maanantaina, toukokuuta 28, 2007

Luontokappale muistelee


Joinain päivinä asiat luistavat kuin siivillä ja toisinaan taas ei. Viime viikko oli todella vilkas ja riensin tapahtumasta toiseen. Maanantaina avasin taidetalo Pikku-Aurorassa Annukka Mikkolan taidenäyttelyn ”Oodi puulle” sekä kuvataiteilija Maarit Hedmanin näyttelyn ”Elämän virrassa”.

Annukka Mikkola on ollut Palttinan päiväkodin esiopetusryhmässä opettajana, jossa keskimmäisen lapseni Leo on oppilaana. Lapset olivat saaneet osallistua puuteeman käsittelyyn. He esiintyivät myös avajaisissa ja esittivät omatekoisen intiaanilaulun ja oravalaulun.

Muuten niin innokkaasti laulava Leo ilmoitti, ettei hän soita rumpuja eikä laita päähänsä intiaanipäähinettä. Hän olisi halunnut istua pihan puussa ja jatkaa rungon väritystä voikukalla (projekti, jotka lapset olivat tehneet aiemmin jo yhden retkipäivän verran).

Samalta minustakin tuntuu monta kertaa. Valokuva-albumistani löytyy kuva musiikkileikkikoulun joulujuhlista, jossa olen ainoa lapsi ilman tonttulakkia. Ei huvittanut laittaa sellaista tötteröä päähän. Muistan monia muitakin tilanteita, joissa olisi pitänyt tanssia jonkun toisen pillin mukaan ja olen laittanut jarrut päälle. Olen uppiniskaisten ja jurojen metsäläisten sukua. Äitini puolelta tunnetaan mm. maailman ujoimmat veljekset, jotka hihittelivät kahdestaan nurkassa.

Veljeni taas oli se oppilas, josta näkyi koulun nokkahuiluesityksessä pelkät kengän kärjet. Hän oli soittajarivistöstä se, joka soitti mieluiten verhon takana. Myöhemmin lukioiässä sama herra heilui lavalla bändin laulajana ja ihan verhon etupuolella.

Viikon varrelle mahtui taas monenlaisia tilaisuuksia, joissa puitiin SDP:n nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Sinänsä antoisia tilaisuuksia, mutta minun koko viime viikkoa leimasi kuitenkin hätäisen hosumisen tunnelma. Ja jostain syystä sanomisteni yllä leijui outo sekundan leima. Itsellenikin oli yllätys, mitä milloinkin höpisin.

Kai minusta on tullut leppoisan elämänrytmin myötä sen verran luontokappale, että ”hektinen” ulkomaailma saa minut välillä epävireeseen. Lenkillä käyn melkein joka päivä ja siellä sieluni lepää ja nautin täydellisestä harmoniasta luonnon keskellä. Vastaan tulee monia tuoksuja. Nyt erityisesti kieloa, tuomen kukkaa, vastaleikattua ruohoa, kohta sireeniä (siis ei ääntä vaan kukkaa) ja aina merta.

Joskus kohtaan jonkun tuoksun ja äänen yhdistelmän, joka tuo mieleen jonkun tietyn muiston. Niin kävi viime viikolla eduskuntatalon ja Storyvillen välisessä puistikossa. Pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Hmm. Vaahteria. Niitä, joista irroittelimme lapsena vaaleanvihreitä ”neniä”. Ja liikenteen huminaa sekä tuoreen mullan ja ruohon kosteaa tuoksua. Takautuma Johanneksen puistoon joskus 5-vuotiaana.

Onneksi sunnuntai oli leppoisa. Kävimme Elsan tanssiesityksessä ja sen jälkeen pienellä risteilyllä Helsingin edustalla. Kyseessä oli Kauklahden demareiden pienimuotoinen lounasristeily. Aurinko paistoi ja lapsilla oli hauskaa.

Tämä viikko alkoi lupaavasti. Kävin ostamassa taimia ja yritän tehdä come backin puutarhanhoidon maailmaan. Ja ryhtyä vastahyökkäykseen voikukkien invaasiota vastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.