perjantaina, marraskuuta 30, 2007

Sairas hullu maailma


Kumpi on sairas? Hullu maailma, vai ihminen, joka sairastuu hullusta maailmasta? Tätä kysyttiin eilisessä työelämää ja jaksamista käsitelleessä valtuustoryhmämme yleisötilaisuudessa, jossa puhujina olivat tutkija Juha Siltala ja johtaja Outi Ruishalme Suomen mielenterveysseurasta.

Siis onko työelämä huonontunut?

Miksi tuottavuuden kasvu ei tuota väljempää elämää työntekijöille?

Miksi mielenterveyden ongelmat ovat yleisin työkyvyttömyyden syy tänä päivänä?

Miksi talouden kasvu ei kanavoidu hyvinvoinniksi?

Miksi tuntuu, ettei työntekijöillä jää aikaa ja energiaa työn lisäksi muuhun?

Näihin kysymyksiin haimme eilen vastauksia. Juha Siltalan mukaan työn hintaa on halvennettu. Vähemmistä työntekijöistä revitään enemmän irti.

Akavalaiset, asiantuntijat ja ylemmät toimihenkilöt kuuluvat ydintyövoimaan. Heidän kohdallaan ei lasketa työaikaa. Palkkaa on, mutta ei aikaa nauttia siitä. Juha Siltala kysyi, mitä hyötyä on Artekin sohvakalustosta, jos siinä ei ole aikaa koskaan istua?
Ydintyövoimaa on liian vähän. Tehostettu pääoma ei halua olla kiinni laitteissa, seinissä eikä muissakaan kiinteissä kuluissa.

Työmarkkinoilla kateeraminen ja kaitseminen hoidetaan ulkopuolisten toimesta. Samaan ryhmään kuuluvat kutsuttaessa töihin tulevat, vuokratyöntekijät ja pakkoyrittäjät.

Siltalan mukaan työelämä oli ennen solidaarista. Työskenneltiin samassa talossa, nyt kukin itsekseen ja erikseen eri sopimuksilla. Työelämässä ei tunneta joukkovoimaa, vaan päällimmäinen tunne on riittämättömyys. Eri tutkimusten mukaan suurta osaa työntekijöistä hallitsee pelko siitä, että tulee äänestetyksi ulos.

Työelämän yleisin tunne on riittämättömyyden kokemus. Masennus ja uupumus ovat tämän tunteen luonnollisia seurauksia. Ihmisten jaksaminen on riippuvainen siitä, että he kokevat voivansa vaikuttaa ja saada aikaan.

Nyt vaihtosuhde työmarkkinoilla on epäreilu. Antamisen ja saamisen tasapaino on järkkynyt.

Työssä voi olla kovaa ja ruuhkahuippuja, mutta ei jatkuvasti. Nyt kuitenkin tahti on sellainen, että aina pitää pyrkiä parempaan eikä voi herpaantua hetkeksikään. Kukaan ei riitä.

Tästä seuraa, että masennus on niin yleistä. Vaihtosuhde on epäreilu ja syntyy ristiriita oman minän kanssa; en pysty tekemään kunnolla. Stressihormonien erittyessä elimistö on jatkuvassa hälytystilassa. Tämä haittaa aivojen toimintaa ja ihminen menettää joustavuuttaan. Elimistö lyö lamaan eikä pysty toimimaan.

Ponnistelulla ja palkinnolla pitäisi olla järkevä suhde. Jos näin ei ole, tästä seuraa elämänhallinnan menetys.

Politiikassa tämä ajattelutapa näkyy siinä, että ei ole vaihtoehtoja. Pitää vain olla ja sopeutua. Ei synny joukkovoimaa ja ihmisten välistä solidaarisuutta. On vain luusereita ja vinnereitä.

Yhdysvalloissa sota köyhyyttä vastaan on kääntynyt sodaksi köyhiä vastaan.

Ihmisen itsetunto on Siltalan mukaan eräänlainen hylkäämismittari. Se määrittää, mikä asema ihmisellä on sosiaalisesti. Tänä aikana itsetunto on vaakalaudalla kaikilla.

Onni taas määrittyy taloudellisessa mielessä vertailussa. Siltala kysyi kumpi haluaisit olla: suuri sammakko pienessä lammikossa vai vähän isompi sammakko suuressa lammikossa?

Ihminen hakee Siltalan mukaan tasapainotilaa - että olisi tyytyväinen edes itseensä. Nyt kukaan ei voi olla kunnolla tyytyväinen. Vallitsee rakenteellinen tyytymättömyys.

Vanhempien on vaikeampi olla vanhempia lapsilleen. Vanhempi ei voi olla "leppoisa", kun on hätä itsestä.

Siltalan mielestä nykykapitalismi on hakenut tuotantoteoja väärästä päästä. Varoja pitäisi Siltalan mukaan siirtää arviointiteollisesta kompleksista hoitajille, opettajille ja poliiseille. Siis konsulteilta ja laatupäälliköiltä tekijöille.

Iso-Britanniassa sotilaskeynesiläisyys on korvannut hoitamisen. Ja se maksaa.

Tässä ajattelussa julkisen sektorin koko nähdään ongelmaksi. Siltala hauskuutti vertauksella, jossa julkisen sektorin työntekijänainen on kuin vampyyri, joka iskee hampaansa nokialaisen elättäjäinsinöörin kaulaan ja imee hänestä elinvoimaa. Onko näin?

Siltala puuttui toimihenkilöiden individualismiin. Ihmiset kilvoittelevat yksin. On harrastettu hajota ja hallitse-politiikkaa pienillä eroilla. Parempia tuloksia saisi, jos hoitoalat, päivähoitoala ja opettajat menisivät yhteislakkoon.

Siltala kommentoi myös eri tieteenalojen painoarvoa. Uusliberalismin periaatteita kyseenalaistava tutkimus leimataan pelkäksi mielipiteeksi, muu on oikeaa tiedettä. Uusliberalismi on Siltalan mukaan historiallinen voimasuhde. Se on lyhyen perspektiivin suunnitelma, joka voi luhistua yhtä nopeasti kuin Neuvostoliitto aikanaan.

Suomen Mielenterveysseuran johtaja Outi Ruishalme viittasi sosiaali- ja terveysministeriön selvitykseen, jonka mukaan masennus ei ole varsinaisesti lisääntynyt, mutta työelämässä ei ole mahdollista tulla toimeen alentuneella työkyvyllä.

Illuusio siitä, että ihminen on kaikkivoipa, on vaarallinen. Ruishalmeen mielestä meidän pitäisi hyväksyä ihminen rajallisena olentona.

Joulukuun 12. päivä jatketaan julkisen sektorin työn arvostuksesta, palkoista, pätkätöistä ja tasa-arvosta. Puhujana on JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori ja paikkana on Cafe Escafe Heikintorilla Tapiolassa. Tervetuloa.

**

Olin tänään ehkä Suomen tylsimmässä kokouksessa (=en viitsi sanoa missä) ja jouduin kärvistelemään siellä vaivaisessa varajäsenen roolissa. Kokous oli niin kuolettavan tylsä, että kotimatkalla olo oli huojentunut, iloinen ja kepeä. Todellista shokkiterapiaa. Ja sain siellä muuten kirjoitettua em. jutun.

tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Erilaisista piireistä


Olin viime lauantaina Hämeen piirin syyskokouksessa Riihimäellä. Kuka muuten keksi sanan piirikokous? Sana kuulostaa yhtä luotaantyöntävältä kuin piirimyyjä, josta tehty laulu soi päässäni matkatessani autolla kokouspaikalle. Puoluehallituksen jäsenen tehtäviin kuuluu puheenvuoron pitäminen näissä maan eri kolkissa pidettävissä piirikokouksissa. Ja tätä kaupparatsutoimintaa olen harrastanut jo vuodesta 1999.

Keskustelimme Riihimäellä hallituksen edesottamuksista, oppositiopolitiikasta, Tehyn lakon jälkimainingeista ja puolueen uudistamisesta. Kerroin puoluekokousvalmisteluista ja viidestä tätä varten perustetusta työryhmästä. Yksi niistä keskittyy onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Olen kyseisen työryhmän jäsen. Tässä pieni pätkä puheenvuorostani:

”Työväenliikkeen alkuperäisenä tavoitteena on ollut antaa ääni kaikille kansalaisille ja saada heidät osallisiksi ja mukaan. Meidän tehtävänämme on huolehtia siitä, että kaikki kansalaiset voivat osallistua sekä tulla kuulluksi ja nähdyksi yhteiskunnassa. Samaan sarjaan kuuluu se, että kaikkia tarvitaan ja kaikkien pitää saada kokea olevansa tärkeitä toisille. Tähän liittyy myös sosiaalinen pääoma, luottamus ja luovuus.

Tällä hetkellä SDP on valitettavan epäluova puolue. Innovatiiviset ja idearikkaat ihmiset etsiytyvät sinne, missä ajatukset saavat virrata vapaasti ja missä uudenlaiset ajatukset saavat vastakaikua. Meillä SDP:ssä ei valitettavasti ole näin. Siksi meidän olisi palautettava oma kansanliikeluonne aidosti ja avattava puoluetta muuhun yhteiskuntaan.

Tähän kuuluu se, että sallimme moniäänisen keskustelun, jossa paras argumentti voittaa - ilman teilauksen pelkoa. Kun keskusteluilmapiiri on mahdollisimman avoin, syntyy rohkeutta avata ikkunat myös uudelle. Ja ennenkuin voi syntyä uutta, pitää voida käydä kriittisesti läpi myös vanhaa. Sille ei voi mitään, että niin kauan kuin on tarvetta tämäntyyppiselle keskustelulle, sitäkin pitää voida käydä – edes jossakin.

Tähän mennessä olemme olleet liian varovaisia. Hallitusvastuussa ollessamme on ollut pakko punnita kaikkia sanomisia ja tekemisiä, jolloin ei ole uskallettu heittäytyä kovin innovatiivisiin ja visionäärisiin pohdintoihin. Haluaisin, että SDP:stä tulisi aidosti luova tulevaisuuspuolue.”


Takaisintulomatkalla pysähdyin Keimolan Nesteelle tankkaamaan ja olin suorittaa rikoksen. Siis tankkasin ja menin maksamaan, mutta lompakko oli jäänyt kotiin. Ei auttanut muu kuin selitellä ja ajaa kotiin rahanhakuun Espooseen ja sitten takaisin maksamaan. Klaukkalan kautta tien oikealle puolelle kiertäen. Tulipahan ohennettua kunnolla ilmakehää.

**

Ja loppuun vähän äidin ylpeilyä: Elsa (10v) kirjoitti tänään vihkoonsa valtavan määrän hassuja ja kummallisia joulurunoja. Lisäksi hän harjoittelee hip hop-esitystä tanssikoulun joulunäytökseen ja järjesti kaverinsa kanssa omatoimiset pikkujoulut askarteluineen. Ekaluokkalainen Leo (7v) taas sai viime viikolla oman kirjastokortin ja luki saman tien kokonaisen kirjan. Simo (5v) taas on virtuoosimainen dinosaurustietäjä ja piirtäjä, josta ei tule isona poliisia eikä palomiestä, vaan maitotyyny*.

Ja vielä yksi: Elsa ja Leo ovat tehneet älyvapaan laulun, jossa lauletaan SDP:stä, Kokoomuksesta, Keskustasta ja perunalastuista (!?).

*) valkoinen puhkikulunut tyyny, joka on Simon elämän tukipilari

**

Jälkimmäinen kuva maanantaiselta juoksulenkiltäni. Kuvassa siis Kallvikin ranta Espoossa ja harvinaisen ihana matalalta paistava auringon valo.

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Iloista filosofiaa


Nämä marraskuisen hämärät päivät kuuluisi hiippailla läpi kuin villasukissa. Stressi sekä ärsyttävät asiat ja ihmiset pitäisi eliminoida - tai heidän kohtaamisensa. Tänään oli sellainen olo, että kaipaan jotain piristävää ajateltavaa. Minulla oli aamupäivällä aikaa ja päätin ryhtyä lukemaan jotain kirjaa. Oikein mikään ei tuntunut sopivalta. Lopulta kirjahyllystäni osui käsiini kiinalaisen filosofi Lin Jutangin kirja Maallinen onni (The Importance of living).

Kirja on ilmestynyt englanniksi vuonna 1937 ja se on käännetty ensimmäisen kerran Suomeksi vuonna 1948. Kirjoittaja on kiinalaissyntyinen, mutta asui New Yorkissa. Kirja oli ihanan höppänää pohdintaa. Maakuntaparlamentti Silja Symphonyllä jäi tämän kirjan jalkoihin. Melkein unohdin mennä sinne, mutta menin kuitenkin - tosin vain pariksi tunniksi käymään.

Tässä Lin Jutangin kirjan hajanaisia paloja:

Ihminen on siis utelias, uneksiva, huumorintajuinen ja oikullinen eläin.

Lyhyesti sanoen: minä pidän ihmistä arvokkaana sen vuoksi, että hän on maailman suurin veijari.

Nykyaikana, jolloin demokraattinen ja yksilöllinen vapaus on monella tavoin uhattuna, voi ainoastaan kulkuri ja kulkurihenki pelastaa meidät hukkumasta numeroituina yksikköinä kurinalaisten, tottelevaisten, osastoihin jaettujen ja univormuihin puettujen kulien laumaan. Kulkuri on viimeinen ja pelottavin diktaattorin vihollinen.

Ihmisen kulkuriominaisuudet ovat loppujen lopuksi hänen kaikkein lupaavimpia ominaisuuksiaan.

Todellisuudentaju – unelmat = eläimellinen olotila
Todellisuudentaju + unelmat = sydänkipu (jota tavallisesti nimitetään idealismiksi)
Todellisuudentaju + huumori = realismi (myös konservatismiksi nimitetty)
Unelmat – huumori = fanatismi
Unelmat + huumori = mielikuvitus
Todellisuudentaju + unelmat + huumori = viisaus

Olen aina pitänyt simpanssia filosofina, koska tyytymättömyys ja ajattelukyky kuuluvat yhteen. Sen kasvoissa on jotakin, mikä panee uskomaan, että se ajattelee.

Lähetetäänpä esimerkiksi viisi tai kuusi maailman parasta humoristia kansainväliseen konferenssiin päättämään asioista diktaattorin valtuuksin, ja he pelastavat maailman.

Meidän uppiniskaisuutemme on sivistyksen ainoa toivo. Mehän polveudumme apinoista emmekä lehmistä ja olemme siis parempia ja jalompia apinoita, jos pysymme uppiniskaisina.

Diktaattorit ja lehmät sopivat hyvin yhteen, mutta diktaattorit ja apinat eivät.

Jos kykenemättömien kansalaisten sterilisaatio katsotaan välttämättömäksi valtion olemassaololle, on aloitettava moraalisesti tunteettomista, esteettisesti ummehtuneista, kovasydämisistä, häikäilemättömistä menestyksen tavoittelijoista, järkähtämättömän päättäväisistä tyypeistä ja kaikista niistä, jotka ovat kadottaneet kykynsä nähdä elämässä mitään hauskaa – eikä mielisairaita ja keuhkotautisia. Minusta näet tuntuu siltä, että vaikka intohimo ja tunne voivat johtaa meidät tekemään hulluja ja hätiköityjä päätöksiä, ei sellaista ihmistä, jolta ne puuttuvat, voida pitää muuna kuin ihmisen irvikuvana.

Mutta elämä on kovaa, ja lämmin-, jalo- ja herkkäluonteinen ihminen joutuu helposti viekkaampien lähimmäistensä jalkoihin.


**

Tässä muuten linkki Paola Suhosen ja minun haastatteluuni (Radio Nova/Helmi).

sunnuntaina, marraskuuta 18, 2007

Rahaa ja terapiaa


Rahan jakaminen on kivaa. Varsinkin kun saa jakaa muiden rahoja.

Vietin koko viime viikon Espoon valtuustoryhmien välisissä talousarvioneuvotteluissa. Perjantaina kahdeksalta illalla saimme sopimuksen aikaan. Neuvottelutulos nostaa kaupunginjohtajan vuoden 2008 budjettiesityksen käyttötalouden loppusummaa 2,6 miljoonalla eurolla.

Saimme lisäresursseja perhe- ja sosiaalipalveluihin. Perheohjaajia ja perhetyöntekijöitä tarvitaan lisää. Kyse on mm. lapsiperheiden kotiavusta, jota voivat saada nyt myös muutkin kuin aivan äärimmäiset sosiaalitapaukset. Apua saa esimerkiksi silloin, kun vastasyntyneen äiti kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Sivistystoimeen lisättiin 0,9 miljoonaa euroa. Kaikki olivat sitä mieltä, että oppilashuoltoa pitää vahvistaa lisäämällä koulupsykologien ja kuraattorien virkoja. Tuntikehystä kasvatetaan ja sitä kohdennetaan erityisesti tuki- ja jakotunteihin alakouluissa. Tavoitteena on hidastaa eritysopetuksen tarpeen kasvua.

Investointeja lisättiin 5,4 miljoonaa euroa ensi vuodelle kaupunginjohtajan esitykseen nähden. Ja niin edelleen. Saimme aika monia tavoitteitamme etenemään, mutta ei tässä näistä rahoista sen enempää.

Budjettineuvottelujen jälkeen olin huojentunut. Yksi kivi tipahti repusta, joka on niskaani heitetty. Valtuustoryhmämme saa arvioida sitä 26.11. ryhmäkokouksessa. Ryhmämme odotukset olivat niin matalalla, että uskon heidän olevan tyytyväisiä. Sekin toveri, joka taputteli minua selkään ennen neuvotteluita sanoen, ”olet kusessa”.

**

Rakkaan puolueeni vähemmän rakkaisiin piirteisiin kuuluu kaikenkarvaisten päälliköiden ja päällepäsmäreiden neuvot tai suoranaiset käskyt siitä koska ja missä saa keskustella mistäkin. Nyt puoluevaltuuston kokouksessa on taas ohjeistettu, että puolueen sisäisen analyysin aika on ohi. Mitä h:::ttiä? Kalenteristako se luetaan?

Niin kauan pitää voida analysoida kun huvittaa tai v:::ttaa. Niin kai terapiassakin tehdään. Jos on käsittelemättömiä asioita, niitä pitää saada käydä läpi tai muuten ei pääse eteenpäin.

Ja rivit kuulemma pitää laittaa suoriksi. Mitkä ihmeen rivit? Ja liput korkealle, eespäin, eespäin tiellä taistojen ja niin poispäin. Nämä ohjeet sopivat työväenmuseon nostalgia-osastolle. Sen sijaan nykypäivän poliittisen toiminnan ohjenuorana käsky- ja komentolinja saa aikaan pelkästään allergiaa ja jäsenkatoa.

**

Olen kirjannut uniani muistiin jo pidemmän aikaa. Näin jokin aika sitten unta Sauli Niinistöstä. Niinistö-uni liittyi siihen, että olin jokin aika sitten eduskunnassa ja Niinistö tuli samaan kahvilapöytään istumaan.

Yritän aina painaa mieleen unen tunnelman. Niistä saa irti hyvin tarkkoja yksityiskohtia, kuten värejä sekä asioita ja esineitä, jotka ovat unikohtausten lavasteina. Jos kirjoittaisin joskus romaanin, saisin siihen monia absurdeja yksityiskohtia omasta unipäiväkirjastani.

Viimeisen puolen vuoden aikana aika monissa unissa on esiintynyt entisiä eduskuntakollegoita. Olen tavannut ainakin Pia Viitasen valitsemassa linnanjuhlapukua, Säde Tahvanaisen Satu Taiveahon vanhassa mekossa, Susanna Huovisen sekä Marja Tiuran ja Kirsi Ojansuun kauppakeskuksessa.

Lisäksi olen tavannut joukon kasvottomia kollegoita etsimässä ulospääsyä hotellista, joka olikin Ruotsin laiva sekä joutunut yksin väärään laivaan, joka päätyi Tallinnaan, jossa käsilaukkuni ja koko maallinen omaisuuteni katosi. Olen toiminut myös matkaoppaana Naantalin Kultarannassa, jossa bussilastillinen huumehörhöjä käyttäytyi uhkaavasti.

Olen unissani käynyt selvästi läpi eduskunnanjälkeistä elämänmuutostani, joka on liittynyt oman arkisen työyhteisön muutokseen. Niinistö-uni oli jatkumoa tälle, mutta olen jo päässyt jo muihin aiheisiin. Niinistö ei edes ollut unessa omana itsenään, vaan hän edusti jotain ihan muuta henkilöä, jonka kanssa keskustelin kaikenlaista syvällistä (?!).

Siinä ei ollut mitään kovin syvällistä, että löysin itseni viime viikolla höpisemässä itsenäisyyspäivästä, linnan juhlista ja juhlapuvuista. Vaikka vannotin itselleni taannoin, ettei enää näitä juttuja, suostuin kuitenkin Radio Novan haastateltavaksi, vaikken enää edes mene linnan juhliin. Kekkaloin vieläpä Paola Suhosen viime vuotinen mekko päällä, joka on minun suosikkikaapuni. Kuva tulee MTV:n Helmen nettisivuille ja juttu Radio Novasta Paola Suhosen haastattelun jälkeen joskus ensi viikolla (siis ei nyt alkavalla, vaan sen jälkeen).

**

Kuva New Yorkin modernin taiteen museosta. Kuvassa 1920-luvun teksiilitehdas Pietarista ja edustaa modernia neuvostoarkkitehtuuria.

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007

Jotain kohtuutta


”Sanotaan, että kiittämättömyys on maailman palkka. Näinhän se usein on, mutta rikon tuota sääntöä tietoisesti ja haluan kiittää Sinua vilpittömästi valtavasta avusta. En usko, että muistat koko tapausta enää, mutta olit n. 10v. sitten työssä Sosiaali- ja terveysministeriössä. ------Olit ensimmäinen virkailija joka oivalsi, mistä asiassa oli kysymys oikeasti ja ensimmäinen, joka huomasi, että eläkeyhtiön asiassa antamat lausunnot olivat ristiriidassa keskenään. Lopulta asia ratkesi ilmeisesti niin, että Sinä laadit varsin tiukkasävyisen lausunnon asiasta. Tämän lausunnon pohjalta eläkeyhtiön oli pakko perääntyä vaatimuksissaan ja minun taloudellinen asemani ei romahtanut. Ennen kaikkea säilytin mielenterveyteni, ainakin jossain määrin sen mitä siitä oli jäljellä. Siis olen erittäin kiitollinen Sinulta saamastani avusta! Kiitos! Äläkä nyt vaan vastaa, että "minähän vaan virkanaisena tein velvollisuuteni". Asiaan oli sotkeentunut jo niin monta virkailijaa eri instansseissa, että en voinut mitenkään olla huomaamatta sitä, että olit ainoa, joka suhtautui asiaan vakavasti.”

Tässä pieni otos kiitoksesta, joka sain juuri sähköpostiini kymmenen vuoden takaisesta asiasta. Muistan tapauksen. Se oli valtava asiakirjanippu, jossa oli kyse tavallisen kansalaisen saamasta kohtelusta ja kohtuudesta. Jotain olen siis tehnyt oikein.

Sain myös toisen palautteen, josta pieni pätkä tässä:

”Osallistuin viime lauantain seminaariin Hämeenlinnassa. Viikon mittaan olen lukenut kotisivuillasi olevia juttuja. Haluaisin kiittää sekä niistä että lauantain puheestasi, joista löydän paljon omia ajatuksia, arvoja ja näkemyksiä. Olet nähdäkseni erittäin oikeassa siinä, että sinun edustamasi profiili, ajattelutapa jne ei ole päässyt demarien keskuudessa kunnolla esiin ainakaan täällä pk-seudulla.”

Kiitoksia ei juuri koskaan saa liikaa, eli näillä elää taas jonkun aikaa.

**

Jätin eilen Suomen Kuluttajaliiton puheenjohtajan tehtävät kahden kauden, eli kuuden vuoden jälkeen. Alku ei ollut kovin helppo. Oli monenlaista ristivetoa, jonka keskelle tietämättäni jouduin. Onneksi tilanne on parantunut vuosi vuodelta ja nyt meillä on ollut hyvä henki ja aikaa ideoida uutta. Viime vuonna eduskunnassa tekemäni talousarvioaloitteen kautta saimme liiton määrärahoihin merkittävän parannuksen tälle vuodelle. Tämän rahan avulla saimme oman lempilapseni, eli eettisen kuluttamisen projektin käyntiin ja siihen uuden työntekijän.

Muutenkin erilaisten uusien projektien kautta Kuluttajaliittoon on saatu palkattua uutta nuorta ja osaavaa henkilökuntaa. Uusi lakimies, terveyskysymyksiin erikoistunut aiheesta väitellyt tohtori, elintarvikeasiantuntija ja niin edelleen. Suomen Kuluttajaliiton visuaalinen ilme ja kotisivut on uudistettu, lehti on uusittu ja eettisen kuluttamisen tietokanta avattu internettiin viime perjantaina. Olen kai vähän hullu, kun jätän liiton tässä tilanteessa. Nythän olisi voinut alkaa nauttia työn hedelmistä ja alkaa paistatella julkisuudessa. Ja olen edelleen hyvin innoistunut kuluttajakysymyksistä.

Mutta toisaalta liiton kehtaa nyt jättää uusiin käsiin ja minä haluan tehdä taas jotain uutta. Rivijäsenenä jatkan edelleen. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kansaedustaja Krista Kiuru (sd) Porista. Onnittelut hänelle!

**

Perjantaina Kuluttajaliitolla oli eettistä kuluttamista käsitellyt seminaari ja olin todella ylpeä siitä, kuinka hyvän seminaarin työntekijämme olivat saaneet aikaan. Yhä useampi kuluttaja haluaa tehdä valintoja, jotka ovat kestäviä myös globaalista oikeudenmukaisuusnäkökulmasta. Eettisyys on kuitenkin vielä aika epämääräinen ja monipiippuinen käsite. Kimmo Sasin puheet eettisistä aseista hymyilyttävät. Jotenkin kornia on myös puhua siitä, kuinka hyvän elämän broileri omalla ruokalautasella on elänyt. Mutta mieluummin hyvän kuin huonon eikä lihaa tarvitse syödä ollenkaan tai ei ainakaan kovin paljon.

Harva haluaa tietoisesti tukea lapsityövoimaa hyväksikäyttävää yritystoimintaa tai liiketoimintaa, joka repii hyötynsä muuten työntekijöiden oikeuksia polkemalla. Myöskään se ei tunnu eettisesti oikealta, että tuotteen kaunis ulkokuori ja liikevoitto on saavutettu tuhoamalla ympäristöä.

Kuluttajilla ei ole tietoa läheskään aina tarpeeksi. Tuotteet koostuvat niin monen alihankintaketjun eri osasista, että alkuperän ja valmistustavan selvittäminen on vaikeaa. Mutta mitä useammin kuluttajat tietoa vaativat, sitä paremmin tietoa myös alkaa saamaan. Tätä kautta yritykset alkavat myös huomaamaan, että yhteiskuntavastuun kantaminen on kannattavaa liiketoimintaa ja että asiakkaat arvostavat sitä. Ei vain kilven kiillottamiseksi, vaan siksi, että se on oikein.

Viimekädessä eettisen kuluttamisen kysymykset kietoutuvat kuluttamiseen ylipäänsä? Millaiset ovat kulutustottumuksemme ja millaista tuotantoa pönkitämme. Ja palvelutkin ovat kuluttamista.

Mielenkiintoista oli myös keskustelu ruuasta ja siihen liittyvistä eettisistä valinnoista. Elintarvikeasiantuntijamme Annika Marniemi toi esiin, että eettinen ruuankulutus vaatii siirtymistä fast food´sta slow food´iin. Siis pois tehotuotannosta, johon liittyy pitkät prosessoinut, pakastukset, pakkaukset, kuljetukset, suuri jätemäärä ja suuri hävikki. Slow food taas tarkoittaa lähiruokaa, luomuruokaa, vähän prosessoituja tuotteita ja ruuan kunnioitusta. Slow food on eko-gastronimista syömistä: lähiruokaa arvostuksella.

Sama koskee koko elämäntapaamme. Jos haluame kestävää hyvinvointia, se merkitsee enemmän aikaa ja laatua, vähemmän kiirettä ja sinnepäin hutilointia. Siis jotain kohtuutta.

**

Kuvassa pajutyökurssilla tekemäni ensimmäinen punontatyö.

lauantaina, marraskuuta 03, 2007

Sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus


Tänään pidettiin Hämeenlinnassa sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus-seminaari. Puhujina tulevaisuuden haasteista olivat Tarja Filatov ja Erkki Tuomioja sekä Thomas Wallgren, minä, Satu Taiveaho ja Heli Paasio.

Lopuksi keskusteltiin siitä, millainen SDP kykenee vastaamaan haasteisiin. Tästä aiheesta puhuivat Ulpu Iivari, Voima-lehden kustannuspäällikkö ja vihreiden kaupunginvaltuutettu Tuomas Rantanen sekä hämeenlinnalainen nuori kaupunginvaltuutettu Iisakki Kiemunki.

Paikalla oli paljon nuoria sekä uusia vasta puolueeseen liittyneitä demareita. Moni paikalle tullut oli kaivannut vastaavantyyppisiä tilaisuuksia ja niitä onkin syytä järjestää jatkossa lisää. Puolueen puoluekokoustyöryhmien kautta mahdollisuuksia tarjoutunee jatkossa eri teemoista. Mutta on hyvä, että kaikenlaiset demaritahot ovat aktiivisia ja ottavat osaa keskusteluihin puolueen kehittämisestä.

Tilaisuudessa nousi esiin tarve lisätä jäsenten vaikutusmahdollisuuksia. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että nyt olisi aika ottaa koeluonteisesti käyttöön avoin jäsenvaali puheenjohtajasta. Se toteutettaisiin samaan aikaan, kun puoluekokousedustajia valitaan. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että puheenjohtajakandidaattien pitäisi olla sitä ennen selvillä.

Nelosen uutiset tituleerasi juuri uutisissaan kokousta kapinakokoukseksi. Toimittaja kyseli, miksi puoluejohto puuttui. Paikalla oli kuitenkin puoluejohdosta varapuheenjohtaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tarja Filatov. Siis puolueemme toiseksi ylin pomo. Ja jos puoluehallitus lasketaan puolueen johdoksi (mitä ei kyllä nykyää tehdä) puoluehallituksesta paikalla olivat myös Heli Paasio ja minä. Eikä avoimessa kansalaisliikkeessä tarvitse kysellä lupia ylhäältäpäin, kun jäsenet haluavat keskustella. SDP ei ole armeija eikä virasto.

Tässä oma puheenvuoroni:

"Tässä seminaarissa etsitään sosialidemokratian suuntaa ja tulevaisuutta. Vanhalla puolueella on pitkä historia ja suuntaa on linjattu ennenkin. Maailma muuttuu kuitenkin jatkuvasti ja muutosta pitää ymmärtää. Puolueenkin on lunastettava paikkansa joka päivä uudelleen uusien ihmisten ja uusien tilanteiden edessä. Minulle on päivänselvää, että SDP:tä tarvitaan maailman muuttamiseen sekä uudistusten ja parannusten aikaansaamiseen.

Uudistuksia ja parannuksia, mutta mihin suuntaan? Siihen tarvitaan monipuolista keskustelua, jota ei saa kahlita. Jos haluamme oikeasti uudistua, meidän on oltava rohkeita. On uskallettava heittäytyä avoimeen ja kriitiseenkin keskusteluun. Jos kritiikin pelko saa vallan, kaikenlainen vapaa ajatustenvaihto ja kehitys pysähtyy. Se joka pelkää, on menettänyt pelin.

Puoluehallitus tapasi Ruotsissa entisen valtiovarainministerin ja puolueen yhden kärkivaikuttajan Pär Nuderin. Ruotsin demareiden vaalitappiossa on paljon yhteistä meidän tilanteemme kanssa ja siksi Nuderin jäsentelyn voi ottaa suoraan meidänkin käyttöömme. Hän luetteli viisi tekijää, jotka tarvitaan demareiden politiikan parantamiseksi.

1. Meidän pitää ymmärtää ihmisiä ja osata kuunnella heidän tarpeitaan aiempaa paremmin. Omin sanoin sanottuna meillä pitää olla paremmat tuntosarvet siihen todellisuuteen, missä erilaiset ihmiset elävät.

2. Meidän pitää osata analysoida yhteiskunnan kehitystä. Eli ymmärtää, mitkä asiat vaikuttavat mihinkin.

3. Meille pitää olla selvillä, mitkä ovat arvostuksemme. Toisin sanoen minkä väristen silmälasien läpi katsomme maailmaa. Mitä tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja vapaus todella meille merkitsevät. Entä mikä on ihmiskäsityksemme. Uskommeko ihmisistä ensisijassa hyvää vai epäilemmekö, että ihminen on luontaisesti paha syntisäkki.

4. Meillä pitää olla selkeä visio. Meidän pitää osata kertoa, mitkä ovat pitkän ajan tavoitteemme. Ilkka Kanerva peräsi Maanpuolustuskurssiyhdistyksen puheessaan Natosta matkaesitettä, kuin mistä tahansa seuramatkakohteesta. Mekin voisimme perätä SDP:n matkaesitettä. Millaisesta pakettimatkasta on kyse ja minne olemme menossa? Kuuhun kenties? Tavoitteet kannattaa asettaa korkealle, joten kannatan sitä.

5. Lopuksi tulevat keinot.

Nuderin mukaan olemme hyviä 2- ja 5-kohdissa. Eli olemme hyviä analysoimaan ja keksimään keinoja. Ennen keinoja ja yksityiskohtia pitää kuitenkin olla selkeä visio, joka Nuderin mukaan kaipaa tarkempaa määrittelyä. Meillä Suomessa tilanne on aika samantyyppinen. En tosin ole ihan varma, olemmeko aina kovin hyviä nykytilan analysoinnissakaan. Se liittyy ensimmäiseen kohtaan, eli kuuntelemisen taitoon.

Kuunteleminen

Kuuntelemisessa ja ihmisten ymmärtämisessä meillä on petrattavaa. Lisäisin kuuntelemiseen myös kansalaisten osallisuuden. Kun puhumme tästä asiakokonaisuudesta, puhumme itse asiassa demokratian toimivuudesta. Eli siitä, miten ihmisten ääni kanavoituu päätöksentekoon, oli kyse sitten kunnista, valtiosta tai puolueesta ja sen sisäisestä jäsendemokratiasta. Ketkä ottavat osaa ja keiden ääni kuuluu.

SDP:n jäsenten keski-ikä on yli 60-vuotta. SDP on ollut suurille ja heitä vanhemmille ikäluokille vuosikymmenten projekti, henkilökohtaisesti tärkeä ja se ”oma juttu”. Uusien pienempien ikäluokkien on ollut vaikeampi työntyä tähän jo hyvin katettuun pöytään omine ajatuksineen ja uudenlaisine ongelmineen.

Tasan 20 vuotta sitten tullessani nuorena opiskelijana puolueen jäseneksi nuorten määrää ei pidetty ongelmana, heitä oli jopa varaa vähän sysiä ja ”koulia” tai ”karaista”. Tuolloiset neli- ja viisikymppiset olivat tiiviisti mukana toiminnassa – ja ovat itse asiassa edelleen. Minun ikäryhmässäni on puolueessa suuri aukko, nuorempia on alkanut taas löytyä. Nyt nämä samat 60 ja 70-vuotiaat ovat alkaneet ihmetellä, missä kaikki nuoremmat oikein ovat.

Koska työikäiset lapsiperhevaiheen aikuiset ja nuoret ovat SDP:n toiminnassa vähemmän edustettuna, kontaktit näihin ryhmiin ovat luonnollisesti jääneet ohuiksi. Tämä näkyy suoraan myös politiikan asialistassa ja kyvyssä analysoida niitä ongelmia, joita työikäiset, lapsiperheet ja nuoret elämässään kohtaavat. Ei ole osattu kuunnella, kun ihmiset ovat viestittäneet työelämän epävarmuudesta, sen aiheuttamista henkisistä paineista ja pahoinvoinnista, joka heijastuu automaattisesti myös lapsiin. Heille on saatettu vakuutella, että kaikki on keskimäärin hyvin, koska tilastot niin sanovat. Eriarvoisuuden kasvusta kertovat tilastot on ollut pakko ottaa vähitellen vakavasti.

Analyysistä ja uusliberalismista

Oikein kukaan ei tunnusta Suomessa kannattavansa uusliberalismia. Silti monet yhteiskunnalliset muutokset ovat edenneet latuja, joiden voi katsoa olevan suorassa yhteydessä markkinaehtoisuutta ja kilpailuideologiaa korostavaan ajattelutapaan.

Jo 1980-luvun lopulla alettiin puhua suurten kertomusten lopusta. Kommunistimaiden romahtaminen synnytti uuden utopian: uskon liberaalidemokratian leviämiseen viimeisenä lopullisena hallintomuotona kaikkialle. Tähän aikaan ajoittuu myös kansainvälisten pääomaliikkeiden vapauttaminen ja se eri maissa yleistynyt käsitys, että hyvinvointivaltiokehitys on edennyt huippuunsa ja että yhteiskunnat ovat tulleet valmiiksi.

Kun tähän lisää vielä myöhemmät teknologiset kehitysharppaukset, tuotantotapojen muutokset, globalisaatiokehityksen kiihtymisen, työelämän muutokset ja ihmisten elämäntyylien muutokset, on parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut vastaava muutos, kuin teollinen vallankumous aikanaan. Tähän aikaan ajoittuu myös Suomen syvin lama sekä sen jälkeinen nousukausi ja rakennemuutos. Muutosten merkittävyyttä kuvaa se, että ydinperhemalli syntyi teollisen vallankumouksen aikoina. Nykyisessä verkostoyhteiskunnassa perhemallitkin ovat muutoksen tilassa ja voidaan jo puhua verkostoperheistä.

Jos me haluamme olla yhtä hyviä analyysissä kuin Ruotsalaiset demarit, meidän pitää osata analysoida mennyttä kahtakymmentä vuotta ja omaa suhdettamme muutoksiin. Onko julkisella omistuksella meille vielä erityinen arvo? Onko universaali hyvinvointimalli edelleen ajankohtainen? Uskommeko edelleen, että yhteiskuntaa ja markkinoita voi ohjata? Kannatammeko edelleen verotuksen tuloja tasaavaa vaikutusta, eli progressiota? Vastustammeko tuloerojen kasvua?

Vapaan ja rajoittamattoman markkinatalouden ihanuutta on tuotu nyt parinkymmenen vuoden ajan esiin nykyaikaisena ja uudistushenkisenä politiikkana. Tämä ”ajan henki” on tarttunut myös SDPssä ainakin niihin, joiden kohdalla sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä ja joiden omasta elämästä on tullut hyvin vaurasta ja turvattua. On alettu uskoa, että tämä muiden lanseeraama uudistaminen sopii myös meille. Paremman puutteessa se tuntuu fiksummalta kuin pelkän ein sanominen. Silti on oikeutettua sanoa ei silloin, kun halutaan raivata tilaa omalle ajattelulle ja omille uudistusehdotuksille.

Arvot

Nostaisin sosialidemokratian arvolitaniasta tasa-arvon ja demokratian ylitse muiden. Tasa-arvo on yksi perimmäisimmistä arvoistamme, jolle emme aseta mitään erityisiä ehtoja. Se erottaa meidät monista muista puolueista. Demokratia taas on paitsi väline, myös itseisarvo. Margaret Thatcher hahmotteli toisin. Hän sanoi, ettei mitään yhteiskuntaa ole olemassa. On vain joukko markkinoilla toimivia ostajia ja myyjiä. Minä taas olen sitä mieltä, että demokratia voi asettaa ehtoja markkinoiden toiminnalle, mutta ei koskaan päinvastoin.

Demokratiaa tarvitaan jonkun asian edistämistä varten. Demokratiaa ei ole, jos ei ole mitään päämäärää, mitä sen avulla edistetään. Tavoitteeksi ei riitä, että torjutaan joitain uhkia. Päämäärien määrittely taas tarvitsee jatkuvaa keskustelua ja vuorovaikutusta. Siteeraan Kalevi Sorsaa: ”Me emme SDP:ssä pyri yksimielisyyteen. Me päinvastoin katsomme, että vasta joutuessamme kohtaamaan vastaväitteitä, kannanotot punnitaan ja ne osoittavat painonsa”.

Puolueen uudistustyössä tarvitaan avoimia tiloja, jossa tätä keskustelua voidaan käydä. Mutta keskustelu tarvitsee myös jonkinlaista teemoittelua. Muuten se ei johda mihinkään.

Visiotyö

SDP:ssä tehtiin visiotyötä viime puoluekokouksen alla, mutta meidän tarinamme siitä, mitä Suomelle pitäisi tehdä ei ole avautunut ulkopuolisille. Meille on käynyt vähän niin kuin evankelisluterilaisella kirkolle. Hyvä aate, pohjimmiltaan, mutta toteutus ontuu eikä sytytä laajempia ihmisryhmiä.

Minun haavekuvani

Omassa visioinnissani näen Suomen vuonna 2037 maana, joka kantaa globaalia vastuuta edelläkävijöiden joukossa. Olemme onnistuneet yhdessä muiden maiden kanssa luomaan pelisääntöjä kansainvälisten markkinoiden toiminnalle. Sen avulla on pysäytetty sellainen taloudellinen toiminta, jossa voitot syntyivät joko ilmaston tai työntekijöiden oikeuksien kustannuksella tai ihmisoikeuksia polkemalla. Tähän on tarvittu myös kansainvälistä verotusta. Sillä on paitsi ohjattu toimintaa eettisemmille urille, myös kerätty varoja kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen.

Suomalainen yritystoiminta on menestynyt maailmalla osaamiseen, luovuuteen ja sosiaalisiin innovaatioihin perustuvilla aloilla. Muotoilu, taide- ja käsityöläisalat, ohjelmistotuotanto, musiikki sekä media- ja kustannusala nousivat vahvoiksi ja kansainvälisesti menestyneiksi yritystoiminnan alueiksi. Myös ympäristöteknologiassa Suomeen syntyi valtion avustamana muutama Nokiaa-vastaava menestyvä suuryritys. Jo aikaisessa vaiheessa tajuttiin, että tuottavuuden kasvu ja yritysten lisäarvo syntyvät inhimillisen tiedon ja palveluiden avulla. Ympäristöön, ihmisiin ja hyvinvointiin panostaminen nähtiin tuloksen ja tuottavuuden olennaiseksi tekijäksi, ei sen heikentäjäksi, kuten joskus taannoin.

Työelämässä ihmisten tuhlaamiselle opittiin asettamaan rajat. Silpputöistä ja pätkätöistä päästiin eroon, kun yrityksissä huomattiin, että kun yritys sitoutuu työntekijään, myös työntekijä sitoutuu työhönsä ja tulos paranee. Työn tuottavuus jatkoi kasvuaan ja työntekijät saivat siitä osan lisääntyvän vapaa-ajan muodossa. Näin ihmiset ovat voineet hoitaa perhevastuitaan ja kouluttautua edelleen. Tämän ansiosta he ovat jaksaneet olla mukana työelämässä aiempaa paremmin. Tämä alkoi näkyä säästönä mielenterveysmenoissa ja työkyvyttömyyseläkemenoissa.

Yhteiskunnassa opittiin uusi laajempi tuottavuuskäsite. Taloudellisen tuottavuuden rinnalle nostettiin luonnonvarojen tuottavuus ja sosiaalinen tuottavuus, eli yhteiskunnallisen tuottavuuden käsite. Näin opittiin katsomaan koko palapeliä; sitä tuotosta, mitä markkinat tuottavat ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnille sekä päinvastoin. Viivan yläpuolelle merkittiin kaikki se, mitä yhteiskunta tuottaa – osaamista, terveyttä ja turvallisuutta. Viivan alapuolelle taas kaikki se, mitä tämän tuottamiseen on tarvittu: Eli paljonko on tarvittu rahaa palveluiden ja sosiaaliturvan aikaansaamiseen ja paljonko on maksettu erilaisia seuraushaittoja.

Suomalaiset kuluttajat valveutuivat ja alkoivat peräänkuuluttaa eettistä ja vastuullista tuotantoa. Monet edelläkävijäyritykset ymmärsivät, että vastuullisesta yritystoiminnasta he saavat markkinaetua ja he näkivät mm. yrityksen veronmaksuvelvollisuuden kunnia-asiakseen ja yhdeksi yhteiskuntavastuun kantamisen muodoksi. Muut yritykset seurasivat perässä. Osuustoiminta nousi yhtenä yritystoiminnan muotona uuteen kukoistukseen. Osuuskunnat omistavat niiden jäsenet, eli kuluttajat eikä osuuskunnassa asiakkaiden rahat valu kasvottomille osakesijoittajille, vaan osuuskunnan toiminnan kehittämiseen. Tämä yritysmuoto tarjosi kuluttajille eettisen vaihtoehdon, jossa he voivat itse myös vaikuttaa liiketoiminnan ohjaamiseen.

Sukupuolten välinen tasa-arvo eteni samalla, kun opittiin näkemään sellaistenkin työtehtävien arvo, joiden tulos ei ollut ennen markkinoilla heti ulosmitattavissa. Näitä tehtäviä olivat oikeastaan kaikki ne tehtävät, joita valtio ja kunnat toteuttivat. Myös monenlaisten palveluiden arvostus nousi, mutta vasta sen jälkeen, kun naisvaltaisilla aloilla toteutettiin mittava koko maan seisauttanut lakko. Palkkojen jälkeenjääneisyys kurottiin umpeen ja segregaatio alkoi heti purkautua. Myös isien liikehdintä ja aktiivisempi perhevapaiden käyttö vaikutti samaan suuntaan.

SDP:stä tuli suomen johtava puolue, joka veti puoleensa ajattelevaa fiksua väkeä, jolla on korkea sosiaalinen omatunto ja sydän paikallaan. Puolue vetosi myös nuoriin ja ihan tavallisiin duunareihin. Maahanmuuttajaväestömme oli kasvanut ja SDP:stä tuli myös heidän äänitorvensa. Puolue oli kuin suuri kansalaisjärjestö, joka piti sisällään lukuisia pienempiä yhden- tai monen asian liikkeitä ja projekteja. Niiden avulla puolueen toiminta oli vireää ja keräsi mukaan sellaisia ihmisiä, joilla oli aito innostus asioiden kehittämiseen ja uudistamiseen.

Myös suoran demokratian keinot ja erityiset kansalaispaneelit olivat käytössä kuntatason päätöksenteossa. Ne tukivat puolueen ja vaaleilla valittujen edustajien toimintaa ja lisäsivät kansalaisten kiinnostusta ja vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin.


Uudistusliike

Tämän vision tavoitetilaan pääseminen voi vaikuttaa matkalta kuuhun – tai marssiin. Mutta tarvitsemme edelleen utopioita ja kunnianhimoisia tavoitteita. Politiikka on mahdollisuuksien taidetta. Mahdottoman toteuttamiseen tarvitaan politiikkaa. Mahdollinen toteutuu muutenkin."

torstaina, marraskuuta 01, 2007

Kontrollifriikkien puolue?


Tällainen tilaisuus olisi lauantaina Hämeenlinnassa ja olen myös siellä mukana:

Sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus
Paikka: Raatihuone, Raatihuoneenkatu 15, valtuustosali

Ohjelma:
10.00 Tervetuloa. Tarja Filatov, kansanedustaja, sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja
10.05 Suomi sosialidemokraattisena hyvinvointivaltiona - mistä, missä, minne? Erkki Tuomioja, kansanedustaja
10.20 Oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan - yhteiskuntapolitiikan tulevaisuuden haasteet
Lyhyet intropuheenvuorot:
Thomas Wallgren, filosofi
Susanna Rahkonen, puoluehallituksen jäsen
Satu Taiveaho, kansanedustaja
Heli Paasio, kansanedustaja
Keskustelua
12.30 Lounastauko
13.30 Edellisen teeman jatkoa
14.30 Tauko
15.00 Yhteiskunnallinen uudistusliike: millainen SDP kykenee vastaamaan haasteisiin?
Lyhyet intropuheenvuorot:
Ulpu Iivari, konsultti
Tuomas Rantanen, Voima-lehden kustannuspäällikkö
Iisakki Kiemunki, kaupunginvaltuutettu, toimittaja
Keskustelua
17.00 Seminaarin päätös

Järjestää SONKin ja Demarinuorten puoluekokoustyöryhmä Epämiellyttävä
totuus, Hämeenlinnan sosialidemokraatit ja TSL:n Etelä-Hämeen piiri.
Tervetuloa! Tilaisuus on avoin ja maksuton.


**

Olen aika pöyristynyt siitä, että jotkut puolueessamme ovat paheksuneet tämäntyyppisten tilaisuuksien järjestämistä. Olen myös kuullut, että keskustelua ei saisikaan käydä, vaikka päinvastoin on vakuuteltu. Tai sitä on pidetty "kiusallisena" tai "hankalana".

Puolue on vapaiden kansalaisten vapaaehtoinen kansalaisjärjestö. Siellä kuuluu keskustella ja ajatella. Jopa itsenäisesti ja avoimesti. Puolueen jäsenten avoin kansalaistoiminta ei heikennä, vaan vahvistaa puoluettamme. En voi käsittää sitä monoliittista ajattelutapaa, jossa vain muutamat henkilöt voisivat kuvitella ohjailevansa kaikenlaista puolueen sisäistä keskustelua ylhäältä käsin. Sellaiset isoveli valvoo-tyyppiset ratkaisut eivät ole toimineet missään.

Demokratian eteen on aina nähtävä vaivaa. Siteeraan blogiini jokin aika sitten saamaani kommenttia. Siinä viitataan Kalevi Sorsan sanoihin, jotka kannattaa pitää mielessä: "Me emme sosialidemokratiassa pyri yksimielisyyteen. Me päinvastoin katsomme, että vasta joutuessamme kohtaamaan vastaväitteitä kannanotot punnitaan ja ne osoittavat painonsa."

Kuinka kukaan voi pelätä keskustelua?

Kuvassa postikortti YK:sta.