tiistaina, toukokuuta 15, 2007

Saappaat jalassa kaadutaan


Minut valittiin juuri Espoon demareiden valtuustoryhmän puheenjohtajaksi ja päätös oli yksimielinen.

Kun 18 vuotta sitten tulin valtuutetuksi parikymppisenä opiskelijatyttösenä, en tiennytkään, mihin käteni lykkäsin. Tulin valituksi valtuustoon nuorena täyte-ehdokkaana ja tarkoitus oli vähän harrastella paikallista vaikuttamista. Minusta tulikin merkitty nainen. Siis poliittinen henkilö ja se tiesi juristin ammatissa tiettyjen ovien sulkeutumista. Tietämättäni valtuustojäsenyys sinetöi myös ammatinvalintani. (Jos olisin tiennyt, olisin harkinnut kaksi kertaa.)

Ensimmäiset kokemukset julkisesta roolistani sain äitienpäivänä joskus valtuustourani alussa. Kodin Kuvalehti tai Kotiliesi haastatteli minua siitä, mitä äitienpäivä minulle ja äidilleni merkitsee. Täräytin heti kärkeen rehellisen mielipiteeni, eli sen, että äitini vihaa ”äideistä parhain” laulua ja niin minäkin. Ilmoitin myös, että kaikenlainen äitiyden hymistely ärsyttää - varsinkin kerran vuodessa tapahtuvana seremoniana.

Heti sen jälkeen joku minkkiturkkisen kuuloinen täti-ihminen soitti ja valitti perheeni arvomaailman rappiota ja sitä, kuinka kamalaa on, kuinka kaikki perinteet heitetään romukoppaan. Vakuuttelin hänelle, kuinka kunnioitan esi-isiemme kätten työtä ja että meilläkin syödään äitienpäiväkakkua. Tuolloin opin, että poliitikko ei voi sanoa mielipidettään samaan tapaan kuin muut ihmiset ja minäkin luisuin siihen kastiin hyvin nuorena.

Se vaikutti omaan kehitykseeni pitkään ja minusta tuli ylivarovainen. Moni muukin politiikassa mukana oleva muuntautuu hajuttomaksi ja mauttomaksi, koska ei jaksa kuunnella pahansuopien ihmisten räksytystä, huutoa ja valitusta. Vasta viime aikoina olen kaivannut vähän vapaampaa elämistä ja olemista. Kun sitten poikkeaa jossakin ei-virallisessa yhteydessä virkamiesmäisestä kielestä, se saattaa johtaa hirvittäviin vihanpurkauksiin.

Minäkin olen blogissani maininnut kaksi kertaa erään koirarodun vertauskuvallisessa mielessä. Eiköhän taas ole löytynyt niitä pikkuhauveleiden omistajia, jotka haluavat tulkita minun sortavan heidän Rekkujaan. On pitänyt vakuutella, että meidänkin perheeseen harkitaan koiraa, enkä ole suinkaan suunnittelemassa koirien turkeista rukkasia (niin kuin eräs jo edesmennyt sukulaistäti tuumasi kissamme nähtyään).

Valtuustoryhmän puheenjohtajuus on hikistä hommaa. Mutta kun kerran olen valtuustoleikkiin ryhtynyt, on leikki kestettävä loppuun saakka.

Kun minua pyydettiin tehtävään, vedottiin nimenomaan kokemukseeni. Aika huvittavaa, että olen 38-vuotiaana jo valtuustoveteraani. Minua kauemmin ryhmässäni on ollut vain Karl Koivunen (n. 75 v) ja Leena Luhtanen (n. 64 v). Lisäksi Jaakko Mauriala (n. 68 v) on tullut valtuustoon kanssani samana vuonna. (Pyydän anteeksi, jos nämä iät heittävät jonkun vuoden.)

Suostumukseni ratkaisi erään toverin hyvät evästykset. Hän totesi, että meillä menee niin huonosti, ettei tehtävässä voi kukaan onnistua… Olen ollut aina sitä mieltä, että saappaat jalassa kaatumisen uhka ja kurjuuden maksimointi tuo jännittävää lisäpotkua elämään.

2 kommenttia:

  1. Onnea vielä valinnasta tai oikeammin siitä, että olit valmis ottamaan haasteen vastaan. Hyvä, että joku oli minuakin pessimistisempi sen vaativuuden suhteen.

    Tänään vielä tuli pj-postia minulle, joten huolehdithan että tieto valinnastasi kulkee kaikkialle ;)

    VastaaPoista
  2. Kiitos vaan. Vaativinta on sittenkin kärsivällisyys. Että jaksaa kuunnella monenlaista mielipidettä ja vänkäämistä. Viime kokouksessamme tuli jälleen mieleen, että opit kolmen lapsen äitinä ovat suureksi hyödyksi.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.