keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Heja Sverige!


Katsoin viimeisen jakson neliosaisesta ruotsalaisesta sarjasta, joka kertoi nuoren ympäristöministeri Charlotte Ekebladin taivalluksesta politiikan miinakentällä. Kyse oli demarihallituksesta ja sen sisäisistä valtataisteluista. Silti sarjan nimi ”Kruunuperijätär” oli kyllä turhan mahtipontinen.

Ekebladin alku oli yhtä juhlaa. Hän oli uusine idealistisine ajatuksineen raikas tuulahdus politiikan huipulla ja hän poikkesi edukseen ministerimassasta. Mielenkiintoa lisäsi ministerin tausta; hänellä oli koti-isäaviomies ja kaksi pientä lasta. Ja lisäksi hän näytti kuvissa hyvältä. Ekebladista leivottiinkin puolueen tulevan vaalikampanjan kakkoskasvoa heti puheenjohtaja-pääministerin rinnalle. Silti omissa riveissä moni vanha kettu kiristeli hampaitaan. Ja muutama nuorempikin leijona.

Ekebladin meno aiheutti omissa riveissä suunnatonta kateutta ja ärsytystä, mutta kansa tykkäsi. Ja siinä se ongelma olikin. Ministeri oli puhdasoppinen ja intomielinen. Sekä äärimmäisen sitkeä ja idearikas. Ja mikä pahinta, hän ei mukautunut siihen rooliin, mikä nuorelle naisministereille oli varattuna. Se rooli oli tukea ja myötäillä muita, ei esittää omia mielipiteitään, vaatia mitään tai kyseenalaistaa totuttuja kuvioita.

Tunnistin tarinasta ne ristiriidat, joihin nainen törmää, kun häntä ajaa eteenpäin kova kutsumus, kunnianhimo ja halu vaikuttaa, ja kun perheessä on pienet lapset. Tässä aviomies kannustaa ja jää kotiin, mutta perhe-elämä ajautuu kriisiin. Lopulta mies on lopen uupunut ja masentunut eikä enää halua tai kykene tukemaan vaimonsa uraa. Kirkasotsainen ministeri alkaa vaikuttaa perheen näkökulmasta itsekkäältä.

Ministerin aikataulut ovat epäinhimilliset kenelle tahansa ja tässä äidin myöhäisiä kotiintuloaikoja sekä molempien vanhempien silmäpusseja katsoessa tulee mietittyä, ovatko uhraukset sen arvoisia. Tyypillistä on, että näihin punnintoihin päädytään julkisuudessa lähinnä naisten kohdalla. Äitiys on edelleen jotain erityistä. Uraisät saavat porskuttaa ilman ylimääräistä henkistä taakkaa, joka äideille isketään ylimääräisenä painona reppuun. Se tulee omasta syyllisyydestä sekä ulkopuolisten kauhistelusta koskien lasten ja puolison vointia.

Myönnän itsekin hämmästelleeni Suvi Lindenin ratkaisuja ja miettineeni, miksi ministeriys vie noin mennessään. Onko se niin tärkeää? Pitääkö ministerin tuolista pitää sormet hikisinä kiinni kuin tikkarista, jonka isot pojat meinaavat napata?

Sarjan kulissien takaiset kähminnät tuntuivat myös tutuilta. Sellaista se politiikassa on. Omat koirat purevat ja mattoa vedetään tuolin alta, mutta aina vähän salaa ja selän takana. Edessäpäin kukaan ei uskalla sanoa mitään. En siis yhtään ihmettele Lindenin oloa. Ilmapiiri voi äityä todella sairaalloiseksi, vaikka ulospäin yritetään osoittaa, että ollaan yhtä suurta perhettä.

Tässäkin Charlotte menee aina välillä ripittäytymään vihreiden kansanedustajan luo, joka tukee ja kannustaa. Omiensa joukoissa hän on kuin käärmeenpesässä. Eikä perhetilanne helpota oloa yhtään. Ei siis ole mikään ihme, miksi politiikassa idealismi ei kanna pitkälle. On sopeuduttava siihen vähän vehkeilevään tyyliin, jos meinaa pysyä pinnalla. Tai sitten on vetäydyttävä.

Charlotten tapauksessa ja muutenkin ainoa pelastus ovat kansalaiset. Yleensä kansalaisten luottamuksen saavat ihan eri tyypit kuin ne, jotka sitä luottamusta käyttävät. Ja tarkoitan siis niitä kovimpia poliittisen osto- ja myyntiliikkeen pitäjiä. Charlotte joutuu lähtemään ministerin tehtävästä skandaalin verukkeella, mutta tekee come backin vaaleissa.

**

Kävimme puoluehallituksen seminaariristeilyllä Ruotsissa. Tukholmassa tapasimme Ruotsin edellisen valtiovarainministerin Per Nuderin, jonka olen tavannut pari kertaa ennenkin. Hän on hyvin selkeäsanainen ja sympaattinen mies, joka osaa kyllä ajatella muutakin kuin budjetin loppusummaa.

Nuder puhui siitä, millaista on hyvä poliittinen johtajuus ja millainen sosialidemokraattisen puolueen pitäisi olla. Hän puhui viidestä eri dimensiosta, joiden kaikkien pitäisi olla kunnossa, jos demarit haluavat pärjätä jatkossa.

1. Poliitikkojen pitää kuunnella kansalaisia ja näyttää, että he ymmärtävät.
2. Puolueella on oltava hyvä analyysi tilanteesta. On osattava vastata kysymykseen miksi?
3. Puolueen oltava selkeä ja tunnettava, mitkä sen perusarvostukset ovat.
4. Puolueella on oltava selkeä visio. Eli mitä politiikalla tavoitellaan.
5. Puolueen on osattava vastata miten tähän päästään ja mitkä ovat keinot.

Nuderin mukaan demarit ovat hyviä kohdissa 2 ja 5. Eli osaamme analysoida ja esittää toimenpiteitä. Mutta kuuntelemisessa ja kansalaisten ymmärtämisessä on parantamisen varaa. Samoin siinä, miten toteutamme käytännön politiikassa arvojamme. Meidän visiomme on myös ollut vähän hukassa.

Nuder painotti, että ensin on oltava visio ja vasta sitten voidaan puhua keinoista ja yksityiskohdista. Olen tismalleen samaa mieltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.