sunnuntaina, elokuuta 19, 2007

Sikalat


Luin Susanna Alakosken juuri suomennetun kirjan Sikalat. Kirjailija on 45-vuotias ruotsinsuomalainen ja kirja on hänen esikoisteoksensa. Se ilmestyi Ruotsissa viime vuonna nimellä Svinalängorna ja sai aikaan valtavan keskustelun yhteiskuntaluokista.

Alakoski on itse elänyt tyypillisen siirtolaislapsen lähiöelämää 1960-70-luvun Ruotsissa. Kirjakin kertoo lähiöelämästä Leena-nimisen lapsen silmin eikä kuva ole kovin ruusuinen. Itse asiassa kirja kertoo alkoholistiperheen lapsen surullisen tarinan. Voin kuvitella, että ruotsalaiskeskustelussa on oltu kauhuissaan siitä, miten hyvinvointivaltiossa saattoi tapahtua tällaista? Eivätkö aikuiset puuttuneet? Ja onko Ruotsissa edelleen köyhyyttä ja yhteiskuntaluokkia.

Meillä Suomessahan on kilvan toisteltu, kuinka vastakkainasettelun aika on ohi. Kaikki ovat yhtä iloista suurta keskiluokkaa tai oikeastaan jotain ylempää porrasta – paitsi jos on patalaiska ja tyhmä. Siksi kirjan teema on kiinnostava.

Kun suuri joukko ihmisiä kokee massanousun ja etenee lopulta vauraaseen omakoti-volvo-luokkaan, heidän näkökenttänsä kapenee. Tie vaikeuksien kautta voittoon on ollut niin kivinen, ettei lähtötilannetta huvita muistella. Sieltä haluaa vain pois. Silloin ei näe myöskään uusia vaikeuksia ja niiden keskellä eläviä ihmisiä.

Kirja kertoo siitä ajasta, jonka moni haluaisi unohtaa ja jota moni häpeää. Menneisyyden tutkiskelulle on ollut Ruotsissa kuitenkin suurta tilausta. Samalla on noussut pohdintaan tämän päivän eriarvoisuudet. Ihanneyhteiskunnan mitta on kai se, kuinka hyvin ojasta pääsee ylös ja kuinka harva ojan pohjalle ylipäänsä tipahtelee. Minkälaiset ovat meidän ojat ja allikot?

**

Tarinassa on alussa paljon toivoa ja iloa uudesta paremmasta elämästä. Vanhemmilla on työpaikka ja perhe saa asunnon. Lattia ei notku eivätkä jalat palele. On muovimatot ja parkettilattia. Ja hanasta tulee kuumaa ja kylmää vettä. Isä sanoo, etteivät lapset saa koskaan valittaa. Niin hyvin asiat nyt ovat. Mutta elämä ei kuitenkaan ole helppoa. Ruotsin lähdön taustallakin on taloudellisia ja muita vaikeuksia. Siksi siirtolaisuus, juurettomuus ja ulkopuolisuus ovat sysäys sille, että viina tarjoaa vanhemmille unohduksen. Siinä unohtuu myös huolenpito lapsista.

Vaikka kirja kertoo elämästä ruotsalaisessa lähiössä, on siinä sellaista yleistä ajankuvaa, jossa on yhtäläisyyksiä suomalaiseen elämään 1970-luvulla. Minulle ainakin putkahteli monenlaisia muistoja mieleen omasta lapsuudestani.

Muutimme Helsingistä vuonna 1976 Perkkaalle espoolaiseen lähiöön. Elämä oli minun lähiössäni rauhallista, mutta tunnistan yhtäläisyyksiä. Ainakin sen tietyn ankeuden ja niukkuuden, jonka vastapainona oli toivo paremmasta, kunhan paiski aivan valtavasti töitä. Omakotitalo oli monen haaveena ja mekin sen saavutimme aikanaan.

Koulustamme löytyi kyllä näitä Leenankin tarinoita. Enemmän kuin muistinkaan.

Kirjan tyyli oli hyvin pelkistetty. Lapsi puhui siinä suoraan ja sai yhteyden ainakin minun sieluni sopukoihin. Kirja oli pakko lukea saman illan aikana. Ihan pakahduttavan liikuttavaa se oli. Suosittelen.

**

Kirjaa lukiessani olo oli kuin Niagaran putouksilla (kuvassa).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.