keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007

Suuruudenhullua ja liikuttavaa


Tämän päivän kuumuudessa mietin, pitäisikö jäädä pihatöihin, mutta valitsin kuitenkin eduskunnan kirjaston. Siellä oli Arkadia-kokoelman julkistamistilaisuus, johon oli koottu kansanedustajien kirjoittamia kirjoja politiikasta ja eduskuntatyöstä sadan vuoden ajalta.

Koska minunkin kirjani oli siellä ja sain kutsun, menin paikalle. Tilaisuudessa puhui uusvanha kansanedustaja Claes Andersson, entinen vierustoverini Espoon kaupunginvaltuustosta. Hän kertoi kirjailijan ja psykiatrin näkökulmasta kirjoittamisesta prosessina ja siitä mitä ihmisessä oikein kirjoittaessa tapahtuu. Samoista asioista Andersson on kirjoittanut mm. kirjassaan ”Luova mieli – kirjoittamisen vimma ja vastus”, joka jokaisen kirjoittajan kannattaa lukea.

Andersson totesi, että kirjoittaminen on tavallaan vielä kirjoittamattoman lukemista. Kirjassaan ”Luova mieli” (s. 48) hän kertoo kirjoittamisesta vielä näin:

”Mutta takaisin tuohon ´sukeltamiseen´. Kun saatan itseni tähän yksinäiseen, puoliautistiseen (ja hyvin epäsosiaaliseen) tilaan, alkaa joskus tapahtua. Lapsi minussa herää ja alkaa liikehtiä. Pääsen yhteyteen sellaisten tunteitteni ja maailmojeni kanssa, joita en edes tiennyt itsessäni enää olevan.

Erityisesti kaksi noista varhaislapsuuden rakenteista ja kerrostumista ovat kokemukseni mukaan merkittäviä, jopa ratkaisevia, itse luomisprosessille.

Ensin ovat 2-5 vuotiaan lapsen tuntemukset kaikkivallasta, omnipotenssista ja suvereenisuudesta (grandiositeetti) – tuo meissä oleva Münchhausen joka nostaa itsensä tukasta ja ratsastaa hevosellaan kirkon torniin, mistä käsin hän tarkkailee ja hallitsee koko maailmaa. Tämä on se pullisteleva ja uhmakas lapsi, joka on luonut itselleen täydellisen suojan tai haarniskan kaikkivoipaisen illuusion turvin.

Aikuisessa minässä tämä teräsmies piileskelee hiirulaisena jossain sielun kolossa, näyttäytyäkseen enimmäkseen vain nousuhumalan tai muun tilapäisen huuman yhteydessä. Hän on rehvasteleva Puntila, maailman omistaja. Mutta sitä seuraava arki ja krapula onkin sitten toinen juttu.”


Odotan mielenkiinnolla, koska tuo kaikkivoipaisen mahtailun olotila iskee taas minuun kunnolla. Noita tilapäisiä huumia on kyllä nähty. Kirjaideoita on mielessä, mutta Anderssonin mukaan niistä ei pidä mennä etukäteen kailottamaan. Se on todella amatöörimäistä puuhaa. Tosin joillekin etukäteispaineen synnyttäminen on vain hyväksi.

**

En muista omaa Münchhausen-vaihettani lapsuudesta, mutta olen omista lapsistani havainnut, että tuo olento on tuttu. Simo, nuorin lapsistani, alkaa kasvaa ulos omasta mahtailuiästään ja tajuta raadollisella tavalla oman rajallisuutensa.

Simolla on 5-vuotissyntymäpäivät torstaina ja olen huomannut, että hänen supervoimilla varustettu mielikuvituskaverinsa ”Pikkuinen” ei ole esiintynyt hänen jutuissa enää kovin usein. Joskus, kun joku asia tuntuu oikein pelottavalta, Simo on kaivanut tämän ässän hihastaan. Joskus myös kissamme Miro on saanut toimittaa supersankarin virkaa.

Torstaina on luvassa hulinaa ja huisketta, kun näitä vähän yli ja alle 5-vuotiaita poikia on kotonamme syntymäpäiväkekkereillä. Simo on ohjeistanut, että pitää olla ongintaa, kakkua ja serpentiiniä. Eikä missään nimessä mitään hyötyesineitä eikä varsinkaan vaatteita lahjaksi.

**

Olimme tänään Elsan (9v) koulun kevätnäyttelyssä. Koska koulu on lapsimäärään nähden ahdas (ja tällä säällä toivottoman kuuma ja ilmastoimaton), tilaisuus on jaettu kahdelle eri päivälle. Esillä on lasten piirustuksia ja töitä ja lisäksi tilaisuudessa nähdään aina muutama esitys. Tänä vuonna esiintyjinä olivat 1. ja 2. luokkalaiset. Elsa oli tyytyväinen, kun löysimme hänen työnsä; huolella ommellun farkkupenaalin sekä itse nikkaroidun pikkuhyllyn ja puuveitsen.

Vaikka oma lapseni ei ollutkaan esiintymässä, ovat lasten laulu- ja runoesitykset aina yhtä hellyttäviä ja liikuttavia. Osa pimputteli ksylofonia ja rumpuja ja toiset lauloivat - kaikki tohkeissaan ja tosissaan. Todella suloista. Esitykset menivät vähän sinnepäin, mutta lapsille se oli kevään tärkein tapahtuma. Ja erityisesti siksi, että vanhemmat olivat katsomassa juuri heitä heidän tärkeässä omassa maailmassaan.

Tommy Tabermann kirjoitti tuoreessa päiväkirjatyyppisessä runokirjassaan tunnelmiaan vaalien alla (tarjouksessa Suomalaisessa kirjakaupassa). Maininnan sai mm. vaalien avajaistilaisuus Heurekassa. Hän kauhisteli juhlien kotikutoista tunnelmaa verraten niitä koulun juhliin. Ja totta. Se oli todella harrastelijamainen tilaisuus. Ja vähän nolo.

Nolous ei kuitenkaan tullut (pelkästään) eräistä harrastelijamaisista esityksistä, vaan epäselvyydestä sen suhteen, kenelle kekkerit oli tarkoitettu - omalle perhepiirille vai laajoille massoille. Ei koulun kevätjuhlatunnelmaakaan ole tarkoitettu suurelle yleisölle ja suurille estradeille – vaan tärkeintä on se, että kaikki saavat räpeltää jotakin ja olla mukana.

Mutta kun kamerat ja media tuodaan paikalle, sympaattinen muuttuu säälittäväksi ja syyntakeettomat esiintyjät surkuhupaisiksi klovneiksi (nimim. ”syyntakeeton kansantaiteilija muistelee”). Ensi kerralla kannattaa keskittyä ydinosaamiseen. Puheeseen pöntössä. Tai sitten jättää ne median kosiskeluyritykset ja huivin huiskutukset pois ja keskittyä vain siihen liikuttavaan puoleen ihan rauhassa.

**

Leon (7v) ja Simon kevätjuhlat ovat vielä edessä, mutta Leon esiopetus päättyi ja hän sai eskaristaan oman kansion kotiinsa. Katselin kuvia ja piirroksia vuoden varrelta. Pala tuli kurkkuun, kun katsoin poikaani milloin metsän mättäällä, milloin pensselit kädessä. Mietin, missä olin hänen maailmastaan noina tammi-maaliskuun päivinä - päivinä, jolloin vaalityö pyöri hektisimmillään?

Nyt olen tiiviisti läsnä ja kaikenlaisia huvittavia tapauksia jää mieleen. Kuten Leon saamat nimettömät ihailijakirjeet. ”Minä rakastttan sinua” jne. Leon pitkäksi venähtänyt tukka ja ponnarilla varustettu otsatukkakkaan ei enää ihmetytä, vaan Leon kaveri haluaa samanlaisen. Siis sellaiset kutrit, jotka pilkistävät lippiksen alta kihartuen niskasta ylöspäin. Leo kertoi huvittuneena, kuinka hänen kaverinsa oli yrittänyt harjan avulla kiharrella niskahiuksiaan. Ihan vielä ei ollut onnistunut…

maanantaina, toukokuuta 28, 2007

Luontokappale muistelee


Joinain päivinä asiat luistavat kuin siivillä ja toisinaan taas ei. Viime viikko oli todella vilkas ja riensin tapahtumasta toiseen. Maanantaina avasin taidetalo Pikku-Aurorassa Annukka Mikkolan taidenäyttelyn ”Oodi puulle” sekä kuvataiteilija Maarit Hedmanin näyttelyn ”Elämän virrassa”.

Annukka Mikkola on ollut Palttinan päiväkodin esiopetusryhmässä opettajana, jossa keskimmäisen lapseni Leo on oppilaana. Lapset olivat saaneet osallistua puuteeman käsittelyyn. He esiintyivät myös avajaisissa ja esittivät omatekoisen intiaanilaulun ja oravalaulun.

Muuten niin innokkaasti laulava Leo ilmoitti, ettei hän soita rumpuja eikä laita päähänsä intiaanipäähinettä. Hän olisi halunnut istua pihan puussa ja jatkaa rungon väritystä voikukalla (projekti, jotka lapset olivat tehneet aiemmin jo yhden retkipäivän verran).

Samalta minustakin tuntuu monta kertaa. Valokuva-albumistani löytyy kuva musiikkileikkikoulun joulujuhlista, jossa olen ainoa lapsi ilman tonttulakkia. Ei huvittanut laittaa sellaista tötteröä päähän. Muistan monia muitakin tilanteita, joissa olisi pitänyt tanssia jonkun toisen pillin mukaan ja olen laittanut jarrut päälle. Olen uppiniskaisten ja jurojen metsäläisten sukua. Äitini puolelta tunnetaan mm. maailman ujoimmat veljekset, jotka hihittelivät kahdestaan nurkassa.

Veljeni taas oli se oppilas, josta näkyi koulun nokkahuiluesityksessä pelkät kengän kärjet. Hän oli soittajarivistöstä se, joka soitti mieluiten verhon takana. Myöhemmin lukioiässä sama herra heilui lavalla bändin laulajana ja ihan verhon etupuolella.

Viikon varrelle mahtui taas monenlaisia tilaisuuksia, joissa puitiin SDP:n nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Sinänsä antoisia tilaisuuksia, mutta minun koko viime viikkoa leimasi kuitenkin hätäisen hosumisen tunnelma. Ja jostain syystä sanomisteni yllä leijui outo sekundan leima. Itsellenikin oli yllätys, mitä milloinkin höpisin.

Kai minusta on tullut leppoisan elämänrytmin myötä sen verran luontokappale, että ”hektinen” ulkomaailma saa minut välillä epävireeseen. Lenkillä käyn melkein joka päivä ja siellä sieluni lepää ja nautin täydellisestä harmoniasta luonnon keskellä. Vastaan tulee monia tuoksuja. Nyt erityisesti kieloa, tuomen kukkaa, vastaleikattua ruohoa, kohta sireeniä (siis ei ääntä vaan kukkaa) ja aina merta.

Joskus kohtaan jonkun tuoksun ja äänen yhdistelmän, joka tuo mieleen jonkun tietyn muiston. Niin kävi viime viikolla eduskuntatalon ja Storyvillen välisessä puistikossa. Pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Hmm. Vaahteria. Niitä, joista irroittelimme lapsena vaaleanvihreitä ”neniä”. Ja liikenteen huminaa sekä tuoreen mullan ja ruohon kosteaa tuoksua. Takautuma Johanneksen puistoon joskus 5-vuotiaana.

Onneksi sunnuntai oli leppoisa. Kävimme Elsan tanssiesityksessä ja sen jälkeen pienellä risteilyllä Helsingin edustalla. Kyseessä oli Kauklahden demareiden pienimuotoinen lounasristeily. Aurinko paistoi ja lapsilla oli hauskaa.

Tämä viikko alkoi lupaavasti. Kävin ostamassa taimia ja yritän tehdä come backin puutarhanhoidon maailmaan. Ja ryhtyä vastahyökkäykseen voikukkien invaasiota vastaan.

tiistaina, toukokuuta 22, 2007

Rahalla saa ja Rollsilla pääsee - eduskuntaan


Nyt voidaan lopettaa kaikki SDP:n vaalitappiokomiteat ja itkuvirsikokoukset. Tarkastelin kansanedustajien vaalirahoitusilmoituksia ja vastaus löytyy sieltä. SDP hävisi vaalit, koska meidän ehdokkailla ei ollut heittää vaalimainoksiin rahaa pienen asunnon tai pääjohtajaluokan auton verran. Kampanjakululistaan pääsee tästä.

Vaalimainontaan käytetyt rahasummat ovat tähtitieteellisiä palkansaajan näkökulmasta. Summat ovat vaali toisensa jälkeen nousseet. Moni kysyykin; ”hajosiko tojotasi?”. Jos viime vaaleissa edustajapaikka irtosi Toyotalla, nyt vaadittiin Volvoa ja mielellään enemmän. Selkeästi pisimmän korren rahakkaimmissa kampanjoinnissa vetivät Kokoomus ja Keskusta. Ja sehän näkyi myös vaalituloksissa.

Demareita saa taulukosta hakemalla hakea. Neljänkymmenenyhden joukkooon heitä on eksynyt kolme. Eero Heinäluoma sijalla 6. Helsingistä, Pauliina Viitamies sijalla 31. Etelä-Savosta ja Maarit Feldt-Ranta sijalla 41. Uudeltamaalta. Kun listaa katsoo 60:nnelle riville asti, sama suhde jatkuu. Kokoomuksen ja Keskustan viidetkymmenet tuhannet eurot saavat seurakseen kaksi demaripoikkeusta; Johanna Ojala-Niemelä sijalla 44. Lapista ja Tuula Peltonen sijalla 55. Keski-Suomesta.

Kaikki Heinäluomaa lukuun ottamatta ovat uusia kansanedustajia. Kampanjaan käytettyä rahamäärää voisikin pitää jonkinlaisena epätoivoindeksinä. Tai sitten päinvastoin. Olen nimittäin kuullut väitteen, jonka mukaan rahoitusta kyllä saa, jos on tarpeeksi hyvä ehdokas. Niin, mutta kenen silmissä, kuuluu jatkokysymys.

Uudenmaan demareiden surkean tuloksen voi lukea myös suoraan kampanjakululistasta. Vertailukohdaksi voi ottaa kokoomuksen, joka jyräsi Uudellamaalla rahassa ja paikoissa. Eero Lehti pisti likoon 119 336 euroa ja Sauli Niinistö 117 287 euroa. Kokoomuksen uusi kansanedustaja Sanna Lauslahti Espoosta kampanjoi 67 117 eurolla. Sillä irtosi noin 3000 ääntä.

Ei meillä ollut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta repiä mistään vastaavia summia. Minun kampanjani maksoi 20 000 euroa ja siitä merkittävä osa omaa pankkilainaa. Siinä meni perheen remonttirahat. Mutta yhteiseen pottiinhan ne minunkin mainoskuluni ja noin 3 900 ääntäni menivät. Eli hyvään tarkoitukseen.

**
Demokratian 100-vuotispäivänä voi kysyä, kamppailevatko vaaleissa asiat vai mielikuvat? Ihmiset ovat jatkuvan tieto- ja viestulvan kohteina eikä aatteista oikein enää ole tietomäärän seulojaksi. Tällöin ainoaksi siiviläksi jäävät tunteet. Ja niitähän kosketellaan mielikuvien avulla. Mielikuvien luomisessa taas markkinoinnilla on tärkeä rooli.

Tämä selittää sen, miksi kokoomuksen suosio jatkuu, vaikka 500 euron hoitajien palkankorotuslupaus on osoittautumassa totaaliseksi bluffiksi. Se ei menoa haittaa, kun fiilikset ovat mukavat. Ja nousukauden aikana hyvien fiilisten tuottajilla ja muutoksen lupaajilla menee hyvin.

Joka tapauksessa ehdoton vaalivoitto lankesi mediatalojen rahakirstuun. Nämä listan valtavat summat upposivat pääasiassa sinne.

Minusta demokratian ei pidä luovuttaa alkuperäistä ideaansa kaupalliselle vaalitemmellykselle. Ei ole mitään syytä luopua aatteista asioiden selittäjinä ja yhteiskunnallisen priorisoinnin tekijänä. Mutta vaikeaa se on, kun pitäisi olla se 50 000 takataskussa, että päästäisiin edes vähän keskustelemaan.

Nythän Kokoomuksen ja Keskustan vaalirahoitus poiki tuloksen myös hallituspohjassa ja sen ohjelmassa. Perintöveron poistossa kuuluu vahvasti taustalobbareiden ääni.

Demareille vaalirahoitus on vaikea pala. Rahaa ei ole koskaan ollut meidän arvomaailman esillepitoon tyrkyllä mielin määrin. Rahoitusta tulee lähinnä järjestöjen kautta. Taustalla voi olla yksittäisen työväenyhdistyksen tulot, jotka koostuvat jonkun vuosikymmeniä tai jopa sata vuotta sitten talkootöillä rakennetun ja jo maksetun kiinteistön vuokratuloista. Mutta näitä on harvassa.

Lisäksi voi tulla joitain pikkupuroja ammattiyhdistysliikkeeltä. Ne rahat eivät ole suuria, vaikka niistä melskataankin summiin nähden suu suhteettoman suuressa vaahdossa.

Ja kun pienistä rahoista taistellaan, syntyy myös jonkin verran jäsentenvälistä mustasukkaisuutta ja kateutta. Miksi järjestön X kaikki työntekijät on valjastettu vain ehdokkaan Y taakse? Entä mistä ihmeen säätiöistä ja kiven koloista ehdokas Y haali seminaarilippujen valtavat tulot? Miksi ydinvoimaa kannattavat tahot häärivät muutaman untuvikon ympärillä? Kuka postitti kuoret, painatti kutsut ja hoiti markkinoinnin – meidän yhteiset työntekijämmekö? Näitä kysymyksiä riittää, kun rahaa on vähän. Siinä asiat jäävät pahasti jalkoihin ja energia menee eloonjäämiskappailuun. Lopuista tulee poliittisia ruumiita.

**

Vaalikampanjoinnille on syytä laittaa kattosumma. Se olisi jossain 50.000 euron paikkeilla tai sitten vielä sitäkin alempana. Jos kattosummaa ei haluta säätää, olisi joka tapauksessa syytä säännellä tarkemmin tukiryhmän toimintaa. Jos epämääräinen ihmispoppoo pyörittää kymmenien tuhansien tai sadan tuhannen euron rahavirtoja, on sillä oltava jonkinmoiset järjestäytyneet muodot. Ettei tarvitsisi hoitaa huoltoaseman baarissa raha-asioita. Sitä paitsi nakkikioskinkin toimintaa säädellään tarkemmin kuin vaalityötä.

Joka tapauksessa kampanjoiden tulovirrat olisi syytä ilmoittaa nykyistä avoimemmin. Vaaliseminaarit on tunnetuin tapa kiertää ilmoitusvelvollisuutta. Sen piikkiin voi laittaa ihan mitä ja ketä tahansa.

En jaksa lakata ihmettelemästä, miksi joku haluaa polttaa 100 000 euroa eduskuntaan päästäkseen. Mistä ne ulkopuoliset rahoittajat tulevat ja miksi he haluavat laittaa merkittäviä panoksia oman ehdokkaansa kampanjan edistämiseen? Sillä saa tietenkin näkyviä televisiomainoksia, hienoja tilaisuuksia; savukoneita sun muuta, mutta miksi ihmeessä? Jos irtorahaa on näin paljon, eikö sitä kannattaisi ohjata vaikka nälkää näkevien auttamiseen?

**

Tässä vielä kevennyksenä listan kolmen demarin (jotka ovat siis menestyneitä poikkeuksia) kampanjasummat muutettuna konkreettiseen muotoon:

Eero Heinäluoma, 84.720 euroa

*Mercedes-Benzin pääjohtajaluokan iso farmarimalli. Katso ostotiedot.

*Halpamallina Audi Q 7 vähän vaatimattomammille johtajille. Katso ostotiedot.

*Yksiö Käpylästä. Katso ostotiedot.


Pauliina Viitamies, 57.300 euroa

BMW Cabrio. Katso ostotiedot.


Maarit Feldt-Ranta, 52.554 euroa

Audi A6, ilman autonkuljettajaa. Ostotiedot tästä.

**

Fiat Puntolla ei muuten pääse eduskuntaan, paitsi mielikuvissa. Ostotiedot tästä.

lauantaina, toukokuuta 19, 2007

Korruptiota vai ei?


Sain kommentin juttuuni ”Raikas tuulahdus vai tunkkainen tiskirätti”, mutta se oli niin perusteellinen, että laitan sen myös tähän. Eräs kommentoija kysyi olenko nähnyt Transparency Internationalin tutkimusta, jonka mukaan Suomen oikeuslaitos olisi korruptoituneempi kuin monessa muussa maassa. En ollut lukenut, sillä yleiset barometrit ovat toinen toisensa jälkeen osoittaneet Suomen kuuluvan vähiten korruptoituneiden maiden joukkoon.

Vaikka Suomessa viranomaisilla ja eri tahoilla on aika korkea moraali, se ei tarkoita sitä, etteikö meilläkin esiintyisi myös hyvä veli verkostojen löyhentämää moraalia omien ja vieraiden rahojen käytössä sekä suoranaista lahjontaa. Instituutioidemme rakenteet, lainsäädäntömme ja valvontamekanismimme ovat kuitenkin sillä tasolla, että näihin pystytään puuttumaan aika hyvin. Mutta aina voi pyrkiä vielä parempaan.

Tästä kommentista selviää, millaisesta kysymyksenasettelusta tuomioistuinlaitoksen outo sijoitus juontaa juurensa. Kiitos perusteellisesta vastauksesta. Tässä kommentti:

”Näin jälkikäteen lueskelin näitä läpi (tsemppiä Susanna!) ja pisti silmään tuo anonyymin väite Suomen oikeuslaitoksen muka korruptoituneisuudesta. Katsotaanpa siis mitä Transparency International oikeasti on mitannut.

Ensinnäkin, Transparencyn tunnetuimman indexin, CPI:n, mukaan Suomi oli 2006 jälleen maailman vähiten korruptoitunut maa Islannin ja Uuden-Seelannin ohella suhdeluvulla 9,6. Asteikolla nollasta kymmeneen tämä on aika hyvin. Kun lisäksi huomataan, että yli kaksi kolmasosaa mukana olleista 163 maasta jää alle viitosen suhdelukuun, luulisi jokaisen tervejärkisen ymmärtävän, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa oikein voi olla mitään sellaista osa-aluetta, jossa korruptio olisi kovin suurta, eikä ainakaan neljänneksi suurinta maailmassa.

Mistä tällaiset suhdeluvut, joihin anonyymi viittaa, oikein sitten tulevat. Noh, TI:lla on tunnetuimman indeksinsä lisäksi muitakin julkaisuja, kuten 2003 alkaen toimitettu korruptiobarometri, jossa kysytään mielipidetutkimuksena ihmisten näkemyksiä korruptiosta omassa maassaan. Esimerkiksi vuoden 2006 barometri antoi vastaajille mahdollisuuden määrittää korruptiota yhteiskunnan eri osa-alueilla asteikolla yhdestä (ei lainkaan) viiteen (paljon korruptiota). Kohtaan oikeuslaitos suomalaiset vastasivat 2,1 joka on pienin luku maailmassa Tanskan jälkeen. Enemmän korruptoituneeksi arvioitiin niin poliittiset puolueet, lainsäädäntö, yksityinen sektori kuin jopa uskonnolliset järjestöt. Myös anonyymin lainaama Japani sijoittui huonommin, 3,0 oikeuslaitokselle. Barometrin mukaan Suomen oikeuslaitos on siis maailman toiseksi vähiten korruptoitunut.

Vuoden 2003 barometrissä (myöskin luettavissa) tutkimusmetodi oli erilainen. Vastaajilta kysyttiin: "jos sinulla olisi taikasauva, jolla voisit poistaa korruption yhdestä seuraavista instituutioista, niin mikä olisi ensisijainen vaihtoehtosi?". Ja tähän suomalaisista 27,7% vastasi että oikeuslaitoksesta, mikä oli neljänneksi suurin osuus kyselymaista. Huomattakoon että barometreissa Suomen yksityinen sektori on selvästi korruptoituneempi kuin oikeuslaitos, mutta vain kolme prosenttia poistaisi korruption ensin yksityisestä. Vastaavasti vaikkapa Nigeriassa oikeuslaitos on erittäin korruptoitunut (2006 barometri 4,1) mutta nigerialaisista vain viisi prosenttia poistaisi korruption ensin sieltä, sen sijaan lähes kolmannes poistaisi sen ensin poliista. Myös Japanissa oikeuslaitos on Suomen vastavaa korruptoituneempi, mutta vain tuo 3,7% poistaisi korruption ensin sieltä, sillä yli puolet vastanneista poistaisi sen ensimmäisenä poliittisista puolueista (Suomessa 38%). Ja niin edelleen.

Ei tällaista luulisi olevan niin vaikeaa ymmärtää. Kysymys ei siis suinkaan välttämättä ollut siitä, mitä instituutiota vastaaja piti korruptoituneimpana, vaan pikemminkin siitä, minkä instituution vastaaja halusi säilyvän puhtaimpana korruptiosta. On ihan ymmärrettävää, että vaikka vastaaja arveleekin Suomessa yksityisellä sektorilla esiintyvän enemmän korruptiota kuin oikeuslaitoksessa, niin hän silti haluaa sen vähänkin pois nimenomaan oikeuden toiminnasta. Tärkeintä tässä vuoden 2003 barometrin kysymylsessä on huomata, että kyse oli siis vaihtoehdoista, joiden yhteenlaskettu luku on tietenkin 100%. Kun kerran näin on, niin saman sarakkeen lukujen vertailu toisiinsa eri maiden kesken ja johtopäätösten tekeminen tyyliin "Suomen oikeuslaitos maailman neljänneksi korruptoitunein" edellyttäisi kaikissa maissa olevan kokonaisuudessaan täsmälleen yhtä paljon korruptiota. Sehän ei pidä paikkaansa. Ilmeisesti tämä taikasauvakysymys puuttuu myöhemmistä barometreista juuri siksi, että sitä tulkitaan niin väärin.”


Nigeria-vertaus on aika kuvaava. Suomi on oikeusvaltio ja kansalaiset ovat sisäistäneet sen tärkeyden. Jos luottamus oikeuslaitokseen menee, sen jälkeen ei voi luottaa oikein kehenkään eikä mihinkään. Koko yhteiskuntamme korttitalo romahtaa. Silloin tulee kokonaan muut huolet kuvaan. Esimerkiksi se, ettei poliisi pamputa liian lujaa tai heitä putkaan mielivaltaisesti ketä sattuu.

perjantaina, toukokuuta 18, 2007

”Mitkä ihmeen kuuhut?”


Nyt kevät on parhaimmillaan. Kun luonto osoittaa elon merkkejä, se tarttuu väkisinkin myös minuun. Keväällä on enemmän hereillä kuin talvella. Ja kun tietää, että vielä parempaa on tulossa, olo on peruspositiivinen. Elämä on pelkkää liverrystä, kukkeaa, vehreää ja raikasta. Joinain päivinä liika titityy vetää kyllä myös väsyneeksi. Mutta ei nyt.

Sain vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi kasan muutamia vuosia sitten kuolleen mummini, eli isän äidin runokirjoja. Hän oli runoharrastaja, jonka vakiolahja oli runokirja. En itse perustanut runoista aiemmin ollenkaan. Ne olivat mielestäni lähinnä tekotaiteellisia korulausekokoelmia. Vasta nyt (kun ikää on kertynyt…) olen alkanut tajuta, etteivät kaikki runot ole pelkkää mielen kukerrusta.

Yksi kirjoista oli Elina Vaaran runokirja ”Äiti ja lapsi” vuodelta 1943. Mustekynämerkinnän mukaan mummini oli saanut sen lahjaksi äitienpäivänä 14.5.1944. Tuolloin hänellä oli neljä lasta. Viides syntyi reilun vuoden päästä. Lapsista vanhimmat olivat olleet sotalapsina Ruotsissa, mistä mummini jaksoi puhua minulle usein.

Elina Vaaran runot ovat juuri sitä yltiöromanttista tyyliä, joka tuntuu tänä päivänä aika pompöösiltä. Mutta mummini piti juuri näistä. Löysimme serkkuni kanssa joskus mummini oman runovihon, jonka ”kuuhut ne kulkevi” tyyppinen sanailu huvitti meitä. ”Mitkä ihmeen kuuhut?”, ihmettelimme.




Elina Vaara kuului 1920-luvun nuoriin tulenkantajiin, joista Vesa Mauriala on kertonut mielenkiintoisessa väitöskirjassaan. Sen innoittamana olen lukenut lisää Olavi Paavolaisen elämästä sekä samasta aikakaudesta kertovan Helvi Hämäläisen romaanin ”Säädyllinen murhenäytelmä”. Helvi Hämäläinen oli myös mummini lempikirjailija. Naimin ja Artturin sekä Elisabetin ja tohtorin onton elämän kuvauksessa Artturin esikuvana on juuri Olavi Paavolainen.

Juuri nyt parhaillaan luen Helvi Hämäläisen kirjaa ”Kadotettu puutarha”. Siinä seurataan samojen avioparien elämää talvi- ja jatkosodasta ensimmäisiin rauhan vuosiin. Kirja kertoo sota-ajan sukupolvesta ja sivistyneistön menetyksistä ja se oli syntyaikanaan 1950-luvun alussa liian arkaluontoinen julkaistavaksi. Kadotettu puutarha ilmestyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1955.

Tuon ajan ihmisten elämä kiehtoo minua erityisesti. Ja yltiörikas kerronta. Joskus nuorempana kirjan koukeroinen korukieli ei olisi viehättänyt minua tippaakaan. Tässä yksi näyte:

”Hän nousi varhain. Päivät olivat kuin hohteleva vati täynnä hopeista hiljaista kuumuutta, lintujen laulu tuntui puhkovan reikiä maiseman ylle levittäytyvään utuun vielä aamuisin, ja noista rei´istä ikään kuin valui hopeaa, kirkasta, äänekästä laulua, kuin hopeanauloja, joilla jokainen päivä oli kuin liitetty yhteen kaikkine kauniine osasineen. Elisabet tunsi saavansa jokaisen päivän kuin lahjan, koska ne olivat ilman tuota vierasta hälyttävää olentoa. Hän melkein, ei koskaan kokonaan, unohti jännityksensä nuoremmasta tämän jännityksen vuoksi.”

Elisabetin siveä maailma on tässä kohdassa saanut kovan kolhun, kun poika on tuonut kotiin ”huonon naisen”. Jotenkin niin viehkoa.



Sain myös pulssimittarin. Että jaksaa käpytellä vielä ainakin toiset 39 vuotta.

tiistaina, toukokuuta 15, 2007

Saappaat jalassa kaadutaan


Minut valittiin juuri Espoon demareiden valtuustoryhmän puheenjohtajaksi ja päätös oli yksimielinen.

Kun 18 vuotta sitten tulin valtuutetuksi parikymppisenä opiskelijatyttösenä, en tiennytkään, mihin käteni lykkäsin. Tulin valituksi valtuustoon nuorena täyte-ehdokkaana ja tarkoitus oli vähän harrastella paikallista vaikuttamista. Minusta tulikin merkitty nainen. Siis poliittinen henkilö ja se tiesi juristin ammatissa tiettyjen ovien sulkeutumista. Tietämättäni valtuustojäsenyys sinetöi myös ammatinvalintani. (Jos olisin tiennyt, olisin harkinnut kaksi kertaa.)

Ensimmäiset kokemukset julkisesta roolistani sain äitienpäivänä joskus valtuustourani alussa. Kodin Kuvalehti tai Kotiliesi haastatteli minua siitä, mitä äitienpäivä minulle ja äidilleni merkitsee. Täräytin heti kärkeen rehellisen mielipiteeni, eli sen, että äitini vihaa ”äideistä parhain” laulua ja niin minäkin. Ilmoitin myös, että kaikenlainen äitiyden hymistely ärsyttää - varsinkin kerran vuodessa tapahtuvana seremoniana.

Heti sen jälkeen joku minkkiturkkisen kuuloinen täti-ihminen soitti ja valitti perheeni arvomaailman rappiota ja sitä, kuinka kamalaa on, kuinka kaikki perinteet heitetään romukoppaan. Vakuuttelin hänelle, kuinka kunnioitan esi-isiemme kätten työtä ja että meilläkin syödään äitienpäiväkakkua. Tuolloin opin, että poliitikko ei voi sanoa mielipidettään samaan tapaan kuin muut ihmiset ja minäkin luisuin siihen kastiin hyvin nuorena.

Se vaikutti omaan kehitykseeni pitkään ja minusta tuli ylivarovainen. Moni muukin politiikassa mukana oleva muuntautuu hajuttomaksi ja mauttomaksi, koska ei jaksa kuunnella pahansuopien ihmisten räksytystä, huutoa ja valitusta. Vasta viime aikoina olen kaivannut vähän vapaampaa elämistä ja olemista. Kun sitten poikkeaa jossakin ei-virallisessa yhteydessä virkamiesmäisestä kielestä, se saattaa johtaa hirvittäviin vihanpurkauksiin.

Minäkin olen blogissani maininnut kaksi kertaa erään koirarodun vertauskuvallisessa mielessä. Eiköhän taas ole löytynyt niitä pikkuhauveleiden omistajia, jotka haluavat tulkita minun sortavan heidän Rekkujaan. On pitänyt vakuutella, että meidänkin perheeseen harkitaan koiraa, enkä ole suinkaan suunnittelemassa koirien turkeista rukkasia (niin kuin eräs jo edesmennyt sukulaistäti tuumasi kissamme nähtyään).

Valtuustoryhmän puheenjohtajuus on hikistä hommaa. Mutta kun kerran olen valtuustoleikkiin ryhtynyt, on leikki kestettävä loppuun saakka.

Kun minua pyydettiin tehtävään, vedottiin nimenomaan kokemukseeni. Aika huvittavaa, että olen 38-vuotiaana jo valtuustoveteraani. Minua kauemmin ryhmässäni on ollut vain Karl Koivunen (n. 75 v) ja Leena Luhtanen (n. 64 v). Lisäksi Jaakko Mauriala (n. 68 v) on tullut valtuustoon kanssani samana vuonna. (Pyydän anteeksi, jos nämä iät heittävät jonkun vuoden.)

Suostumukseni ratkaisi erään toverin hyvät evästykset. Hän totesi, että meillä menee niin huonosti, ettei tehtävässä voi kukaan onnistua… Olen ollut aina sitä mieltä, että saappaat jalassa kaatumisen uhka ja kurjuuden maksimointi tuo jännittävää lisäpotkua elämään.

keskiviikkona, toukokuuta 09, 2007

Se on siili


Tässä näkyy ensimmäinen raku-keramiikkatyöni, eli siili ja taka-alalla valkosipulipurkki. Kolmas esine, eli taulu ei näy kuvassa.

Saviesineet muovataan, annetaan kuivua viikon, esipoltetaan ja käsitellään värillä. Väriä levittäessä ei yhtään tiedä, millaiseksi värit poltettaessa muuttuvat.

Nämä työt poltettiin keramiikkaopettajan takapihan uunissa. Noin 45 minuutin kuumennuksen jälkeen purkit viskattiin savuiseen tynnyriin käryämään lehtien ja sahanpurujen sekaan sekä sen jälkeen vielä lehtikasaan jäähtymään. Värikäsittelemättömät pinnat muuttuvat aivan mustiksi ja värjätyt alueet muuttavat väriään lopulliseen muotoon niin kauan kuin esine on kuuma. Siksi on suuri mysteeri, mitä lehtikasasta nousee. Joskus esineet myös halkeilevat ja hajoavat.

Maanantaisen polttouunireissun jälkeen olin yltäpäältä savuinen. Siis vaikka pysyttelin uunin ulkopuolella.

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2007

Sormet mullassa – pää pilvissä


Tällä hetkellä päässäni pyörii pelkästään multa ja siemenet. Olen nimittäin muokkaamassa uutta kasvimaata ja suunnittelemassa, mitä kaikkea tähän kohopenkkiini oikein istuttaisin.

Maanantaina taas olen menossa polttamaan Raku-keramiikkaesineitäni. Muokkasin savesta kokeeksi yhden siilin, yhden taulun ja yhden purnukan. Saa nähdä, millaisia esineistä lasituksen ja polton jälkeen tulee.

Olen lueskellut iltalukemisena pinon SDP:n syntyvaiheita käsitelleitä kirjoja. Haalin ne itselleni Kauklahden sos.dem työväenyhdistyksen kirjahyllystä. Minua kiinnostaa, millaiset ihmiset perustivat puolueeni ja mitä heidän päässään oikein tuolloin liikkui. Entä mitä jos SDP perustettaisiin tänään, keitä silloin olisi asialla ja mikä olisi ohjelma, jota lähdettäisiin toteuttamaan?

Forssassa 17-20.8.1903 pidetyn puoluekokouksen pöytäkirjasta selviää, että paikalla oli suutareita, räätäleitä, puuseppiä, kaupanhoitajia, toimittajia, muurareita sekä muutamia rouvia ja neitejä. Joukossa oli myös jokunen ylioppilas, kirjapainonomistaja, keittiönomistaja, tohtori ja konduktööri.

Koolla oli tuon ajan oloihin nähden melko valveutunutta ja (itse)oppinutta väkeä ja sen huomaa myös puheista. Puoluekokouksessa oli esillä perusteelliset alustukset osuustoiminnasta, vanhuudenvakuutuksesta, työttömyyden ehkäisystä sekä pisimmän sallitun työpäivän säätämisestä ja alimman tuntipalkan määrittämisestä.

Olin itse ensimmäisen kerran puoluekokouksessa vuonna 1993. Toimin myös pöytäkirjan tarkastajana. Tuolloin minua ihmetytti se tarkkuus, jolla pöytäkirjaan oli kirjattu jopa taustanäkymät puhujapöntön takana. En ihmettele enää. Tässä ote 90 vuotta aiemman puoluekokouksen, eli Forssan puoluekokouksen pöytäkirjan ensimmäiseltä sivulta:

”Kokous alkoi maanantaina elokuun 17 p:nä kl:o 8 aamulla työväenyhdistys ”Kuhan” huoneistossa, mikä oli tilaisuutta varten koristeltu lipuilla ja köynnöksillä. Salin peräseinällä olevaa koroketta, jolle puheenjohtajan ja sihteerin pöytä oli asennettu, reunustivat kauniit katajat. Taustalla oli paitsi lippuja, myös kaksi punaista kilpeä, niissä tunnuslauseet: ”Pois sorto, pois vääryys, pois väkivalta!” sekä ”Oikeutta kaikille!” Sivuilla oli kaksi hiilipiirustusta, kuvaten toinen jykevää seppää työtamineissaan, toinen lastaan kantavaa äitiä. Edelliseen liittyi kirjoitus: ”Kunnioita työntekijää!”, jälkimmäiseen ”Tervetuloa! Viihtyös hyvin!”

**
Henkilöistä saa selvää kolmeosaisesta Tammen kustantamasta kirjasarjasta: ”Tiennäyttäjät – Suomen työväenliikkeen merkkimiehiä Ursinista Tanneriin” (vaikka kyllä kirjassa naisiakin on).

Nils Robert af Ursin on yksi suosikkini. Klassillisten kielten ja antiikin historian opettaja, tohtori, yläluokkaan kuuluva aatelismies, mutta voimakkaan vakaumuksellinen, idealistinen ja kiihkeä sosialismin puolustaja.

”Minä ryhdyin tieteellisesti tutkimaan Marxia ja Engelsiä, ja niin minun antiikista ja historiasta saatu taipumukseni kirkastui selväksi vakaumukseksi”, hän kertoi heräämisestään.

”Kun nuori aatelismies ja tieteenharjoittaja omaksui sosialistisia harrastuksia, se johti siihen, että häntä alettiin syrjiä, hänet eristettiin vähitellen ja häntä pidettiin ikään kuin rappiolle joutuneena.” Se ei kuitenkaan Ursinin menoa häirinnyt.

Ursinin päätyö työväenliikkeessä oli aatteellinen vaikuttaminen ja sivistystyö. Hän oli myös työväenpuolueen perustamisvaiheessa 37-vuotiaana sen puheenjohtaja v. 1891, mutta hän erosi kyllästyttyään erinäisiin jäsentenvälisiin kiistoihin. Häntä ei pidetty minään suurena poliittisena johtajana, koska häneltä puuttui häikäilemättömyyttä, suurpiirteisyyttä ja kykyä kompromissien tekoon joskus periaatteenkin kustannuksella.

Väinö Voionmaa totesi kuitenkin hänen muistotilaisuudessaan vuonna 1939, ettei työväenliikkeen peruskysymyksiä ja oikeudenmukaisuutta voida ratkaista samalla tavoin kuin käytännön politiikkaa. Inhimillisyyden ja yhteiskunnallisen oikeuden vaatimus on ehdoton. Niistä ei tingitä jonkin kunnan määrärahan vuoksi.

”Se, joka uskoo yhteiskunnallisen oikeuden ja aatteen ratkaisevaan merkitykseen työväenliikkeelle, niin kuin Ursin uskoi, helposti peräytyy tätä aatemaailmaa häiritsevien vaatimusten tietä. Tämän aatteellisen työväenliikkeen edustaja ja johtaja Ursin on ollut suuremassa määrässä kuin kukaan muu.”

**

Kun vielä sattumalta luin tänään kirjahyllyssä pölyyntyneen Francesco Alberonin huuhaa-kirjan ”Rakastuminen”, olen valmis laittamaan jarrua 1970-luvun hurmahenkisyyttä ja aatteellisuutta lievästi ihaileville puheilleni edellisessä blogin kirjauksessani. Tässä kirjassa nimittäin todetaan, että ”rakastuminen on kahden ihmisen muodostaman joukkoliikkeen syntyvaihe”. Monet sosiologit, kuten mm. Durkheim, ovat tutkineet joukkoliikkeitä ja kuvanneet niissä esiintyvää erikoislaatuista elämystä. "Ihmisestä tuntuu, että hän on vieraiden voimien vallassa, hän unohtaa itsensä ja elää jossain ihan omissa maailmoissaan, ylimaallinen elämä eletään intensiivisesti ja se karkoittaa mielestä kaiken muun" jne.

Historian suurten joukkoliikkeiden ja rakastumisen välillä on kuulemma selvä yhteys siinä mielessä, että voimat, jotka ne vapauttavat ja panevat liikkeelle, ovat samantyyppisiä.

Kuulostaa pelottavalta, sillä onhan joku aikalainen sanonut Hitleristäkin, että hän oli hyvin herkkä ja syvästi tunteva ihminen….

Sitä paitsi myös Ranskan presidentinvaalien kilpakumppaneiden Nicolas Sarkozyn ja Ségolène Royalin sydäntäriipivät vaikeuksien kautta voittoon-tyyppiset henkilöhistoriat kirvoittivat erään psykologin kommentoimaan, että molemmat vaikuttavat pohjimmiltaan hyvin haurailta ihmisiltä…Ja vaaleissa mitataan, kuka hurmaa eniten. Ranskassa se oli Sarkozy.

Mihin demokratia oikein joutuukaan, kun tunne ottaa vallan ja järki jää taka-alalle?

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Vappu – työväen perinnekimara


Olin vappupäivänä lenkillä. Mietin, pitäisikö ottaa vapun kunniaksi mukaan joku kyltti, kuten ”lisää veroja” tai jotain muuta vastaavaa. Jätin kyltin kuitenkin tältä yhden naisen vappumarssiltani kotiin.

Kokonaan irti työväentouhuista en kuitenkaan pystynyt tänäkään vappuna olemaan. Kävin Elsan (9v) kanssa kello kymmeneltä aamulla Espoon demareiden vapputapahtumassa Espoon keskuksessa. Siellä oli ihan sympaattinen tunnelma, joskin aika nostalginen (=esiintyjänä olleen orkesterin nimi).

Juhlaa ei voinut syyttää liiasta riehakkuudesta, lukuunottamatta puheenpitäjänä olleen Maria Guzeninan puheen hengennostatuskohtia. Varallisuusveron poiston toteaminen demareiden virheeksi kirvoitti yleisöltä aplodit. Hän maalasi muutenkin aika värikkäin äänenpainoin porvarihallituksen kauhuja. Se oli aitoa oppositiopuhetta, jota ex-valtiovarainministeri Eero Heinäluoma olisi kuunnellut taatusti hiukset pystyssä, jos hänellä sellaisia päälaellaan olisi.

Siis jos maalaa kovin yksinkertaistetun kauhukuvan nykyhallituksesta, valvetuneempi kuulija miettii, missä on se taivasten valtakunta, jonka puikoissa Sdp vielä pari kuukautta sitten oli. Vastuullinen oppositiopolitiikka ei ole helppoa, vaikka reipas retoriikka on sitä aina.

Olin vähällä harkita jopa Ullanlinnanmäelle menoa, koska hyvä ystäväni on pitänyt siellä vappuleiriä niin kauan kuin muistan. Se olisi ollut kuitenkin liian radikaali veto lapsilleni, jotka ovat tottuneet viimeisen kahdeksan vuoden ajan varsin matalan profiilin juhlintaan. Elsa jopa kyseli, mikä se valkoinen lakki olikaan, joita jotkut ihmiset pitävät.

Lenkin jälkeen katsoin televisiosta dokumentin ”Kenen joukoissa seisot?”. Se toi mieleen kokonaan erilaisen ajan, josta en muista lapsen näkökulmasta muuta kuin laulut. Mutta ne olivatkin olennainen osa 1970-luvun poliittista liikehdintää. Aikaa, jolloin politiikalla vedottiin myös ihmisten tunteisiin, jopa liialliseen roihuun asti.

Vaikka laulujen taustalla väikkyvä kommunismin haikailu vallankumouksen keinoin ei ole mielestäni ollenkaan ihana asia, noista lauluista tulee silti aina haikea olo. Se naiivin liikuttava usko, tunteen palo ja halu tehdä, mikä on oikein, hakee kyllä tänä päivänä vertaistaan. Ja nimenomaan se, että sama tunne yhdistää niin laajoja ihmisjoukkoja.

Jäin myös miettimään, keitä ”Kenen joukoissa seisot?” dokumentin laulavien miesten tämän päivän vastineet oikein ovat? Oli nimittäin virkistävää nähdä miehet ja naiset yhtä innokkaina ja yhtä lapsenuskoisina. Keitä siis ovat tämän päivän vasemmistomiesidolit ja millaisia he ovat varsinkin, jos lasketaan ikähaarukkaa alle 50 ikävuoden? Tungokseen asti heitä ei löydy politiikan puolelta, mutta ehkä muualta, mutta mistä? CV-demareita ei lasketa.

**

Vapun kunniaksi mietin jälleen vappupuheita. Niitä onttoja toimenpideluetteloita ja perinnesanastoa, joiden takaa todellisuus on karannut jo ajat sitten joihinkin muihin sfääreihin.

Jos takavuosina yhteiskunnan päämääränä oli hengissä pysyminen ja modernissa yhteiskunnassa talouskasvun maksimointi, nykyisessä postmodernissa yhteiskunnassa päämääränä on yksilöiden subjektiivisen hyvinvoinnin lisääminen.

Samalla kun ihmisten koulutustaso on noussut, varallisuutta on enemmän, terveydentila on parempi ja tietoa on käytettävissä mielin määrin, ihmisten mielenterveysongelmat ovat kasvaneet. Myös tulo- ja terveyserot ovat suuremmat ja vapaasta ajasta on tullut niukkuushyödyke. Myös perinteiset sosiaaliset suhteet ovat heikentyneet. Spontaaniin kyläilyyn ei tunnu olevan aikaa, mutta ohjemoitua harrastamista kalenteriin vielä jotenkuten mahtuu.

Ihmiset kaipaavat perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi muutakin. Lähimmäisenrakkautta, kuulumista johonkin laajempaan joukkoon sekä arvostusta ja mahdollisuutta oman inhimillisen potentiaalinsa toteuttamiseen. Ihmisten turvallisuuden tunne on kuitenkin heikentynyt työelämän epävarmuuden, infoähkyn ja maailman jäsentymättömyyden takia. Ajelehtiminen ja loputtomat henkilökohtaiset valinnat ahdistavat.

Politiikalta odotetaan vastausta näihin ongelmiin, vaikkei onni synny ihmisten ulkoapäin. Onnellisen ja hyvän arjen sujumisen yhteiskunnallinnen päätöksenteko voi kuitenkin tehokkaasti estää tekemällä vääriä päätöksiä tai mikä yleisintä, olemalla tekemättä mitään, vaikka pitäisi.

Puolueet ovat jääneet vuosikymmeniksi pyörimään takavuosien talouskasvuruutuun - myös Sdp. Ihmiset kaipaavat kuitenkin muutakin kuin määrää. Myös laatua ja sisältöä.

Myös vappupuheilta kaipaisi kajoamista näihin syvävirtauksiin – ehkä joku jossain on niin tehnytkin. Minä en vielä kuullut.