keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007

Suuruudenhullua ja liikuttavaa


Tämän päivän kuumuudessa mietin, pitäisikö jäädä pihatöihin, mutta valitsin kuitenkin eduskunnan kirjaston. Siellä oli Arkadia-kokoelman julkistamistilaisuus, johon oli koottu kansanedustajien kirjoittamia kirjoja politiikasta ja eduskuntatyöstä sadan vuoden ajalta.

Koska minunkin kirjani oli siellä ja sain kutsun, menin paikalle. Tilaisuudessa puhui uusvanha kansanedustaja Claes Andersson, entinen vierustoverini Espoon kaupunginvaltuustosta. Hän kertoi kirjailijan ja psykiatrin näkökulmasta kirjoittamisesta prosessina ja siitä mitä ihmisessä oikein kirjoittaessa tapahtuu. Samoista asioista Andersson on kirjoittanut mm. kirjassaan ”Luova mieli – kirjoittamisen vimma ja vastus”, joka jokaisen kirjoittajan kannattaa lukea.

Andersson totesi, että kirjoittaminen on tavallaan vielä kirjoittamattoman lukemista. Kirjassaan ”Luova mieli” (s. 48) hän kertoo kirjoittamisesta vielä näin:

”Mutta takaisin tuohon ´sukeltamiseen´. Kun saatan itseni tähän yksinäiseen, puoliautistiseen (ja hyvin epäsosiaaliseen) tilaan, alkaa joskus tapahtua. Lapsi minussa herää ja alkaa liikehtiä. Pääsen yhteyteen sellaisten tunteitteni ja maailmojeni kanssa, joita en edes tiennyt itsessäni enää olevan.

Erityisesti kaksi noista varhaislapsuuden rakenteista ja kerrostumista ovat kokemukseni mukaan merkittäviä, jopa ratkaisevia, itse luomisprosessille.

Ensin ovat 2-5 vuotiaan lapsen tuntemukset kaikkivallasta, omnipotenssista ja suvereenisuudesta (grandiositeetti) – tuo meissä oleva Münchhausen joka nostaa itsensä tukasta ja ratsastaa hevosellaan kirkon torniin, mistä käsin hän tarkkailee ja hallitsee koko maailmaa. Tämä on se pullisteleva ja uhmakas lapsi, joka on luonut itselleen täydellisen suojan tai haarniskan kaikkivoipaisen illuusion turvin.

Aikuisessa minässä tämä teräsmies piileskelee hiirulaisena jossain sielun kolossa, näyttäytyäkseen enimmäkseen vain nousuhumalan tai muun tilapäisen huuman yhteydessä. Hän on rehvasteleva Puntila, maailman omistaja. Mutta sitä seuraava arki ja krapula onkin sitten toinen juttu.”


Odotan mielenkiinnolla, koska tuo kaikkivoipaisen mahtailun olotila iskee taas minuun kunnolla. Noita tilapäisiä huumia on kyllä nähty. Kirjaideoita on mielessä, mutta Anderssonin mukaan niistä ei pidä mennä etukäteen kailottamaan. Se on todella amatöörimäistä puuhaa. Tosin joillekin etukäteispaineen synnyttäminen on vain hyväksi.

**

En muista omaa Münchhausen-vaihettani lapsuudesta, mutta olen omista lapsistani havainnut, että tuo olento on tuttu. Simo, nuorin lapsistani, alkaa kasvaa ulos omasta mahtailuiästään ja tajuta raadollisella tavalla oman rajallisuutensa.

Simolla on 5-vuotissyntymäpäivät torstaina ja olen huomannut, että hänen supervoimilla varustettu mielikuvituskaverinsa ”Pikkuinen” ei ole esiintynyt hänen jutuissa enää kovin usein. Joskus, kun joku asia tuntuu oikein pelottavalta, Simo on kaivanut tämän ässän hihastaan. Joskus myös kissamme Miro on saanut toimittaa supersankarin virkaa.

Torstaina on luvassa hulinaa ja huisketta, kun näitä vähän yli ja alle 5-vuotiaita poikia on kotonamme syntymäpäiväkekkereillä. Simo on ohjeistanut, että pitää olla ongintaa, kakkua ja serpentiiniä. Eikä missään nimessä mitään hyötyesineitä eikä varsinkaan vaatteita lahjaksi.

**

Olimme tänään Elsan (9v) koulun kevätnäyttelyssä. Koska koulu on lapsimäärään nähden ahdas (ja tällä säällä toivottoman kuuma ja ilmastoimaton), tilaisuus on jaettu kahdelle eri päivälle. Esillä on lasten piirustuksia ja töitä ja lisäksi tilaisuudessa nähdään aina muutama esitys. Tänä vuonna esiintyjinä olivat 1. ja 2. luokkalaiset. Elsa oli tyytyväinen, kun löysimme hänen työnsä; huolella ommellun farkkupenaalin sekä itse nikkaroidun pikkuhyllyn ja puuveitsen.

Vaikka oma lapseni ei ollutkaan esiintymässä, ovat lasten laulu- ja runoesitykset aina yhtä hellyttäviä ja liikuttavia. Osa pimputteli ksylofonia ja rumpuja ja toiset lauloivat - kaikki tohkeissaan ja tosissaan. Todella suloista. Esitykset menivät vähän sinnepäin, mutta lapsille se oli kevään tärkein tapahtuma. Ja erityisesti siksi, että vanhemmat olivat katsomassa juuri heitä heidän tärkeässä omassa maailmassaan.

Tommy Tabermann kirjoitti tuoreessa päiväkirjatyyppisessä runokirjassaan tunnelmiaan vaalien alla (tarjouksessa Suomalaisessa kirjakaupassa). Maininnan sai mm. vaalien avajaistilaisuus Heurekassa. Hän kauhisteli juhlien kotikutoista tunnelmaa verraten niitä koulun juhliin. Ja totta. Se oli todella harrastelijamainen tilaisuus. Ja vähän nolo.

Nolous ei kuitenkaan tullut (pelkästään) eräistä harrastelijamaisista esityksistä, vaan epäselvyydestä sen suhteen, kenelle kekkerit oli tarkoitettu - omalle perhepiirille vai laajoille massoille. Ei koulun kevätjuhlatunnelmaakaan ole tarkoitettu suurelle yleisölle ja suurille estradeille – vaan tärkeintä on se, että kaikki saavat räpeltää jotakin ja olla mukana.

Mutta kun kamerat ja media tuodaan paikalle, sympaattinen muuttuu säälittäväksi ja syyntakeettomat esiintyjät surkuhupaisiksi klovneiksi (nimim. ”syyntakeeton kansantaiteilija muistelee”). Ensi kerralla kannattaa keskittyä ydinosaamiseen. Puheeseen pöntössä. Tai sitten jättää ne median kosiskeluyritykset ja huivin huiskutukset pois ja keskittyä vain siihen liikuttavaan puoleen ihan rauhassa.

**

Leon (7v) ja Simon kevätjuhlat ovat vielä edessä, mutta Leon esiopetus päättyi ja hän sai eskaristaan oman kansion kotiinsa. Katselin kuvia ja piirroksia vuoden varrelta. Pala tuli kurkkuun, kun katsoin poikaani milloin metsän mättäällä, milloin pensselit kädessä. Mietin, missä olin hänen maailmastaan noina tammi-maaliskuun päivinä - päivinä, jolloin vaalityö pyöri hektisimmillään?

Nyt olen tiiviisti läsnä ja kaikenlaisia huvittavia tapauksia jää mieleen. Kuten Leon saamat nimettömät ihailijakirjeet. ”Minä rakastttan sinua” jne. Leon pitkäksi venähtänyt tukka ja ponnarilla varustettu otsatukkakkaan ei enää ihmetytä, vaan Leon kaveri haluaa samanlaisen. Siis sellaiset kutrit, jotka pilkistävät lippiksen alta kihartuen niskasta ylöspäin. Leo kertoi huvittuneena, kuinka hänen kaverinsa oli yrittänyt harjan avulla kiharrella niskahiuksiaan. Ihan vielä ei ollut onnistunut…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.