perjantaina, toukokuuta 18, 2007

”Mitkä ihmeen kuuhut?”


Nyt kevät on parhaimmillaan. Kun luonto osoittaa elon merkkejä, se tarttuu väkisinkin myös minuun. Keväällä on enemmän hereillä kuin talvella. Ja kun tietää, että vielä parempaa on tulossa, olo on peruspositiivinen. Elämä on pelkkää liverrystä, kukkeaa, vehreää ja raikasta. Joinain päivinä liika titityy vetää kyllä myös väsyneeksi. Mutta ei nyt.

Sain vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi kasan muutamia vuosia sitten kuolleen mummini, eli isän äidin runokirjoja. Hän oli runoharrastaja, jonka vakiolahja oli runokirja. En itse perustanut runoista aiemmin ollenkaan. Ne olivat mielestäni lähinnä tekotaiteellisia korulausekokoelmia. Vasta nyt (kun ikää on kertynyt…) olen alkanut tajuta, etteivät kaikki runot ole pelkkää mielen kukerrusta.

Yksi kirjoista oli Elina Vaaran runokirja ”Äiti ja lapsi” vuodelta 1943. Mustekynämerkinnän mukaan mummini oli saanut sen lahjaksi äitienpäivänä 14.5.1944. Tuolloin hänellä oli neljä lasta. Viides syntyi reilun vuoden päästä. Lapsista vanhimmat olivat olleet sotalapsina Ruotsissa, mistä mummini jaksoi puhua minulle usein.

Elina Vaaran runot ovat juuri sitä yltiöromanttista tyyliä, joka tuntuu tänä päivänä aika pompöösiltä. Mutta mummini piti juuri näistä. Löysimme serkkuni kanssa joskus mummini oman runovihon, jonka ”kuuhut ne kulkevi” tyyppinen sanailu huvitti meitä. ”Mitkä ihmeen kuuhut?”, ihmettelimme.




Elina Vaara kuului 1920-luvun nuoriin tulenkantajiin, joista Vesa Mauriala on kertonut mielenkiintoisessa väitöskirjassaan. Sen innoittamana olen lukenut lisää Olavi Paavolaisen elämästä sekä samasta aikakaudesta kertovan Helvi Hämäläisen romaanin ”Säädyllinen murhenäytelmä”. Helvi Hämäläinen oli myös mummini lempikirjailija. Naimin ja Artturin sekä Elisabetin ja tohtorin onton elämän kuvauksessa Artturin esikuvana on juuri Olavi Paavolainen.

Juuri nyt parhaillaan luen Helvi Hämäläisen kirjaa ”Kadotettu puutarha”. Siinä seurataan samojen avioparien elämää talvi- ja jatkosodasta ensimmäisiin rauhan vuosiin. Kirja kertoo sota-ajan sukupolvesta ja sivistyneistön menetyksistä ja se oli syntyaikanaan 1950-luvun alussa liian arkaluontoinen julkaistavaksi. Kadotettu puutarha ilmestyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1955.

Tuon ajan ihmisten elämä kiehtoo minua erityisesti. Ja yltiörikas kerronta. Joskus nuorempana kirjan koukeroinen korukieli ei olisi viehättänyt minua tippaakaan. Tässä yksi näyte:

”Hän nousi varhain. Päivät olivat kuin hohteleva vati täynnä hopeista hiljaista kuumuutta, lintujen laulu tuntui puhkovan reikiä maiseman ylle levittäytyvään utuun vielä aamuisin, ja noista rei´istä ikään kuin valui hopeaa, kirkasta, äänekästä laulua, kuin hopeanauloja, joilla jokainen päivä oli kuin liitetty yhteen kaikkine kauniine osasineen. Elisabet tunsi saavansa jokaisen päivän kuin lahjan, koska ne olivat ilman tuota vierasta hälyttävää olentoa. Hän melkein, ei koskaan kokonaan, unohti jännityksensä nuoremmasta tämän jännityksen vuoksi.”

Elisabetin siveä maailma on tässä kohdassa saanut kovan kolhun, kun poika on tuonut kotiin ”huonon naisen”. Jotenkin niin viehkoa.



Sain myös pulssimittarin. Että jaksaa käpytellä vielä ainakin toiset 39 vuotta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.