lauantaina, lokakuuta 13, 2007

Atlantin taakse


Olen kohta Atlantin toisella puolella. Olen mukana YK:n yleiskokousvaltuuskunnassa ja matkustamme ensin New Yorkiin ja sitten Washingtoniin. Ensimmäinen viikko kuluu YK:n toiminnan parissa ja toisella viikolla tutustumme Washingtonissa kansainvälisiin kehitysrahoituslaitoksiin (mm. Maailmanpankki ja IMF) sekä USA:n poliittiseen järjestelmään, kongressiin, vaaleihin, joihinkin think tankkeihin jne.

Valtuuskuntaamme kuuluu yksi edustaja jokaisesta eduskuntapuolueesta ja olen siis matkalla SDP:n edustajana. Valtuuskuntaan kuuluvan Vihreiden puoluesihteerin Panu Laturin tunnen eräältä Tansanian matkalta. Muita en tunne entuudestaan kovin hyvin.

Olen viimeksi ollut Yhdysvalloissa 17-vuotiaana, kun vietin ”Amerikan serkkujen” luona Washingtonissa kuusi viikkoa. Isäni veli asuu siellä edelleen ja menemme koko delegaationa heidän luonaan käymään. Setäni on nimittäin työskennellyt Maailmanpankissa mm. sen sihteeristön johtajana ja konsultoinut eri kehitysrahoitushankkeissa ja ollut siellä myös kaupallisena neuvoksena.

Toinen serkkuni on amerikkalaistunut kokonaan ja heidän perheensä käy Suomessa joka toinen vuosi. Hänellä on 16-vuotias tyttö ja Elsan ikäinen poika (siis 10v.) ja viime kesänä vertailimme koulujärjestelmiemme eroja. Kouluun mennään meitä nuorempana ja (ainakin joissakin kouluissa) nopeat oppijat valikoidaan omaan ryhmään. Ryhmään ei kuulemma kuulu vain sosioekonomiselta asemaltaan parhaita lapsia, vaan mukaan mahtuu eritaustaisia oppilaita.

Epäilen silti, että vanhempien koulutus- ja elintaso näkyy väkisinkin valikoimassa. Se kun näkyy meillä Pisa-tutkimusten luvatussa maassakin aiempaa selvemmin ainakin jatkokoulutusvalinnoissa. Serkun poika kuitenkin voi kuulemma hyvin päästyään nopeiden oppijoiden joukkoon. Aiempi levoton käytös oli poistunut, kun hän oli saanut koulussa juuri oikeanlaista tekemistä. Ja ideahan on se, mistä meilläkin puhutaan. Tarvitaan pienempiä opetusryhmiä, jotta oppilaiden yksilölliset taipumukset ja tarpeet voidaan huomioida opetuksessa paremmin. Kunhan vain kaikki saavat laadukasta opetusta.

Aasialaiset hakkaavat Yhdysvalloissa kuulemma kaikki opintomenestyksessään. Se on seurausta siitä, että heidän vanhempansa arvostavat koulutusta hyvin korkealle, sillä koulutus on ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisille paras tapa menestyä uudessa kotimaassaan. Eli vanhempien asenteella on ainakin merkitystä. Jos se ja vain se ratkaisee, järjestelmä ei ole onnistunut.

**

Kohta pääsen virallisen matkan sivutuotteena sukuloimaan samaan paikkaan, jossa olin ensimmäisen kerran 10-vuotiaana ja viimeksi 17-vuotiaana. Amerikassa kaikki oli molempina kertoina todella ihmeellistä. TV:n kanavatarjonta, jättimäisten supermarkettien tavarataivaat sekä ruohottuneet jalkakäytävät ihmetyttivät. Ihmiset eivät kävelleet, vaan lyllersivät korkeintaan autoonsa. Luulisin, etten ole niin ihmeissäni kuin edellisillä kerroilla. Sen verran tiiviimmin nykyään voi seurata eri maiden asioita mm. netin ja television kautta.

Tästä välistä jäi yksi matkaan lähtöyritys toteutumatta syyskuun yhdennetoista päivän terrori-iskun vuoksi. Olisimme nimittäin olleet lähdössä eduskunnan lakivaliokunnan kanssa Washingtoniin vuonna 2001 heti iskua seuraavana maanantaina. Matka kuitenkin peruuntui. Ketään ei huvittanut lähteä lentelemään maahan, jonka kentät olivat erityistarkkailussa ja koko maa lähestulkoon sotatilassa.

Ainakin lentämistä koskevat turvatoimet ovat tiukentuneet pysyvästi. Mietin juuri parhaillaan, voinko ottaa kutimeni mukaan. Sen tiedän, etten voi ottaa puikkoja käsimatkatavaroihin, koska niistä saa tappavan aseen. Mutta joudunko vaikeuksiin, jos laitan ne matkatavararuumaan menevien matkatavaroiden joukkoon? Tämä kysymys pitää vielä ratkaista.

YK:n sivuilta löytyy paljon hyödyllistä tietoa ja kerron matkasta lisää myöhemmin tässä blogissa ja Facebookissa.

Kuulemiin!

**

Kuvan Dollarihymy (tai mikä lie auto) on hääauto Tukholmasta.
Kuva: Mikko Mäklin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.