perjantaina, helmikuuta 08, 2008

Vallasta ja kielestä


Unohduin keskiviikkoiltana television ääreen katsomaan aluksi harmittomalta vaikuttavaa dokumenttia amerikkalaisesta saarnamiehestä Jim Jonesista ja hänen uskonnollisesta yhteisöstään. Tarina ulottui jonnekin 1970-luvulle ja kävi aina vain kummallisemmaksi. Liimauduin ruudun ääreen.

Dokumentti eteni kronologisesti ja alkoi saada yhä tummempia sävyjä. Lopussa palaneen käryä haistanut kongressiedustaja tuli tutustumaan lahkon leiriin kuvausryhmän kanssa. Häntä oli vastassa iloisesti ja riemukkaasti juhliva suuri perhe, jossa kaikki näyttivät hyvin tyytyväisiltä. Vasta kun yksi ihminen laittoi lapun käteen, jossa luki ”haluamme pois täältä, auta meitä” - alkoi tapahtua.

Useampi ilmoittautui poislähtijäksi ja lipevä saarnamies alkoi hermostua. Hänen gorillansa alkoivat tulittaa vieraita ja seurueen valtaosa kuoli. Tähän loppui nauhoitettu kuvamateriaali. Muutamat haastatellut kertoivat loput. Leiriläiset kertyivät paviljonkiin, jossa alkoi myrkyn jakelu. Äidit lapsineen ottivat mukisematta kuolettavat myrkkyannoksensa ja kävivät maahan odottamaan kuolemaa. Valokuva ruumismerestä oli karmaiseva. Vain muutama jäi syystä tai toisesta henkiin.

”6.2. Kuoleman temppeli: Yli 900 saarnaaja Jim Jonesin seuraajaa teki joukkoitsemurhan vuonna 1978 Guyanassa. Ainutlaatuisen arkistomateriaaliin ja eloonjääneiden kertomuksiin perustuva dokumentti tapahtumaketjusta. Ohjaaja Stanley Nelson. Tuotanto Firelight Media, USA, 2006”

On ihmeellistä, miten saarnamies sai pidettyä yhteisöä vallassaan. Alussa koossapitävänä voimana oli rakkauden ilosanoma ja idealismi, mutta yhä useamman mieliin alkoi hiipiä epäilyksiä. Ihmiset raatoivat yötä päivää eikä heillä ollut tilaisuuksia kahdenkeskisiin keskusteluihin. Se selitti, että joukkovoimaa epäkohtiin puuttumiseksi ei syntynyt. Vaiettu totuus oli lahkon johtajan lisääntyvä maanisuus ja epäilevien tuomaiden häpäisy ja rangaistukset. Eriäviä kantoja ei yksinkertaisesti uskallettu esittää. Poiskin sai lähteä - periaatteessa.

Ihmismieli taipuu kummallisuuksiin ja esimerkki oli äärimmäinen. Kyse oli vallankäytöstä raadollisimmillaan.

**

Ontuva aasinsilta vallankäytön ja sanojen suhteeseen löytyi eilisestä Erkki Tuomiojan keskustelutilaisuudessa, jossa pohdittiin hyvinvointia ja uutta sosialidemokratiaa. Professori Juho Saari pohti sosiaalipolitiikan ahdasta tilaa nykyisessä julkisessa keskustelussa, jossa puhe kilpailukyvystä, kasvusta, työllisyydestä, julkisen talouden kestävyydestä, ikääntymiseen varautumisesta tai mistä milloinkin on ajanut tavoitteissa ohi varsinaisten hyvinvointipolitiikan tavoitteiden.

”Hyvinvointivaltio on kriisissä”- tyyppiset puheenvuorot ovat hänen mukaan myös vallankäyttöä. Nykyisessä tilanteessa, jossa politiikasta on tullut lähestulkoon pelkkää edunvalvontaa, erilaiset elinkeino- ja ryhmäintressit dominoivat tulkintoja. Diakonia-ammattikorkeakoulun yksikönjohtaja Heikki Hiilamo totesi, että markkinat luovat tänä päivänä ehdot hyvinvointivaltiolle. ”Kaikki maksaa, kaikki saa” periaatetta on yhä vaikeampi perustella. Samalla sosiaaliturvaa yritetään uudistaa ilman rahaa. Sanojen valtaa on myös se, että satsaukset hyvinvointiin nähdään pelkiksi kustannuksiksi, ei hyödyllisiksi investoinneiksi.

Tarvittaisiin siis uusia avainsanoja ja uutta muotoilua, jolla perustella hyvinvointipanostusten tärkeys ja hyödyt myös laajoille hyvin toimeen tuleville keskiryhmille. Hyvinvointipolitiikan ei pitäisi Hiilamon mukaan olla puhetta pelkästä passiivisesta riskien vakuuttamisesta, vaan sen pitäisi olla aktiivista toimintaa, jolla edistetään ihmisten hyvinvointia.

**

Uutispäivä Demari on herättänyt viime aikoina vilkasta keskustelua puolueen ja lehden roolista nuorten demareiden keskuudessa. Tunteet ovat käyneet kuumina puolin ja toisin. Siellä missä tunteet ovat pelissä, on myös toivoa. Se viestii: järjestö on meille tärkeä. Pahinta olisi syvä hiljaisuus. Keskusteluun mm. täältä: www.petrimustakallio.blogspot.com.

**

Valokuvausta harrastavan mieheni näpsimiä kuvia voi katsella täältä.

1 kommentti:

  1. "On ihmeellistä, miten saarnamies sai pidettyä yhteisöä vallassaan."

    Ei se mitenkään ihmeellistä ole, vastaavia tapauksia on ollut paljon, ei tosin kovin montaa tuossa mittakaavassa -- ellei diktaattoreita lasketa mukaan ja miksei laskettaisi? Ja varsinkin tuo väsymys selittää paljon, oikeastaan enemmän kuin se ettei tilaisuuksia kahden keskisiin keskusteluihin ollut.

    Minä uskon että oikeissa olosuhteissa lähes kuka tahansa -- varsinkin mikäli saarnaaja saa sinut pauloihinsa nuorena -- lähtee mukaan Jonesin (tai jopa Charles Mansonin) lahkon kaltaisiin suljettuihin fanaattisiin yhteisöihin.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.