sunnuntaina, huhtikuuta 15, 2007

Pysymättömyys – siis mitä?



Olen jatkanut valaistumistani viikonloppuna. Paitsi auringon, myös amerikkalaisen buddhalaisnunna Pema Chördrönin kirjan avulla. Osa ajatuksista menee yli ymmärryksen, mutta osa liippaa läheltä tajuntaani. Kuten se, ettei ihmisten elämän tarkoituksena edes pidä olla mukavan pysyvän olotilan tavoittelu. Minä luulin, että on, muttei kuulemma ole, sillä pysähtyneisyyden tila on yhtä kuin kuolema.

Pysymättömyys, kärsimys ja minättömyys ovat kirjan mukaan olemassaolon kolme tunnusmerkkiä.

”Pysymättömyys on todellisuudessa parasta. Aivan kuten neljä vuodenaikaa vaihtuvat lakkaamatta, talvi vaihtuu kevääksi, kesäksi ja syksyksi; aivan kuten päivä vaihtuu yöksi, valosta tulee pimeää ja uudelleen valoa, samalla tavoin kaikki muukin kehittyy jatkuvasti. Pysymättömyys on kaiken ydin. Se on sitä, kun vauvat muuttuvat lapsiksi, sitten teini-ikäisiksi, myöhemmin aikuisiksi, sitten vanhoiksi, ja vihdoin jossain vaiheessa kaatuvat kuolleina maahan. Pysymättömyys on kohtaamista ja eroamista. Se on rakastumista ja jättämistä.

Jollain tapaa, samalla kun pyrimme kieltämään kaiken jatkuvan muuttumisen, menetämme kosketuksen elämän pyhyyteen. Meillä on taipumus unohtaa, että olemme osa luonnollista maailmanjärjestystä.

Pysymättömyys on sopusoinnun lähde. Kun emme kamppaile sitä vastaan, olemme sopusoinnussa todellisuuden kanssa. ”


Aika ahdistavia tosiasioita. Olisi niin helppoa tarrautua kaikkeen vanhaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.