maanantaina, maaliskuuta 31, 2008

Tämä hetki - paras hetki


Minun kesäaikani alkoi hyvin. Kellossani oli nimittäin kesäaika jo valmiina. Kävin lenkillä ja ihailin kevään etenemistä. Lintujen ääniä kuuluu joka kerta enemmän ja tänään asialla olivat kyyhkyset. Niitä asustelee meidän lähipuissamme ja ne ovat astetta pulleampaa tekoa kuin kauppatorin peruspulut.

Minun lenkkeilyvuoteni on tullut täyteen (ja sama meno siis jatkuu). Aloitin eduskuntavaalien jälkeen ulkoilu- ja kunnonkohotuskuurin ja luontokontaktini on lähentynyt huomattavasti. Verkkaisempi ja omaa itseäni paremmin kuulosteleva elämäntahtini on lisännyt elämänlaatuani roimasti. Kuntokin on erinomainen ja harjoittelen Espoon juhlavuoden rantaraittimaratonille, joka pidetään syyskuun 21. päivä. Lisätietoa tästä.

Lisäksi toimin sivutoimisena aerobic- ja jumppaohjaajana. Tunteja minulla on ollut Espoolaisessa Fressi nimisessä kuntokeskuksessa ja Nokian pääkonttorissa tammikuusta alkaen. Näin ensi alkuun olen sijaistanut vähän sitä sun tätä aina spinningistä pilatekseen. Minut palkattiin kategoriassa ”aikuinen nainen” ja olenkin sitä viimeistään toukokuussa, kun tulee pyöreitä vuosia täyteen. Kesällä tarkoitukseni on pitää Fressin pihalla puistojumppaa tiistai-iltaisin klo 18-19 yhdessä toisen ohjaajan kanssa. Tiedotan asiasta myöhemmin lisää.

Vaikka kuinka kiireisestä elämänmenosta ja työelämän vaatimustasosta voi syyttää yhteiskunnallista ilmapiiriä, on lopulta itsestä kiinni, kuinka paljon aikaa käyttää omaan hyvinvointiinsa. Aikaa kun on kellossa se vaatimaton 24 tuntia ja siitä pitäisi liietä sopivat siivut työntekoon, perheeseen, nukkumiseen sekä omaan virkistykseen ja harrastuksiin.

Ja kun meitä revitään eri suuntiin, oma itse on se joka rajat asettaa. Ei mikään ulkoinen epämääräinen ”paine” tai kukaan muu. Annos buddhalaista viisautta ei ole myöskään pahitteeksi. Juuri tämä hetki on paras opettajamme ja se on aina mukanamme. On uudistava kokemus pysähtyä sen sijaan, että kiirehtisimme täyttämään tyhjyyden. Terve maailma koostuu terveistä kansalaisista, eli meistä itsestämme.

**

Kuvassa näkymä Saunalahdelta 31.3. klo 11.30.

keskiviikkona, maaliskuuta 26, 2008

Kukko vai kana?






Eilinen tasa-arvofoorumi onnistui hyvin. Puheenjohtajaehdokkaat olivat ensimmäistä kertaa meidän tilaisuudessamme koolla ja puhuivat innolla naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Sen paremmin tilaisuus ei olisi voinut onnistua.

Toivottavasti eilinen tasa-arvoruiske kantaa pitkälle. Joitain lupauksiakin saatiin. Tasa-arvo on SDP:n aatteen ruisleipää - jopa niin itsestään selvä perusarvo, että sen tarkempi analysointi ja erittely saattaa jäädä puolitiehen. Huomasin myös eilisessä paneelissa, että vaikka ehdokkaita pyydettiin vastaamaan kysymykseen nimenomaan sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta, moni alkoi puhelemaan kaikenlaista yleistä ja sinänsä hyvää asiaa.

Vastauksista huomaa hyvin nopeasti, kuka on oikeasti miettinyt ja sisäistänyt sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmia ja taustalla vaikuttavia rakenteita. Erkki Tuomioja pärjäsi tässäkin keskustelussa hyvin juuri siksi, että hän on Hesarinkin mukaan julistettu yhdeksi analyyttisimmistä poliitikoistamme. Vaikka Hesarin juttu oli aikamoista viihdettä, tämä arvio osui kyllä oikeaan. Ilman laajaa asioiden hallintaa poliitikko ei ole mitään. Voi kyllä paistatella parrasvaloissa, mutta asioita ei voi edistää, jos ei osaa mitään. Eikä sitä kuuluisaa karismaakaan ole, jos sisäinen palo ja kiinnostus asioihin puuttuu.

Eilisessä seminaarissa Marianne Laxen totesi, että sellainen poliitikko on hyvä poliitikko, joka pystyy asettamaan sen agendan, josta keskustellaan. Hän totesi, että harva onnistuu tässä ja yleensä poliitikot joutuvat altavastaajana vastailemaan median kautta nousseisiin keskustelunaiheisiin - usein vieläpä toisarvoisiin sellaisiin.

Erkki Tuomioja kuuluu tähän poikkeussarjaan. Hän on pystyy nostamaan uusia teemoja keskusteluun ja kun keskustelua käydään jonkin aikaa, asioiden takaa aukeaa aina laajempi ikkuna. Bensakupongit olivat heitto, josta nousi valtava haloo sekä itku ja parku. Kävi ilmi, että Tuomioja oli jo 1990-luvun alussa luonnostellut lehtiartikkelissaan vastaavaa mallia, joka myöhemmin on toteutunut EU:n päästökauppajärjestelmänä.

Henkilökohtaisista päästötileistä on alettu puhua nykypäivänä vakavasti otettavana tulevaisuuden tapana hillitä ilmastonmuutosta. Kyse on siis niistä Tuomiojan hassun hauskoista bensakupongeista, mutta nykyaikaisessa muodossa henkilökohtaisen päästötilin tai virtuaalisten oikeuksien muodossa.

Tämä on tulevaisuutta ehkä joskus vuosikymmenten päästä, koska kaikki tietävät, etteivät öljyvarannot riitä pitkälle. Meidän on siirryttävä muiden energiamuotojen käyttöön ja tämä on yksi tapa kannustaa muutokseen markkinamekanismia hyödyntäen. Ne jotka tuhlaavat luonnonvaroja vähemmän, saavat myydä oikeuksiaan ja saavat siitä henkilökohtaista etua. Oiva tulonsiirto siis, jossa köyhät, lapset, eläkeläiset, autottomat ja ekoautoilijat hyötyisivät.

Toinen keskustelunavaus oli neuvoa-antava jäsenäänestys. Jälleen itkua ja porua, vailla kunnon asia-argumentteja. Mutta idea etenee. Puoluekokouksessamme puheenjohtajavaaliasiaa valmistellaan jo paljon vakavammalla pohjalla kuin miten asiaan olisi suhtauduttu ilman nyt käytyä keskustelua. Lisäksi neuvoa-antavat jäsenäänestykset toteutuvat jo tänä keväänä paikallisesti ainakin Espoossa, Keski-Uudenmaan kunnissa ja Oulussa. Ja mikä tärkeintä, keskustelu on avannut ikkunan laajempaan demokratia- ja osallisuuskeskusteluun niin puolueessamme kuin laajemmin yhteiskunnassa.

Yksi asia minua huolestuttaa. Miksi on niin, että oman puolueemme jotkut jäsenet saattavat käyttää hyvin agressiivista kieltä Erkki Tuomiojasta. Aivan uskomattomia kiukunpurkauksia, joilla ei ole yleensä faktojen kanssa mitään tekemistä. Pelkkää tunnetta, joka on katkeruus- ja kateuspohjaista. Kai se kumpuaa siitä, että Tuomiojan kapasiteetti on hyvin suuri ja oma ei. Ja siitä, että Tuomiojaa kannattavat nuoret ja itseä ei. Ja siitä, että Tuomioja edustaa muutosta ja itse ei.

Negatiivisuudessa piehtarointi on sellaista viimeistä kuolinkorinaa, joka ei kuulu avautuvaan ja uudistuvaan liikkeeseen. Nämä viimeiset mohikaanit voisivatkin pikaisesti katsoa peiliin ja suunnata energiansa mahdollisen oman ehdokkaansa kehumiseen eikä toisen toverin mollaamiseen. Keksisivät edes parempia perusteluita.

Se potkukelkkojen sosialisointi on kuitenkin vanha juttu. Se oli kokoomuslaisten pelottelua Mauno Koiviston valintaa vastaan. Tiedämme, että Mauno Koivistosta tuli ilmiö, kelkat pysyivät portinpielissä, tekohampaat suussa ja pelottelijat tekivät itsensä lähinnä naurunalaisiksi.

Kannattaa käydä Erkki Tuomiojan kampanjasivuilla. Sieltä löytää hienoja videoita, joissa Tuomioja kertoo ajatuksistaan eri teemoista. Videot löytyvät myös You Tubesta. Lisäksi sivuilta löytyy Tuomiojan poliittinen manifesti, kysymys-vastaus-osio, kannattajien puheenvuoroja, kalenteri sekä kampanjablogi. Osoite on www.mepystymmesiihen.org.

**

Kuva: Mikko Mäklin

lauantaina, maaliskuuta 22, 2008

Demokratiaa lähellä


Laitan tähän peräkkäin kaksi tällä viikolla julkaistua kirjoitustani. Toinen on kirjoitukseni Demarinaisten uudessa Dooris-lehdessä. Toinen taas on julkaistu tänään ilmestyneessä Espoon demareiden lehdessä Espoon Ruusu.

Dooris-lehden juttu koskee SDP:n roolia sukupuolten välisen tasa-arvon ja feminismin edistäjänä. Kerron myös ensi tiistain tasa-arvofoorumista Paasitornissa Helsingissä, jossa puolueen puheenjohtaja-ehdokkaamme kohtaavat ensi kertaa klo 18. Jutttu on tämän alla.

Espoon Ruusun juttuni taas on koskee kunnallista päätöksentekoa ja demokratiaa. Se on tässä:


Päätökset tehtävä lähellä asukkaita


Viisi Hämeenlinnaa

Espoo on kuin viisi Hämeenlinnaa. Mittakaavaamme on kehä kolmosen ulkopuolelta tulevan vaikea hahmottaa varsinkin, kun moottoritietä matkaava ei näe auton ikkunasta välttämättä oikein mitään. Espoo on levittäytynyt rannan ja radan varteen viiteen eri aluekeskukseen. Jokainen niistä on kuin oma pieni kaupunkinsa. Omanlainen ja erityinen. Kaupan päälle tulevat vielä Pohjois-Espoon laajat alueet ja sen kylämäinen asutus.

Olemme osa pääkaupunkiseutua ja laajempaa metropolialuetta. Töiden, opiskelujen ja harrastusten takia ihmiset liikkuvat ristiin rastiin koko alueella. Tarvitsemme koko seudun yhteistä liikenne- ja asuntopolitiikkaa, jotta kuntarajat eivät muodostaisi keinotekoisia muureja alueen kehitykselle. Mutta yhteistä päätöksentekoa ei tarvitse ulottaa kaikkeen.

Vähän niin kuin Euroopan Unionissa, myös Helsingin seudulle voi soveltaa läheisyysperiaatetta. Se tarkoittaa, että asiat on hoidettava mahdollisimman lähellä ihmisiä aina, kun se suinkin on mahdollista ja järkevää. Ei Brysselistä käsin kuulu sotkeutua kaikkeen, vaan hoitaa vain niitä asioita, joilla on rajat ylittäviä vaikutuksia. Niin on asianlaita myös meillä Helsingin seudulla. Yhteistyötä ei tarvita kaikenkarvaisen palvelutoiminnan sääntelyyn.

Kunnat yhteen – entä asukas?

Minua eivät vakuuta ne puheet, joiden mukaan pääkaupunkiseudun kuntien hallinnollinen yhdistäminen olisi joku hokkus pokkus temppu, joka sellaisenaan toisi jotain uutta tehoa kuntalaistemme palveluihin ja päätöksenteon arkeen. Ei se ihan noin yksinkertaista ole. Uusi kaupunki nielaisisi viiden Hämeenlinnan sijaan sisäänsä kuka ties kuinka monen Hämeenlinnan ryppään. Kakku olisi päältä kaunis, mutta kätkisi sisäänsä aikamoista ryteikköä ja tukun ratkottavia ongelmia, joista demokratian toteutuminen ei ole se vähäisin.

Jo tänä päivänä asukkaiden vaikuttaminen oman asuinalueensa asioihin voi olla vaikeaa ja tehotonta. Lähidemokratian kehittäminen olisikin otettava ykköstavoitteeksi ennen kun lähdetään lätkimään pääkaupunkiseudun kuntia yhteen. Kuntalaiset pitää ottaa nykyistä tiiviimmin mukaan oman alueensa palveluiden kehittämiseen esimerkiksi asiakasraatien ja palautejärjestelmien kehittämisen kautta.

Lisäksi olisi pohdittava, pitäisikö asuinalueilla olla nykyisten alueneuvottelukuntien sijaan kaupunginosavaltuustoja, joilla olisi myös todellista päätösvaltaa tietyn budjetin rajoissa. Tai sitten samaan tavoitteeseen voitaisiin päästä alueellisen lautakuntarakenteen kautta. Alueella päätettäviä asioita löytyy aina kukkaistutusten hoidosta paikallisten tapahtumien koordinointiin ja tiedottamiseen asti.

Lähidemokratian kehittelyä kaivataan

Euroopan yhdentymisen edetessä on puhuttu jatkuvasti siitä, kuinka kansallisvaltioiden merkitys liudentuu ja alueiden merkitys korostuu. Ehkäpä olemme Helsingin seudulla nyt astumassa siihen vaiheeseen. Saamme yhteisen metropoli-identiteetin ja tiiviimmät päätöksentekorakenteet seutukohtaisissa asioissa.

Tämän vastapainoksi asuinaluekohtainen identiteetti nousee uuteen kukoistukseen. Asukkaat kaipaavat tämän kehityksen tueksi myös päätöksentekokanavia, jossa oman alueen omaleimaisuutta voidaan vaalia ja kehittää. Tarvitaan nykyistä järjestelmällisempää otetta alueen asukkaiden, yhdistysten ja yritysten yhteistoiminnalle.

Lähidemokratian parantaminen on meille demareille luonteva vaalitavoite. Otamme ilomielin vastaan kehittämisideoitanne. Ja tietenkin kaipaamme teitä eri alueiden asiantuntijoita kunnallisvaaliehdokkaiksemme. Käytäntö on nimittäin osoittanut, että oman alueen ruohonjuurityö on se luontevin kanava tulla valituksi mukaan valtuustotason päätöksentekoon.

Susanna Rahkonen
Espoon sos.dem. valtuustoryhmän puheenjohtaja


**

Kuva: Mikko Mäklin

Voi veljet!


Tässä kirjoitukseni demarinaisten uudessa Dooris-lehdessä, joka julkaistiin tällä viikolla. Minua pyydettiin kirjoittamaan aiheesta feminismi ja politiikka. Aika maailmaa syleilevä aihe, mutta tein työtä käskettyä. Olen SDP:n tasa-avojaoston puheenjohtaja ja tasa-arvoasiainneuvottelukunnan TANEn jäsen. Siis siltä pohjalta.

Minun ikioma henkilökohtainen näkökulmani sukupuolten väliseen tasa-arvoon lähtee sisaruus- ja veljeys-pohjalta. Olenhan sisko, jolla on veli. Mitään sen tasa-arvoisempaa en tiedä. Ja sama pätee mies-ihanteeseeni. Se on mallia veli.

Ennen kolumniani kerron kuitenkin vielä, että ensi tiistaina 25.3. Paasitornissa Helsingissä järjestetään klo 16 alken SDP:n tasa-arvofoorumi, joka on saanut alkunsa vetämässäni SDP:n tasa-arvojaostossa. Järjestelyistä vastaa Demarinaiset. Seminaarin yhteydessä järjestetään klo 18 tasa-arvopaneeli, jossa ovat paikalla kaikki SDP:n puheenjohtajaehdokkaat. Kannattaa siis tulla katsomaan puheenjohtajia ensimmäisen kerran yhdessä täällä. Tenttaajana Marianne Laxen.

Seminaarin ja paneelin tarkoituksena on etsiä omaa sosialidemokraattista näkemystä sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Samalla pohditaan, onko SDP feministinen puolue, kuten ruotsin demarit ja vähän kaikki muutkin. Tervetuloa!

**

Kolumnini Dooris-lehdessä 19.3.2008:

Feminismi ja politiikka – ärhäkkää vai laimeaa?

Minulla on rintanappi, jossa lukee: ”feminismi on radikaali käsitys, jonka mukaan naiset ovat ihmisiä”. Hmmm. Miten niin radikaali käsitys? Eikö asian pitäisi olla itsestään selvä?

Feminismin määritelmiä on hyvin monenlaisia. Maltillisimpien määreiden mukaan kyse on katsomuksesta, joka tavoittelee naisten ja miesten samanarvoisuutta yhteiskunnallisessa elämässä. Harvalla on tähän tavoitteeseen mitään vastaansanomista. Silti itsensä kutsuminen feministiksi aiheuttaa monille ylimääräistä nikottelua ja tarvetta selityksiin.

Kai se tulee siitä, että kaikenlaiset –nistit ja –ismit kohotuttavat tänä päivänä tavallisen suomalaisen kaduntallaajan kulmakarvoja. Eikä suomalainen kaduntallaaja halua kavahtaa mistään, vaan olla rauhassa ja talsia vaan omia pikku latujaan. En tiedä onko ihmisten poliittinen sielunelämä ihan näin tasaista, mutta jotenkin tähän suuntaan ajatus kulkee, jos kuuntelee sitä poliittista sanastoa, jota kuulemme esimerkiksi vaalien TV-väittelyissä.

Vain pienpuolueiden pahimpien änkyröiden suusta saattaa livahtaa esimerkiksi sana kapitalismi eivätkä puoluejohtajat kilvoittele esimerkiksi feminisminsä asteella kuten vaikkapa Ruotsissa. Harva on saanut kakaistua suustaan koko sanaa.

Meidän poliittisen hillityn hallittu keskustelukulttuurimme on putsautunut kovin kulmikkaista ilmauksista. Ehkä tämä kielenkäyttömme laimeus kertoo myös jotain yleisempää politiikkamme sisällöstä. Jos feminismi ja muut vastaavat politiikan tavoitteita linjaavat termit koetaan liian ärhäkkäiksi ja jopa aggressiivisen hyökkääviksi, ei politiikan ohjausvaikutuskaan voi olla kovin vahvaa.

Politiikan katoa politiikasta on valiteltu jo pitkään. Otteen kirpoaminen ajoittuu lamavuosiin, joiden jälkeen oli ymmärrettävästi pakko painaa työttömyyttä ja velkaa alas oikein urakalla. Mutta lamasta nousu tapahtui jo ajat sitten. Sen jälkeen tilan on vienyt puhe kilpailukyvystä, talouden sopeuttamisesta, globalisaatiosta, tehokkuudesta, tuottavuudesta, ikääntymisestä, väestön huoltosuhteesta sekä kylmän viileistä ”haasteista” haasteiden perään.

Politiikka on ollut aika lailla talouden reunaehtojen sanelemaa hienosäätöä ja yksityiskohtien viilaamista. Ei ihme, jos aate ja todellinen kehityksen linjaaminen ovat jääneet taka-alalle. Tai onhan markkinoiden menoonkin sopeutuminen linjavalinta. Ei tosin kovin sosialidemokraattinen sellainen.

Me tunnemme sen tosiasian, että työelämä on edelleen hyvin voimakkaasti jakautunut miesvaltaisiin aloihin sekä naisvaltaisiin hoiva- ja palvelualoihin. Julkisen sektorin työntekijöistäkin noin 80 prosenttia on naisia. Naiset työskentelevät aloilla, joiden tuottama lisäarvo mahdollistaa markkinoiden saumattoman toiminnan, mutta miesvaltaiset alat tekevät markkinoilla tässä ja nyt -mitattavan tuotoksen. Ja palkkatilastoista näemme, kuka tässä jaossa voittaa. Naisten palkkahaitari loppuu siihen, mistä miesten vasta alkaa.

Tasa-arvoako? Ei todellakaan.

Feminismille riittää siis edelleen työsarkaa. Työhön tarvitaan politiikkaa ja nimenomaan sosialidemokraattista politiikkaa, joka arvioi markkinoiden toimintaa paljon laajemmasta näkökulmasta kuin mihin nykyinen kvartaalikapitalismi on meitä sopeuttanut. Peruskysymys kuuluu: palkitaanko vain menestystarinoiden äärimmäistä huippua, vai ruokitaanko ja ravitaanko kunnolla koko sitä aluskasvillisuutta, josta koko komeus ponnistaa?

Sosialidemokraattien ikioma brändi on tasa-arvo. Se on vastaus tähänkin kysymykseen ja moneen, moneen muuhun. Kuten vaikkapa siihen, minkä puolueen aatteeseen feminismi istuu kuin nenä päähän.


**

Kuva: sisko&veli, joskus 1970-luvulla.

tiistaina, maaliskuuta 18, 2008

Narsissit kukkivat


Kirjastossa käy aina niin, että joku kirja törröttää hyllyssä niin, että siihen tarttuu aivan sattumalta. Viime viikolla Sellon kirjastossa silmiini osui Yrsa Steniuksen kirja ”Valta ja naiseus”. Ihan sattumalta aloin selaamaan sitä, koska muistan kirjan puhuttaneen joskus takavuosina. Kirja julkaistiin vuonna 1993 Ruotsissa ja Stenius pohtii kirjassaan vuonna 1987 liikkeelle lähtenyttä tapahtumaketjua. Hän siirtyi syrjään Aftonbladetin päätoimittajan paikalta erilaisten valtataistelujen seurauksena ja taustalla oli paljon myös henkilökohtaista painolastia ja ihmissuhdekiemuraa.

Hän kävi henkilökohtaisen kriisin partaalla ja sairastui masennukseen. Kirjassa hän pohtii paljon sitä, miten valta ja yhteiskunnallinen asema vaikuttaa ihmiseen. Miltä tuntuu, kun tämän kaiken ulkoisen kuorrutuksen menettää. Hän pohtii myös sitä, miten hän, älyyn ja uraan panostanut muuten niin vaativa nainen tyytyy jatkuvasti ihmissuhteissaan toisen naisen osaan.

Kirjan alkupuoli kiertyy median, vallan ja narsismin ympärille tavalla, joka tuntui hyvinkin ajankohtaiselta ja akuutilta. Kanervan tekstailut ja Vanhasen deittailut kertovat puuhista, joiden takana ei voisi olla pelkkä putkimies Putkonen. Valta, asema ja julkisuus ovat olleet molempien herrojen naisvirityksissä vahvasti mukana. Myös julkisuus nostaa valtaapitäviä tikun nokkaan tavalla, josta vallan kahvaa pitelevä saa myös outoja kiksejä. Myönsi tai ei.

Henkilökohtaisen pohjakosketuksen läpikäyneen ihmisen pohdinnat ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta minua olisi kiinnostanut kuulla enemmänkin vallan ja narsismin sekä journalistiikan ja moraalin suhteista sekä siitä, mitä johtopäätöksiä narsismia korostavan aikakautemme epäterveiden ilmiöiden kitkemiseksi tulisi tehdä. Vastauksia ei tule ja jokainen saa miettiä niitä itse.

”Olen nähnyt niin monia vallan ja/tai kuuluisuuden aiheuttamia persoonallisuuden muutoksia. Nämä muutokset horjuttavat ihmisen käsitystä itsestään ja muista, ne horjuttavat käsitystä elämästä ja elämän tärkeysjärjestyksestä, ne horjuttavat eläytymiskykyä ja aitoa avoimuutta – enkä voi uskoa, että kaikki nämä ihmiset olisivat kuljeskelleet ympäriinsä syvästi narsistisuuttaan salaillen aina siihen asti, kunnes jokin urotyö tai nimitys on tuonut heille niin suurta huomiota, että persoonallisuustyyppi on puhjennut täyteen kukkaan.”

**

Kirjassa pohditaan, kuinka markkinatalous julistaa inhimillisen kanssakäymisen eri ulottuvuuksien kantavaksi periaatteeksi kaiken vaihdettavuutta. Tämä piirre on vahvistunut kirjan kirjoittamisen jälkeen vuosi vuodelta ja nyt ajattelua tuputetaan lähestulkoon kaikille elämänalueille. Ikään kuin maailma olisi täynnä vain itsekkäin motiivein varustettuja yksilöitä, jotka nollasummapeliä muistuttavassa eloonjäämiskamppailussa taistelevat itselleen kuuluvista oikeuksista.

”Markkinataloudessa toisen kuolema on toisen leipä”, Stenius toteaa. Hänestä markkinat ovat hyvä keino jakaa kulutustavaroita, mutta vahingollinen käyttäytymisnormi niillä alueilla, jotka muodostavat meidän ihmisarvomme. Olen samaa mieltä. Kaikki on kaupan kunhan hinnasta sovitaan –ajattelu on ristiriidassa demokratian ja kansalaisuuden periaatteiden kanssa.

Kaikkien kilpailu kaikkia vastaan syö yhteisöllisyyttä ja tuhoaa yhteistyötä. Demokratiassa kaikki pelaa. Itsekkäät minä minä ahmatit syövät mittaamatonta yhteistä sosiaalista pääomaa. Syy ei ole aina näiden syöppöjen, vaan järjestelmän, joka usuttaa nälässä pidetyt leijonat ulos häkeistään.

Tämä näkyy politiikassa niin, että se mielletään yhä useammin pelkkänä itsekkäiden tahojen itsekkäänä kamppailuna. Siis edunvalvontana, jossa kukin etutaho pyrkii ulosmittaamaan pois omansa. Politiikan pitäisi olla yhteiseen hyvään pyrkivää jaloa toimintaa eikä mitään päänahkojen metsästystä. Jos tämä ulottuvuus rapautuu, myös demokratia kärsii. Ja kärsiihän se.

”Mitä tapahtuu, kun politiikan ei enää katsota koskevan meitä todella henkilökohtaisessa merkityksessä, vaan se muuttuu toiminnaksi, joka tapahtuu silmiemme edessä näyttämöllä, jota meidän on tapana kutsua julkisuudeksi?”

Tapahtuu niin, että katsomme todellisuutta etäältä siihen osallistumatta. Se miltä näyttää on tärkeämpää kuin mitä on. Ja saamme entistä enemmän sellaisia poliitikkoja, jotka janoavat lisää estradeja, lisää aplodeja ja lisää kutkuttavan jännittävää kilpailua ja kamppailua. Iken yhdet kättelyt valkoisessa talossa muuttuivat mahtavaksi ulkopolitiikan hoidoksi, kun sisällölle ei panna mitään painoa. Osaako kukaan nimetä yhtäkään oikeaa ulkopoliittista tekoa, jonka Ilkka Kanerva olisi tehnyt edellä mainittua käden vatkausta lukuunottamatta? Minun ruutuni näyttää tässä kohtaa pelkkää lumisadetta.

Kokemuksesta voin sanoa, että minä koen politiikan tämän puolen epämukavaksi. Julkisuutta tarvitaan asioiden esilläpitämiseen, mutta muu saa olon vaivaantuneeksi. Entä se yhteisten asioiden hoito sitten? Senhän pitäisi tapahtua sanan mukaisesti yhdessä.

Se joka yrittää tuoda tämän näyttämöleikin osaksi sosialidemokraattisen puolueen toimintaa, ei ole ymmärtänyt aatteestamme yhtikäs mitään.

**

Pääsiäinen tulee ja keväisen kauniit narsissit kukkivat jo kuistillamme. Lisääntyvä valo piristää ja tuottaa energiaa. Minulle tehokkain energialisä tulee Marco Bjurströmin joka viikkoisista tanssitunneista. Ja kun ilmoittauduin vielä hänen pääsiäisen tehotanssikursseilleen, olen taatusti hyvin piristyneen iloluontoisella mielellä koko pääsiäisen. Tipitii!

sunnuntaina, maaliskuuta 09, 2008

Politiikkako hallitsematonta viettitoimintaa?


Minun oli pakko vähän täydentää edellistä blogikirjaustani seuraavalla kappaleella, jonka sijoitin lautamiesjärjestelmää koskevaan kohtaan:

"Tässäkin kävelee vastaan se käsitys, jonka mukaan polittinen valveutuneisuus on kuin alhainen vietti, jota ihminen ei osaa hallita. Ikäänkuin yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenevä ihminen ei pystyisi mitenkään toimimaan tasapuolisuuteen pyrkien, vaan aina ja kaikkialla politiikkaa paasaten, ihmisiä lietsoen sekä etuja omaan laariin kahmien. Vähän sama kuin väittäisi hartaasti uskovaista ihmistä kelvottomaksi esimerkiksi johonkin virkaan. Siinähän se pakkokäännyttäisi ja hypnotisoisi ihmisiä omaan uskoonsa."

Mistä siis löytyy politiikasta puhtaita yksilöitä? Kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia arvostuksia ja näkemyksiä, joita voi pitää jollain lailla poliittisina. Jos ihminen kykenee määrittelemään oman poliittisen puolensa, se ei kerro huonosta kyvystä eritellä yhteiskunnan rakenteisiin liittyviä arvostuksenvaraisia kysymyksiä, vaan ihan toisin päin. Jos ihmisellä on epämääräisiä ja jäsentymättömiä mielipiteitä, onko hän silloin jotenkin puhtaampi, kypsempi ja riippumattomampi? Väitän että näin ei ole.

Näkemyksettömyys ei siis ole mielestäni minkäänlainen hyve. Kyky eritellä omaa ajattelua on ainoa tae sille, että ihminen pystyy myös tähtäämään erilaisista vaikuttimista riippumattomaan ratkaisutoimintaan. Ja jos ihmisen poliittinen katsomus on avoimesti tiedossa, toiminta tulee jälkikäteen läpinäkyvästi punnituksi.

Meikäläisessä oikeusvaltiossa virkamiesten ja tuomioistuinten päätöksistä voi valittaa. Nämä oikeusturvan takeet varmistavat ratkaisutoiminnan riippumattomuuden ja puolueettomuuden ja oikovat mahdolliset kuprut, jos sellaisia pääsee syntymään. Ja inhimillisessä elämässähän joskus rapatessa roiskuu.

Tämä pohdinta sai siis kimmokkeensa lautamiesten valintatapaa koskevasta arvostelusta. Kokonaan eri kysymys on sitten se, onko oikeuden maallikkojäsenillä muuten mahdollisuuksia analysoida ja perehtyä riittävän syvällisesti käsiteltäviin oikeustapauksiin. Mutta se on sitten kokonaan eri asia kuin se, aiheuttaako jonkunsävyinen yhteiskunnallinen vakaumus kategorisesti moraalin alenemista lähestulkoon rikollisen alhaiselle tasolle.

lauantaina, maaliskuuta 08, 2008

Jotain mieltä olemisen vaikeudesta


Osallistuin tänään puoluevaltuuston kokoukseen. Keskustelujen pääaiheeksi nousi esitys neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä, jota on vaadittu toteutettavaksi tämän kevään aikana ehdolla olevista puheenjohtajaehdokkaista.

Odotetusti ajatus ei saanut kovin laajaa vastakaikua. Pääargumentti jäsenäänestystä vastaan oli se, että puoluekokousmenettelyt on jo sovittu ja pelisääntöjen muuttamien kesken kaiken olisi ”säntäilyä” tai jonkinlaista ei-vakaata ja järjestäytymätöntä toimintaa. Menettely olisi tietenkin uusi, mutten oikein hyväksy puheita siitä, kuinka jäsenten neuvon kuuleminen olisi jotenkin demokratiaa kaventavaa. Asiahan on tasan päinvastoin.

Kun puhutaan säännöistä ja muodoista, tulee muistaa, että ne on tehty järjestäytyneen toiminnan ja demokratian turvaamiseksi. Siis jäsenten suojaksi mielivaltaa vastaan.

En voi mitenkään hyväksyä sitä ajatusta, että tieto jäsenten näkemyksistä sotkisi ja häiritsisi päätöksentekoa. Tai jos joku näin ajattelee, se kertoo jotain kyseisen henkilön kiemuraisesta demokratiakäsityksestä. Neuvoa-antava jäsenäänestys vain vankistaisi puoluekokouksen valintaprosessia ja lisäisi sen demokraattisuutta ja legitimiteettiä jäsenten keskuudessa. Jäsen on puolueessa kuningas.

Jäsenäänestystä ei nyt kuitenkaan toteuteta tänä keväänä. Käyty keskustelu kuitenkin palvelee puoluekokousta, jossa asiaa joka tapauksessa käsitellään ison aloitenipun saattelemana. Olemme tässä nyt päässeet harjoituttamaan suhtautumistamme uusiin toimintamuotoihin ja toivottavasti aloitteen taustalla ollut halu lisätä jäsenten vaikutusmahdollisuuksia saa vastakaikua vähitellen myös muutosvastarintaisimpien jäärien mielissä. Positiivista on, että puoluehallitus on päättänyt tuottaa aineiston tähän keskusteluun jäsenäänestyksen erilaisista muodoista ja vaikutuksista.

**

Minua häiritsee se, että kantaaottamattomuudesta on tehty nykypäivän hyve. Se on riskitöntä ja turvallista ja seurausta yleisestä politiikanvastaisesta ilmapiiristä. Liputtamalla jonkun asian puolesta voi tulla teilatuksi. Sen pelossa hajuton ja mauton on turvallisempi valinta. Huolestuttavaa on, että kehitys on levinnyt politiikan sisään ja meidänkin puolueeseemme.

Kun peesailee, pitää mahdollisuudet avoimina eri suuntiin - muka. Olemalla mitäänsanomaton, voi palvella monenlaisia tarkoitusperiä ja toiveita. Kun ei valitse puoltaan tai linjaa mitään, voi pysyä pelissä mukana. Minusta kyse on raukkamaisesta laskelmoinnista, jonka ei soisi olevan politiikkamme ohjenuorana. Enkä ole sitä mieltä, että olemalla jotain mieltä jostain, sulkisi ovia ja mahdollisuuksia. Politiikkaan kuuluu se, että erilaiset mielipiteet ja ajatussisällöt keskustelevat keskenään. Pahvikulissien jutustelusta ei kostu kukaan.

**

Minusta on ollut erikoista lukea Matti Vanhasen oikeudenkäynnin tuomiota kommentoineita puheenvuoroja. Ensinnäkään en itse halua puuttua koko juttuun lainkaan, koska a) asia ei kuulu minulle, b) kyseessä ei ole lainvoimainen tuomio ja c) en ole ollut istunnossa läsnä kuulemassa todistajien lausuntoja ja muita puheenvuoroja. Lööppejä lukemalla ei ratkea se, mikä on asiassa oikein tai väärin.

On harvinaista, että tässä jutussa on menty kyseenalaistamaan tuomioistuimen jäsenten motiiveja ja harkintakykyä, kun lopputulos on koettu vääräksi ja epämieluisaksi. Maallikolta tällaiset kannat vielä ymmärtäisi, mutta ei juristin koulutuksen saaneelta. Tarkoitan oikeustieteen tohtori Päivi Tiilikkaa, joka vihjaili, että Susan Ruususen kyyneleet olisivat sumentaneet miespuolisten lautamiesten harkintakyvyn. Helsingin Sanomien pääkirjoitus taas sai aiheen suomia lautamiesjärjestelmää antaen ymmärtää yhden lautamiehen olleen jäävi julkisosialidemokraattisen arvomaailmansa takia.

Lautamiesjärjestelmä ansaitsee päivitystä tähän päivään, mutta on aika roisi väite mennä noinkin suoraan riippumattoman tuomioistuinten jäsenten pääkopan sisään väittämään sen hataruutta sukupuolen, poliittisen katsomuksen tai ammatin takia. Tuomareillakin voi olla erilaisia yhteiskunnallisia painotuksia, mutta he silti kykenevät toimimaan ratkaisijoina lainsäädännön rajoissa oman ammattitaitonsa ansiosta.

Myös lautamiehiksi valikoituvat ovat oman tuntemukseni mukaan hyvin vastuullisia ja tehtävään koulutettuja henkilöitä. Tosin kansanedustaja lautamiehenä menee minunkin mielestäni vähän liian pitkälle. Siinä koetellaan vallan kolmijako-opin pilareita natisten. Paikallispolitiikassa mukana olevan laita on sen sijaan toinen. Olen itse työskennellyt lautamiesten kanssa auskultoidessani Lohjan käräjäoikeudessa ja minun tuntemani lautamiehet olivat hyvin perillä tehtävänsä luonteesta.

Mistä edes löytäisimme sellaisessa komerossa kasvaneita lautamiehiä tai tuomareita, joille ei olisi muodostunut minkäänlaista arvomaailmaa tai yhteiskunnallista katsantokantaa. Lautamiehet ovat yleensä niitä tunnollisia aktiivisia kansalaisia, joita löytyy vanhempaintoimikunnista, asukasyhdistyksistä ja harrastuspiireistä. Monet tällaiset ihmiset ovat aktiivisuutensa kautta päätyneet myös jonkinlaiseen poliittiseen toimintaan eikä siinä pitäisi olla mitään pahaa.

Politiikka ei ole mitään sen kummallisempaa kuin sitä kuuluisaa yhteisten asioiden hoitoa. Se ei tee ihmistä epäkelvoksi ja motiiveiltaan hämäräperäiseksi ketkuilijaksi. Niitäkin tosin löytyy, mutta ei siksi, että ihminen on poliittisesti valveutunut, vaan siksi, että henkilö on muuten moraaliltaan alhaista tasoa. Lautamiehenä ns. kotiinpäin vetoa ei sallita.

Tässäkin kävelee vastaan se käsitys, jonka mukaan polittinen valveutuneisuus on kuin alhainen vietti, jota ihminen ei osaa hallita. Ikäänkuin yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenevä ihminen ei pystyisi mitenkään toimimaan tasapuolisuuteen pyrkien, vaan aina ja kaikkialla politiikkaa paasaten, ihmisiä lietsoen sekä etuja omaan laariin kahmien. Vähän sama kuin väittäisi hartaasti uskovaista ihmistä kelvottomaksi esimerkiksi johonkin virkaan. Siinähän se pakkokäännyttäisi ja hypnotisoisi ihmisiä omaan uskoonsa.

Tuomarin esteellisyydestä on omat pykälänsä. En ole kuullut, että tässä jutussa olisi tehty moisia prosessiväitteitä. Jääviydestä kerrotaan ikivanhassa oikeudenkäymiskaaressa ja se kuuluu vuoden 1734 alkuperäisasussaan näin:

”Jos kantaja tahi vastaaja tahtoo jäävätä tuomarin, tehköön sen siivosti, ja tuomari itse tuomitkoon siitä jäävistä. Nämä ovat lailliset jäävit: kun tuomari on jommankumman kanssa sellaisessa sukulaisuudessa tahi lankoudessa, jossa avioliitto Naimiskaaren 2 Luvun mukaan ei ole luvallinen, siihen lukien myös hänen serkkunsa sukulaisuuden, vaan ei lankouden kannalta; taikka kun tuomari on hänen vastapuolensa tahi julkinen vihamiehensä; taikka kun tuomarilla tahi hänen nyt mainituilla sukulaisillansa on siinä asiassa osa, tahi kun heillä on siitä erinomaista hyötyä tahi vahinkoa odotettavana; taikka kun hän toisessa Oikeudessa on ollut samassa asiassa tuomarina, tahi on siinä ennen ollut asianajajana tai todistajana, tahi kun hän ennen, jonkin Oikeuden tahi [kuninkaan käskynhaltijan] käskyläisenä, on päättänyt jotakin siihen asiaan kuuluvaa; taikka kun hänellä itsellänsä on samanainen asia toisessa Oikeudessa. Jos tuomari tietää sellaisen jäävin itseänsä vastaan olevan, vaikka ei riitapuolella ole siitä tietoa, niin astukoon itsestänsä pois Oikeudesta.”

**

HOK-Elannon vaalitulos ratkesi tänään ja minut valittiin 875 äänellä edustajistoon nyt toistamiseen. Olen myös HOK-Elannon hallintoneuvoston jäsen. Tulos oli oikein hyvä, koska en tehnyt mitään henkilökohtaista kampanjaa. Ehdokkaita oli valtava määrä ja äänestäjille oli kova työ kahlata listoja läpi. Tuloksiin tästä. Äänimääräni oli muuten suurin espoolaisten demareiden listalla, joten kiitos luottamuksesta!

sunnuntaina, maaliskuuta 02, 2008

Entinen raakile


Minun pitäisi laatia kirjoitusta aiheesta feminismi ja politiikka, mutta pienet käynnistysvaikeudet lipsauttivat minut muisteloiden puolelle. Ja syypäänä on asianajaja Jarkko Jaatela, joka on näkynyt muutamissa viimeaikaisissa median raportoimissa oikeudenkäynneissä. Hän oli Jere Karalahden asiamiehenä ja nyt viimeksi kolmen lapsen surmasta epäillyn äidin avustajana.

Vähemmän huvittavia tapauksia, mutta mieleeni tulivat omat enemmän huvittavat ammatinvalintamuistoni. Valitsin lukiossa vapaavalintaisen lakitiedon kurssin ja Jarkko Jaatela tuli sinne koulun entisenä oppilaana ja oikeustieteen opiskelijana opettamaan. Kaikki tytöt kuolasivat hänen peränsä. Kun sitten kaverini kanssa jouduimme KY-nimisessä ravintolassa lompakkovarkauden uhriksi, käännyimme tietenkin Jarkko Jaatelan puoleen. Hän oli muistaakseni Helsingin raastuvanoikeudessa (nyk. käräjäoikeus) töissä ja hän auttoi meitä rikosilmoituksen teossa.

Lompakkovaras saatiin kiinni ja oikeuteen ja minä vakuutuin tulevasta ammatinvalinnastani. Pyrin ja pääsin oikeustieteelliseen suoraan koulun penkiltä, vaikka vielä pääsykoekirjoja ostaessani arvoin kirjakaupassa oikeustieteellisen, valtiotieteellisen ja kauppakorkeakoulun kirjapinojen välillä.

Huvittavinta tässä jutussa on se, että varastettu lompakkoni oli minun, mutta siellä ollut henkilöllisyystodistus oli kaverini. Olin luokkakavereitani vuoden nuorempi ja alaikäinen, eikä minulla olisi pitänyt olla mitään asiaa ravintolaan, mutta se ei meidän oikeusjutussame häirinnyt. Jonkun peitetarinan tähänkin keksimme, mutten muista tarkkaan minkä.

**

Aika huvittavaa on muistella myös sitä seuraavana vuonna tapahtunutta pienimuotoista TV-seikkailua, jossa olin Yleisradion nuortenohjelman keskustelijana yhdessä kaverini kanssa. Meidät pakotti puuhaan kaverini äiti, joka oli töissä Yleisradiossa. Ohjelmaa arvosteli Helsingin Sanomissa itse Jukka Kajava ja aiheesta.

Emme itsekään pitäneet ohjelman teosta. Juttelimme keskenään jossain Ylen toimistohuoneessa ja joku kuvasi sitä pienellä kameralla. Meistä se ei vaikuttanut kovin mietityltä ohjelmaidealta. Meidän odotettiin lässyttävän jotain nuorten juttuja, mutta olin 18-vuotiaana moiseen lepertelyyn aivan väärä valinta.

Niinpä laadimme Kajavan jutun innoittamana Helsingin Sanomien yleisönosastoon tulikivenkatkuisen mielipidekirjoituksen, jossa haukuimme ohjelman tekijät lyttyyn käyttäen ohjelmasta muistaakseni sanaa ” p*kaa” ynnä muita vähemmän mairittelevia ilmauksia. Ei ihme, että ohjelman tekijä oli loukkaantunut tekstistämme ja oli kuulemma itkenyt koko päivän.

Näitä arkistohelmiä ei ole tullut kaiveltua esiin, mutta varmanakin niiden näkeminen nostaisi punan kasvoilleni.

**

Mitä näistä tapauksista pitäisi päätellä tulevan ammatinvalinnan kannalta? Ei luultavasti muuta kuin että nuoruuden ehdottomuudesta ja naiiviudesta ei ole paljon jäljellä ja kypsää viisautta on tullut rutkasti tilalle – vai onko?

**

TV 2:lta tulee tänään elokuva Wag The Dog, eli Suomeksi Häntä heiluttaa koiraa. Elokuva on vuodelta 1997 ja kirjoitin siitä taannoin blogissani lainattuani DVD:n veljeltäni. Huvittava elokuva USA:n politiikasta, jonka huvittavuus perustuu siihen, että myöhemmät tositapahtumat Irakissa toistavat elokuvan pähkähullua juonta. Toivottavasti tulevan USA:n presidentin innovatiivisuus ei ulotu yhtä hanakasti Hollywoodin hassuimpien satiirien toistoon tosielämässä. Ks. aiempi blogitekstini tästä.