyvää luettavaa. Ihan tuttuja asioita, mutta silti ajatuksia herättävää.

Erilaiset kyselytutkimukset ovat osoittaneet jo parinkymmenen vuoden ajan raadollisesti sen, että suomalaisten luottamus poliittisiin toimijoihin on laskenut tasaista tahtia. Eduskuntaan, hallitukseen, julkiseen hallintoon ja EU:hun suhtaudutaan aina vain suuremmalla penseydellä, mutta täydelliset pohjat vetävät puolueet.

**

Viimeaikaiset tiedot vaalirahoituksen suuresta pimitetystä määrästä eivät ole omiaan lisäämään kansalaisten luottamusta poliitikkoihin. Nyt on nähty, miten paljon muita suuremman rahan myötävaikutuksella porvaripuolen vaalisanomaa syötettiin. Ihme, että SDP ei hävinnyt vaaleissa enemmän, vaikka demariehdokkaita ei keikkunutkaan ihan joka valomainospylväässä ja jättimäisissä lehtien imagoilmoituksissa – joko maksullisissa tai ns. maksuttomissa.

On ihmetelty, miksei media tarttunut asiaan aiemmin. Minua viive ei yllätä, sillä kauhistellut mainosrahavirrat valuvat suoraan mediayhtiöiden tileille. Mainontahan tapahtuu suurimmaksi osaksi juuri lehtien palstoilla sekä television, radion ja internetin kanavilla. Viestimien omistajataho on sopan osapuoli ja joissain maakunnissa täysin naimisissa poliittisen toiminnan kanssa. Eikä aina edes kovin puolueettomana tarkkailijana.

Se, että sosialidemokraattisia ehdokkaita on tukenut sosialidemokraattien perustamia yhdistyksiä, ei ole mikään uppo-outo yllätys. Niiden olemassaolon tarkoitushan on vaikuttaa politiikkaan ja ottaa osaa vaaleihin – tehdä sitä työtä, mitä varten jäsenet ovat yhdistykset perustaneet. Se sen sijaan oli yllätys minulle, että tätä tukea on pidetty joissain puheenvuoroissa lähestulkoon rikolliseen rahanpesuun rinnastettavana.

Kaikki eivät tunnu tietävän, että moni vanha sosialidemokraattinen yhdistys on saanut alkunsa aikana, jolloin ihmisten talkootyö oli vielä voimissaan. Niillä saattaa olla
talkootyöllä rakennettu työväentalo tai muu toimitila, jonka tiloja on saatettu vuokrata tai sitten myydä. Ei kirjainyhdistelmän ry siis tarvitse merkitä vain pöytälaatikossa sijaitsevaa laskujen kierrätyspistettä. Tuulikki Ukkolalle tiedoksi: ihan oikeita avoimesti toimivia aatteellisia yhdistyksiä on olemassa ja tilinpitokin on kunnossa.

Silti meidän tulee SDP:ssä toimia vaalirahoituksen suhteen jatkossa keskenään tasa-arvoisemmin ja koordinoidummin. Eduskuntavaaleissa jokaisen ehdokkaan omien vaaliseminaarien sijaan voisimme sopia, että järjestämme puolueessa yhteiset vaaliseminaarit täysin avoimelta pohjalta ja saadut varat ohjataan läpinäkyvien kriteerien pohjalta kaikkien ehdokkaiden käyttöön.

Taloudellisessa mielessä ehdokkaamme on jätetty täysin yksin ja heitteille. Tiedetään vain, että osalle ehdokkaista tukea tulee ja osa joutuu kaivamaan omaa kuvettaan – jopa perheen talouden uhraten. Kun kampanjointi on tullut aina vain kalliimmaksi, ei tällä järjestelmällä voida enää pitkään edetä. Siksi omat pelisäännöt pitäisi kirkastaa ja korostaa yhteisen vaalityön ja keskinäisen solidaarisuuden merkitystä. Varmasti vaalien teknisen ja käytännön avun keskittämisellä ja rahoittamisella on saatavissa myös tehokkuusetuja. Sekä tietenkin koko joukkueemme ja sanomamme parempi onnistuminen.

**

Viimevuosien trendinä on ollut vahvojen puolueiden aikakauden loppuminen ja niiden korvautuminen erityisasiantuntemuksen varaan rakentuvilla vaalipuolueilla. SDP:ssä on aina korostettu, että olemme joukkopuolue, emmekä haluaisi typistyä pelkäksi vaalikoneeksi. Käytäntö on kuitenkin luisunut jo pitkään vaalipuolueen suuntaan.

Muutos kohti vaalipuoluetta korostaa vaalien merkitystä politiikan onnistumisen mittaustapahtumana. Houkutus on tehdä vain sitä, mitä mitataan eli ohjata kaikki paukut vaaleihin ja muusta viis.

Pekonen kirjaa artikkelissaan vaalipuoluekehityksen piirteitä. Yksi on puolueiden ideologisuuden heikentyminen. Äänestäjien kosiskelu menee jäsenten ja oman organisaation kehittämisen edelle. Jäsenten poliittisen painoarvon heikkenemisestä seuraa jäsenten ruohonjuuritason aktivismin heikkeneminen. Johtajien valta kasvaa, kun puoluekoneisto heikkenee ja jäsenkunnan aktiivisuus laimenee. Joukkopuolueessa johtaja on nimenomaan puolueensa johtaja. Vaalipuolueessa etualalle nousevat yleisöön vetoavat ”julkiset edustajat” ja henkilöitynyt johtajuus.

Vaikka virta vie vaalipuolueen suuntaan se ei tarkoita, että kehitys sopisi sosialidemokratian aatteisiin ja tavoitteisiin. Ei tasa-arvoa voi edistää oikeasti ilman yhteiskunnan valtaklikkeihin ja rakenteisiin pureutuvaa oikeaa politiikkaa. Jos tämän korvaa pelkkä kiva ja mukava ajankohtaispuhe, SDP voi sammuttaa valot. Tai sitten laitetaan kirjainyhdistelmään uutta diipadaapaa tilalle.

**

Kuvassa Helsingin työväentalo. Kuvaaja: Mikko Mäklin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.