keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Vappu – työväen perinnekimara


Olin vappupäivänä lenkillä. Mietin, pitäisikö ottaa vapun kunniaksi mukaan joku kyltti, kuten ”lisää veroja” tai jotain muuta vastaavaa. Jätin kyltin kuitenkin tältä yhden naisen vappumarssiltani kotiin.

Kokonaan irti työväentouhuista en kuitenkaan pystynyt tänäkään vappuna olemaan. Kävin Elsan (9v) kanssa kello kymmeneltä aamulla Espoon demareiden vapputapahtumassa Espoon keskuksessa. Siellä oli ihan sympaattinen tunnelma, joskin aika nostalginen (=esiintyjänä olleen orkesterin nimi).

Juhlaa ei voinut syyttää liiasta riehakkuudesta, lukuunottamatta puheenpitäjänä olleen Maria Guzeninan puheen hengennostatuskohtia. Varallisuusveron poiston toteaminen demareiden virheeksi kirvoitti yleisöltä aplodit. Hän maalasi muutenkin aika värikkäin äänenpainoin porvarihallituksen kauhuja. Se oli aitoa oppositiopuhetta, jota ex-valtiovarainministeri Eero Heinäluoma olisi kuunnellut taatusti hiukset pystyssä, jos hänellä sellaisia päälaellaan olisi.

Siis jos maalaa kovin yksinkertaistetun kauhukuvan nykyhallituksesta, valvetuneempi kuulija miettii, missä on se taivasten valtakunta, jonka puikoissa Sdp vielä pari kuukautta sitten oli. Vastuullinen oppositiopolitiikka ei ole helppoa, vaikka reipas retoriikka on sitä aina.

Olin vähällä harkita jopa Ullanlinnanmäelle menoa, koska hyvä ystäväni on pitänyt siellä vappuleiriä niin kauan kuin muistan. Se olisi ollut kuitenkin liian radikaali veto lapsilleni, jotka ovat tottuneet viimeisen kahdeksan vuoden ajan varsin matalan profiilin juhlintaan. Elsa jopa kyseli, mikä se valkoinen lakki olikaan, joita jotkut ihmiset pitävät.

Lenkin jälkeen katsoin televisiosta dokumentin ”Kenen joukoissa seisot?”. Se toi mieleen kokonaan erilaisen ajan, josta en muista lapsen näkökulmasta muuta kuin laulut. Mutta ne olivatkin olennainen osa 1970-luvun poliittista liikehdintää. Aikaa, jolloin politiikalla vedottiin myös ihmisten tunteisiin, jopa liialliseen roihuun asti.

Vaikka laulujen taustalla väikkyvä kommunismin haikailu vallankumouksen keinoin ei ole mielestäni ollenkaan ihana asia, noista lauluista tulee silti aina haikea olo. Se naiivin liikuttava usko, tunteen palo ja halu tehdä, mikä on oikein, hakee kyllä tänä päivänä vertaistaan. Ja nimenomaan se, että sama tunne yhdistää niin laajoja ihmisjoukkoja.

Jäin myös miettimään, keitä ”Kenen joukoissa seisot?” dokumentin laulavien miesten tämän päivän vastineet oikein ovat? Oli nimittäin virkistävää nähdä miehet ja naiset yhtä innokkaina ja yhtä lapsenuskoisina. Keitä siis ovat tämän päivän vasemmistomiesidolit ja millaisia he ovat varsinkin, jos lasketaan ikähaarukkaa alle 50 ikävuoden? Tungokseen asti heitä ei löydy politiikan puolelta, mutta ehkä muualta, mutta mistä? CV-demareita ei lasketa.

**

Vapun kunniaksi mietin jälleen vappupuheita. Niitä onttoja toimenpideluetteloita ja perinnesanastoa, joiden takaa todellisuus on karannut jo ajat sitten joihinkin muihin sfääreihin.

Jos takavuosina yhteiskunnan päämääränä oli hengissä pysyminen ja modernissa yhteiskunnassa talouskasvun maksimointi, nykyisessä postmodernissa yhteiskunnassa päämääränä on yksilöiden subjektiivisen hyvinvoinnin lisääminen.

Samalla kun ihmisten koulutustaso on noussut, varallisuutta on enemmän, terveydentila on parempi ja tietoa on käytettävissä mielin määrin, ihmisten mielenterveysongelmat ovat kasvaneet. Myös tulo- ja terveyserot ovat suuremmat ja vapaasta ajasta on tullut niukkuushyödyke. Myös perinteiset sosiaaliset suhteet ovat heikentyneet. Spontaaniin kyläilyyn ei tunnu olevan aikaa, mutta ohjemoitua harrastamista kalenteriin vielä jotenkuten mahtuu.

Ihmiset kaipaavat perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi muutakin. Lähimmäisenrakkautta, kuulumista johonkin laajempaan joukkoon sekä arvostusta ja mahdollisuutta oman inhimillisen potentiaalinsa toteuttamiseen. Ihmisten turvallisuuden tunne on kuitenkin heikentynyt työelämän epävarmuuden, infoähkyn ja maailman jäsentymättömyyden takia. Ajelehtiminen ja loputtomat henkilökohtaiset valinnat ahdistavat.

Politiikalta odotetaan vastausta näihin ongelmiin, vaikkei onni synny ihmisten ulkoapäin. Onnellisen ja hyvän arjen sujumisen yhteiskunnallinnen päätöksenteko voi kuitenkin tehokkaasti estää tekemällä vääriä päätöksiä tai mikä yleisintä, olemalla tekemättä mitään, vaikka pitäisi.

Puolueet ovat jääneet vuosikymmeniksi pyörimään takavuosien talouskasvuruutuun - myös Sdp. Ihmiset kaipaavat kuitenkin muutakin kuin määrää. Myös laatua ja sisältöä.

Myös vappupuheilta kaipaisi kajoamista näihin syvävirtauksiin – ehkä joku jossain on niin tehnytkin. Minä en vielä kuullut.

5 kommenttia:

  1. Anonyymi10:41 ap.

    Mitä tarkoittaa "CV-demari"?

    VastaaPoista
  2. Sanan CV jokainen työnhakija tietää. Se on siis yhtä kuin ansioluettelo. Termin keksi joku kolumnisti ja mielestäni se tarkoittaa henkilöä, jonka puoluejäsenyyden päätarkoitus ei ole halu etsiä oikeudenmukaisuutta yhteiskuntaan, vaan etsiä ponnahduslautaa omalle urakehitykselle.

    Tämä on tietenkin ilkeästi sanottu, mutta siltä tosiasialta ei voi välttyä, että hallituspuolue Sdp:llä on ollut valtaa jaossa ja se vetää aina puoleensa hunajan lailla.

    On paljon helpompaa mennä pomojen liepeille - myötäillä ja miellyttää, kuin laittaa itseään vaaleissa likoon ja nostaa esiin ongelmia, joista saattaa seurata myös olemassaolevan olotilan jonkinlaista kritiikkiä.

    En tietenkään tarkoita CV demareilla niitä kaikkia työntekijöitä, jotka ovat ahkeroineet monissa puolueen avustavissa tehtävissä tai virkamiehinä. Heitä totisesti tarvitaan. Mutta ei jees jees- miehinä ja naisina, vaan erilaisten näkökulmien ja ongelmien esiinkaivajina.

    Termi kuvaakin tietynlaista henkistä laiskuutta, mukavuudenhalua ja rohkeuden puutetta. Jokainen voi miettiä, mistä saa motivaationsa olla puolueen jäsen.

    Onko se
    a) taktista pohdintaa siitä, miten sdp voittaa vaalit, näyttää hyvältä ja pääsee hallitukseen vai
    b) jännää kutinaa siitä, kuinka mielenkiintoisia työmahdollisuuksia ja verkostoja puolueen kautta voi avautua (kun a toteutuu), vai
    c) kiinnostavaa ja vaikeaakin keskustelua siitä, millaisia vastauksia sdp voisi löytää ihmisten ongelmiin ja ylipäänsä globaalin eriarvoisuuden ehkäisemiseen?

    Monille se on tätä kaikkea, mutta jos vastaus menee etupäässä b:n puolelle, kyseessä on CV demari.

    Harvapa sellaista tunnustaa. Mutta anti-CV demarin tunnistaa vamasti. Se on henkilö, joka laittaa itsensä julkisesti tuleen, kirjoittaa, keskustelee ja on aloitteellinen. Ja mikä todennäköisintä, saa turpaansa eikä vähiten omilta.

    Tuleeko alle 50-vuotiasta demarimiehistä mieleen muita kuin Osku Pajamäki? Minulle ei tule. Ja miksi ei? Liikaa vihreitä oksia... ?

    VastaaPoista
  3. Eikös myös Joonas Lepistö ole reippaasti uskaltanut olla oman ikäluokkansa edustaja ja sanoa myös mielipiteensä?

    Hyviä kysymyksiä muutoin. Olen tuota itsekin tässä pohtinut, siis syitä olla mukana ja mitä se meiltä vaatii. Ja mikä on kohtuullista?

    VastaaPoista
  4. Moi,

    En tiedä onko tuollaista cv-demarius joskus politisoituneempina aikoina ollut kannattavaakin, mutta ainakin omakohtaisesti voisin todeta että poliittisessa toiminnassa mukanaolemisesta on työmarkkinoilla ehdottomasti enemmän haittaa kuin hyötyä.

    VastaaPoista
  5. Tervehdys Petri ja Jaana!

    Valitettavasti politiikassa mukanaolo voi tosiaankin olla työelämässä rasite. Ja politiikkaahan on vasemmistoon kallellaan oleminen, ei niinkään kokoomuslaisuus. Tämä pätee monissa asiantuntijatehtävissä ja erityisesti yksityisellä sektorilla.

    Joskin onhan sitä nähty aikamoisia uraloikkiakin eri ministereiden avustajakunnista. Siinä politiikka on toiminut ponnahduslautana ja hyvä niin. Mutta jos parhaat (?) voimat ponnahtelevat jonnekin sivuun, keitä jää "likaisen työn tekijöiksi", eli ehdokkaiksi? Eikä sekään ole hyvä piirre, että meillä on paljon viittä vaille valmiita Hakaniemen maistereita, joiden opinnot jähmettyvät ehkä ikuisiksi ajoiksi avustajatyöputkiin - politiikasta tulee lähestulkooon ainoa elantomahdollisuus.

    On ihan totta, että vaaleissa meillä oli monia nuoria miehiä ehdolla. Osku oli vain esimerkki ehkä laajemmin tunnetusta nuoren polven demarimiehestä. Joonas Lepistö on myös sellainen sekä Esa Suominen ja monia muita. Heitä siis on, mutta tietävätkö puolueen jäsenet tai laajempi yleisö heidän ajatuksistaan tarpeeksi?

    Missä on se paikka, jossa niitä ideoita ja näkemyksiä ylipäänsä esitellään? Pitääkö mennä A-Studioon, ennenkuin ääni kuuluu, vai riittäisikö kirjoitus demarissa tai puheenvuoro jossakin kokouksessa? Vai pitääkö tehdä jotain vähän pitkäkestoisempaa? Laatia oma kymmenen kohdan ohjelma ja kerätä sen taakse valtaisa määrä puolueen aktiivisia jäseniä?? Siis synnyttää pienimuotoinen kansanliike puolueen sisään? Se ei synny ihan helposti.

    Ongelmana ovat juuri ne puuttuvat foorumit. Puolueosastot eivät tosiaankaan riitä ja kunnallisjärjestön edustajistot, piirikokoukset jne....hmmm. Niissä ei ole niin kauhean kivaa.

    Ehkä kutenkin pitäisi yrittää käydä keskustelua näissä virallisissakin paikoissa. Sinne A-Studioon kun ei noin vain mennä eikä lehtiinkään saa mielipidepalstoja lukuunottamatta juttuja kovin helposti. Nämä blogit ovat positiivinen asia, mutta ne ovat vielä eräänlaista alakulttuuria.

    Laajempien foorumeiden puuttuessa kukin yrittää saada ääntään kuuluviin eri tavoin. Jos ei millään kuulla eikä keskustelua synny, osa turhautuu. Sinnikkäin osa jatkaa yritystään ja turvautuu aina vain raflaavampiin ja kärkevimpiin keskustelumuotoihin - siis jos ei muu auta.

    Meillä on paljon puolueeseen sitoutunutta ja sen parasta ajattelevaa nuorehkoa porukkaa. Jos saisimme luotua yli piiri- ja muiden rajojen sellaisia keskustelufoorumeita, jotka olisivat irti kunnallispolitiikan ja puoluebyrokratian syövereistä, ajatuksista voisi kitetyä jopa jotain innostavaa. Luulen, että tähän suuntaan meidän on edettävä, jotta seisova vesi saataisiin liikkeelle ja pahimmat turhaumat saataisiin estettyä.

    Sinne voisi tulla mukaan, vaikkei puolueen jäsen olisikaan. Eikä saisi sitä valtaisan inhaa poliitikon leimaa, jota moni työelämässä pelkää.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.