perjantaina, syyskuuta 28, 2007

Vanhaa?


Kävelin eilen Johanneksen puistossa. Minulla oli kerrankin aikaa katsoa puistoa ja kirkon ympäristöä tarkemmin. Lapsena vietin aikaa puistossa enemmänkin, sillä asuimme nurkan takana Tarkk´ampujankadulla. Kirkon kupeessa puistossa piti vahtia puistotäti ja olimme veljeni kanssa päivisin hänen hoidokkejaan.

Puut, joiden tuoksua muistelin keväällä blogissani, olivatkin lehmuksia eivätkä vaahteria. Niitä kirkon ympäristössä oli kymmeniä. Rakennukset puiston ympärillä ovat olleet vuosikymmeniä samoja. Ympäristö ei ole muuttunut lapsuudestani juuri mihinkään. Äänetkin, joita jäin kuuntelemaan puiston penkille, kuulostivat entisenlaisilta.

Taiteilijapari Greta Hällfors-Sipilä ja Sulho Sipilä asuivat myös Johanneksen puiston kulmilla. Ja he ovat maalanneet paljon tauluja Johanneksen kirkon ja Helsingin maisemista.

Samat kirkon rappuset, ikkunat ja puisto taulussa yli 80 vuoden takaa. Siinä on jotain erityistä ja sellaisen taulun haluaisin. Samat rakennukset ja näkymät kätkevät kuitenkin sisälleen täysin erilaisen aikakauden ja uudet ihmiset. Historia ei siis tarkoita pysyvyyttä, mutta sellaista syvyyttä, joka meille espoolaisille on oudompi käsite.

Miltäköhän tuntuisi taas asua täällä 30 vuoden jälkeen? Leo (7v) ei ainakaan viihtyisi. Hän pyöräilee kaiket ajat kavereidensa kanssa pitkin Kauklahden hiljaisia tien varsia ja metsäpolkuja. Hän tuli juuri sisään jalat polviin asti kurassa. He olivat leikkineet Duudsoneita ojan pohjassa. Ei taitaisi onnistua Korkeavuorenkadulla.

Espoolaiselle juuri mikään ympäristö ei ole pysyvä. Mielikuvat ja muistot eivät pääse täällä kiinnittymään rakennettuun ympäristöön, koska se on jatkuvassa muutoksen tilassa. Siksi historiattomuus aiheuttaa myös sopeutumisvaikeuksia ja välinpitämätöntä suhtautumista ympäröivään maisemaan ja sen erilaisiin aikakerroksiin. Ja Espoossahan vanhaa rakennuskantaa on vähän, koska olimme 1970-lukuun asti maaseutupitäjä.

**
Ystäväni lähetti hauskan linkin Youtuben videoon "nainen, tunne rajasi". Tässä hyvää muistutusta meille naisille siitä, kuinka liiat mielipiteet turmelevat naisen viehkeyden. Sopii muistutuksena moniin työnhakuprosesseihin ja palkkaneuvotteluihin.

sunnuntaina, syyskuuta 23, 2007

Maalämpöä ja bingoemäntiä


Meidän talomme lämpiää nyt maalämmöllä. Öljylämmitys sai jäädä ja siirryimme kerta heitolla ympäristöystävällisempään lämmitystapaan. Maalämpöön vaihtaminen sujui yllättävän kivuttomasti. Ensin talomme viereen porattiin 150-metrin syvyinen reikä. Poraus tapahtui kahtena päivänä. Valtava reikä ei näy ulospäin juuri mitenkään. Seuraavien kahden päivän aikana pannuhuoneesta poistettiin vanhat romut ja tilalle asennettiin maalämpöpumppu ja lisäksi maahan kaivetusta reiästä johdettiin putket taloon.

Ja nyt maan uumenista virtaa lämpöä taloon. Maalämpö on maa- ja kallioperään varastoitunutta aurinkoenergiaa. On ihan hullua, ettei tätä lämmitysmuotoa käytetä enemmän, niin helpolta ja luonnonmukaiselta se vaikuttaa.

Noin 15 metrin syvyydeltä lähtien maan lämpötila on vuodenajasta riippumaton. Lämpöpumppu toimii kuten käänteinen jääkaappi. Se tarvitsee toimiakseen sähköä, mutta tuottaa jokaista 1 kW:n sähkötehoa kohti 3 kW lämpötehoa. On laskettu, että maalämpöjärjestelmän takaisinmaksuaika on 5-10 vuotta (Oulun yliopiston tutkimus). Maalämpö- ja maaperäjuttuja lisää mm. geologian tutkimuskeskuksen sivuilta.

Lämpöpumppujen asennusmäärissä Suomi on huomattavasti jäljessä Ruotsia. Pumppuja asennettiin vuonna 2006 Suomessa 4 500 ja Ruotsissa 40 000 kappaletta. Investointi kirpaisee kerran, mutta on kannattava. Ja kun talossamme oli jo valmiiksi vesikiertoiset patterit, vaihdos oli helppo toteuttaa. Tämä oli meidän pieni ympäristötekomme.

**

Meillä oli Mikon kanssa varsinainen parisuhdeviikonloppu, kun kävimme Ruotsin risteilyllä. Emme tosin kahdestaan, vaan uusmaalaisten demarien kanssa. Se oli sellainen kunnallisvaalivalmistautumis-/turistiristeily. Siis varsin romanttiset puitteet. Tosin ehdimme me olla ihan ”vapaallakin” . Ja ihan mukavaa oli. Käyskentelimme kauniissa syyssäässä vanhassa kaupungissa ja lapsille piti tietysti viedä pienet tuliaiset.

**

Jostain mieleeni putkahti seuraava ajatus: Miltä tuntuisi, jos yhteiskunta rakennettaisiin pelkkien toivevävyjen ja ihanneminiöiden varaan? Ei toimi. Paitsi jos vanhempi valitsijakaarti olisi hyvin, hyvin ennakkoluulotonta ja valveutunutta tai suorastaan radikaalia (mitä se ei kyllä yleensä ole). Toisaalta kyllähän johtajakin tuppaa valitsemaan aina itsensä kaltaisia seuraajikseen – jopa ihan habitusta myöten. Ja kun näin tapahtuu, mitään uutta ei pääse syntymään.

Turvallista, mutta hyvin köyhdyttävää.

Väittäisin, ettei valituilla toivevävyillä ja –miniöillä edes olisi kivaa. Ei bingoemännälläkään ole, paitsi sen palkan verran. Bingoemäntäilmiötä ei pääse syntymään avoimessa kansalaisyhteiskunnassa. Tai jos syntyy, ei olla avoimessa eikä kansalaisyhteiskunnassa. Pätee myös puolueeseen.

Kuvassa Tukholman vanhaa kaupunkia (Kuva: Mikko Mäklin)

tiistaina, syyskuuta 11, 2007

Tanssiva kongressi


Espoon kaupunginvaltuusto on mielen sameimpien ja kummallisimpien osien näyttämö. Mitä pidemmälle ilta etenee (ja sehän etenee) sitä oudommaksi jutut menevät.

Keskustelu alkaa yleensä maltillisesti. Sitten puhujat provosoivat toinen toisiaan ja lopussa sinkoilevat tahalliset ja tahattomat väärinkäsitykset, juupas ja eipäs sekä musta ja valkoinen paikkaansa vaihtaen. Repliikkejä käytetään joskus aivan liikaa.

Eilen puhuttiin rantaraitin toteuttamisesta kaavan mukaan kaupungin omistamalle maalle Iirislahdessa. Käsittely oli kiusallista, koska siinä oli kyse yksittäisestä tapauksesta, vaikkakin yleisemmistä periaatteista ja tähän kohtaan sovellettavasta tarkoituksenmukaisuusharkinnasta. Kohdassa on yksityisen maanomistajan ruoppaama yksityinen satama-allas, jonka ylittämiseen tarvitaan kävelysiltaa.

Tämä kaavan ja suunnitelmien mukainen toiminta ja kaupungin omien maiden käyttö kääntyi monissa puheissa röyhkeäksi sosialisoinniksi ja ihmisten pihoille kurkkimiseksi. Sitten samat henkilöt olivat kaikkien hämmästykseksi hyväksymässä päätöstä, jossa yleinen kulkureitti vedetäänkin rantaan yksityisen maille ja vielä lähemmäs pihoja. Päätös edellyttäisi maanlunastuksia ja kaavamuutoksia sekä kenties maan täyttöjäkin. Siis enemmän rahaa. Lipsahdettiin siis kunnon sosialisoinnin puolelle ja aiempaa syvemmälle veronmaksajien kukkarolle, vaikka täysin päinvastaisesta puhuttiin. Ja vieläpä kokoomuksen erityisestä toivomuksesta.

Kukaan ei ymmärtänyt päätöstä, joka syntyi kokoomuslaisen ensimmäisen kauden valtuutetun ”luovana kompromissina” yht´äkkiä ja yllätyksenä kaikille. Päätös taitaa olla mahdoton panna täytäntöön, joten asiaan on vielä pakko espoolaiseen tapaan palata. Ovelimmat epäilivät, että ehkä se olikin taktinen juoni. Siis että hyväksyttiin päätös, jota ei voida toteuttaa, jotta asia ei etene. Sekaannusta tästä joka tapauksessa jälleen kerran seurasi.

Valtuusto jaksaa kerta toisensa jälkeen yllättää – jopa itse itsensä. Illan pimetessä pidot sen kuin paranevat. Eilenkin illan lopussa puhujapöntöstä ehdotettiin jo kaupunginhallituksen passittamista hoitoon ja aneltiin psykiatriedustajalta lähetettä. Mutta siinä puhuja ylitti kyllä hyvän maun rajan.

Kaiken kukkuraksi kahvilassa me valtuutetut suhtaudumme itsekin huvittuneesti valtuustomme villiin maineeseen. Se, että itsekin puhun tässä kriittisesti valtuustomme toiminnasta, on ihan yleistä keskustelua, jota käymme jatkuvasti salin ulkopuolella. Mutta kun astumme kupariovien sisäpuolelle, pullon henki pääsee kerta toisensa jälkeen valloilleen.

**

Uudistan aiemman ehdotukseni (jota ei sitten pidä ottaa kirjaimellisesti). Valtuusto- ja kaupungintalon uudistamisen ja teatteritalohankkeen voi yhdistää. Halvimmalla päästään, kun vuokraamme entisen risteilylaivan, joka voidaan sijoittaa mihin tahansa kauniiseen saaristoomme Espoon edustalle. Ja miksemme voisi seilata joskus kauppatorillekin. Esillä olisi vaihtelevasti oikeaa teatteria ja valtuustoteatteria. Varsinainen tanssiva kongressi siis.

lauantaina, syyskuuta 08, 2007

Hakemus vetämään


Tänään päättyi Espoon sivistystoimen johtajan viran hakuaika ja kävin jättämässä itsekin hakemuksen tehtävään. Asia ahdisti minua loppuun asti ja sain kummallisia sydämen tykytyksiä, kun vein paperini kirjaamoon. Samalla katselin kaupungin taloamme uusin silmin.

Onhan se aika ruma, ajattelin, vaikka olenkin ollut sitä mieltä, ettei taloa tulisi suin päin purkaa. Huonosti ilmastoidussa betonitalossa on tullut kuljettua monet kerrat kaupunginhallituksen kokoushuoneeseen, joka on ylimmässä kerroksessa. Olen ollut kaupunginhallituksen jäsenenä vuosina 1997-1999 ja 2005-2006 sen varapuheenjohtajana. Katsoin, että hissin vuosiluku oli 1971. Hissi nytkähti tuttuun tapaan eteenpäin. Pohjakerroksesta pääsee valtuustotaloon, joka on kaupungintalon vieressä. Tällä kertaa minulla ei ollut asiaa sinne, vaan kolmannen kerroksen kirjaamoon.

Mieleeni tulivat valtuuston pikkujoulut talon näissä kerroksissa jostain valtuustourani alkuvuosilta. Ja siinä mennään todella pitkälle taaksepäin. Aloitin nimittäin valtuustossa 20-vuotiaana vuonna 1989, eli 18 vuotta sitten. Pikkujoulujen jatkoilla ex-apulaiskaupunginjohtaja Hans Korsbäckin huoneessa oli tungosta ja vauhdikas tunnelma, mutta ne ajat ovat kaukana takanapäin. Viides kausi valtuustossa on aikamoisen pitkä aika ja alan siis jo sulautua kalustoon.

**

Vaalien jälkeen ajattelin, että vaihdan ihan kokonaan alaa ja maisemaa. Tai sitten ajattelin itselleni sellaisia töitä, joiden ohella voisin osallistua valtuustotyöhön ja pitää ovet avoimena neljän vuoden päästä eduskuntaan. Enää en ole samaa mieltä.

Pakkohan tässä on tehdä jotain järkevää ja sellaista, jossa voi oikeasti hyödyntää sitä kaikkea kokemusta, mitä minulle on kertynyt. Sivistystoimen johtajan tehtävän hakemista aloin miettiä vakavasti vasta nyt syksyllä, kun niin monella suunnalla nimeäni pidettiin arvailuissa mukana.

Erään entisen valtuustoryhmämme puheenjohtajan sanat jäivät erityisesti mieleeni. Hänestä olisin juuri sopiva tähän tehtävään, mutta minun pitäisi vain lopettaa liika vaatimattomuus ja uskoa osaamiseeni, niin muutkin sen huomaavat. Myös yksi nykyhallituksen ministeri oli kannustajieni joukossa. Kun toppuuttelin häntä vedoten Espoon tehtävän ja valintaprosessin vaikeuksiin, hän vertasi minua Tuula Haataiseen ja ihmetteli, miksen ole kiinnostunut. Aloin miettiä asiaa aiempaa vakavammin.

Minun on pitänyt tolkuttaa itselleni, ettei rimaa pidä laittaa liian alas, vaikka tuntuisi niin paljon helpommalta tehdä jotain pienimuotoista ja puuhastella lasten kanssa kotona. Tämän ajattelun naispuolinen kannustajani torjui heti ja sanoi, ettei naisen pidä hukata taitojaan. Sekin pani miettimään. Olen nimittäin hyvin itsekriittinen.

Kahdeksan vuotta juristina ja kahdeksan vuotta kansanedustajana ei ole huono tausta. Lisäksi minulla on hyvin monenlaista muutakin kokemusta mm. Suomen Kuluttajaliiton puheenjohtajan tehtävistä, johon liittyy monenlaista johtoryhmätyöskentelyä mm. eri ministeriöiden kansliapäälliköiden kanssa jne. Kokemukseni liittyy laajojen kokonaisuuksien hallintaan ja erilaisten prosessien edistämiseen. Kyky pitää monta rautaa tulessa ja omaksua nopeasti se olennainen. Siitä osaamisessani on kyse.

Olen myös innostunut kotikaupunkini kehittämisestä ja sitä olisi hyvin motivoivaa tehdä kerrankin kunnolla – päätoimisesti. Sivistystoimiala taas on hyvin kiinnostava sektori. Opetuksen lisäksi sivistystoimialan tärkein tehtävä on kuntalaisten hyvinvoinnin ja viihtyisyyden takaaminen. Kirjastot, kulttuuripalvelut, työväenopisto, nuorisotyö ja liikunta. Ilman niitä kaupunki ja kaupunkilaiset voisivat paljon huonommin. Tarvitsemme lisää yhteisiä olohuoneita ja yhdessä tekemisen paikkoja. Espoossa tässä on vielä tekemistä.

**

Muista hakijoista ja saamastani tuesta riippuu, kuinka kauan keikun hakkuprosessissa mukana. Muitakin työprojekteja on nimittäin vireillä. Ja tiedän, että luntakin saattaa tulla tupaan.

Onneksi opin karatessa hyvät torjuntataidot. Ensin tukeva asento ja vatsalihakset tiukaksi. Iskut eivät satuta, kun on valmiina.

keskiviikkona, syyskuuta 05, 2007

Asiaa vai siirappia?

Osallistuin eilen SDP:n eduskuntaryhmän kesäkokoukseen Imatralla. Olen puoluehallituksen jäsen, joten olin paikalla siinä roolissa. Lähdin pois jo illalla junalla, koska minulla oli muita menoja tälle päivälle . Illalla ohjelmassa ollut slaavilainen ilta Svetogorskissa (?!) ja kokouksen loppuhenkoset seuraavana päivänä jäivät siis minulta väliin.



Yksin Imatran asemarakennuksessa odotellessani ryhdyin näpsimään kuvia ympäriltäni. Asemahallissa ei ollut ristin sielua. Kioski ja lipunmyyntipiste olivat kiinni ja tila oli unohtunut samaan asuun kuin mihin se oli joskus muinoin 1980-luvulla jäänyt. Ankeus oli käsin kosketeltavaa. Loisteputkivalon ja pölyn silaamaa betonisisustusta. Ympäristön rumuus tarttuu ja tekee olosta tylsistyneen, vaikkei olotilalle mitään varsinaista syytä olisikaan.













Hauskinta kesäkokouksessa oli entisten työtovereiden tapaaminen. Itse kokouksessa puheet keskittyivät tulevaan syksyyn eduskunnassa ja valtion budjettiin. Ei siis mitään kovin lennokasta. Media kärkkyi käytävillä tietoa puolueen puheenjohtajakamppailusta, mutta ei sitä saanut. Joku tosin neuvoi puhujapöntöstä Eeroa, että hänen tulisi pitää sunnuntaina Lahden tulevaisuusfoorumissa oma vuorisaarnansa näyttääkseen, missä kaappi seisoo.

Mietin kotona asiaa. Miltä kuulostaisi, jos joku avustaja lykkäisi Eeron käteen Lahdessa puheen, joka vilisisi teesejä onnen satamista, iloa pulppuavista lähteistä ja valon lahjasta. Ainoastaan silloin uusi tyylilaji toimisi, jos Eero ihan oikeasti heittäytyisi henkilökohtaiseksi ja avaisi sanaisen arkkunsa – siis ihan itse ja omakohtaisesti. Muussa tapauksessa haluan kuulla mieluummin paperinmakuista asiaa kuin takeltelua siirapissa.

Kauhunsekainen hämmennykseni lisääntyi, kun postilaatikosta kolahti tänään sunnuntaisen Lahden hengennostatuskokouksen ohjelma. Ohjelmassa yhtenä isona keskustelunaiheena on juuri onnellisuus. Ohjelmalehtisen ylitsepursuava teksti vain sai oloni oudoksi. ” Miten me sosialidemokraattisessa kansaliikkeessä teemme maailmasta ja ihmisen elämästä karusellin pullollaan iloa, intohimoa ja itseluottamusta?” Apua!

Kunhan vaan ei alettaisi tavoitella mitään hihhuleiden herätysjuhlatunnelmaa. Siihen on meidän keskusteluperinteellämme nimittäin vielä melkoisesti matkaa ja mahalasku on taattu.

**


Onnellisuuden sotkeminen politiikkaan on muotimantra, jonka hokemisessa voidaan haksahtaa harhapoluille. Mutta silti kukaan ei kiistä sitä, että ihmisten henkinen hyvinvointi on yksi tärkeimpiä politiikan päämääriä.

Mietin, mikä tekee minut onnelliseksi.

Tietenkin perhe ja ystävät, mutta myös ympäröivä kauneus ja harmonia. Ainakin minä pyrin tasapainotilaan, jota kaikenlainen sekasotku, niin henkinen kuin fyysinenkin, häiritsee.

Ystävät nousevat ylitse muiden, koska perhe on koko ajan läsnä ja siitä huolehtiminen sujuu kyllä. Yhteydenpito ystäviin sen sijaan vaatii aktiivisuutta ja jää helposti liian vähiin. Kaikilla on omat työkiireensä ja tapaamisten sovittelu on hankalaa. Monien minun ikäisteni elämän täyttää työ ja siitä jäävä pieni siivu annetaan ymmärrettävästi perheelle. Mutta ilman ystäviä jotain puuttuu.

Entä jos kaikki aika menee työssä, onko siellä oikeita ystäviä? Entä politiikassa? Tiettyyn rajaan asti kyllä. Mutta siinä vaiheessa kun keskinäinen kilpailu tulee kuvaan, aito ystävyys joutuu koetukselle ja murenee. Ja mitä muuta tänä päivänä työpaikoilla ja politiikassa tehdään kuin kilpaillaan? Ja miksi? Siksi, että saataisiin ihmisistä tehot ja hyödyt irti. Asettamalla heidät kisaan keskenään.

Politiikan onnellisuusreseptit johtavat siis työelämään sekä taloudelliseen järjestelmään. Silloin, kun tämän ihmiskilpailun säännöt ovat epäselvät ja kyse on epämääräisistä suosikkijärjestelmistä, ihmisten motivaatio painuu pahasti pakkasen puolelle ja tehotkin jäävät saamatta. Ajattelu, joka käsittää inhimillisen työpanoksen ja koko ihmisen pelkkänä markkinatavarana on onnellisuutta tuhoava. Duracell-pupulla ei ole kivaa.