torstaina, kesäkuuta 07, 2007

Maan hiljaiset hiirulaiset


Olin mukana eräässä kapakan kulmapöydässä käydyssä keskustelussa, jossa oli paikalla kokoelma aktiivisia ja hyvin fiksuja demarimiehiä. Taisin olla ainoa nainen paikalla ja kiinnitin huomiota siihen, että kun keskusteltiin SDP:n historian ja nykyhetken merkittävistä ”ajattelijoista” ja teoreetikoista, niminä tuli esiin pelkkiä miehiä.

Minun piti oikein kysyä, missä ovat naiset näiden merkkihenkilöiden joukosta? Eikö heitä ole? Ei tullut kovin monia mieleen. Oli pakko kysyä, mikä on tilanne tämän päivän nuorten demareiden keskuudessa. Jostain syystä tuntumani oli, että teoreettiset pohdiskelijat ovat edelleen lähinnä miehiä, vaikka fiksuja nuoria naisia meillä riittää.

Keskustelu jatkui. Nuorempi miestoveri oli sitä mieltä, että erilaisiin tehtäviin valittaessa nuorten naisten ongelmana on edelleen se, että vaikka he ovat todella menestyneitä opinnoissaan, heiltä saattaa puuttua monipuolista työkokemusta tai muuta osaamista ja ilmeisesti myös rohkeaa (lue: röyhkeää) asennetta. Ja kun erilaisia tehtäviä täytetään, opiskeluissaan huonommin menestynyt mies syrjäyttää tästä syystä osaavan naisen. Se jokin puuttuu.

Mutta eivät naiset aina edes halua tunkeutua kärkeen ja olla johdossa. Moni pitää työskentelystä taustalla. Moni nainen kaihtaa kovien kyynärpäiden käyttöä, päällepäsmäröintiä ja pyrkyröintiä. Valitettavasti juuri näitä keinoja kuitenkin tarvitaan, jos haluaa äänensä kuuluviin yhteiskunnassa ja työelämässä. Vaatimattomuus ja huomaavaisuus (=huomaamattomuus) eivät ole uralla etenemisessä mitään hyveitä. Paitsi Matti Vanhaselle.

**

Mietin itsekin näitä asioita hyvin ristiriitaisin tuntein. Pitäisikö uhrautua perheen, kansakunnan, ihmiskunnan ja suurin piirtein koko universumin eteen ja jättää oman ammattiuran edistämisen vähemmälle. Siis keskittyä pelkkien ylevien asioiden eteen tehtävään pyyteettömään (=palkattomaan) työhön. Mietin, jatkanko panostamista politiikassa toimimiseen, vaikka samalla oman ammattitaidon kehittäminen on jäänyt retuperälle?

Joskus mieleeni hiipii ajatus, että kansanedustajuus on suorastaan tuhonnut ammattitaitoni ja repinyt riekaleiksi koko ammatillisen identiteettini. Poliitikkous on leima, josta ei pääse eroon ja se leima tarkoittaa jotain osaamatonta tolloa. Toivottavasti olen väärässä.

Mietin minne kaikkialle olisinkaan jo edennyt, jos olisin käyttänyt energiani politiikan sijaan juridiikan kiemuroiden tutkimiseen ja ammatillisen osaamiseni kartuttamiseen? Vai junnaisinko naisena sittenkin jossain juristien palkkakuoppavirassa unohdettuna ja paperipinojen taakse haudattuna?

**

Entä mitä siitä seuraa koko yhteiskunnalle, että niin moni nainen on uhrautunut ja ollut periaatteiltaan jalomielinen? Opetus-, kasvatus- tai hoivatyötä sekä palvelualojen tehtäviä pyöritetään korkealla moraalilla, mutta alhaisella palkalla. Lastentarhanopettajan 2.000 euron kuukausipalkan ja kunnaninsinöörin 3.500 euron kuukausipalkan välillä on ammottava kuilu. Eroa ei voi perustella tehtävään vaadittavan koulutuksen, työn merkittävyyden ja työn vaativuuden eroilla. Kyse on puhtaasta vääryydestä, joka pitää korjata.

Vaikka naiset ovat yhä paremmin koulutettuja, heidän osaamisensa ei tunnu koskaan riittävän. Pitäisi pyrkiä vähintään Marie Curien tasoon ja ehkä sitten alkaa olla vahvoilla.

Moni nainen tulkitsee asian niin, että menestyäkseen on opiskeltava lisää, on hankittava lisää koulutusta ja todistettava erilaisin tutkinnoin ja todistuksin osaamistaan. Mutta tie saattaa silti nousta pystyyn. Työtehtävää täytettäessä puuttuukin juuri se tietty osaamisen alalaji tai sitten vaikkapa se tietynlainen johtamiskokemus.

Ja kun on lapsia, yhtälö menee liian monimutkaiseksi. Moni heittää pyyhkeen kehään. Jos joku tulee kertomaan, että minunkin olisi pitänyt ymmärtää kurssittaa itseäni öisin, lukea hieman ammattikirjallisuutta ja julkaista muutamia tieteellisiä artikkeleita, ansaitsee kyllä tiskirätistä. Eikö mikään riitä? Edes Suomen lakien säätäminen ja siihen liittyen Suomen johtavien (juristi)asiantuntijoiden vuosia kestänyt kestokuuleminen (vastaa aika monia yliopistoluentoja)?

Miksi naisten kohdalla toteutuvat harvoin ne tuhkimo- tai prinssitarinat, joissa olisi kerrankin uskottu henkilön potentiaaliin? Siihen, että henkilöllä on riittävä pohja ja kyky kehittyä tehtävässään ja ottaa uusi haaste vastaan. Miesten rakettinousuja täydestä kokemattomuudesta suuriin saappaisiin sen sijaan on nähty pilvin pimein.

Mikä edes on pätevyyttä ja sopivuutta? Molemmat ovat aina jossain määrin suhteellisia käsitteitä ja riippuvaisia vallitsevista arvostuksista – myös tiedostamattomista. Eikä kukaan pärjää yksin. Tarvitaan tukijoita ja verkostoja. Niitä, jotka uskovat ja kannustavat.

Kauppalehden mukaan maailmalla etsitään nyt erityisesti naisia johtotehtäviin. Myös eettisyys ja vastuullinen yritystoiminta ovat nousussa. Ehkä alamme katsoa osaamista vähän laajemmasta perspektiivistä. Yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa tarvitaan monipuolisuutta. Maan hiljaisissa hiirulaisissa asuu monenlaista potentiaalia, joka kannattaa kaivaa esiin, vaikka hohtimilla.

**

Kuvassa minä. 4-vuotiaana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.