tiistaina, lokakuuta 30, 2007

Espoosta pimeällä

Jos jo unissaankin klikkailee Facebookissa, on mopo karannut käsistä, ainakin hieman. Minulle kävi niin ja se johtui ehkä siitä, että laittelin kuvia ko. välineeseen vielä yömyöhällä.

Väitin eilen, että tylsistyneenä pimeyteen, menen tanssitunnille tällä viikolla vähintään joka päivä, mutta tavoite murenee kyllä käsiin jo lähtöruudussa. Myönnän, että liioittelin hieman. Pääsen tanssitunnille vasta tänään. Eiliset suunnitelmani raunioitti valtuustoryhmän kokous, jonka olin aktiivisesti työntänyt taka-alalle matkan takia. Ja olen siis ryhmän puheenjohtaja, eli tietenkin muistin kokouksen, kun vain naksautin päääni virallisvaihteen päälle.

Matkan aikana Espoon asiat eivät pyörineet mielessä (matkasta lisää alempana) ja se oli hyvää hermolepoa. Meillä on nimittäin valtavasti työtä edessä ja nyt asioiden kimppuun jaksaa taas paremmin käydä. Ja kun on oikeaa tekemistä, ei tarvitse käydä toinen toistemme kimppuun…

**

Päällimmäisenä on ensi vuoden talousarvioneuvottelut, jotka alkavat 12.11. Kaupunginjohtaja julkistaa budjettiehdotuksensa ensi maanantaina ja lauantaina 10.11. pidämme oman demareiden budjettiseminaarin, jossa kokoamme esityksiämme yhteen.

Ainakin henkilöstön määrä ja palkkaus tulee nousemaan esille. Budjettiraameissa ei ole varauduttu palkkaustilanteeseen kuin pieneltä osalta eikä meidän ryhmämme hyväksy sitä, että rahat palkkaukseen yritettäisiin juustohöylätä palveluista irti leikkaamalla. Yli menevä osuus pitää pyytää valtiolta ylimääräisenä valtionosuutena. Ja tässä tarkoitan yleistä kaikkia kuntia koskevaa valtionosuuden lisäystä, joka on todettu myös Vanhasen hallitusohjelmassa, en mitään erillistä Espoo-rahaa. Summan vain pitää olla riittävä. Ei mikään kalpea aavistus nousseista palkkakustannuksista (lisäys 31.10). Lakisääteiset palvelut on pakko hoitaa kunnialla. Pääkaupunkiseudun tilanne kovine asumiskustannuksineen on ajanut kunnat tilanteeseen, jossa henkilökuntaa on vaikea saada tänne töihin. Palkalla ei tule toimeen eikä työkään ole olosuhteiltaan aina helppoa.

Yleisen palkkatason lisäksi toinen kysymys on, miten löydämme ne ryhmät, jotka ovat tipahtaneet suurimpaan palkkakuoppaan. Tästä kirjoitin jutun Länsiväylään, jonka tein itse asiassa lentokoneessa heti matkani alussa. Se julkaistiin Länsiväylässä 27.10. Laitan jutun tähän loppuun.

Puhuimme ryhmässä myös asuntopolitiikasta ja Espoon oman vuokrataloyhtiön Espoon kruunun kehittämisestä. Sen asunnoissa asuu 13 000 ihmistä. Viimeksi ovat puhuttaneet vuokrankorotukset, jotka pomppasivat 7,6 prosenttiin ja joillain alueilla jopa 15 prosenttiin. (Demarit äänestivät näin suuria korotuksia vastaan). Espoon kruunu ja sen hallinto on toiminut kuin valtio valtiossa ja sen toiminnassa on paljon kehitettävää.

Hyväksyimme kokouksessa lausunnon Espoon kruunun toiminnan kehittämisestä. Puutuimme asukashallinnon ja -palveluiden kehittämiseen, asukashallinnon toimielinten rakenteeseen ja vastuualueisiin sekä yhtiön hallinnon ja omistajan roolin selkeyttämiseen. Selkeyttämistä kaipaa myös vastuunjako uustuotannosta ja sen rahoituksesta.

Valtuustoryhmä järjestää lähiaikoina kaksi yleisötilaisuutta:

Torstaina 29.11. Soukan palvelutalolla klo 17.30 tilaisuus työelämästä ja jaksamisesta. Paikalla työelämätutkija Juha Siltala ja Mielenterveysseurasta Outi Ruishalme.

Keskiviikkona 12.12. Tapiolan Heikintorilla Cafe Escafessa klo 18 tilaisuus pätkätöistä ja julkisen sektorin työntekijöiden asemasta. Paikalla JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori. Tervetuloa!

**

Tasa-arvolaista vauhtia palkkauskeskusteluun

Terveydenhuoltoalan palkkakeskustelu on nostanut pintaan keskustelun julkisella sektorilla tehtävän työn arvosta. Tunnemme tarinat lapioihin nojailevista kunnan työntekijöistä, mutta todellisuus terveyskeskuksissa ja sairaaloissa on kaikkea muuta kuin verkkainen ja työtä vieroksuva. Lisäksi me päättäjät tunnemme talousarvion laatimisen jokavuotisen tuskan. Jaamme niukkuutta ja huolehdimme veronmaksajien varojen kohtuukäytöstä, mutta myös kunnan päätehtävästä – hyvistä palveluista.

Espoon kaupunki on kuntamme suurin työllistäjä. Palveluistamme valtaosan toteuttavat koulutetut naiset - opettajat, sairaanhoitajat, sosiaalityöntekijät, hallintovirkamiehet ja monet muut. Kun puhutaan julkisten palveluiden tehostamisesta, puhutaan pääasiassa naisten työpanoksesta. Ja palkkarahat tulevat verotuloista.

Kansaneläkelaitos kartoitti vastikään kansalaisten mielipiteitä ja viesti oli sama kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa. Kansalaiset ovat valmiita maksamaan jopa enemmän veroja, kunhan he voivat varmistua siitä, että varat käytetään palveluiden parantamiseen. Verotulojen ja palveluiden laadun välillä on selvä yhteys.

Miten sitten tarttua härkää sarvista? Poliitikot eivät voi mennä sotkeutumaan palkkaneuvotteluihin, mutta päättäjien velvollisuutena on huolehtia siitä, että lakisääteisten palveluiden toteuttamiseen on riittävästi resursseja. Kunnallisina päättäjinä velvollisuutenamme on myös huolehtia siitä, että noudatamme virka- ja työehtosopimusten mukaisia palkkausjärjestelmiä sekä tasa-arvolakia. Taustalla on myös kansainvälinen samapalkkaisuussäännöstö.

Tasa-arvolain mukaan samasta ja samanarvoisesta työstä tulee maksaa samaa peruspalkkaa. Haasteellisin tehtävä on saada selville samanarvoiset työt ja sitten verrata niiden vaativuutta keskenään. Tehtävä ei ole helppo ja pahimmillaan se johtaa hyvin karkeisiin malleihin. Kunnollisessa analyyttisessä työn vaativuuden arviointijärjestelmässä pääkriteerit ovat: osaaminen, vastuu, kuormitus ja työolot.

Edellisen Vanhasen hallituksen aikana käynnistettiin samapalkkaisuusohjelma, jonka tavoitteena on kuroa umpeen keskimääräistä 20 prosenttiyksikön naisten ja miesten palkkaeroa viidellä prosenttiyksiköllä. Työ on pitkäjänteistä eikä hoidu hokkus pokkus- tempuilla.

Valtuustoryhmämme tulee peräänkuuluttamaan Espoon kaupungilta aktiivista otetta palkkausjärjestelmien kehittämisessä ja palkkakuoppien täyttämisessä. Oikeudenmukainen palkkaus sekä hyvä työilmapiiri takaavat sen, että saamme työntekijöitä kunnallisiin palveluihin jatkossakin. Myös asuntopolitiikalla on merkitystä. Oikeudenmukaista on aloittaa niistä ryhmistä, joiden työn vaativuuden ja palkan epäsuhde on kaikista suurin.

perjantaina, lokakuuta 26, 2007

Kotona


Lensin tänä aamuna New Yorkista Suomeen ja aikaeron takia menetin yhdet yöunet. Väsymys vastaa kuulemma noin yhden promillen humalaa ja olo on sen mukainen. Ihmettelenkin parhaillani, miksi kirjoitan tätä blogia. Siis tällä hetkellä ja ylipäänsä.

Raportoin nyt kuitenkin, että olen kotona ja matka oli oikein onnistunut. Asiasisällön lisäksi oli todella mukavaa tutustua meidän seurueemme jäseniin. Meillä oli oikein hauskaa ja lähtisin vaikka heti uudelleen.

Nyt täytyy alkaa taas palautumaan arkeen ja siihen, mitä täällä Suomessa on tapahtunut. Lapset ainakin ovat pärjänneet kotona hienosti. Samoin kissat. Simo on flunssan takia kotona ja odottaa innolla tuliaisia. Olen luvannut antaa ne kuitenkin vasta, kun myös Elsa ja Leo ovat tulleet koulusta. ”Onko se dinosaurus vai hirviö? Vai onko se auto?” En kerro vielä.

Kotona täytyi pikaselata lehdet ja katsoa oma demarin kolumnini, joka oli maanantain 22.10. lehdessä. Jostain syystä se ei ole (taaskaan) päivittynyt lehden nettisivuille, joten laitan sen tähän. Kirjoitin tätä silmät ristissä matkalla. Siis tässä oma antini puolueen sisäiseen keskusteluun:


Kun iso rumpu lyö

Mitä ihmettä tänä päivänä pitäisi ajatella lauseesta: ”kun iso rumpu lyö, niin vasen jalka astuu”? Onko tälle takavuosien marssitermistölle vielä käyttöä tämän päivän poliittisessa kansalaistoiminnassa?

Olen yrittänyt rakentaa mielessäni siltaa työväenliikkeen perinteiden ja tämän päivän yhteiskuntatodellisuuden välille. Jotain valottui, kun luin Helvi Hämäläisen kirjan ”Raakileet”. Siinä kuvataan sodan jaloissa varttuneiden nuorten elämää jälleenrakennuksen Suomessa. Kirjassa kuvataan itse asiassa sen joukon ajatusmaailmaa, joka jälleenrakensi Suomen ja loi hyvinvointivaltion. Sama ikäluokka loi myös puolueemme menestyneen politiikan ytimen.

”He ovat aikansa lapsia, he rakastavat suuria organisaatioita, he rakastavat itseään niiden osina.- - - on olemassa kennolevyn kaltaisia ihmissielun hunajan punnitsijoita ja muotteja: tehtaita, puoluejärjestöjä, urheilu- ja sotilasorganisaatioita, joiden jäseniksi he ovat oppinet muuttumaan ja joilla on kyky pitää yllä hienoa tasapainoa kuin mehiläisen kennolevy.”

Helvi Hämäläisen sitaatti kertoo hyvin siitä, kuinka massojen organisoituminen toi järjestystä sodan jälkeiseen elämään. Lisäksi kommunismin pelko toi kaikkeen toimintaan oman jännitteensä. Tänään massat ovat kadonneet pirstaleiseen yhteiskuntatodellisuuteen ja vaihteleviin verkostoihin. Enää ei haluta seurata yhtä johtotähteä, vaan aktiiviset kansalaiset haluavat kyseenalaistaa, keskustella ja muodostaa kantansa itse. Eikä vallankumouskaan väijy nurkan takana.

**

Hierarkkiset järjestelmät ja jäykkä toimintakulttuuri eivät ole tätä päivää. Eräässä tilaisuudessa SDP:n uudet jäsenet kokivat kuitenkin keskustelukulttuurimme hyvin autoritääriseksi. Ehkä se kertoo jotain siitä, miksi minun ikäiseni ja nuoremmat ovat kokeneet olonsa puolueessa vähän vieraaksi ja ulkopuoliseksi.

Kehitettävää siis on. Puolueen jäsenille on luotava uusia tapoja ottaa osaa poliittiseen keskusteluun ja teemakohtaiseen työskentelyyn. Myös jäsendemokratiaa pitäisi uskaltaa lisätä. Esimerkiksi puolueen puheenjohtaja pitäisi valita jatkossa jäsenäänestyksellä ja jo nyt äänestystä voisi kokeilla neuvoa-antavana.

Jos SDP haluaa olla uutta luova puolue, jäseniä holhoavasta rehtorimentaliteetista pitää päästä eroon. Kyseenalaistaminen ja keskustelu kuuluvat normaaliin poliittiseen vuorovaikutukseen eikä sitä pidä pelätä. Ilman vaihtoehtojen vapaata haarukointia ei synny parhaita ratkaisuja ja niihin sitoutumista. Keskustelussa pitää antaa tilaa sille, että paras argumentti voittaa. Rummun säestyksellä tai ilman.

torstaina, lokakuuta 25, 2007

Paljon tähtiä


Washington D.C: Suurlähetystön sauna on testattu. Lisäksi olemme saaneet kuulla Yhdysvaltojen poliittisesta tilanteesta, Venäjä-suhteista, presidentinvaaleista, Irakista, Iranista ja Kiinasta jne, jne. Kävimme myös Maailmanpankissa ja kansainvälisessä valuuttarahastossa sekä kuulimme George Washington yliopiston emeritusprofessorin näkemyksiä korkeakoulujärjestelmästä.

Olemme tehneet myös pakollisen kiertoajelun kaupungilla ja käyneet myös Capitol Hillilla. Tapasimme siellä senaattori ja presidenttiehdokas Barak Obaman ulkopoliittisen neuvonantajan ja republikaanisenaattori George Voinovitzin avustajan. Lisäksi kävimme setäni luona McLeanissa. Hän kertoi työstään Maailmanpankissa sekä erilaisista projekteista 70 eri maassa. Olemme vierailleet täällä useammassa think tankissa, eli tutkimuslaitoksessa, joiden rahoitus tulee lähinnä yksityisiltä rahoittajilta ja rahastoilta. On hassua, että täällä valtiolta ja hallitukselta tulevaa rahoitusta pidetään epäilyttävänä ja itsenäisyyttä rajoittavana, mutta yksittäisen miljonäärin kautta tuleva tuki koetaan riippumattomaksi. Ja kuulemma irtorahaa omaavia rikkaita on niin paljon, että oma nimi jonkun tutkimuslaitoksen kyltissä houkuttaa monia.

Kaikki olettavat – myös republikaanit - että demokraatit voittavat presidentinvaalit. Joko se on Hillary Clinton tai sitten Barack Obama. Ulkopolitiikassa Obama on Clintonia kokemattomampi. Clinton johtaa mielipidetiedusteluissa, mutta jakaa mielipiteitä. Hän ei ole päässyt täysin irti kotirouvia kohauttaneesta pikkuleipäkohustaan. Silti vaaleihin on vielä noin vuosi aikaa eikä mikään ole varmaa.

Keskustelimme myös USA:n Eurooppa-suhteista ja Natosta. Eräskin asiantuntija tiesi kertoa, että Bush on Euroopassa yhtä suosittu kuin itse saatana. Ei siis mikään ihme, että myös republikaanit tekevät pesäeroa Bushiin. Saimme kuulla myös sellaisen olettamuksen, että jos demokraatit voittavat presidentinvaalit, Nato saattaa alkaa tuntua suomalaisten silmissä paljon sympaattisemmalta järjestöltä. Itse en usko tähän, mutta Kokoomukselle tämäkin teoria tuntui kelpaavan. Siitä huolimatta, että republikaanipuolue on Kokoomuksen veljespuolue.

Sokerina pohjalla oli vierailu Heritage Foundation-nimiseen think tankiin. Se ilmoitti olevansa epäpoliittinen, mutta konservatiivinen. Isäntämme valitteli, kuinka monet konservatiiviset think tankit ovat ajatuneet liian vasemmalle, mutta ei tämä. Kyseessä ei silti ollut mikään äärikonservatiivinen laitos. Niitäkin löytyy.

Oli virkistävää kuulla suoraa puhetta oikealta. Keskustelimme jälleen Natosta sekä EU:sta ja turvallisuudesta. Naispuolinen Brittitutkija ilmoitti olevansa Piia-Noora Kaupin tuttu ja tehtäväkseen Margaret Thatcherin perinnön vaalimisen. Ronald Reaganin kuva oli käytävällä kultakehyksissä. EU oli tutkijan mukaan ”kuollut koira”, joka on menossa täysin väärään suuntaan. Euroopan turvallisuusprojekti oli hänestä ”täyttä roskaa” ja EU:n perussopimuskin surkea projekti. Ja jos Natoon mennään (niin kuin pitää), pitää mennä kunnolla. Siis on oltava valmis laittamaan roimasti lisää rahaa sotilasmenoihin. Näin mietittiin siis Heritage Foundationin Margaret Thatcher Center for Freedomissa (käyntikortin ilmaisu).

Nainen kiihtyi omista puheistaan ja meitä alkoi jo huolestuttaa. Lähinnä siis naisen mielenterveys. Ainakin tiedän, kenet kannattaisi pyytää arvovaltaiseksi ja neutraaliksi tutkijapuheenvuoron käyttäjäksi johonkin pro Nato-seminaariin.

Toinen lungimpi kaveri kruunasi tilaisuuden julistamalla, kuinka monia salaliittoja terroristien taholta on jo nähty 2001 iskun jälkeen sekä kuinka Quantanamon vankilat ovat mitä parhainta laatua ja ihmisoikeudetkin priimakunnossa. Oli aika lähteä ja todeta, että nämä ihmiset saivat missionsa joltain korkeammalta taholta. Taholta, jota meidän suomalaisten maanpäällisessä todellisuudessa ei kannata vaivata.

**

Yksi asia on tässä vähitellen kirkastunut. Haluan oman tutkimuslaitoksen. Rikkaat biljonäärit. Voitte vaivautua.

lauantaina, lokakuuta 20, 2007

Rytmiä elämään




New Yorkissa edelleen. Viralliset YK-ohjelmat ovat ohi ja huomenna lähdemme Washingtoniin. Eilen olimme YK-laivan hytissä, eli seuraamassa YK:n turvaneuvoston Irak-keskustelua. Kyseinen toimielin ei ole ainakaan tasa-arvolailla pilattu. Pöydän ympärillä päätöksentekoringissä istui pelkkiä miehiä. Ulkokehältä avustajien joukostakin naisia sai etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Muutama sentään löytyi.

Samalla minulla oli aikaa tarkastella turvaneuvoston seinän peittänyttä valtavaa taulua. Se oli neuvostorealismin, alttaritaulutyylin ja picassomaisen angstin kyllästämä tyylisikermä ja vaikutti ainakin minun sielunelämääni hyvin negatiivisesti.

Turvaneuvoston sukupuolijakauma ei taida kuitenkaan olla niitä YK:n ongelmista suurimpia. YK:n ja turvaneuvoston päätöksentekojärjestelmään kohdistuu paljon uudistuspaineita, joita on kasattu jo vuosia. Viimeisin työryhmä on pähkäillyt uudistuksia jo 13 vuotta.

**

Itse YK-rakennus on vähän samassa tilassa kuin koko järjestökin. Suuret on puitteet, mutta rahaa ei ole riittänyt kaikkeen. Oli kuin olisi tehnyt aikamatkan jonnekin 60- luvulle – puuttui vain, että Kekkonen olisi putkahtanut esiin kulman takaa. Talon peruskorjaus on kuulemma nyt pakon sanelemana edessä. Samalla voisi uudistaa matkamuistomyymälän konseptin. Se muistutti erehdyttävästi Marttojen kevätmyyjäisiä pitsivirkuutöineen ja koriste-esineineen. Kirjakauppa sentään oli hyvä. Ostin eräässä kokouksessa puhujanakin olleen lapsisotilaan Ishmael Beahin kirjan A long way gone.

YK-areenaan tutustuminen on avannut meidän suomalaisten silmät YK:n työn laajuudelle ja sille, että meidän pitää jaksaa vaikuttaa EU-pöytien lisäksi täälläkin. YK on ainoa foorumi, jossa kaikki maailman maat ovat edustettuna ja jossa kansainvälistä keskustelua ja politiikkaa voidaan oikeasti edistää. Turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat paljon laajempia kuin pelkkää sotaa ja rauhaa. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien ja kehityskysymysten edistäminen ovat politiikan kovinta ydintä - ei mitään kevyen luokan lässytystä.

Suomi on odottamassa paikkaa YK:n turvaneuvoston päätöksentekopöydässä. Emme pääse mukaan, jos lipeämme pohjoismaisesta rivistä. Eli Suomen on otettava osaa kehitysapuun sovitulla 0,7 prosentin siivulla bruttokansantuotteestamme ja näytettävä, että pyrimme tosissaan pitämään lupauksemme. Lisäksi meidän rauhanturvaosaamistamme tarvitaan jatkossakin YK-operaatioissa, kuten Darfurissa. Muiden, kuten Naton operaatioihin osallistuminen ei riitä.

Jos Suomi pääsee turvaneuvostoon, pöydän ääressä istuisi suurlähettiläs Kirsti Lintonen. Sukupuolijakauma korjautuisi edes hieman.


**

Kävimme eilen illalla tutustumassa New Yorkin kulttuurielämään (myös alakultuuriin) pitkän kaavan mukaan. Olimme katsomassa Blue Man Group-nimisen teatteriryhmän esitystä. Rummutusta ja sekopäistä hassua. Lopussa lentelivät vessapaperit. Ei voi muuta sanoa, kuin että rytmiä tarvitaan. Kaikkialla ja kaikissa muodoissaan. Tässä esityksessä oli ainakin säädöt kohdallaan.

Matkasta on kirjoittanut myös Jussi Saramo blogissaan. Sama turvaneuvostokuva sielläkin, mutta vähän toisesta kulmasta.

torstaina, lokakuuta 18, 2007

Jättiläisten maassa


Miten ihmeessä tämä kaupunki toimii? New York on kuin jättiläismäinen muurahaispesä. Pienelle alueelle on ahdettu ihmisiä miljoonittain ja kaupunkirakenne on selkeä ruudukko. Ihmisten ja liikenteen virta on lakkaamaton. Luulisi, että siitä seuraisi kaaos, mutta kaikki toimii. Tätä on selvästi harjoiteltu täällä jo pitkään.

Pidän suurista kaupungeista ja erityisesti tästä. New Yorkilla on ihan selvästi oma sielu ja sen huomaa. En silti ajatellut ostaa I love NY- lippistä tai myrkynvihreää mini-vapauden patsasta. Kökkö Broadway-musikaali oli omanlaisensa kokemus, samoin kuin pakollinen käynti Emipre State buildingin huipulla sekä juoksulenkki keskuspuistossa.

New Yorkia ei voi laittaa purkkiin. Kokemukset saavat riittää.

**

Olemme olleet täällä suomalaisten ”polegaattien” joukolla nyt sunnuntaista alkaen. Kyseessä on siis kahdeksan hengen delegaatio kaikista eduskuntapuolueista. Tutustumme täällä YK:n toimintaan ja samalla New Yorkiin. Ensi viikolla perehdymme Washingtonissa USA:n poliittiseen järjestelmään.

Tähän mennessä olemme saaneet perehdytystä Suomen YK-lähetystön toimintaan sekä Lähi-Itä ja Arfikka-kysymyksiin käymällä mm. YK-sihteeristön Afrikka-yksikössä. Tapasimme siellä kasan virkamiehiä, jotka kertoivat mm. Darfurin tilanteesta. Lisäksi olemme kuulleet katsauksen lasten oikeuksien ja ihmisoikeuskysymysten käsittelystä YK:ssa ja käyneet seuraamassa III-komitean istuntoa. Ja tapasimme myös YK:ssa työskentelevän Alpo Rusin.

Lisäksi kävimme tutustumassa New Yorkin kaupungin hätäyksikköön sekä Bronxissa sijaitsevaan kouluun. Lisäksi olemme tavanneet pääkonsuli Lipposen, joka osoittautui puhetyylin ja olemuksen perusteella ihka oikeaksi Paavo Lipposen veljeksi. Olemme myös kuulleet selostuksen New Yorkin jätehuollosta sekä vierailleet Suomen YK-suurlähettilään Kirsti Lintosen vastaanotolla, jossa parveili lauma YK-edustuston väkeä ja pohjoismaisia eri maiden delegaatteja.

**

Vaikka olemmekin kävelleet täällä kenkämme puhki, myös limusiinikyyti on koettu. Sinne shampanjalasien sekaan mahtui hyvin yhdeksän ihmistä. Mietimme, kenen poliittiseen imagoon limusiiniajelu sopii kaikkein huonoiten ja kenet ilmiannamme lehdistölle. Kokoomukselle ei ainakaan tule ongelmia.

Perussuomalaiset, vasemmistoliitto ja demarit ovat jonkinlaisessa vaaravyöhykkeessä. Vihreiden puoluesihteerin mielestä auto oli ilmiselvä joukkokuljetusväline. Ja kun matka maksoi ryhmällemme saman verran kuin matka kolmella taksilla, kyseessä oli varsinainen ympäristöteko.

**

Tekee muuten välillä hyvää päästä vähän isommalle hiekkalaatikolle. YK:n toiminnasta keskusteltaessa kuulostaa kuitenkin siltä, että lelut on ihan samat ja isot pojat ne kiusaa täälläkin.

lauantaina, lokakuuta 13, 2007

Atlantin taakse


Olen kohta Atlantin toisella puolella. Olen mukana YK:n yleiskokousvaltuuskunnassa ja matkustamme ensin New Yorkiin ja sitten Washingtoniin. Ensimmäinen viikko kuluu YK:n toiminnan parissa ja toisella viikolla tutustumme Washingtonissa kansainvälisiin kehitysrahoituslaitoksiin (mm. Maailmanpankki ja IMF) sekä USA:n poliittiseen järjestelmään, kongressiin, vaaleihin, joihinkin think tankkeihin jne.

Valtuuskuntaamme kuuluu yksi edustaja jokaisesta eduskuntapuolueesta ja olen siis matkalla SDP:n edustajana. Valtuuskuntaan kuuluvan Vihreiden puoluesihteerin Panu Laturin tunnen eräältä Tansanian matkalta. Muita en tunne entuudestaan kovin hyvin.

Olen viimeksi ollut Yhdysvalloissa 17-vuotiaana, kun vietin ”Amerikan serkkujen” luona Washingtonissa kuusi viikkoa. Isäni veli asuu siellä edelleen ja menemme koko delegaationa heidän luonaan käymään. Setäni on nimittäin työskennellyt Maailmanpankissa mm. sen sihteeristön johtajana ja konsultoinut eri kehitysrahoitushankkeissa ja ollut siellä myös kaupallisena neuvoksena.

Toinen serkkuni on amerikkalaistunut kokonaan ja heidän perheensä käy Suomessa joka toinen vuosi. Hänellä on 16-vuotias tyttö ja Elsan ikäinen poika (siis 10v.) ja viime kesänä vertailimme koulujärjestelmiemme eroja. Kouluun mennään meitä nuorempana ja (ainakin joissakin kouluissa) nopeat oppijat valikoidaan omaan ryhmään. Ryhmään ei kuulemma kuulu vain sosioekonomiselta asemaltaan parhaita lapsia, vaan mukaan mahtuu eritaustaisia oppilaita.

Epäilen silti, että vanhempien koulutus- ja elintaso näkyy väkisinkin valikoimassa. Se kun näkyy meillä Pisa-tutkimusten luvatussa maassakin aiempaa selvemmin ainakin jatkokoulutusvalinnoissa. Serkun poika kuitenkin voi kuulemma hyvin päästyään nopeiden oppijoiden joukkoon. Aiempi levoton käytös oli poistunut, kun hän oli saanut koulussa juuri oikeanlaista tekemistä. Ja ideahan on se, mistä meilläkin puhutaan. Tarvitaan pienempiä opetusryhmiä, jotta oppilaiden yksilölliset taipumukset ja tarpeet voidaan huomioida opetuksessa paremmin. Kunhan vain kaikki saavat laadukasta opetusta.

Aasialaiset hakkaavat Yhdysvalloissa kuulemma kaikki opintomenestyksessään. Se on seurausta siitä, että heidän vanhempansa arvostavat koulutusta hyvin korkealle, sillä koulutus on ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisille paras tapa menestyä uudessa kotimaassaan. Eli vanhempien asenteella on ainakin merkitystä. Jos se ja vain se ratkaisee, järjestelmä ei ole onnistunut.

**

Kohta pääsen virallisen matkan sivutuotteena sukuloimaan samaan paikkaan, jossa olin ensimmäisen kerran 10-vuotiaana ja viimeksi 17-vuotiaana. Amerikassa kaikki oli molempina kertoina todella ihmeellistä. TV:n kanavatarjonta, jättimäisten supermarkettien tavarataivaat sekä ruohottuneet jalkakäytävät ihmetyttivät. Ihmiset eivät kävelleet, vaan lyllersivät korkeintaan autoonsa. Luulisin, etten ole niin ihmeissäni kuin edellisillä kerroilla. Sen verran tiiviimmin nykyään voi seurata eri maiden asioita mm. netin ja television kautta.

Tästä välistä jäi yksi matkaan lähtöyritys toteutumatta syyskuun yhdennetoista päivän terrori-iskun vuoksi. Olisimme nimittäin olleet lähdössä eduskunnan lakivaliokunnan kanssa Washingtoniin vuonna 2001 heti iskua seuraavana maanantaina. Matka kuitenkin peruuntui. Ketään ei huvittanut lähteä lentelemään maahan, jonka kentät olivat erityistarkkailussa ja koko maa lähestulkoon sotatilassa.

Ainakin lentämistä koskevat turvatoimet ovat tiukentuneet pysyvästi. Mietin juuri parhaillaan, voinko ottaa kutimeni mukaan. Sen tiedän, etten voi ottaa puikkoja käsimatkatavaroihin, koska niistä saa tappavan aseen. Mutta joudunko vaikeuksiin, jos laitan ne matkatavararuumaan menevien matkatavaroiden joukkoon? Tämä kysymys pitää vielä ratkaista.

YK:n sivuilta löytyy paljon hyödyllistä tietoa ja kerron matkasta lisää myöhemmin tässä blogissa ja Facebookissa.

Kuulemiin!

**

Kuvan Dollarihymy (tai mikä lie auto) on hääauto Tukholmasta.
Kuva: Mikko Mäklin.

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Heja Sverige!


Katsoin viimeisen jakson neliosaisesta ruotsalaisesta sarjasta, joka kertoi nuoren ympäristöministeri Charlotte Ekebladin taivalluksesta politiikan miinakentällä. Kyse oli demarihallituksesta ja sen sisäisistä valtataisteluista. Silti sarjan nimi ”Kruunuperijätär” oli kyllä turhan mahtipontinen.

Ekebladin alku oli yhtä juhlaa. Hän oli uusine idealistisine ajatuksineen raikas tuulahdus politiikan huipulla ja hän poikkesi edukseen ministerimassasta. Mielenkiintoa lisäsi ministerin tausta; hänellä oli koti-isäaviomies ja kaksi pientä lasta. Ja lisäksi hän näytti kuvissa hyvältä. Ekebladista leivottiinkin puolueen tulevan vaalikampanjan kakkoskasvoa heti puheenjohtaja-pääministerin rinnalle. Silti omissa riveissä moni vanha kettu kiristeli hampaitaan. Ja muutama nuorempikin leijona.

Ekebladin meno aiheutti omissa riveissä suunnatonta kateutta ja ärsytystä, mutta kansa tykkäsi. Ja siinä se ongelma olikin. Ministeri oli puhdasoppinen ja intomielinen. Sekä äärimmäisen sitkeä ja idearikas. Ja mikä pahinta, hän ei mukautunut siihen rooliin, mikä nuorelle naisministereille oli varattuna. Se rooli oli tukea ja myötäillä muita, ei esittää omia mielipiteitään, vaatia mitään tai kyseenalaistaa totuttuja kuvioita.

Tunnistin tarinasta ne ristiriidat, joihin nainen törmää, kun häntä ajaa eteenpäin kova kutsumus, kunnianhimo ja halu vaikuttaa, ja kun perheessä on pienet lapset. Tässä aviomies kannustaa ja jää kotiin, mutta perhe-elämä ajautuu kriisiin. Lopulta mies on lopen uupunut ja masentunut eikä enää halua tai kykene tukemaan vaimonsa uraa. Kirkasotsainen ministeri alkaa vaikuttaa perheen näkökulmasta itsekkäältä.

Ministerin aikataulut ovat epäinhimilliset kenelle tahansa ja tässä äidin myöhäisiä kotiintuloaikoja sekä molempien vanhempien silmäpusseja katsoessa tulee mietittyä, ovatko uhraukset sen arvoisia. Tyypillistä on, että näihin punnintoihin päädytään julkisuudessa lähinnä naisten kohdalla. Äitiys on edelleen jotain erityistä. Uraisät saavat porskuttaa ilman ylimääräistä henkistä taakkaa, joka äideille isketään ylimääräisenä painona reppuun. Se tulee omasta syyllisyydestä sekä ulkopuolisten kauhistelusta koskien lasten ja puolison vointia.

Myönnän itsekin hämmästelleeni Suvi Lindenin ratkaisuja ja miettineeni, miksi ministeriys vie noin mennessään. Onko se niin tärkeää? Pitääkö ministerin tuolista pitää sormet hikisinä kiinni kuin tikkarista, jonka isot pojat meinaavat napata?

Sarjan kulissien takaiset kähminnät tuntuivat myös tutuilta. Sellaista se politiikassa on. Omat koirat purevat ja mattoa vedetään tuolin alta, mutta aina vähän salaa ja selän takana. Edessäpäin kukaan ei uskalla sanoa mitään. En siis yhtään ihmettele Lindenin oloa. Ilmapiiri voi äityä todella sairaalloiseksi, vaikka ulospäin yritetään osoittaa, että ollaan yhtä suurta perhettä.

Tässäkin Charlotte menee aina välillä ripittäytymään vihreiden kansanedustajan luo, joka tukee ja kannustaa. Omiensa joukoissa hän on kuin käärmeenpesässä. Eikä perhetilanne helpota oloa yhtään. Ei siis ole mikään ihme, miksi politiikassa idealismi ei kanna pitkälle. On sopeuduttava siihen vähän vehkeilevään tyyliin, jos meinaa pysyä pinnalla. Tai sitten on vetäydyttävä.

Charlotten tapauksessa ja muutenkin ainoa pelastus ovat kansalaiset. Yleensä kansalaisten luottamuksen saavat ihan eri tyypit kuin ne, jotka sitä luottamusta käyttävät. Ja tarkoitan siis niitä kovimpia poliittisen osto- ja myyntiliikkeen pitäjiä. Charlotte joutuu lähtemään ministerin tehtävästä skandaalin verukkeella, mutta tekee come backin vaaleissa.

**

Kävimme puoluehallituksen seminaariristeilyllä Ruotsissa. Tukholmassa tapasimme Ruotsin edellisen valtiovarainministerin Per Nuderin, jonka olen tavannut pari kertaa ennenkin. Hän on hyvin selkeäsanainen ja sympaattinen mies, joka osaa kyllä ajatella muutakin kuin budjetin loppusummaa.

Nuder puhui siitä, millaista on hyvä poliittinen johtajuus ja millainen sosialidemokraattisen puolueen pitäisi olla. Hän puhui viidestä eri dimensiosta, joiden kaikkien pitäisi olla kunnossa, jos demarit haluavat pärjätä jatkossa.

1. Poliitikkojen pitää kuunnella kansalaisia ja näyttää, että he ymmärtävät.
2. Puolueella on oltava hyvä analyysi tilanteesta. On osattava vastata kysymykseen miksi?
3. Puolueen oltava selkeä ja tunnettava, mitkä sen perusarvostukset ovat.
4. Puolueella on oltava selkeä visio. Eli mitä politiikalla tavoitellaan.
5. Puolueen on osattava vastata miten tähän päästään ja mitkä ovat keinot.

Nuderin mukaan demarit ovat hyviä kohdissa 2 ja 5. Eli osaamme analysoida ja esittää toimenpiteitä. Mutta kuuntelemisessa ja kansalaisten ymmärtämisessä on parantamisen varaa. Samoin siinä, miten toteutamme käytännön politiikassa arvojamme. Meidän visiomme on myös ollut vähän hukassa.

Nuder painotti, että ensin on oltava visio ja vasta sitten voidaan puhua keinoista ja yksityiskohdista. Olen tismalleen samaa mieltä.