lauantaina, kesäkuuta 16, 2007

Keskituloisten erilaiset maailmat


Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä (15.6.2007) oli juttu SDP:n tilanteesta. Myös minun kommentit löytyvät jutusta. Vaalien jälkeen on ymmärretty, että missasimme ”keskiluokan”. Olen samaa mieltä ja olin sitä jo ennen vaaleja.

Pidin puoluehallituksessa esillä moneen kertaan sitä faktaa, että Uudellamaalla isoimmassa vaalipiirissämme äänestäjäkunta on keskimääräistä nuorempaa ja koulutetumpaa. Kampanjamme ei oikein kohdentunut tähän ryhmään.

Mutta kuten Donald Trumpin Diilissä (=TV-ohjelma), ei riitä, että on oikeassa. Pitää nostaa asiasta mieletön meteli tai on itse mennyttä. No, pykäsin kirjan verran näkemyksiäni tästä aiheesta, mutta se tuli vähän liian myöhään. Tammikuussa, jolloin kirja tuli ulos, mentiin jo täyttä höyryä – päin seinää. Ei tullut esiin lapsiperhepainotuksiamme tai erilaisia ehdokkaitamme. Oli vain miljardeja ja vanhustenhoitoa.

**

Vaikka moni on samaa mieltä siitä, että koulutetut toimihenkilöäänet menivät nyt muualle, johtopäätöksissä mielipiteet hajoavat enemmän. En pidä ollenkaan siitä lähtökohdasta, että pohditaan mistä suunnasta ääniä olisi kannattavinta kulloinkin haalia. Ikään kuin valta olisi itseisarvo ja toisen luokan kysymys olisi se, mitä sillä tehdään.

Kyllä kaikki lähtee siitä yhteiskunta-analyysistä ja tulevaisuusvisiosta, jota me tarjoamme ja johon me uskomme aidosti ja sydämestämme. Sen taakse tulevat ne, jotka kokevat, että se on hyvä ja oikea. Kun maltamme mennä pintaa syvemmälle, törmäämme kyllä keskituloistenkin ongelmiin. Ne liityvät markkinoiden liian kiivaaseen toimintaan ja jaksamiseen. Sama perussyy tekee syrjytyneiden elämästä myös hankalaa. Siksi molempien tilannetta on ratkottava yhdessä.

STTK:n yhteyspäällikkö Matti Hynynen totesi Suomen Kuvalehdessä, näin: ”Keskituloisia ei tavoitettu puhumalla köyhistä eikä hyvinvointiyhteiskunnasta”. Jossain on jatkettu tätä ajatusta toteamalla, että on virhe vaatia satsauksia palveluihin. Keskituloisia kiinnostavat vain veronalennukset ja omat rahat.

Olen eri mieltä.

Valkokaulusväen maailma on ihan erinäköinen riippuen iästä ja perhetilanteesta sekä asuinpaikasta. Voi olla, että vähän alle 60-vuotias asuntolainansa maksanut vakituisessa työsuhteessa työskentelevä toimihenkilö ei oikein koe olevansa julkisen sektorin kanssa tekemisissä. Ei, jos ei tarvitse lääkäriä, poliisia eikä vielä oikein sosiaaliturvaakaan, vaikka viemäri vetää ja kadut aurataan.

Sen sijaan minun iässäni ollaan suorastaan naimisissa julkisen sektorin kanssa. Siis jos on lapsia tai jos tekee pätkätöitä. Lasten neuvoloiden, päivähoidon, vanhempainrahojen ja koulun kautta kontakti on jatkuva, samoin on asianlaita pätkätyöläisellä työttömyyspätkien sosiaalietuuksien kanssa.

Hynysen harha on SDP:ssä yleinen. Jäsentemme keski-ikä on 62 vuotta. Kaikki eivät tunnista sitä elämää, mitä minun ikäiseni ja nuoremmat tänä päivänä elävät, etenkin pääkaupunkiseudulla. Ja se sisältää paljon epävarmuutta. En ole koskaan kuullut, että keskiluokkaiset lapsiperheelliset tuttavani olisivat huolissaan verojen määrästä. Palveluista ja niiden puutteista kylläkin.

Heitä kiinnostaa se, että lapsi on päiväkodissa hyvissä käsissä, jotka eivät ole ylikuormitetut ja vaihdu viikoittain. Ja että koulujen opetus on laadukasta ja opetusryhmät sen kokoiset, että siellä oppii ja voi hyvin. Ja se, että terveyskeskukseen pääsee – edes joskus. Ihmiset haluavat, että heidän verovaroillaan tuotetut palvelut ovat hyviä ja myös eniten maksava joukko saisi osansa. Eikä se tarkoita, että potkaistaan heikoimmat veneestä. Ei ainakaan minun ihmiskästykseni mukaan.

Universaali hyvinvointimalli onkin erityisesti keskituloisten malli. Toimiessaan hyvin, se antaa veroille eniten vastinetta ja huolehtii siinä sivussa myös köyhistä. Keskituloisia siis kiinnostaa hyvinvointiyhteiskunta. Jos se ei toimi, ollaan yhteisessä pulassa.

Siinä olen Hynysen kanssa samaa mieltä, että SDP:n pitäisi profiloitua enemmän työelämän asiantuntijana. ”Viime vaaleissa kokoomus sai hallita tätä keskustelua melko vapaasti”, Hynynen toteaa. Ja totta on, että juuri työelämän kiire ja stressi kuluttaa työntekijöiden laajaa joukkoa ikähaitarin eri päissä ja koulutukseen katsomatta.

Ja mikä on tämän päivän todellinen proletaari? Perinteisten syrjäytyneiden ryhmien lisäksi kolmekymppinen nainen pääkaupunkiseudulla, joka työskentelee lyhyissä työpätkissä ja yrittää rahoittaa sillä ylihintaista asumistaan. Jos hänellä on lapsia, hän on yksinhuoltaja ja mielenterveys reistailee, ollaan jo hyvin heikoilla. Korkeakoulututkinto ei välttämättä pelasta kovin paljon.

1 kommentti:

  1. Anonyymi4:32 ap.

    blogilistan haussa tittelisi on vielä kansanedustaja Susanna Rahkosen blogi

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.