tiistaina, elokuuta 28, 2007

Ees taas


Mennä eteenpäin ja kuolla vai pysähtyä ja kuolla?

Jos kerran maapallo pyörii, kukka kasvaa ja vesi virtaa, on paikoillaan olo luonnotonta. Eteenpäin siis.

Elämään kuuluu liike ja kehitys. Seisova vesi muuttuu liejuksi, lätäkkö kasvaa umpeen tai kuivuu kokonaan pois. Sopiva virtaus pitää veden kirkkaana.

Kehityksen väistämättömyys sopii mihin tahansa asiaan - yhteiskuntaan, organisaatioon, puolueeseen, kaupunkirakenteeseen, lapsiin, puutarhanhoitoon ja jopa minun unohdettuun ja kesken jääneeseen käsityöhöni. Kaivoin nimittäin kesällä esiin neuletyöni, joka oli ollut pysähtyneisyyden tilassa 14 vuotta. Tein tälle jämähtäneisyydelle lopun ja jatkoin kutomista.

Nyt työlläni on hyvä ennuste tulla valmiiksi syksyksi. Tavoitteenasettelu tosin muutti muotoaan ajanmukaisemmaksi. Aiotusta villapaidasta tulee hartiahuivi (ei kuitenkaan tuluskukkaroa). Hyvää harmaata alpakkalankaa ei kannattanut heittää hukkaan ja eläväpintaista valepatenttiakin oli jo syntynyt aikamoinen siivu.

**

Olin valtuustoryhmämme seminaarissa, jossa pohdimme Espoon kaupungin organisaation uudistamista. Lähinnä mietimme niitä tavoitteita, joita meillä on kunnalliselle päätöksenteolle ja johtamiselle. Monet tavoitteet tuntuivat kovin tutuilta vuosien takaa. Meidän kehityksemme on mennyt väärään suuntaan ainakin lautakuntajärjestelmän alkuperäisen tarkoituksen ja demokratian toteutumisen kannalta.

Tuskailemme jatkuvasti sitä, miten lautakuntien ruohonjuuritason asiantuntijakanta näkyisi vahvemmin myös kaupunginhallitus- ja valtuustotason päätöksenteossa (meillä toimialajohtajat voivat olla välittämättä lautakunnan esityksistä kh-esittelyssään). Entä miten saamme todelliset palvelutarpeet näkyviin ja päättäjien tietoon ennen kuin valmistelijoiden punakynä pyyhkii sen pois tietoisuudestamme.

Samalla olen miettinyt puolueen kehittämistä. Mikä on meidän tehtävämme ja miten siinä onnistuisimme parhaiten?

Olemme antaneet liian usein periksi jonkun muun kehityspyrkimyksille. Ja kun nämä muut kehittäjät ovat olleet meitä aktiivisempia, meidän omalle ajattelullemme ei ole jäänyt tilaa. Kaikki aika on mennyt muiden ideoihin reagoimiseen ja lopulta osa on alkanut uskoa, että muuta kehittämistä ei olekaan kuin tämä ulkoapäin tuleva. Osa taas on yrittänyt harata vastaan, jotta syntyisi tilaa ja aikaa omalle ajattelulle. Sitä ei ole koskaan syntynyt.

On syntynyt kaksi onttoa ryhmää: 1) muiden ideoilla ratsastajat ja 2) vastaan haraajat. Se kolmas, eli meidän oma kehittämistyömme kaipaisi lisähappea. Siis rauhallista tilaa miettiä ja kehitellä.

**

Yli-innokkaalla ideatulvalla voi myös lamauttaa. Kun virta ei enää vedä uusia viestikapuloita, niistä tulee pato. Pääkaupunkiseudun neuvottelukunnan alaiset lukuisat virkamiestyöryhmät näyttävät ulospäin aika puuroiselle kehittämistyölle. Se työ voi sakata vielä monessa kohtaa.

Kehittämiseenkin tarvitaan sopivaa etenemistahtia. Aikaa, jotta purematta ei tarvitse niellä ja jotta virtaus ei lakkaa kokonaan. Mutta jos jossain vesi seisahtuu kokonaan, ketterimmät sammakot häipyvät muihin lammikoihin kurnuttamaan. Ja niitä jäljelle jääneitä rupisammakoita (siis niitä marisijoita) ei kestä kukaan.

**

Kuva Fiskarsin taidenäyttelystä.

sunnuntaina, elokuuta 19, 2007

Sikalat


Luin Susanna Alakosken juuri suomennetun kirjan Sikalat. Kirjailija on 45-vuotias ruotsinsuomalainen ja kirja on hänen esikoisteoksensa. Se ilmestyi Ruotsissa viime vuonna nimellä Svinalängorna ja sai aikaan valtavan keskustelun yhteiskuntaluokista.

Alakoski on itse elänyt tyypillisen siirtolaislapsen lähiöelämää 1960-70-luvun Ruotsissa. Kirjakin kertoo lähiöelämästä Leena-nimisen lapsen silmin eikä kuva ole kovin ruusuinen. Itse asiassa kirja kertoo alkoholistiperheen lapsen surullisen tarinan. Voin kuvitella, että ruotsalaiskeskustelussa on oltu kauhuissaan siitä, miten hyvinvointivaltiossa saattoi tapahtua tällaista? Eivätkö aikuiset puuttuneet? Ja onko Ruotsissa edelleen köyhyyttä ja yhteiskuntaluokkia.

Meillä Suomessahan on kilvan toisteltu, kuinka vastakkainasettelun aika on ohi. Kaikki ovat yhtä iloista suurta keskiluokkaa tai oikeastaan jotain ylempää porrasta – paitsi jos on patalaiska ja tyhmä. Siksi kirjan teema on kiinnostava.

Kun suuri joukko ihmisiä kokee massanousun ja etenee lopulta vauraaseen omakoti-volvo-luokkaan, heidän näkökenttänsä kapenee. Tie vaikeuksien kautta voittoon on ollut niin kivinen, ettei lähtötilannetta huvita muistella. Sieltä haluaa vain pois. Silloin ei näe myöskään uusia vaikeuksia ja niiden keskellä eläviä ihmisiä.

Kirja kertoo siitä ajasta, jonka moni haluaisi unohtaa ja jota moni häpeää. Menneisyyden tutkiskelulle on ollut Ruotsissa kuitenkin suurta tilausta. Samalla on noussut pohdintaan tämän päivän eriarvoisuudet. Ihanneyhteiskunnan mitta on kai se, kuinka hyvin ojasta pääsee ylös ja kuinka harva ojan pohjalle ylipäänsä tipahtelee. Minkälaiset ovat meidän ojat ja allikot?

**

Tarinassa on alussa paljon toivoa ja iloa uudesta paremmasta elämästä. Vanhemmilla on työpaikka ja perhe saa asunnon. Lattia ei notku eivätkä jalat palele. On muovimatot ja parkettilattia. Ja hanasta tulee kuumaa ja kylmää vettä. Isä sanoo, etteivät lapset saa koskaan valittaa. Niin hyvin asiat nyt ovat. Mutta elämä ei kuitenkaan ole helppoa. Ruotsin lähdön taustallakin on taloudellisia ja muita vaikeuksia. Siksi siirtolaisuus, juurettomuus ja ulkopuolisuus ovat sysäys sille, että viina tarjoaa vanhemmille unohduksen. Siinä unohtuu myös huolenpito lapsista.

Vaikka kirja kertoo elämästä ruotsalaisessa lähiössä, on siinä sellaista yleistä ajankuvaa, jossa on yhtäläisyyksiä suomalaiseen elämään 1970-luvulla. Minulle ainakin putkahteli monenlaisia muistoja mieleen omasta lapsuudestani.

Muutimme Helsingistä vuonna 1976 Perkkaalle espoolaiseen lähiöön. Elämä oli minun lähiössäni rauhallista, mutta tunnistan yhtäläisyyksiä. Ainakin sen tietyn ankeuden ja niukkuuden, jonka vastapainona oli toivo paremmasta, kunhan paiski aivan valtavasti töitä. Omakotitalo oli monen haaveena ja mekin sen saavutimme aikanaan.

Koulustamme löytyi kyllä näitä Leenankin tarinoita. Enemmän kuin muistinkaan.

Kirjan tyyli oli hyvin pelkistetty. Lapsi puhui siinä suoraan ja sai yhteyden ainakin minun sieluni sopukoihin. Kirja oli pakko lukea saman illan aikana. Ihan pakahduttavan liikuttavaa se oli. Suosittelen.

**

Kirjaa lukiessani olo oli kuin Niagaran putouksilla (kuvassa).

sunnuntaina, elokuuta 12, 2007

Kouluun




Tiistaina myös keskimmäinen lapsistani, eli Leo menee kouluun ja Elsa menee neljännelle luokalle.

Kouluun meno ei ole meillä mikään dramaattinen tapahtuma. En ole niitä äitejä, jotka tarraavat koulun pihalla lapsen lahkeeseen itku silmässä. Minua liikuttaa ja ihastuttaa lapseni silloin, kun näen heidät tohkeissaan ja innoissaan. Ja kun he itsenäistyvät ja oppivat uutta.

Se on myös aika liikuttavaa, kun löytää 7-vuotiaan ensimmäisestä omasta päiväkirjasta ensimmäisen harakanvarpaisen merkinnän: ”AAMULA SIMO JA LEO LEIKIVÄT LEEGOILA AAMUPÄIVÄLÄ LEIKIME MERIROSVOA PÄIVÄLÄ ME KÄYTIIN PUISTOSA.” Aika hienosti raapustettu.

Kouluun meno on lasteni mielestä ihan normaali ja positiivinen tapahtuma. En ymmärrä niitä, jotka näkevät kouluun menon astumisena johonkin ankaraan aikuisten maailmaan. Ei lapsuus koulun aloitukseen lopu, vaan sitä nakertavat ihan muut asiat. Opetustahan on alussa vain 4-5 tuntia päivässä. Puissa kiipeilyille ja leikeille jää kyllä aikaa.

Minä hinkusin ja pääsin lapsena kouluun vuoden virallista koulunaloitusikää aiemmin. Vaikka opetus museoikäisen opettajan johdolla täyteen ahdetussa luokassa oli vähemmän virikkeellistä kuin tänä päivänä, koulussa oli minusta silti mukavaa. Mukavampaa kuin äidin ja pikkuveljen kanssa kotona (en ollut koskaan päivähoidossa) tai sitten istuminen puistolapsena hiekkalaatikolla räkäisten pikkulasten lyödessä hiekkalapiolla toisiaan päähän. Siksi minua suututti ne aikuiset, jotka tulivat kauhistelemaan minulle sitä, että "jouduin" kouluun ja lapsuuteni muka tuhoutui.

Aikuisten kannattaa olla tarkkana siinä, miten he suhtautuvat kouluun. Asenteet nimittäin siirtyvät lapsiin. Lasteni serkkupoika tokaisi sukulaistapaamisessa heti kärkeen kaikille sedille ja tädeille, ettei kouluun menosta saa sitten kysellä. Häntä ärsytti ihan ymmärrettävästi jatkuva ulkopuolisten tunkeilu ja aiheen taivastelu. Koulu alkaa ja sillä sipuli.

Kouluun menijöiltä ei kannata joka käänteessä kysellä ”jännittääkö?”. Jos ei nimittäin jännitä, lapsi voi alkaa miettiä, että koulussa on sittenkin jotain pelottavaa. Leo ainakin odottaa ihan mielenkiinnolla keväisen eskarivierailun orava-tehtävälle jatkoa ja läksyjä. Ja Elsa kaipaa koulukavereitaan ja koko sitä sosiaalista elämää, mikä kouluun liittyy. Ja Tiimarissa pitää tietenkin käydä hiplaamassa uusia kouluvälineitä.

**

Kannatan muuten sitä, että kaikille maksutonta esiopetetusta laajennetaan. Se voisi alkaa jo vuotta nykyistä aiemmin, eli 5-vuotiaana. Meillä on sen verran hyvät kokemukset päiväkodissa toteutetusta esiopetuksesta, että sen soisi alkavan jo aikaisemmin. Sen sijaan sekavista yksityisistä aamu- ja iltapäiväkerhojärjestelyistä koulussa annetun esiopetuksen yhteydessä olemme saaneet eri puolilta Espoota asuvilta tuttavilta kriittisempää palautetta.

Toisaalta koulu voisi ottaa oppia lapsen ehdoilla etenevästä opetustyylistä retkineen ja taidepainotteisine toimintatapoineen. Koulun ja päivähoidon raja-aita on turhan jäykkä. Ainakin henkisesti hallinnon sisällä.

**

Maalaisromatiikkaa tihkuvat kuvat on otettu Mäntsälästä, missä isovahempani asuivat ennen ja enoni nykyään. Olimme siellä kyläilemässä ja kävimme mm. vuonna 1854 rakennetussa savusaunassa. Aitta on vähän tuoreempi, mutta vanha sekin. (Kuvat: Mikko Mäklin).

perjantaina, elokuuta 03, 2007

Ennen


Silloin tietää olevansa vanha, kun muistelee kahdenkymmenen vuodentakaisia tapahtumia kuin eilistä, tai mikä pahinta, muistelee lapsuuttaan ja kuinka asiat olivat silloin paremmin. Tänään sorruin jälkimmäiseen. Paistoimme lättyjä, lapsuuteni mummolaherkkua ja aloin muistelemaan, miksi Mäntsälän mamman lätyt olivat niin hyviä. Ne olivat niin hyviä, että söin itseni aivan ähkyksi ja pompin välillä räsymatot rullalle, että jaksaisin niitä taas lisää.

Ensinnäkin, ne paistettiin voissa. Maito oli mamman ja papan omista lehmistä lypsettyä, ei mitään rasvatonta homogenoitua ja pastöroitua. Ja lehmät, joilla oli nimet, olivat saaneet kirmailla kesällä laitumella. Jauhot olivat oman pellon viljoista jauhettuja ja kananmunat omien kanojen munia. Eikä näitä kanoja oltu tungettu mihinkään ahtaisiin häkkeihin, vaan ne saivat käyskennellä vapaasti omassa kanatarhassaan. Ja mansikkahillo oli tietenkin peräisin omalta mansikkamaalta. Tai lakkahillo läheiseltä suolta kerätyistä marjoista. Tätä kehuskelua Elsa (10 v) kuunteli silmät pyöreinä. Kuulosti aika muinaiselta.

Jos haluan oikein shokeerata lapsiani, kerron, että ennen leluja ei saanut noin vain ja nekin tehtiin itse. En tosin korosta sitä, että tämä aika oli joskus ennen minun lapsuuttani. Hieroin tyytyväisenä käsiäni, kun Simo (5v) jo rakenteli epätoivoisena itse käpylehmiä. Hän tosin innostui puuhasta niin, että tökki tulitikkuja jaloiksi myös kurkkuihin ja banaaneihin. Ja Leo (7v) taas on raahannut kotiin teräviä kiviä, joista hän aikoo rakentaa lihakirveen tai useampia. Elää jo luolamiesajassa.

Ja ensi kesänä meidän pihalle halutaan lampaita, joiden villoista tietenkin kehrätään itse langat, joista kudotaan itse vaatteet. Kohta me elämme jossain keräilytaloudessa. Mielikuvitustasolla siis.

**

Kuvassa olen aamupalalla Tarkk´ampujankadun keittiössä pikkuveljeni kanssa ja täytän 2-vuotta. Keittiön pöydästä löytyy myös Flooraa ja kakku. Meidän perheemme nykyiseen ruokapöytään ovat muuten päätyneet nuo samat tuolit. Ennen tehtiin siis parempia tuolejakin...