lauantaina, marraskuuta 03, 2007

Sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus


Tänään pidettiin Hämeenlinnassa sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus-seminaari. Puhujina tulevaisuuden haasteista olivat Tarja Filatov ja Erkki Tuomioja sekä Thomas Wallgren, minä, Satu Taiveaho ja Heli Paasio.

Lopuksi keskusteltiin siitä, millainen SDP kykenee vastaamaan haasteisiin. Tästä aiheesta puhuivat Ulpu Iivari, Voima-lehden kustannuspäällikkö ja vihreiden kaupunginvaltuutettu Tuomas Rantanen sekä hämeenlinnalainen nuori kaupunginvaltuutettu Iisakki Kiemunki.

Paikalla oli paljon nuoria sekä uusia vasta puolueeseen liittyneitä demareita. Moni paikalle tullut oli kaivannut vastaavantyyppisiä tilaisuuksia ja niitä onkin syytä järjestää jatkossa lisää. Puolueen puoluekokoustyöryhmien kautta mahdollisuuksia tarjoutunee jatkossa eri teemoista. Mutta on hyvä, että kaikenlaiset demaritahot ovat aktiivisia ja ottavat osaa keskusteluihin puolueen kehittämisestä.

Tilaisuudessa nousi esiin tarve lisätä jäsenten vaikutusmahdollisuuksia. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että nyt olisi aika ottaa koeluonteisesti käyttöön avoin jäsenvaali puheenjohtajasta. Se toteutettaisiin samaan aikaan, kun puoluekokousedustajia valitaan. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että puheenjohtajakandidaattien pitäisi olla sitä ennen selvillä.

Nelosen uutiset tituleerasi juuri uutisissaan kokousta kapinakokoukseksi. Toimittaja kyseli, miksi puoluejohto puuttui. Paikalla oli kuitenkin puoluejohdosta varapuheenjohtaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tarja Filatov. Siis puolueemme toiseksi ylin pomo. Ja jos puoluehallitus lasketaan puolueen johdoksi (mitä ei kyllä nykyää tehdä) puoluehallituksesta paikalla olivat myös Heli Paasio ja minä. Eikä avoimessa kansalaisliikkeessä tarvitse kysellä lupia ylhäältäpäin, kun jäsenet haluavat keskustella. SDP ei ole armeija eikä virasto.

Tässä oma puheenvuoroni:

"Tässä seminaarissa etsitään sosialidemokratian suuntaa ja tulevaisuutta. Vanhalla puolueella on pitkä historia ja suuntaa on linjattu ennenkin. Maailma muuttuu kuitenkin jatkuvasti ja muutosta pitää ymmärtää. Puolueenkin on lunastettava paikkansa joka päivä uudelleen uusien ihmisten ja uusien tilanteiden edessä. Minulle on päivänselvää, että SDP:tä tarvitaan maailman muuttamiseen sekä uudistusten ja parannusten aikaansaamiseen.

Uudistuksia ja parannuksia, mutta mihin suuntaan? Siihen tarvitaan monipuolista keskustelua, jota ei saa kahlita. Jos haluamme oikeasti uudistua, meidän on oltava rohkeita. On uskallettava heittäytyä avoimeen ja kriitiseenkin keskusteluun. Jos kritiikin pelko saa vallan, kaikenlainen vapaa ajatustenvaihto ja kehitys pysähtyy. Se joka pelkää, on menettänyt pelin.

Puoluehallitus tapasi Ruotsissa entisen valtiovarainministerin ja puolueen yhden kärkivaikuttajan Pär Nuderin. Ruotsin demareiden vaalitappiossa on paljon yhteistä meidän tilanteemme kanssa ja siksi Nuderin jäsentelyn voi ottaa suoraan meidänkin käyttöömme. Hän luetteli viisi tekijää, jotka tarvitaan demareiden politiikan parantamiseksi.

1. Meidän pitää ymmärtää ihmisiä ja osata kuunnella heidän tarpeitaan aiempaa paremmin. Omin sanoin sanottuna meillä pitää olla paremmat tuntosarvet siihen todellisuuteen, missä erilaiset ihmiset elävät.

2. Meidän pitää osata analysoida yhteiskunnan kehitystä. Eli ymmärtää, mitkä asiat vaikuttavat mihinkin.

3. Meille pitää olla selvillä, mitkä ovat arvostuksemme. Toisin sanoen minkä väristen silmälasien läpi katsomme maailmaa. Mitä tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja vapaus todella meille merkitsevät. Entä mikä on ihmiskäsityksemme. Uskommeko ihmisistä ensisijassa hyvää vai epäilemmekö, että ihminen on luontaisesti paha syntisäkki.

4. Meillä pitää olla selkeä visio. Meidän pitää osata kertoa, mitkä ovat pitkän ajan tavoitteemme. Ilkka Kanerva peräsi Maanpuolustuskurssiyhdistyksen puheessaan Natosta matkaesitettä, kuin mistä tahansa seuramatkakohteesta. Mekin voisimme perätä SDP:n matkaesitettä. Millaisesta pakettimatkasta on kyse ja minne olemme menossa? Kuuhun kenties? Tavoitteet kannattaa asettaa korkealle, joten kannatan sitä.

5. Lopuksi tulevat keinot.

Nuderin mukaan olemme hyviä 2- ja 5-kohdissa. Eli olemme hyviä analysoimaan ja keksimään keinoja. Ennen keinoja ja yksityiskohtia pitää kuitenkin olla selkeä visio, joka Nuderin mukaan kaipaa tarkempaa määrittelyä. Meillä Suomessa tilanne on aika samantyyppinen. En tosin ole ihan varma, olemmeko aina kovin hyviä nykytilan analysoinnissakaan. Se liittyy ensimmäiseen kohtaan, eli kuuntelemisen taitoon.

Kuunteleminen

Kuuntelemisessa ja ihmisten ymmärtämisessä meillä on petrattavaa. Lisäisin kuuntelemiseen myös kansalaisten osallisuuden. Kun puhumme tästä asiakokonaisuudesta, puhumme itse asiassa demokratian toimivuudesta. Eli siitä, miten ihmisten ääni kanavoituu päätöksentekoon, oli kyse sitten kunnista, valtiosta tai puolueesta ja sen sisäisestä jäsendemokratiasta. Ketkä ottavat osaa ja keiden ääni kuuluu.

SDP:n jäsenten keski-ikä on yli 60-vuotta. SDP on ollut suurille ja heitä vanhemmille ikäluokille vuosikymmenten projekti, henkilökohtaisesti tärkeä ja se ”oma juttu”. Uusien pienempien ikäluokkien on ollut vaikeampi työntyä tähän jo hyvin katettuun pöytään omine ajatuksineen ja uudenlaisine ongelmineen.

Tasan 20 vuotta sitten tullessani nuorena opiskelijana puolueen jäseneksi nuorten määrää ei pidetty ongelmana, heitä oli jopa varaa vähän sysiä ja ”koulia” tai ”karaista”. Tuolloiset neli- ja viisikymppiset olivat tiiviisti mukana toiminnassa – ja ovat itse asiassa edelleen. Minun ikäryhmässäni on puolueessa suuri aukko, nuorempia on alkanut taas löytyä. Nyt nämä samat 60 ja 70-vuotiaat ovat alkaneet ihmetellä, missä kaikki nuoremmat oikein ovat.

Koska työikäiset lapsiperhevaiheen aikuiset ja nuoret ovat SDP:n toiminnassa vähemmän edustettuna, kontaktit näihin ryhmiin ovat luonnollisesti jääneet ohuiksi. Tämä näkyy suoraan myös politiikan asialistassa ja kyvyssä analysoida niitä ongelmia, joita työikäiset, lapsiperheet ja nuoret elämässään kohtaavat. Ei ole osattu kuunnella, kun ihmiset ovat viestittäneet työelämän epävarmuudesta, sen aiheuttamista henkisistä paineista ja pahoinvoinnista, joka heijastuu automaattisesti myös lapsiin. Heille on saatettu vakuutella, että kaikki on keskimäärin hyvin, koska tilastot niin sanovat. Eriarvoisuuden kasvusta kertovat tilastot on ollut pakko ottaa vähitellen vakavasti.

Analyysistä ja uusliberalismista

Oikein kukaan ei tunnusta Suomessa kannattavansa uusliberalismia. Silti monet yhteiskunnalliset muutokset ovat edenneet latuja, joiden voi katsoa olevan suorassa yhteydessä markkinaehtoisuutta ja kilpailuideologiaa korostavaan ajattelutapaan.

Jo 1980-luvun lopulla alettiin puhua suurten kertomusten lopusta. Kommunistimaiden romahtaminen synnytti uuden utopian: uskon liberaalidemokratian leviämiseen viimeisenä lopullisena hallintomuotona kaikkialle. Tähän aikaan ajoittuu myös kansainvälisten pääomaliikkeiden vapauttaminen ja se eri maissa yleistynyt käsitys, että hyvinvointivaltiokehitys on edennyt huippuunsa ja että yhteiskunnat ovat tulleet valmiiksi.

Kun tähän lisää vielä myöhemmät teknologiset kehitysharppaukset, tuotantotapojen muutokset, globalisaatiokehityksen kiihtymisen, työelämän muutokset ja ihmisten elämäntyylien muutokset, on parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut vastaava muutos, kuin teollinen vallankumous aikanaan. Tähän aikaan ajoittuu myös Suomen syvin lama sekä sen jälkeinen nousukausi ja rakennemuutos. Muutosten merkittävyyttä kuvaa se, että ydinperhemalli syntyi teollisen vallankumouksen aikoina. Nykyisessä verkostoyhteiskunnassa perhemallitkin ovat muutoksen tilassa ja voidaan jo puhua verkostoperheistä.

Jos me haluamme olla yhtä hyviä analyysissä kuin Ruotsalaiset demarit, meidän pitää osata analysoida mennyttä kahtakymmentä vuotta ja omaa suhdettamme muutoksiin. Onko julkisella omistuksella meille vielä erityinen arvo? Onko universaali hyvinvointimalli edelleen ajankohtainen? Uskommeko edelleen, että yhteiskuntaa ja markkinoita voi ohjata? Kannatammeko edelleen verotuksen tuloja tasaavaa vaikutusta, eli progressiota? Vastustammeko tuloerojen kasvua?

Vapaan ja rajoittamattoman markkinatalouden ihanuutta on tuotu nyt parinkymmenen vuoden ajan esiin nykyaikaisena ja uudistushenkisenä politiikkana. Tämä ”ajan henki” on tarttunut myös SDPssä ainakin niihin, joiden kohdalla sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä ja joiden omasta elämästä on tullut hyvin vaurasta ja turvattua. On alettu uskoa, että tämä muiden lanseeraama uudistaminen sopii myös meille. Paremman puutteessa se tuntuu fiksummalta kuin pelkän ein sanominen. Silti on oikeutettua sanoa ei silloin, kun halutaan raivata tilaa omalle ajattelulle ja omille uudistusehdotuksille.

Arvot

Nostaisin sosialidemokratian arvolitaniasta tasa-arvon ja demokratian ylitse muiden. Tasa-arvo on yksi perimmäisimmistä arvoistamme, jolle emme aseta mitään erityisiä ehtoja. Se erottaa meidät monista muista puolueista. Demokratia taas on paitsi väline, myös itseisarvo. Margaret Thatcher hahmotteli toisin. Hän sanoi, ettei mitään yhteiskuntaa ole olemassa. On vain joukko markkinoilla toimivia ostajia ja myyjiä. Minä taas olen sitä mieltä, että demokratia voi asettaa ehtoja markkinoiden toiminnalle, mutta ei koskaan päinvastoin.

Demokratiaa tarvitaan jonkun asian edistämistä varten. Demokratiaa ei ole, jos ei ole mitään päämäärää, mitä sen avulla edistetään. Tavoitteeksi ei riitä, että torjutaan joitain uhkia. Päämäärien määrittely taas tarvitsee jatkuvaa keskustelua ja vuorovaikutusta. Siteeraan Kalevi Sorsaa: ”Me emme SDP:ssä pyri yksimielisyyteen. Me päinvastoin katsomme, että vasta joutuessamme kohtaamaan vastaväitteitä, kannanotot punnitaan ja ne osoittavat painonsa”.

Puolueen uudistustyössä tarvitaan avoimia tiloja, jossa tätä keskustelua voidaan käydä. Mutta keskustelu tarvitsee myös jonkinlaista teemoittelua. Muuten se ei johda mihinkään.

Visiotyö

SDP:ssä tehtiin visiotyötä viime puoluekokouksen alla, mutta meidän tarinamme siitä, mitä Suomelle pitäisi tehdä ei ole avautunut ulkopuolisille. Meille on käynyt vähän niin kuin evankelisluterilaisella kirkolle. Hyvä aate, pohjimmiltaan, mutta toteutus ontuu eikä sytytä laajempia ihmisryhmiä.

Minun haavekuvani

Omassa visioinnissani näen Suomen vuonna 2037 maana, joka kantaa globaalia vastuuta edelläkävijöiden joukossa. Olemme onnistuneet yhdessä muiden maiden kanssa luomaan pelisääntöjä kansainvälisten markkinoiden toiminnalle. Sen avulla on pysäytetty sellainen taloudellinen toiminta, jossa voitot syntyivät joko ilmaston tai työntekijöiden oikeuksien kustannuksella tai ihmisoikeuksia polkemalla. Tähän on tarvittu myös kansainvälistä verotusta. Sillä on paitsi ohjattu toimintaa eettisemmille urille, myös kerätty varoja kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen.

Suomalainen yritystoiminta on menestynyt maailmalla osaamiseen, luovuuteen ja sosiaalisiin innovaatioihin perustuvilla aloilla. Muotoilu, taide- ja käsityöläisalat, ohjelmistotuotanto, musiikki sekä media- ja kustannusala nousivat vahvoiksi ja kansainvälisesti menestyneiksi yritystoiminnan alueiksi. Myös ympäristöteknologiassa Suomeen syntyi valtion avustamana muutama Nokiaa-vastaava menestyvä suuryritys. Jo aikaisessa vaiheessa tajuttiin, että tuottavuuden kasvu ja yritysten lisäarvo syntyvät inhimillisen tiedon ja palveluiden avulla. Ympäristöön, ihmisiin ja hyvinvointiin panostaminen nähtiin tuloksen ja tuottavuuden olennaiseksi tekijäksi, ei sen heikentäjäksi, kuten joskus taannoin.

Työelämässä ihmisten tuhlaamiselle opittiin asettamaan rajat. Silpputöistä ja pätkätöistä päästiin eroon, kun yrityksissä huomattiin, että kun yritys sitoutuu työntekijään, myös työntekijä sitoutuu työhönsä ja tulos paranee. Työn tuottavuus jatkoi kasvuaan ja työntekijät saivat siitä osan lisääntyvän vapaa-ajan muodossa. Näin ihmiset ovat voineet hoitaa perhevastuitaan ja kouluttautua edelleen. Tämän ansiosta he ovat jaksaneet olla mukana työelämässä aiempaa paremmin. Tämä alkoi näkyä säästönä mielenterveysmenoissa ja työkyvyttömyyseläkemenoissa.

Yhteiskunnassa opittiin uusi laajempi tuottavuuskäsite. Taloudellisen tuottavuuden rinnalle nostettiin luonnonvarojen tuottavuus ja sosiaalinen tuottavuus, eli yhteiskunnallisen tuottavuuden käsite. Näin opittiin katsomaan koko palapeliä; sitä tuotosta, mitä markkinat tuottavat ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnille sekä päinvastoin. Viivan yläpuolelle merkittiin kaikki se, mitä yhteiskunta tuottaa – osaamista, terveyttä ja turvallisuutta. Viivan alapuolelle taas kaikki se, mitä tämän tuottamiseen on tarvittu: Eli paljonko on tarvittu rahaa palveluiden ja sosiaaliturvan aikaansaamiseen ja paljonko on maksettu erilaisia seuraushaittoja.

Suomalaiset kuluttajat valveutuivat ja alkoivat peräänkuuluttaa eettistä ja vastuullista tuotantoa. Monet edelläkävijäyritykset ymmärsivät, että vastuullisesta yritystoiminnasta he saavat markkinaetua ja he näkivät mm. yrityksen veronmaksuvelvollisuuden kunnia-asiakseen ja yhdeksi yhteiskuntavastuun kantamisen muodoksi. Muut yritykset seurasivat perässä. Osuustoiminta nousi yhtenä yritystoiminnan muotona uuteen kukoistukseen. Osuuskunnat omistavat niiden jäsenet, eli kuluttajat eikä osuuskunnassa asiakkaiden rahat valu kasvottomille osakesijoittajille, vaan osuuskunnan toiminnan kehittämiseen. Tämä yritysmuoto tarjosi kuluttajille eettisen vaihtoehdon, jossa he voivat itse myös vaikuttaa liiketoiminnan ohjaamiseen.

Sukupuolten välinen tasa-arvo eteni samalla, kun opittiin näkemään sellaistenkin työtehtävien arvo, joiden tulos ei ollut ennen markkinoilla heti ulosmitattavissa. Näitä tehtäviä olivat oikeastaan kaikki ne tehtävät, joita valtio ja kunnat toteuttivat. Myös monenlaisten palveluiden arvostus nousi, mutta vasta sen jälkeen, kun naisvaltaisilla aloilla toteutettiin mittava koko maan seisauttanut lakko. Palkkojen jälkeenjääneisyys kurottiin umpeen ja segregaatio alkoi heti purkautua. Myös isien liikehdintä ja aktiivisempi perhevapaiden käyttö vaikutti samaan suuntaan.

SDP:stä tuli suomen johtava puolue, joka veti puoleensa ajattelevaa fiksua väkeä, jolla on korkea sosiaalinen omatunto ja sydän paikallaan. Puolue vetosi myös nuoriin ja ihan tavallisiin duunareihin. Maahanmuuttajaväestömme oli kasvanut ja SDP:stä tuli myös heidän äänitorvensa. Puolue oli kuin suuri kansalaisjärjestö, joka piti sisällään lukuisia pienempiä yhden- tai monen asian liikkeitä ja projekteja. Niiden avulla puolueen toiminta oli vireää ja keräsi mukaan sellaisia ihmisiä, joilla oli aito innostus asioiden kehittämiseen ja uudistamiseen.

Myös suoran demokratian keinot ja erityiset kansalaispaneelit olivat käytössä kuntatason päätöksenteossa. Ne tukivat puolueen ja vaaleilla valittujen edustajien toimintaa ja lisäsivät kansalaisten kiinnostusta ja vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin.


Uudistusliike

Tämän vision tavoitetilaan pääseminen voi vaikuttaa matkalta kuuhun – tai marssiin. Mutta tarvitsemme edelleen utopioita ja kunnianhimoisia tavoitteita. Politiikka on mahdollisuuksien taidetta. Mahdottoman toteuttamiseen tarvitaan politiikkaa. Mahdollinen toteutuu muutenkin."

3 kommenttia:

  1. No nytpä huomasin, mistä oli kyse tuossa tuohtumuksessa Hämeenlinnan tilaisuutta kohtaan kun luin eilisen Demarin.

    Eli siis puhua saisi vain puolueorganisaation sääntömääräisisssä kokouksissa. Ja puolueen politiikkaa ei saa kyseenalaistaa vaan pitää keskittyä porvarihallitukselle räksyttämiseen. Itse olen päivä päivältä tyyväisempi siihen, kun jättäydyin jokunen vuosi sitten pois espolaisesta sd.järjestötoiminnasta.

    VastaaPoista
  2. Hämeenlinnan tilaisuutta on arvostelut myös arvovaltaisilta tahoilta ja osittain virheellisinkin perustein. Siksi minua paikallaolleena on hieman siepannut esitetty kritiikki. Kritiikki paljastaa tutun tosiasian, joka tulee nyt esiin aiempaa avoimemmin ja selvemmin; meillä on kansanliikedemareita ja järjestelmädemareita. Tämä asennoitumisero koskee menettelytapoja, ei välttämättä ollenkaan asiakysymyksiä (niissä on sitten omat vivahde-eronsa).

    Jakava tekijä on käsitys siitä, kuinka ja missä saa keskustella. Oma käsitykseni on, että jos haluamme olla kansanliike, keskustelun aikaa ja paikkaa ei pysty ylhäältäpäin sääntelemään. Eikä pidäkään, jos uskoo argumenttiensa voimaan ja siihen, että pystyy niitä keskustelussa puolustamaan. Jos tätä uskoa ei ole, on pakko kahlita ja kangistaa toimintaa erilaisiin kaavoihin. Myös se, että keskustelua pitäisi käydä jossain julkisuudelta piilossa on kohtuuton vaatimus. Missä ne sellaiset salaiset kokoukset oikein ovat ja keitä sellaisiin tilaisuuksiin pääsee?

    Julkisuus on nykyään enemmän tai vähemmän läsnä kaikkialla ja siksi tämä vaatimus on sama kuin ettei saa keskustella. Tai sitten "keskustelu" tapahtuu jossain kabineteissa, joihin kaikilla ei ole pääsyä. Jälleen suljettua ja sisäänpäinlämpiävää ajattelua, jota en kannata. Kyse on siis myös jäsendemokratiasta.

    Joku sukupolvikysymyskin tässä on taustalla. Puoluehajaannuksen aikana eläneet (itse en ollut silloin edes syntynyt niinkuin et sinäkään) ovat oppineet yhdenmukaisuuden paineen niin vahvana, että yhtenäisyyttä tavoitellaan vaikka sitten väkisin. Ja se tapahtuu luovien uusien ideoiden kustannuksella. Meillä keskinkertaisuus ja lojaalisuus menee aina edelläkävijyyden, uusien vaihtoehtojen ja omaperäisyyden edelle. Siitä ei voi seurata kuin hidasta näivettymistä aatteen kehittämisen saralla.

    Väittäisin, että me nuoremmat arvostamme itsenäisyyttä ja vapautta ajatella itse omilla avoillamme hyvin korkealle. Osittain kyse on siitä, että olemme siirtyneet massojen yhteiskunnasta pirstaleisempaan ja yksilöllisempään yhteiskuntaan niin hyvässä kuin pahassakin. Vapautta ajatella ja tehdä omia valintoja pidän kyllä vain hyvänä asiana. Ei siis ihme, miksi niin monet ovat äänestäneet jaloillaan.

    Puolue hajaantuu hitaan näivettymisen kautta sellaisiin puheenvuoroihin, jota tarkoitit Uutispäivä Demarissa nähneesi.

    Sitäpaitsi, tilaisuus oli Hämeenlinnan sosialidemokraattien, SONKin ja Demarinuorten järjestämä. Eli kyseessä oli sittenkin aika virallisia muotoja noudattanut tapa kokoontua. Kyse oli (kritiikissä) loppujen lopuksi siitä, että keskustella saa, kunhan ns. väärät tyypit pysyvät hiljaa nurkassa.

    VastaaPoista
  3. Hyvin kirjoitettu. Minusta SDP:n pitää käydä oma linjanmäärittelynsä - oli se kuinka tuskallista tahansa - ennen kuin se edes voi uskottavasti haastaa istuvaa hallitusta.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.