torstaina, kesäkuuta 28, 2007

”Äiti, olet tapetissa!”


Joskus tekee mieli sulautua tapettiin. Harvemmin tulee kuitenkin oltua ihan konkreettisesti tapetissa - ei niin sanotusti ”tapetilla” - vaan tapetissa. Siis oikeassa tapetissa omalla pärställä kuvana mukana. Tapetissa, jolla liisteröidään seiniä.

Lapseni saivat todistaa äidin löytymistä seinäpaperista eilen, kun kävimme koko perheen voimin katsomassa Megafån-nimisen taiteilijaryhmän feministitapettia. Se oli ripustettu Lasipalatsin näyttelytilaan, Pride-festivaalien kansliaan ja sillä oli myös päällytetty yksi pöytä ja kaksi tuolia.

Tapetti julkistettiin Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Tennispalatsin museossa kesäkuun alussa ja se tulee olemaan esillä myös Megafånin näyttelyssä Galleri Sinnessä Helsingissä syksyllä.

Feministitapetissa on yhteensä 800 ihmistä, naisia ja miehiä eri puolilta Suomea, jotka haluavat viestittää olevansa feminismin kannalla. Minä menin mukaan keväällä 2006 erään tapahtuman yhteydessä. Tapettia saa ostaa Tennispalatsin museon myymälästä ja se maksaa ei osallistujille 15 euroa. Tapettia myydään ainoastaan niille jotka lupaavat dokumentoida mihin se kiinnitetään.

Megafånin tarkoitus on saada tapetille näkyvyyttä. ”Meitä on jo pyydetty tapetoimaan eri paikkoja, mutta etsimme myös aktiivisesti useampia paikkoja, joihin Feministitapettia toivotaan. Jännittävintä Feministitapetin suhteen on kuitenkin seurata, kuinka projekti jatkaa eloaan muiden ihmisten käsissä. Valmiiksi painettua tapettia lähetetään kaikille valokuvatuille. He päättävät itse minne he haluavat kuusi tapettiarkkiansa kiinnittää. Feministitapetin kiinnittämisessä konkretisoituu tilan haltuunotto feministinä. Kaikki tapettia levittävät myös kuvaavat sen kyseisessä ympäristössä.”

Näitä tapetin kiinnityspaikkoja nähdään sitten syksyisessä Megafånin näyttelyssä.

Missäköhän itse ryhtyisin liisteröintipuuhiin? Jos olisin kansanedustaja, miettisin jotain paikkaa eduskunnassa. Tietääkseni muita kansanedustajia ei ole tapetissa mukana, kun kanssani yhtäaikaa kuvattu Eva Biaudetkin siirtyi muihin tehtäviin. Ehkä joku espoolainen bussipysäkki tai aidanpätkä. Tietenkin luvan kera.

Ja kodin sisustajille tiedoksi. Tapetin kuvat ovat mustavalkoisia valkoisella pohjalla.

**

Kuvassa pala tapettia ja minä mukana kärpäsen kokoisenä länttinä puhekuplani kera.

maanantaina, kesäkuuta 25, 2007

Tuulimyllyjä vastaan ei kannata taistella


Asumme vuonna 1990 rakennetussa omakotitalossa, jossa on öljylämmitys. Nyt kun öljykattilamme on vaihdon tarpeessa, olemme etsimässä keinoja vaihtaa ekologisempaan energiamuotoon. Ensin selvitimme, miten meille sopisi aurinkoenergia.

Selvisi, että tarvitsisimme aurinkolämmön vesivaraajalle isomman tilan kuin mikä meillä tällä hetkellä on. Ilman vesivaraajaa aurinkopaneelit olisivat lämmittäneet vain pelkkää käyttövettä silloin kuin paistaa. Aurinkopaneelit ovat aika arvokkaita eikä ilman vesivaraajaa aurinkoenergia tule kannattavaksi. Vesivaraaja ei meille mahdu ilman erityisjärjestelyjä, joten tämä vaihtoehto oli heti kättelyssä hylättävä.

Seuraavaksi mietimme pellettejä. Ne ovat puristettua sahanpurua ja kuulemma hyvin suosittuja Ruotsissa. Ruotsihan on tunnetusti päättänyt luopua ydinenergiasta, joten päätös näkyy uusiutuvien energiamuotojen laajassa käytössä. Siellä kotitalouksia myös tuetaan energiainvestoinneissa ihan eri mittakaavassa kuin meillä Suomessa.

Pelletit ovat niitä samoja pipanoita, joita demarinuoret jakoivat vaalien alla. Demarinuoret kampanjoivat tällä tavalla uusiutuvien energiamuotojen puolesta ja idea oli hyvä, mutta Vapon sponsoroimat pussit taisivat mennä Kolmen sepän patsaalla kyllä hukkaan. Harva helsinkiläinen edes tiesi, mitä muruset olivat. Jotain syötävää? Soijarouheita kenties?

Pellettejä ei voi edes heittää sellaisenaan takkaan. Niiden käyttämiseen tarvitaan erityinen arina, koska muuten pienet rouheet eivät saa ilmaa eivätkä ne pala. Totesimme, etteivät pelletit ole toimiva ratkaisu edes Espoon leveysasteille. Ne vaativat nimittäin paljon tilaa. Käytännössä mielettömän viljasiilon näköisen pömpelin pihalle, ellei sitten kodin sisätiloista ole uhrattavissa neliömetreittäin tilaa rouhevarastolle.

Siilotyyli sopii ehkä maatilamaisemaan, mutta ei kiitos meidän pihallemme. Pieniäkin säiliöitä toki on, mutta niitä saa olla koko ajan täyttämässä. Paluu takavuosien koksinheittäjäksi ei houkuta ja se tulisi myös kalliiksi. Siis ei kiitos pelleteille, vaikka takassamme sellaiset ovatkin olleet käytössä.

Panemme viimeisen toivomme maalämpöön. Se kuulostaa kaikkein järkevimmältä investoinnilta. Maahan pitäisi porata mieletön reikä, joka ulottuu kallioperään. Sieltä johdettu luonnon varastoima auringosta peräisin oleva energia tulee käyttökustannuksiltaan kaikkein halvimmaksi.

Vaihtoehto vie myös vähiten tilaa. Näin öljykattilan ja öljysäiliönkin saisi pois käytöstä ja sen tilalle mahtuisi se aurinkoenergian tarvitsema vesivaraajakin. Voisimme siis sittenkin ottaa myös aurinkoenergian oheiskäyttöön.

Vanhan talon kohdalla uusiutuvan energiamuodon valinta ei ole yhtä helppoa kuin jos rakentaisimme uutta taloa. Myöskään valtion tukea ei myönnetä kuin uudisrakennuksiin ja rahat on tältä vuodelta jo jaettu. (Korjaus edelliseen: Investointitukea kyllä myönetään myös energiamuodon vaihtoon. Rahat tulevat asuntorahastolta, mutta ne myöntää kunta. Espoossa hakuaika oli keväällä ja on siis ohi. Rahaa tulisi anoa etukäteen). Toivottavasti tähän tulee jatkossa muutos.

Lämmitysjärjestelmän valinnassa kyse ei ole pelkästä näpertelystä. Koko maailmassa kolmasosa kaikesta energiasta käytetään rakennuksissa. Energiaa rakennuksissa kuluu lämmitykseen, jäähdytykseen, ruuan valmistukseen, valaistukseen sekä kodinkoneiden ja laitteiden käyttämiseen (Maailman tila 2004 – teemana kulutus s. 57). Siis kotitalouksien toimenpiteillä on väliä.

On suorastaan pähkähullua, että olemme Suomessa niin vähän hyödyntäneet luonnon itseensä varastoimaa energiaa. Jos jo jätteetkin saa muutettua energiaksi, olisi suurta tyhmyyttä ja laiskuutta jättää nämä ekologiset ja edulliset vaihtoehdot käyttämättä. Öljyn sauhuttelu saisi jo jäädä ja niin myös ydinvoimaan tuudittautuminen. En haluaisi, että Suomi olisi tyhmien ja henkisesti velttojen ratkaisujen maa.


PS: Meidän pihalle saa rakentaa tuulimyllyn tai vaikka kokonaisen tuulipuiston. Lupaan, etten taistele niitä vastaan.

keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007

Espoosta ei saa otetta - eikä SDP:stä


Määrittele Espoo kahdella lauseella? Hmm…. Tehtävä ei ole helppo, ei edes espoolaiselle. Espoo on monelle epäkaupunki. Epämääräisyyttä aiheuttaa hajanainen kaupunkirakenne, mutta kyse on muustakin. Vaikka olen asunut Espoossa vuodesta 1976, Espoota on vaikea pukea sanoiksi. Onko Espoolla sielua? Pahoin pelkään, että sitä on vaikea löytää, mutta yritän kuitenkin.

Kun muutimme Helsingin ydinkeskustasta Espoon Leppävaaraan, olin kahdeksanvuotias. Espoo oli minulle maaseutua. Se, että ympärillä oli vihreää, oli minulle lapsena pelkkää plussaa. Minua ei haitannut, että se vihreä oli epämääräistä pajupöheikköä ja hoitamatonta hetteikköä. Espoon tapahtumaköyhyys löi vastaan vasta myöhemmässä nuoruusiässä.

Myös Espoon valtava kasvu oli jo tuolloin läsnä. Me espoolaiset olemme asuneet 1970-luvun kasvun vuosista lähtien koko ajan muuttuvassa ympäristössä. Käytännöllisesti katsoen rakennustyömaalla. Juuri mitään lapsuuteni Leppävaarasta ei ole enää jäljellä paitsi Albergan kartano. Sitäkin tosin oltiin purkamassa, mutta onneksi jonkinlainen historian kunnioitus voitti moukkamaisuuden.

Muutin 1990-luvun alussa Kauklahteen. Kylään, josta koko Espoo on saanut satoja vuosia sitten alkunsa. Kauklahti oli taannoin kukoistava teollisuuspaikkakunta, joka jäi Espoon muiden osien kehityksen jalkoihin. Nyt rakennusaalto on edennyt jo tännekin ja viimeistään viime kesän asuntomessujen myötä Kauklahden kaupunkirakenne sai sille kuuluvan muodon - onneksi perinteitä kunnioittaen.

**

Vaikka Espoo herättää mielikuvia menestyneistä ruskettuneista ihmisistä Burberry-ruutuineen, on Espoolla hyvin monenlaiset ja hajanaiset kasvot. Espoolaisuus on enemmänkin leppävaaralaisuutta, kauklahtelaisuutta, tapiolalaisuutta ja niin edelleen. Se ei ole mikään ihme, sillä meidän viisi aluekeskustamme ovat jokainen Hämeenlinnan kokoisia.

Tilastojen mukaan Espoossa asuu keskimääräistä enemmän kaupallisella alalla työskenteleviä ihmisiä. Helsingissä taas asuu enemmän kulttuurialan työntekijöitä ja valtion virkamiehiä. Moni on tullut Espooseen etsimään omaa tilaa ja jotain vähän parempaa. Espooseen tullaan usein lapsiperhevaiheessa.

Minun Espoo-suhteeni on jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Myönteisiksi asioiksi nimeäisin espoolaisen luonnon ja meren. Merestä pitäisi vain saada kaikkien kuntalaisten iloita nykyistä enemmän. Kaipaisin lisää virkistysmahdollisuuksia saariin. Miksei meillä voisi olla rantasaunoja kuntalaisten käyttöön ja talvella vaikkapa aurattuja retkiluisteluratoja? Entä missä ovat Seurasaaren tyyppiset hyvin hoidetut puistoalueet, joissa viihtyisivät niin lapset kuin vanhuksetkin?

**

Espoolaista identiteettiä ei voi syntyä, jos yhteiset olohuoneet, yhdessä tekeminen sekä moninaisuudesta syntyvä omaehtoinen kaupunkikulttuuri puuttuu. Kaupungin päätöksin voidaan tukea kuntalaisten osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Samalla tulemme parantaneeksi ihmisten hyvinvointia ja viihtyvyyttä.

En nyt vielä määrittele Espoota kahdella lauseella, koska Espoon syvin olemus ei ole minulle vieläkään täysin valjennut. Asun Espoossa kuitenkin hyvin mielelläni. Ja ainahan pääsee Helsinkiin.

**

Ja pari sanaa vielä SDP:n puoluehallituksen eilisestä kokouksesta, mutta vain pari, koska on kesä ja melkein juhannus. Puoluehallituksen eilisen kriisikokouksen raportointi ei kyllä mennyt ihan putkeen. Uutispäivä Demari oivaltaaa kuin vauva varpaansa julistaessaan: "SDP:n tulevaisuus on toimihenkilöissä ja opiskelijoissa". Tulee vaikutelma, että SDP:ssäni olisi nyt vasta huomattu sellaistenkin ihmisten olemassaolo, jotka eivät ole töissä tehtaassa tai verstaassa. Tai että opiskelijakin on ihminen. Niin se ei tietenkään ole - vai onko sittenkin?

Hesarin uutisoinnin taiteellinen vaikutelma oli vielä masentavampi ja jopa tarkoitushakuisen ilkeä. Kuvat puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa ja kuvatekstissäkin mainostettiin puoluehallituksen kokoontuvan "kellarissa".

Lehtikuvassa päät painuksissa ovat Eero Heinäluoma ja Antti Kalliomäki ja yllä otsikko "Lisää iloa, intohimoa ja itseluottamusta". Niinpä. Ja pois kellarista.

lauantaina, kesäkuuta 16, 2007

Keskituloisten erilaiset maailmat


Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä (15.6.2007) oli juttu SDP:n tilanteesta. Myös minun kommentit löytyvät jutusta. Vaalien jälkeen on ymmärretty, että missasimme ”keskiluokan”. Olen samaa mieltä ja olin sitä jo ennen vaaleja.

Pidin puoluehallituksessa esillä moneen kertaan sitä faktaa, että Uudellamaalla isoimmassa vaalipiirissämme äänestäjäkunta on keskimääräistä nuorempaa ja koulutetumpaa. Kampanjamme ei oikein kohdentunut tähän ryhmään.

Mutta kuten Donald Trumpin Diilissä (=TV-ohjelma), ei riitä, että on oikeassa. Pitää nostaa asiasta mieletön meteli tai on itse mennyttä. No, pykäsin kirjan verran näkemyksiäni tästä aiheesta, mutta se tuli vähän liian myöhään. Tammikuussa, jolloin kirja tuli ulos, mentiin jo täyttä höyryä – päin seinää. Ei tullut esiin lapsiperhepainotuksiamme tai erilaisia ehdokkaitamme. Oli vain miljardeja ja vanhustenhoitoa.

**

Vaikka moni on samaa mieltä siitä, että koulutetut toimihenkilöäänet menivät nyt muualle, johtopäätöksissä mielipiteet hajoavat enemmän. En pidä ollenkaan siitä lähtökohdasta, että pohditaan mistä suunnasta ääniä olisi kannattavinta kulloinkin haalia. Ikään kuin valta olisi itseisarvo ja toisen luokan kysymys olisi se, mitä sillä tehdään.

Kyllä kaikki lähtee siitä yhteiskunta-analyysistä ja tulevaisuusvisiosta, jota me tarjoamme ja johon me uskomme aidosti ja sydämestämme. Sen taakse tulevat ne, jotka kokevat, että se on hyvä ja oikea. Kun maltamme mennä pintaa syvemmälle, törmäämme kyllä keskituloistenkin ongelmiin. Ne liityvät markkinoiden liian kiivaaseen toimintaan ja jaksamiseen. Sama perussyy tekee syrjytyneiden elämästä myös hankalaa. Siksi molempien tilannetta on ratkottava yhdessä.

STTK:n yhteyspäällikkö Matti Hynynen totesi Suomen Kuvalehdessä, näin: ”Keskituloisia ei tavoitettu puhumalla köyhistä eikä hyvinvointiyhteiskunnasta”. Jossain on jatkettu tätä ajatusta toteamalla, että on virhe vaatia satsauksia palveluihin. Keskituloisia kiinnostavat vain veronalennukset ja omat rahat.

Olen eri mieltä.

Valkokaulusväen maailma on ihan erinäköinen riippuen iästä ja perhetilanteesta sekä asuinpaikasta. Voi olla, että vähän alle 60-vuotias asuntolainansa maksanut vakituisessa työsuhteessa työskentelevä toimihenkilö ei oikein koe olevansa julkisen sektorin kanssa tekemisissä. Ei, jos ei tarvitse lääkäriä, poliisia eikä vielä oikein sosiaaliturvaakaan, vaikka viemäri vetää ja kadut aurataan.

Sen sijaan minun iässäni ollaan suorastaan naimisissa julkisen sektorin kanssa. Siis jos on lapsia tai jos tekee pätkätöitä. Lasten neuvoloiden, päivähoidon, vanhempainrahojen ja koulun kautta kontakti on jatkuva, samoin on asianlaita pätkätyöläisellä työttömyyspätkien sosiaalietuuksien kanssa.

Hynysen harha on SDP:ssä yleinen. Jäsentemme keski-ikä on 62 vuotta. Kaikki eivät tunnista sitä elämää, mitä minun ikäiseni ja nuoremmat tänä päivänä elävät, etenkin pääkaupunkiseudulla. Ja se sisältää paljon epävarmuutta. En ole koskaan kuullut, että keskiluokkaiset lapsiperheelliset tuttavani olisivat huolissaan verojen määrästä. Palveluista ja niiden puutteista kylläkin.

Heitä kiinnostaa se, että lapsi on päiväkodissa hyvissä käsissä, jotka eivät ole ylikuormitetut ja vaihdu viikoittain. Ja että koulujen opetus on laadukasta ja opetusryhmät sen kokoiset, että siellä oppii ja voi hyvin. Ja se, että terveyskeskukseen pääsee – edes joskus. Ihmiset haluavat, että heidän verovaroillaan tuotetut palvelut ovat hyviä ja myös eniten maksava joukko saisi osansa. Eikä se tarkoita, että potkaistaan heikoimmat veneestä. Ei ainakaan minun ihmiskästykseni mukaan.

Universaali hyvinvointimalli onkin erityisesti keskituloisten malli. Toimiessaan hyvin, se antaa veroille eniten vastinetta ja huolehtii siinä sivussa myös köyhistä. Keskituloisia siis kiinnostaa hyvinvointiyhteiskunta. Jos se ei toimi, ollaan yhteisessä pulassa.

Siinä olen Hynysen kanssa samaa mieltä, että SDP:n pitäisi profiloitua enemmän työelämän asiantuntijana. ”Viime vaaleissa kokoomus sai hallita tätä keskustelua melko vapaasti”, Hynynen toteaa. Ja totta on, että juuri työelämän kiire ja stressi kuluttaa työntekijöiden laajaa joukkoa ikähaitarin eri päissä ja koulutukseen katsomatta.

Ja mikä on tämän päivän todellinen proletaari? Perinteisten syrjäytyneiden ryhmien lisäksi kolmekymppinen nainen pääkaupunkiseudulla, joka työskentelee lyhyissä työpätkissä ja yrittää rahoittaa sillä ylihintaista asumistaan. Jos hänellä on lapsia, hän on yksinhuoltaja ja mielenterveys reistailee, ollaan jo hyvin heikoilla. Korkeakoulututkinto ei välttämättä pelasta kovin paljon.

lauantaina, kesäkuuta 09, 2007

Naapurin uima-altaassa


Lämmintä. Olimme Helsingin uimastadionilla lasten kanssa. Mikko oli töissä ja muutenkin hän pitää enemmän luonnonrannoista, joten uimastadionilla on tullut käytyä silloin, kun pitää keksiä kesätekemistä lämpimällä ilmalla yksin kolmen lapsen kanssa. Uimastadion on helppo paikka. Vesi ei ole liian kylmää, lapset saavat pulikoida rajatussa paikassa ja minä saan lukea.

Omatunto tosin kolkuttaa aivan hieman. Espoolaiset Helsingin kaupungin palveluita kansoittamassa. Tuntuu väärältä varsinkin, kun emme ole saaneet Espooseen vieläkään kunnon maauimaloita. Leppävaaran uimahallin yhteyteen sellaista on puuhattu niin kauan kuin muistan. Nyt se taitaa olla jo jossain suunnitelmissa.

Tapiolan uimahallilla on sentään yksi pienehkö ulkoallas ja lasten kahluuallas. Ja lisäksi on Serenan vesipuuhamaa, joka on taas oma lukunsa rannekkeineen Pohjois-Espoon matkailuvyöhykkeellä. Äitini taas harrastaa avantouintia läpi talven Oittaalla Suomen Ladun ylläpitämässä ulkoilukeskuksessa. Ja uinti jatkuu tietenkin koko kesän tässä Bodomin murhasta tunnetussa järvessä. Oittaalla on siis myös ihan tavallinen uimaranta, joka sopii myös lapsille.

Espoossa uimahallit ovat pääsääntöisesti kesällä kiinni. Päivystävä uimahalli löytyy kerrallaan aina jostain. Luin jostain, että Tapiolan uimahalli on kiinni, mutta ulkoaltaat ovat käytettävissä. En tiedä miten homma toimii, jos saunat ja pukutilat ovat kiinni. Espoon uimahalleista tietoa tästä.

Espoossa luonnonrantoja kyllä riittää, mutta aina ei huvita uida merivedessä hiekan ja lasinsirujen keskellä. Tai olla yltäpäältä liejussa. Eikä aina edes tarkene. Sitä paitsi meri- tai järvivedessä pulikointi on vähän eri juttu kuin kuntouinti uima-altaassa. Kannattaisi siis panostaa uimahalleihin myös kesällä ja nimenomaan siihen, että ulkoaltaitakin löytyisi Tapiolan lisäksi muualtakin Espoosta. Eikä siitä tule kyllä mitään, että jokainen rakentaa lämmitettävän altaan omalle takapihalleen.

**

Viime vuonna uimastadionilla vastaan tuli Jan Vapaavuori, silloinen Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja. Hän antoi synninpäästön minun ja lasteni uimareissulle. Espoon pitää kyllä ryhdistäytyä uimahalliolosuhteissaan. Kasvaneen kaupungin kasvanut lapsiuimari-, vesijuoksu, -jumppa ja muu uintijoukko haluaa kuntoilla myös kesällä – omassa kaupungissaan ja kohtuuhintaan.

torstaina, kesäkuuta 07, 2007

Maan hiljaiset hiirulaiset


Olin mukana eräässä kapakan kulmapöydässä käydyssä keskustelussa, jossa oli paikalla kokoelma aktiivisia ja hyvin fiksuja demarimiehiä. Taisin olla ainoa nainen paikalla ja kiinnitin huomiota siihen, että kun keskusteltiin SDP:n historian ja nykyhetken merkittävistä ”ajattelijoista” ja teoreetikoista, niminä tuli esiin pelkkiä miehiä.

Minun piti oikein kysyä, missä ovat naiset näiden merkkihenkilöiden joukosta? Eikö heitä ole? Ei tullut kovin monia mieleen. Oli pakko kysyä, mikä on tilanne tämän päivän nuorten demareiden keskuudessa. Jostain syystä tuntumani oli, että teoreettiset pohdiskelijat ovat edelleen lähinnä miehiä, vaikka fiksuja nuoria naisia meillä riittää.

Keskustelu jatkui. Nuorempi miestoveri oli sitä mieltä, että erilaisiin tehtäviin valittaessa nuorten naisten ongelmana on edelleen se, että vaikka he ovat todella menestyneitä opinnoissaan, heiltä saattaa puuttua monipuolista työkokemusta tai muuta osaamista ja ilmeisesti myös rohkeaa (lue: röyhkeää) asennetta. Ja kun erilaisia tehtäviä täytetään, opiskeluissaan huonommin menestynyt mies syrjäyttää tästä syystä osaavan naisen. Se jokin puuttuu.

Mutta eivät naiset aina edes halua tunkeutua kärkeen ja olla johdossa. Moni pitää työskentelystä taustalla. Moni nainen kaihtaa kovien kyynärpäiden käyttöä, päällepäsmäröintiä ja pyrkyröintiä. Valitettavasti juuri näitä keinoja kuitenkin tarvitaan, jos haluaa äänensä kuuluviin yhteiskunnassa ja työelämässä. Vaatimattomuus ja huomaavaisuus (=huomaamattomuus) eivät ole uralla etenemisessä mitään hyveitä. Paitsi Matti Vanhaselle.

**

Mietin itsekin näitä asioita hyvin ristiriitaisin tuntein. Pitäisikö uhrautua perheen, kansakunnan, ihmiskunnan ja suurin piirtein koko universumin eteen ja jättää oman ammattiuran edistämisen vähemmälle. Siis keskittyä pelkkien ylevien asioiden eteen tehtävään pyyteettömään (=palkattomaan) työhön. Mietin, jatkanko panostamista politiikassa toimimiseen, vaikka samalla oman ammattitaidon kehittäminen on jäänyt retuperälle?

Joskus mieleeni hiipii ajatus, että kansanedustajuus on suorastaan tuhonnut ammattitaitoni ja repinyt riekaleiksi koko ammatillisen identiteettini. Poliitikkous on leima, josta ei pääse eroon ja se leima tarkoittaa jotain osaamatonta tolloa. Toivottavasti olen väärässä.

Mietin minne kaikkialle olisinkaan jo edennyt, jos olisin käyttänyt energiani politiikan sijaan juridiikan kiemuroiden tutkimiseen ja ammatillisen osaamiseni kartuttamiseen? Vai junnaisinko naisena sittenkin jossain juristien palkkakuoppavirassa unohdettuna ja paperipinojen taakse haudattuna?

**

Entä mitä siitä seuraa koko yhteiskunnalle, että niin moni nainen on uhrautunut ja ollut periaatteiltaan jalomielinen? Opetus-, kasvatus- tai hoivatyötä sekä palvelualojen tehtäviä pyöritetään korkealla moraalilla, mutta alhaisella palkalla. Lastentarhanopettajan 2.000 euron kuukausipalkan ja kunnaninsinöörin 3.500 euron kuukausipalkan välillä on ammottava kuilu. Eroa ei voi perustella tehtävään vaadittavan koulutuksen, työn merkittävyyden ja työn vaativuuden eroilla. Kyse on puhtaasta vääryydestä, joka pitää korjata.

Vaikka naiset ovat yhä paremmin koulutettuja, heidän osaamisensa ei tunnu koskaan riittävän. Pitäisi pyrkiä vähintään Marie Curien tasoon ja ehkä sitten alkaa olla vahvoilla.

Moni nainen tulkitsee asian niin, että menestyäkseen on opiskeltava lisää, on hankittava lisää koulutusta ja todistettava erilaisin tutkinnoin ja todistuksin osaamistaan. Mutta tie saattaa silti nousta pystyyn. Työtehtävää täytettäessä puuttuukin juuri se tietty osaamisen alalaji tai sitten vaikkapa se tietynlainen johtamiskokemus.

Ja kun on lapsia, yhtälö menee liian monimutkaiseksi. Moni heittää pyyhkeen kehään. Jos joku tulee kertomaan, että minunkin olisi pitänyt ymmärtää kurssittaa itseäni öisin, lukea hieman ammattikirjallisuutta ja julkaista muutamia tieteellisiä artikkeleita, ansaitsee kyllä tiskirätistä. Eikö mikään riitä? Edes Suomen lakien säätäminen ja siihen liittyen Suomen johtavien (juristi)asiantuntijoiden vuosia kestänyt kestokuuleminen (vastaa aika monia yliopistoluentoja)?

Miksi naisten kohdalla toteutuvat harvoin ne tuhkimo- tai prinssitarinat, joissa olisi kerrankin uskottu henkilön potentiaaliin? Siihen, että henkilöllä on riittävä pohja ja kyky kehittyä tehtävässään ja ottaa uusi haaste vastaan. Miesten rakettinousuja täydestä kokemattomuudesta suuriin saappaisiin sen sijaan on nähty pilvin pimein.

Mikä edes on pätevyyttä ja sopivuutta? Molemmat ovat aina jossain määrin suhteellisia käsitteitä ja riippuvaisia vallitsevista arvostuksista – myös tiedostamattomista. Eikä kukaan pärjää yksin. Tarvitaan tukijoita ja verkostoja. Niitä, jotka uskovat ja kannustavat.

Kauppalehden mukaan maailmalla etsitään nyt erityisesti naisia johtotehtäviin. Myös eettisyys ja vastuullinen yritystoiminta ovat nousussa. Ehkä alamme katsoa osaamista vähän laajemmasta perspektiivistä. Yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa tarvitaan monipuolisuutta. Maan hiljaisissa hiirulaisissa asuu monenlaista potentiaalia, joka kannattaa kaivaa esiin, vaikka hohtimilla.

**

Kuvassa minä. 4-vuotiaana.

maanantaina, kesäkuuta 04, 2007

Kiitettävää


Minun piti kirjoittaa tänään kympin tytöistä, mutta sain niin ihanan palautteen sähköpostiini kirjastani "Valta istuu sohvalla", että laitankin sen tähän itsetuntoani hivelemään. Kirjani teema ei ole vanhentunut mihinkään, joten se kannattaa lukea vaikka kesälukemisena. Kirja on helppolukuinen, kuten palautteesta ilmenee. Ei siis mitään komiteamietintötekstiä.

Kirjaa pitäisi löytyä vielä kirjakaupoista ja minultakin löytyy vielä muutamia kappaleita 22 euron hintaan. Kirja löytyy myös eduskunnan kirjaston tuoreesta Arkadia-kokoelmasta. Kympin tytöistä ja meistä ysi miinuksista kerron mielipiteeni sitten myöhemmin.

Tässä palaute:

"Kokonaisuutena kirjasi oli todella mielenkiintoinen, sanoisin todellinen lukunautinto. Ahmin kirjasi vauhdilla. Jokainen kappale imi mukaan ajatuksiisi. Nautin siitä miten viisaita kirjoitit. Se miten laaja-alaisesti asioita pohdit ja havainnoit, tuntuu todella hyvältä.

Harvassa alkavat olla ihmiset jotka ihan tosissaan puolustavat hyvinvointiyhteiskuntaamme. Perustelet hyvin miten jokainen ihmisiin sijoitettu euro poikii useamman takaisin. Itse kun olen taistelemassa julkishallinnon töiden arvostuksen puolesta, tuntui ihanalta lukea tekstiäsi.

Niin kauan kun ihmisillä menee henkilökohtaisesti hyvin ei välitetä kenestäkään. Mutta kun oma elämä sortuu (ja se voi tapahtua todella pienestä asiasta) ollaan avun tarpeessa. Silloin vain ei niitä puolustajia ole paikalla.

Minua on alkanut kovasti kummastuttamaan tämä jatkuva kiire. Juoksemme kuin henkemme edestä emmekä kuitenkaan pysty juostessa saamaan yhtään sen enempää aikaiseksi kuin jos tekisimme asiat rauhassa. Mikä kumma meitä riivaa. Tekisi mieli huutaa "maailma seis, mietitään hetki". On surullista työkseen seurata ihmisten väsymystä ja turhautumista. Töitä on liikaa tekijöitä liian vähän. Sairaslomalle ei voi jäädä kun työt kaatuu työkavereille. Työnteosta on kadonnut nautinto.

Olenkin sanonut, että takana ovat ne villit kasvun vuodet jolloin osa vallasta siirrettiin työn tekijälle. Sai itse suunnitella miten työnsä tekee. Nyt on siirrytty takaisin käskytysvaltaan. Jatkuvia heikennyksiä ja kiristystä. Tuntuu kuin henkinen ruoska lävähtäisi työntekijöiden selkään. Neuvottelut työnantajan kanssa ovat menneet saneluksi.

Kun luin kirjaasi huomasin että olemme hyvin monista asioista samaa mieltä. Olen pelännyt politiikan muuttumista julkisuuskipeiden ihmisten oman edun tavoittelukentäksi. Mutta onneksi joukossa on myös niitä joille se on keino hoitaa yhteisiä asioitamme heikoimpia unohtamatta. Olen kyllä arvostanut sinua asioiden hoitajana, mutta kirjasi luettuani olen entistä vakuuttuneempi siitä että Sinä olet todella hyvä, laajakatseinen, taitava ja luotettava hoitamaan meidän yhteisiä asioita."


**

Kuvassa Annukka Mikkolan teos näyttelystä "Oodi puulle" (Taidetalo Pikku Aurora - 8.6. asti).