keskiviikkona, syyskuuta 05, 2007

Asiaa vai siirappia?

Osallistuin eilen SDP:n eduskuntaryhmän kesäkokoukseen Imatralla. Olen puoluehallituksen jäsen, joten olin paikalla siinä roolissa. Lähdin pois jo illalla junalla, koska minulla oli muita menoja tälle päivälle . Illalla ohjelmassa ollut slaavilainen ilta Svetogorskissa (?!) ja kokouksen loppuhenkoset seuraavana päivänä jäivät siis minulta väliin.



Yksin Imatran asemarakennuksessa odotellessani ryhdyin näpsimään kuvia ympäriltäni. Asemahallissa ei ollut ristin sielua. Kioski ja lipunmyyntipiste olivat kiinni ja tila oli unohtunut samaan asuun kuin mihin se oli joskus muinoin 1980-luvulla jäänyt. Ankeus oli käsin kosketeltavaa. Loisteputkivalon ja pölyn silaamaa betonisisustusta. Ympäristön rumuus tarttuu ja tekee olosta tylsistyneen, vaikkei olotilalle mitään varsinaista syytä olisikaan.













Hauskinta kesäkokouksessa oli entisten työtovereiden tapaaminen. Itse kokouksessa puheet keskittyivät tulevaan syksyyn eduskunnassa ja valtion budjettiin. Ei siis mitään kovin lennokasta. Media kärkkyi käytävillä tietoa puolueen puheenjohtajakamppailusta, mutta ei sitä saanut. Joku tosin neuvoi puhujapöntöstä Eeroa, että hänen tulisi pitää sunnuntaina Lahden tulevaisuusfoorumissa oma vuorisaarnansa näyttääkseen, missä kaappi seisoo.

Mietin kotona asiaa. Miltä kuulostaisi, jos joku avustaja lykkäisi Eeron käteen Lahdessa puheen, joka vilisisi teesejä onnen satamista, iloa pulppuavista lähteistä ja valon lahjasta. Ainoastaan silloin uusi tyylilaji toimisi, jos Eero ihan oikeasti heittäytyisi henkilökohtaiseksi ja avaisi sanaisen arkkunsa – siis ihan itse ja omakohtaisesti. Muussa tapauksessa haluan kuulla mieluummin paperinmakuista asiaa kuin takeltelua siirapissa.

Kauhunsekainen hämmennykseni lisääntyi, kun postilaatikosta kolahti tänään sunnuntaisen Lahden hengennostatuskokouksen ohjelma. Ohjelmassa yhtenä isona keskustelunaiheena on juuri onnellisuus. Ohjelmalehtisen ylitsepursuava teksti vain sai oloni oudoksi. ” Miten me sosialidemokraattisessa kansaliikkeessä teemme maailmasta ja ihmisen elämästä karusellin pullollaan iloa, intohimoa ja itseluottamusta?” Apua!

Kunhan vaan ei alettaisi tavoitella mitään hihhuleiden herätysjuhlatunnelmaa. Siihen on meidän keskusteluperinteellämme nimittäin vielä melkoisesti matkaa ja mahalasku on taattu.

**


Onnellisuuden sotkeminen politiikkaan on muotimantra, jonka hokemisessa voidaan haksahtaa harhapoluille. Mutta silti kukaan ei kiistä sitä, että ihmisten henkinen hyvinvointi on yksi tärkeimpiä politiikan päämääriä.

Mietin, mikä tekee minut onnelliseksi.

Tietenkin perhe ja ystävät, mutta myös ympäröivä kauneus ja harmonia. Ainakin minä pyrin tasapainotilaan, jota kaikenlainen sekasotku, niin henkinen kuin fyysinenkin, häiritsee.

Ystävät nousevat ylitse muiden, koska perhe on koko ajan läsnä ja siitä huolehtiminen sujuu kyllä. Yhteydenpito ystäviin sen sijaan vaatii aktiivisuutta ja jää helposti liian vähiin. Kaikilla on omat työkiireensä ja tapaamisten sovittelu on hankalaa. Monien minun ikäisteni elämän täyttää työ ja siitä jäävä pieni siivu annetaan ymmärrettävästi perheelle. Mutta ilman ystäviä jotain puuttuu.

Entä jos kaikki aika menee työssä, onko siellä oikeita ystäviä? Entä politiikassa? Tiettyyn rajaan asti kyllä. Mutta siinä vaiheessa kun keskinäinen kilpailu tulee kuvaan, aito ystävyys joutuu koetukselle ja murenee. Ja mitä muuta tänä päivänä työpaikoilla ja politiikassa tehdään kuin kilpaillaan? Ja miksi? Siksi, että saataisiin ihmisistä tehot ja hyödyt irti. Asettamalla heidät kisaan keskenään.

Politiikan onnellisuusreseptit johtavat siis työelämään sekä taloudelliseen järjestelmään. Silloin, kun tämän ihmiskilpailun säännöt ovat epäselvät ja kyse on epämääräisistä suosikkijärjestelmistä, ihmisten motivaatio painuu pahasti pakkasen puolelle ja tehotkin jäävät saamatta. Ajattelu, joka käsittää inhimillisen työpanoksen ja koko ihmisen pelkkänä markkinatavarana on onnellisuutta tuhoava. Duracell-pupulla ei ole kivaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.