tiistaina, huhtikuuta 24, 2007

Kultapossukerhon jäsen muistelee


Kävin Hok-Elannon edustajiston kokouksessa. Siellä esiteltiin uutta S-pankkia, joka aloittaa toimintansa tämän vuoden loppupuolella. Kyseessä on S-ryhmän oma pankki, joka keskittyy asiakasomistajien peruspankkipalveluun. Oli hauska kuulla, että tällä konseptilla syntyy kannattavaa liiketoimintaa.

Minä nimittäin tein vuonna 1999 aloitteen vastaavasta pankista. Sen omistajana olisi ollut valtio ja sekin olisi keskittynyt samaan kuin tuleva S-pankki, eli talletuksiin, maksuihin ja käyttöluottoihin.

Aiheesta käytiin vilkasta keskustelua. Pankit olivat muuttuneet finanssitavarataloiksi, joiden päähuomio oli maksukykyisimmissä asiakkaissa. Kaikki himoitsivat sijoitusasiakkaita ja asiakkaita, jotka ottivat pitkäaikaisia lainoja. Pelkkiä peruspankkipalveluita tarvitsevista asiakkaista puhuttiin rasitteina, joita kukaan ei halunnut palvella.

Pankeista mikään ei erikseen keskittynyt peruspankkipalveluun. Valtion omistama Postipankkikin oli myyty ja mennyt mukaan samaan finanssitavaratalomaailmaan.

Olin erilaisissa tilaisuuksissa mukana ja mm. Pankkiyhdistys todisti, ettei peruspankkipalvelu voi kannattaa. Arvelin, että voi, jos verkosto on riittävän laaja ja kattava, jolloin kustannukset tilitapahtumaa kohden ovat edulliset.

Jos päivittäistavarakaupassa voi erikoistua korkean tason laajoihin valikoimiin tai vähän simppelimmän valikoiman kauppoihin, niin miksei sitten pankeissa, ajattelin. Muistan toivoneeni, että joku yksityinen taho tulee ja toteuttaa idean.

Pankkien tarjonta on pirstaloitunut noista ajoista ja meille on tullut yleispankkien rinnalle erikoistuneita pankkipalveluita. On pelkkiin asuntolainoihin erikoistunutta pankkia, luottokorttiyhtiöitä ja sijoitustoimintaan keskittyviä pankkeja. Peruspankkipalveluihin on tullut Tapiola-pankki (joka on kyllä vähän oma juttunsa) ja nyt S-Pankki.

S-Pankin etuna on lähes sadan vuoden perinne säästökassatoiminnasta. Pankki on vain jatkumoa vanhalle toiminnalle, jonka avulla palvellaan asiakasomistajia entistä paremmin. Konttoreita ja uutta henkilöstöä ei tarvita, koska pankkipalvelut hoituvat kaupan kassalla ja netissä. Verkosto on valmiiksi hyvin laaja. Toiminnan on laskettu tämän ansiosta olevan hyvin kannattavaa ja tukevan S-ryhmän muuta toimintaa, kuten pörssihai blogissaan todistaa.

Koska vain 30 prosentilla kotitalouksista on asuntolainaa, peruspankkipalvelulle on tilausta.

Tapasin OP-ryhmän pääjohtajaksi valitun Reijo Karhisen muutamia vuosia sitten. Olin kutsuvieraana Osuuspankkien tilaisuudessa, jossa puhuttiin peruspankkipalvelusta ja kansalaispankista. Nyt Karhinen on huolissaan uudesta kilpailijasta. Myös Pankkiyhdistys todisteli takavuosina, ettei moinen toiminta kannata, mutta taustalla taisi sittenkin olla kilpailun pelko. Nyt kilpailua tulee ja se on vain tervettä.

**

Ainoastaan yksi asia ihmetyttää. Miksi S-Pankki on kirjoitettu ihan samanlaisilla kirjaimilla kuin 1990-luvun alussa kaatunut STS-Pankki?

Ja niille, jotka eivät muista miltä STS-pankki näytti, kannattaa mennä katsomaan SDP:n puoluetoimistoon vuosi sitten remontoitua puoluehallituksen huonetta. Sieltä löytyvät vastaavat tekokukkalaitteet, sinertävän kylmänhimmeät taustavalot, tummat puuviilupinnat ja metalliputket kuin Hakaniemen STS-pankin konttorissa aikoinaan.

Siistin hillittyä, mutta kliinistä. Voin kuvitella uudelleen sen jännittyneen odottavan tunnelman, joka syntyi rahapulan ja liian suurten kuvitelmien ristiriidasta.

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Kevät kokouksessa


Olen hyvin järjestäytynyt. Kuulun mm. Kissaliittoon, joka ei ole ihan SAK:n kaliiperia, mutta tärkeä kumminkin. Kissamme Saga ja Miro osallistuivat lauantaina Myllypuron tenniskeskuksessa pidettävään kissanäyttelyyn. En päässyt itse paikalle, koska järjestäytyneisyyteni vei minua muihin kokouksiin.

Muu perhe kuitenkin oli kissanäyttelyssä, jossa oli mukana myös rottia. En ollut kuullutkaan, että kissat ja rotat mahtuvat saman katon alle, mutta se on mahdollista. Näyttelyssä rotille oli järjestetty mm. rotta-agilityä, mikä tuntuu vähintään yhtä huvittavalta kuin kissa-agility, jota lapseni ovat yrittäneet kalkkunasiivujen avulla opettaa meidänkin kissoillemme.

Samalla kun osa perheestäni vietti rattoisaa kissanäyttelypäivää, olin Uudenmaan demareiden piirikokouksessa. Mukanani oli myös nuorin lapsistani, eli Simo, koska hän ei olisi jaksanut roikkua koko päivää kissanäyttelyssä eikä muuta hoitoa ollut. Simo jaksoi hyvin, kuten myös viikko sitten, jolloin hän oli mukanani Kuluttajaliiton kokouksessa…

Piirikokouksessa oli apea tunnelma vaalituloksen johdosta. Rivitkin olivat harvenneet, kun kukitettavia uusia kansanedustajia oli paikalla vain kolme. Antti Kalliomäki selvitteli puheessaan, mikä meni vaaleissa pieleen. Vaalitulosta on puitu hänen johdollaan hänen kasaamassaan ryhmässä ja työ on vielä kesken.

Antti ihmetteli, miksi kansa ei ymmärtänyt hienoa talouspolitiikkaamme, jonka ansiosta talous ja bkt oli kehittynyt niin hyvin. Tulosten valossa hänen oli pakko myöntää, että jossain mätti ja pahasti. Eräs kokousedustaja näytti puolueemme gallup-käyrää, jonka alamäki alkoi kesällä 2006. Puheen aikana käyrä muuttui puhujan suussa ”Eeron käyräksi” ja syyksi ”Eeron käyrän” alamäelle puhuja arveli Eeron hahmoa Itsevaltiaissa.

Vähän liian yksinkertaista.

Eräs puhuja taas toi esiin, että meiltä katosi äänestäjiä nukkuvien puolueeseen, mutta tilastollisesti aika iso osa äänestäjistämme myös nukkui pois. Siis nukkui pois tästä maailmasta, eli kuoli.

Sysättyäni Simon vanhemmilleni, menin piirikokouksesta Suomen sosiaalifoorumiin, joka pidettiin jo kuudetta kertaa. Olen käynyt sosiaalifoorumissa lähes joka vuosi. Mika Rönkkö nappasi minut suoraan käytävältä erään paneelikeskustelun puhujaksi, koska Arja Alho oli sairastunut.

Aiheena oli: Puolueet ja uusliberalismi – onko ei-uusliberalistinen politiikka mahdollista? Sen jälkeen osallistuin demariopiskelijoiden paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli: Uusliberaali hegemonia ja pohjoismaisen mallin tulevaisuus. Sunnuntaina osallistuin koko sosiaalifoorumin loppupaneeliin, jonka aiheena oli: Vaihtoehtoja uusliberaalille hegemonialle. Minun piti puhua aiheesta: Uusliberalismi ja sen vaihtoehdot poliittisen toimijan silmin.

Sosiaalifoorumissa siis pitää olla jotain mieltä uusliberalismista ja on selvää, että se näkemys ei ole myönteinen. Kansan syvissä riveissä ei kuitenkaan kannata mennä paasaamaan ”Gramskilaisesta analyysistä kapitalismin hegemoniasta”, joka oli yksi demariopiskelijoiden paneelikeskustelun aihe. Asiat pitää osaa pukea sanoiksi vähän toisella tavalla.

Sosiaalifoorumissa tuntuu usein kotoisammalta kuin oman puolueeni tilaisuuksissa, jossa paikalla on usein minua huomattavasti vanhempaa porukkaa. Kotoisuutta ei haittaa se, että poliittisena toimijana olen joidenkin mielestä potentiaalinen huijari, jonka mielipiteet eivät voi olla aitoja. Tai jos ne ovat, olen selkärangaton aatteen myyjä joka tapauksessa, heti kun silmä välttää.

On mielenkiintoista keskustella demokratiasta ja globaalista taloudesta, vaikka keskustelijoiden realismin asteessa on suuria eroja. Joidenkin mielestä koko nykyinen valtiojärjestys tulisi räjäyttää pois ja tilalle tulisi sitten aivan kuin itsestään jotain kaunista ja ihanaa.

SDP:n sisällä käydään jatkuvaa vääntöä siitä, miten suhtaudumme markkinoiden ohjailuun. Haluammeko ohjata niitä paljon, vai vähän. Jos haluaa ohjailla paljon, voi valmistautua siihen, ettei sillä saa suosiota. Ei ainakaan tiedotusvälineissä eikä silloin myöskään puolueen imagosiivessä. Vähän ohjaileminen on pragmaattista sopeutumista olemassa olevaan tilanteeseen. Myötäilyä ja mukautumista. Puolueen sisään mahtuu kaikkea tältä väliltä.

Hienoa muuten, että Le Monde diplomatique –lehti on ilmestyy nykyään myös Suomeksi. Siellä on hyvä Manuel Castellsin artikkeli ”Yksilöiden joukkoviestintä”. Kannattaa lukea.

**

Viikonlopun parasta antia oli lintujen moniääninen mekastus lenkkipolkuni varrella. Lintujen ja metsän ääni yhdistettynä kevään tuoksuun on parasta tässä hetkessä. Samoin havunvihreä metsä ilta-auringossa. Kevät on ehdottomasti suosikkivuodenaikani. Kohta on paras hetki, kun lempiväriäni vihreää alkaa tunkemaan esiin joka puolelta ja vieläpä raikkaan heleässä muodossa.

perjantaina, huhtikuuta 20, 2007

TOS:n muistio (TOS = tosidemarit)


Tässä muistio 19.4.2007 pidetyn aivoriihen keskustelusta. Koolla oli sekalainen joukko Sdp:n jäseniä; kansanedustajia, puoluehallituksen ja puoluevaltuuston jäseniä, kuntatason vaikuttajia, demarinuoria sekä työntekijäjärjestöjen ja muiden kansalaisjärjestöjen demariaktiiveja. Yhteinen nimittäjämme on puolueen jäsenyys ja halu vaikuttaa siihen, että puolueen eri tahoilla käydään avointa ja laajaa keskustelua vaaleista ja siitä, mitä asioita Sdp:n tulisi jatkossa edistää ja miten. Tämä on vasta ensivaiheen analyysi ja oma tulkintani keskustelusta. Jatkossa on tarkoitus keskittyä tarkemmin tuleviin toimenpide-ehdotuksiin.


Sdp:n vaalikampanja

Puolueen kampanjaviestistä puuttui konkreettinen poliittinen sisältö. Sisältö oli olemassa puolueen vaaliohjelmassa, mutta se ei tullut koskaan kunnolla esiin. Mainonta toisti yleistä mielikuvatason viestiä, mutta kampanjoinnista ei ilmennyt, mitä parannuksia SDP tavoittelee seuraavalla vaalikaudella eri asia- ja ihmisryhmien kohdalla. Vanhuspalvelut tulivat esiin, mutta sama teema oli vahvasti esillä muidenkin puolueiden tavoitteissa.

Sdp:n olisi pitänyt pystyä kertomaan konkreettisemmin, mitä se aikoo tehdä lapsiperheiden, opiskelijoiden, työssäkäyvien, eläkeläisten ja vammaisten hyväksi ja niin edelleen.

Jos haluaa erottua ja puhutella äänestäjiä, joutuu myös kamppailemaan ja olemaan eri mieltä toisten puolueiden sanoman kanssa. Nyt Sdp:n erottautuminen tapahtui pelkästään siinä, että lupasimme 2,4 miljardin satsaukset hyvinvointipalveluihin ja tulonsiirtoihin emmekä tavoitelleet veronalennuksia. Ihmisiä tämä viesti ei puhutellut tai sitä ei otettu tosissaan. Viime vaalien alla emme myöskään havitelleet suuria veronalennuksia, mutta ne toteutettiin kuitenkin.

Sisällön puute ei ollut pelkästään Sdp:n kampanjoinnin vika. TV:n vaalikeskusteluissa ei päästy yleiskeskustelua pidemmälle. Teemakohtaisia keskusteluja ei eri kanavien vaaliohjelmissa ollut ja läsnä olivat yleensä samat naamat, eli puoluejohtajat. Ääneen eivät päässeet puolueen muut kasvot lukuun ottamatta kaoottista MTV3:n viihdeiltaa, jossa vaalisanoma karnevalisoitiin kuohuviinilasien kilistelyksi. Osa jätettiin ulos luistelemaan.

Sisällön köyhyydestä kertoi, että aikaa käytettiin paljon kampanjoinnin ja mainosten kommentointiin.

Vaikka viesti olisi kuinka hyvä tahansa, se ei pääse esiin, jos kampanja ei toimi. Mutta jos viestiä ei ole, hyväkään kampanja ei auta. Ihmiset on voitettava joka päivä puolelleen paitsi sisällön, myös retoriikan tasolla. Nyt tässä ei onnistuttu.

Osalle äänestäjistä Sdp ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto, mutta kelkka saattoi silti kääntyä jonkun toisen puolueen puoleen. Tekemisen ilo, innostus ja se, mikä kuva puolueesta välittyy ulospäin, voi sinetöidä tasaisessa tilanteessa äänestäjän lopullisen valinnan.


Sdp:n harjoittama politiikka

Sdp:n harjoittamasta politiikasta on muodostunut kansalaisille hyvin sekalainen kuva. Kuntatason ja valtakunnan tason politiikka saattaa poiketa hyvinkin paljon toisistaan. Julkiset palvelut eivät toimi kaikissa kunnissa, vaikka me niitä jatkuvasti mainostamme. Demareiden linjassa on eroa myös kunnan sisäisessä päätöksenteossa hallinnon eri portailla.

Tehtaiden sulkemiset ja joukkoirtisanomiset ovat vähentäneet joillain paikkakunnilla kansalaisten uskoa politiikkaan. Ihmiset ovat kokeneet, ettei Sdp ole pystynyt tätä kehitystä estämään. Muutosturvapaketit tuntuvat pelkältä jälkikäteiseltä reagoinnilta ja laastaroinnilta - ei todelliselta kehityksen ohjaamiselta.

Moni syrjäytynyt tuli kertomaan, että mitta tuli näissä vaaleissa täyteen. Heistä moni oli pitkämielisesti kannattanut Sdp:tä vaaleista toiseen ilman, että he olisivat nähneet omassa elämässään tuntuvaa kohentumista vuosien varrella. Nyt heistä moni kyllästyi ja jäi vaalipäivänä kotiin. Kansantalouden hyvän tilanteen kehuskelu ei purrut heihin.

Sdp:n pitäisi kyetä selventämään ihmisille, mihin asioihin politiikalla ylipäänsä voidaan vaikuttaa ja toimia sen mukaisesti. Toiminnan kautta on näyttävä, keiden kaikkien asialla olemme. Haluammeko olla pelkästään eläkeläisten asialla vai myös palkansaajien asialla? Jos haluamme olla myös palkansaajien asialla, sen on näyttävä myös konkreettisessa toiminnassa.

Työelämäkysymykset on ulkoistettu liiaksi ammattiyhdistysliikkeelle. Niistä pitäisi puhua myös puolueen tasolla enemmän, koska monet ihmisiä askarruttavat ongelmat liittyvät juuri työelämään. Sdp:n ja ammattiyhdistysliikkeen yhteisenä tavoitteena tulisi olla vaikuttaminen paitsi työn hintaan, myös työsuhteen sisältö- ja laatukysymyksiin. Pätkä- ja silpputöiden sekä vuokratyön lisääntymistä olisi pitänyt ennaltaehkäistä paremmin.

Sdp:n niskaan kasautuu paljon odotuksia ja paineita. Kokoomuksen pahin vihollinen politiikassa on demari. Myös Keskustan ja Vasemmistoliiton pahin vastustaja on demari. Ja mikä pahinta, myös demarin pahin vastustaja tuntuu liian usein olevan demari.

Jäsentenvälinen keskinäinen kampitus pitäisi saada loppumaan. Osasyynä tilanteeseen on vaalijärjestelmä, jossa ehdokkaat kilpailevat yksilöinä keskenään. Kun Sdp:n kuuluisa vaalikone yskii, kilpailu hupenevasta tuesta käy kiivaana ja ruokkii epätervettä kilpailua.


Puoluetoiminta ja kansalaiset

Sosialidemokraattinen puolue on yhtä kuin sääntömääräinen rakenne. Kampanjakoneistosta on vain rippeet jäljellä. Puolueen paikallisosastojen toiminta on monin paikoin pahasti näivettynyt, mutta hyviäkin esimerkkejä onneksi löytyy.

Demariopiskelijoiden ja nuorten riveihin liittyy jatkuvasti uusia jäseniä ja kokouksissa on väkeä. Nuorisopuolella pääsee mukaan teemakohtaiseen työryhmätyöhön ja laajempaan keskusteluun. Normaalin puoluerakenteen kautta mahdollisuudet teemakohtaiseen keskusteluun sen sijaan katkeavat eikä nuori työssäkäyvä löydä aina motivoivaa sisältöä ja yhteistä puhuttavaa puolueosaston vanhemman väen kanssa.

Kun jäsenille tarjotaan konkreettista sisältöä, se saa ihmisiä mukaan. Hyvä esimerkki mielekkäästä toiminnasta on Vantaan puoluekoulu, joka on saanut suuren suosion.

Ihmisten aika on tänä päivänä kortilla, jolloin toiminnan tulee olla hyvin mietittyä ja organisoitua. Nyt puolueessa menee liikaa aikaa järjestörutiineihin. Ollakseen hyvä demari, joutuu pyörimään hyvin moniportaiseen järjestörakenteen ja luottamustehtävien eri portailla.

Demarit joutuvat viettämään liikaa aikaa omissa ympyröissään eikä aikaa jää omalle luontaiselle viiteryhmälle - omalle työporukalle, kaveripiirille sekä muulle harrastus- ja kansalaisjärjestötoiminnalle. Nuorisovaaleissa menestyivät sellaiset demarinuoret, joilla nämä omat viiteryhmät olivat laajat ja tallella.

Kansalaiset pitävät poliitikkoja lähinnä roistoina. Suomessa mielikuva politiikasta ja poliitikoista on muihin Pohjoismaihin verrattuna kehno. Jos ihmiset eivät tunne politiikassa mukana olevia ihmisiä henkilökohtaisesti, tämä yleistys otetaan liian usein todesta varsinkin, jos joku poliitikko töppäilee.

Miltä näyttää demari tai kuka on demari? Jos asiaa kysytään kadulla, vastaus voi olla aika yksipuolinen. Tällainen gallup olisi mielenkiintoista tehdä ja kysyä samalla, mitä asioita Sdp:n odotetaan edistävän.


Sdp:n politiikan tarkoitus

Sdp:n ei pidä pyrkiä kolmanneksi porvaripuolueeksi. Joidenkin mielestä olemme jo sitä. Kärjistäen voisi sanoa, ettei jokaisessa ihmisessä asu pientä demaria, vaan jokaisessa ihmisessä asuu suuri porvari. Tällaisiakin demareita vaalikentillä tuli vastaan. Eli ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneempia omien etujen maksimaalisesta ulosmittaamisesta kuin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämisestä.

”Syrjäytyneet eivät meitä kuitenkaan äänestä – ei välitetä heistä”, on ajattelutapa, joka ei sovi arvopohjaamme. Ideologiaamme ei kuulu ajatella asioita pelkästä hyötynäkökulmasta.

Jos itsellä on asiat hyvin, se ei tarkoita sitä, että yhteiskunnan kehittäminen voidaan unohtaa ja siirtyä valvomaan vain omaa etua. Siksi Tölö Unga Socialister ry:n, eli TUS:n vaalianalyysiin ei voi tältä osin yhtyä.

Ihmisillä on sittenkin eettisyyden ja oikeudenmukaisuuden kaipuu. Sdp:n tehtävänä on vaikuttaa markkinoiden toimintaan niin, etteivät ihmiset jää niiden jalkoihin. Politiikan tarkoituksena on toisin sanoen luoda mahdollisuuksia kaikille kansalaisille – tulotasosta riippumatta. Sdp:n pitäisi olla kansan edustaja markkinoihin päin eikä markkinoiden edustaja kansaan päin.

Tämä viesti koskee laajaa joukkoa kansalaisista. Hyvin harva lukeutuu menestyjiin, jotka pärjäävät täysin omillaan. Siksi Sdp:n viesti ei ole pelkkää syrjäytyneiden ja marginaalien puhuttelua, vaikka myös sitä. Palveluiden, työelämän laadun ja ihmisten toimeentuloedellytysten parantamisen kautta politiikkamme koskee suurta osaa suomalaista.

Sdp samaistetaan usein valtioon. Sdp on ollut pitkään hallituksessa ja Suomi on Sdp:n näköinen. Sdp:n tehtävänä on kuitenkin toimia myös kansanliikkeenä. Liikkeenä, joka luo kansalaisille mahdollisuuksia vaikuttaa.


Lopuksi

Tässä vaiheessa analyysi vaaleista ja johtopäätöksistä on vielä alustavaa. Lopullisten johtopäätösten ja tulevaisuusvisioiden aika on vasta kunnon jäsentenvälisen keskustelun jälkeen, jossa mahdollisimman moni pääsee ääneen. Mikään komitea ei pysty keskustelemaan puolestamme.

Prosessi on tärkeä, jotta mahdollisimman moni pääsee ottamaan siihen osaa ja vastaamaan peruskysymykseen: Mihin Sdp:tä tarvitaan?

Tämän keskustelun perusteella esiin nousee seuraavia ajatuksia:

• Sdp:n olemassaolon oikeutus perustuu aatteeseen ja siitä johdettujen poliittisten päämäärien saavuttamiseen – ei itsetarkoitukselliseen vallassa roikkumiseen
• Toiminnan päämääränä on, että poliittiset ratkaisut ovat eettisesti oikeita, edistävät oikeudenmukaisuutta ja ovat myös taloudellisesti järkeviä
• Puolueen on määriteltävä omat unelmat ja visiot eikä pidättäytyä vain lyhyen ajan hallinnollisiin toimenpideohjelmiin
• Sdp:n on tarjottava vaihtoehto ja kyettävä perustelemaan se kansalaisille ymmärrettävästi
• Sdp:n pitäisi olla kansan edustaja markkinoihin päin eikä päinvastoin
• Sdp:n on toimittava kansainvälisellä tasolla yhdessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa työntekijöiden aseman ja ihmisten välisen oikeudenmukaisuuden parantamiseksi – mikään muu puolue ei tätä tee
• Työelämän sisältökysymyksistä pitää keskustella enemmän myös puolueen tasolla ja asettaa työn hinnan lisäksi myös työelämän laatuun liittyviä tavoitteita
• Sdp:n politiikan on aina perustuttava asiaosaamiseen ja sisältöön, mutta ajatukset pitää osata myös myydä
• Vastuulliset viestimet on pyydettävä mukaan yhteistyöhön luomaan keskustelukanavia kansalaisten ja poliittisten päätöksentekijöiden välille
• Puolueen järjestötoimintaan on luotava lisää kanavia, joissa jäsenet pääsevät ottamaan osaa puolueen teemakohtaiseen poliittiseen keskusteluun
• Vaalityössä on päästävä siihen, että puolue tekee työtä kaikkien ehdokkaiden puolesta
• Sdp:n ja demareiden on oltava läsnä siellä, missä ihmiset liikkuvat


**

Yleensä meistä tuntuu, että käsillämme on valtava ongelma, joka pitää ratkaista. Silloin annetaan ohjeeksi pysähtyä. Tulee tehdä jotakin, mitä ei yleensä tee. Voi tehdä mitä tahansa, kunhan ei ryntää samaan vanhaan suuntaan samoihin vanhoihin konsteihin.

Tämä oli jälleen niitä budhalaisnunnan ajatuksia ja nimeltään Samsaran pyörän täyskäännös...

tiistaina, huhtikuuta 17, 2007

Boheemeja porvareita vai nukkavieruja demareita?


Sunnuntain Helsingin Sanomissa (15.4.) julkaistiin kirjoitukseni koskien vaaleja ja vaikuttamista yleisellä tasolla. Lehden keskustelupalstalla voi keskustella aiheesta ja suosittelen kaikille, että kommentoisitte teemaa. Eilisiltaan mennessä monen keskustelijan intohimot kohdistuvat vähän muuhun kuin itse asiaan. Minun oma rakas kärpäsparveni se siellä surraa. Olen saanut hyvää palautetta sähköpostiini, joten kannattaa mennä laittamaan rakentavat palautteet myös Hesarin keskustelupalstalle.

Tänään Uutispäivä Demarissa (17.4.) julkaistiin SDP:n vaalitulosta ja tulevaisuutta koskeva kirjoitukseni, joka on tässä:

Boheemeja porvareita vai nukkavieruja demareita?

Minua on epäilty boheemiksi porvariksi ja todettu, että sopisin imagollisesti hyvin kokoomukseen. Pitäisikö siis huolestua? Kokoomuslaisen imartelijani mielestä se ei kuulemma haittaa ollenkaan, että olen arvomaailmaltani umpidemari. SDP:n jäsenenäkin olen ollut jo tasan 20 vuotta.

Kokoomuksessa tärkeintä on se miltä asiat näyttävät ulospäin. Monenkirjavaa saa olla, kunhan sillä saa ääniä ja sympatiaa. Vaaleissa monet kokoomuslaiset löysivätkin itsestään pienen demarin. Sillä kokoomus jopa voitti vaalit.

Siksi kaikista kummallisin johtopäätös SDP:ssä olisi lähteä pyrkimään kokoomuksen suuntaan. Se olisi yhtä tuhoon tuomittu yritys kuin Suomen taannoiset vaateteollisuuden vientiponnistelut. Suomalaiset vaateyritykset hakkasivat vuosia päätään seinään yrittäen leikkiä ulkopuolisena eurooppalaista ja päästä ”piireihin”. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ostaa muiden ideoiden jälkijättöisiä kopioita.

Suomalaisille vaatefirmoille menestystä on alkanut tulla vasta tunnustamalla reilusti omat vahvuudet, jotka ovat erilaisia kuin naapureilla. Sekä ymmärtämällä, ettemme ole ulkopuolisia, vaan osa samaa maailmaa kuin muutkin. Yht´äkkiä Suomi-outous myy ja meidän tuotteemme ovat kysyttyjä.

Sama koskee SDP:tä. Meidän pitää löytää oman aatteemme vahvuudet ja ajanmukainen sovellutus tähän päivään eikä lähteä miellyttämään muita lainavaatteissa. Ei puolueiden olemassaolon tarkoitus ole voittaa vaaleja ja kerätä ääniä, vaan tarjota ratkaisumalleja ihmisten ongelmiin. Äänestäjät ja vaalitulokset tulevat sen seurauksena, että resepti toimii ja olemme osanneet lukea ajan merkkejä oikein.

**

SDP:n ei siis pidä lähteä merta edemmäs kalaan. Vaikka aatteemme on sata vuotta vanha, sen perusajatukset eivät ole vanhentuneet mihinkään. Monet yhteiskunnalliset ongelmat tiivistyvät edelleen työhön ja siihen, että ihmiset ovat jääneet markkinoiden jalkoihin. On siis selvää, että työväenpuoluetta tarvitaan. Osana kansainvälistä työväenliikettä SDP:n on haettava ratkaisuja näihin kysymyksiin globaalisti.

Meihin kohdistuu tavallista suuremmat odotukset eikä tehtävämme ole siksi helppo.

Yhteiskunnan arvomaailma on koventunut ja se rasittaa henkisesti yhä laajempia ihmisjoukkoja - myös ihan tavallisia keskiluokkaan kuuluvia työtätekeviä kansalaisia. Siis niitä, joita kaikki haluavat äänestäjikseen. Työläisen käsite on laajentunut jo aikapäiviä sitten valkokaulusväen ja itsensä työllistäjien suuntaan.

Erityisen paljon palveluvaltaisia työpaikkoja sekä toimihenkilötyöntekijöitä löytyy Uudeltamaalta. Uudeltamaalta löytyy myös keskimääräistä nuoremmat ja koulutetummat äänestäjät sekä valtavasti lapsiperheitä.

Vaaleissa meiltä puuttui kunnon kontakti tähän laajaan ikäisteni pääkaupunkiseutulaisten äänestäjien joukkoon. Eivät he tule työväentaloille ja soppatykeille, vaan he katsovat televisiosta, lehdistä ja internetistä, miltä eri puolueiden sanoma näyttää. Valitettavan usein tämä katsominen jää aika pinnalliselle tasolle ja siinä mediallakin on oma roolinsa.

Toisaalta meillä ei ollut myöskään riittävästi tarjottavaa näille ihmisille. Asumisen hinta on jatkanut nousuaan, pätkätyöt ja työelämän turvattomuus on lisääntynyt, koulujen, päivähoidon ja terveydenhoidon resursseista käydään jatkuvaa kamppailua eikä julkisen sektorin 80 prosenttisesti naisista koostuville työpaikoille tahdo löytyä riittävästi tekijöitä. Syynä tähän ovat hankalat työolot ja elinkustannuksiin nähden alhainen palkkaus tällä seudulla.

Kokoomuksen hymykampanja puri näissä vaaleissa meitä paremmin. Uudellamaalla Kokoomus on vahva ja Keskusta on heikko, joten SDP oli se roskatynnyri, jonka niskaan kaikki maailman ongelmat kaadettiin. Meitä ehdokkaita on tietenkin syytetty latteiksi ja tylsiksi, mutta kyse oli laajemmasta tympääntymisestä ja vaihtelunhalusta.

Kokoomuksella oli vaaleissa valtava into ja näyttämisen halu, kun meidän riveissämme uskottiin liiaksi siihen, että asiat hoituvat omalla painollaan.

**

SDP:n omaa sisäistä keskustelua tarvitaan, jotta voisimme uudistua ja päivittyä tähän päivään. Olemme olleet pitkään hallitusvastuussa ja oma sisäinen maailmamme on käpertynyt kokonaan hallituspolitiikan ympärille. Tänä aikana maailma on muuttunut niin, että median rooli viestin välittäjänä on entisestään korostunut ja tietoverkot ovat tulleet keskustelufoorumeina niiden rinnalle.

Puolueen sisäiselle keskustelulle ei ole oikein ollut kunnon paikkoja eikä kunnolla aikaakaan. Nykyaikana keskustelua on vaikea käydä jossain piilossa ja salassa. Eikä pidäkään. Keskustelu on terveen ja elävän kansalaisliikkeen merkki. Siksi erilaisia mielipiteitä ja niiden esittäjiä ei tule ryhtyä heti teilaamaan vaarallisina veneen keikuttajina. Keskusteluun tulee päinvastoin rohkaista.

Puolueen jäsentenväliseen ajatusten vaihtoon ja kansalaiskeskusteluun tarvitaan uusia muotoja ja välineitä. Puolueen työryhmätyötä on avattava ja saatava aikaan valtakunnallisia keskustelufoorumeita eri teemoista. Pelkkä puolueosastotaso ei riitä.

Tarvitsemme yhteistyötä tiedotusvälineiden kanssa. Ne voisivat olla kanssamme organisoimassa eri alueilla tiedotusvälineissä ja tietoverkoissa käytäviä päättäjien ja kansalaisten välisiä taustakeskusteluja, joita käytäisiin oikeiden päätöksentekoprosessien tueksi.

SDP:n on myös näyttävä katukuvassa ja ostoskeskuksissa vaalien välillä. Voisimme tarjota konkreettista neuvontaa monissa kansalaisten arjen ongelmissa. Päivystävät luottamushenkilömme voisivat olla ohjaamassa ihmisiä oikeiden viranomaisten juttusille. Vaalityössäni huomasin, kuinka hukassa ihmiset ovat oman elämänsä kanssa eikä moni löydä avun lähteille. Syrjäytyneitä ei pidä todellakaan unohtaa, vaikka heistä valtaosa on jo unohtanut meidät.

Osan kohdalla sosialidemokratia on jo tehnyt tehtävänsä ja elämästä on tullut turvattua ja vaurasta. Kaikkien kohdalla näin ei ole. Vaikka SDP näyttäytyy ulospäin hieman nukkavieruna ja hallitusvastuusta rasittuneena, päällimmäisiä sammaleita raaputtamalla puolueen ytimestä löytyy terve aate, jota tarvitaan. Vaateteollisuuden esimerkkiä noudattaen aatteemme voi olla kysytty ja osua ajan hermoon, kunhan osaamme kertoa sisällöstä oikealla tavalla oikeille ihmisille.

sunnuntaina, huhtikuuta 15, 2007

Pysymättömyys – siis mitä?



Olen jatkanut valaistumistani viikonloppuna. Paitsi auringon, myös amerikkalaisen buddhalaisnunna Pema Chördrönin kirjan avulla. Osa ajatuksista menee yli ymmärryksen, mutta osa liippaa läheltä tajuntaani. Kuten se, ettei ihmisten elämän tarkoituksena edes pidä olla mukavan pysyvän olotilan tavoittelu. Minä luulin, että on, muttei kuulemma ole, sillä pysähtyneisyyden tila on yhtä kuin kuolema.

Pysymättömyys, kärsimys ja minättömyys ovat kirjan mukaan olemassaolon kolme tunnusmerkkiä.

”Pysymättömyys on todellisuudessa parasta. Aivan kuten neljä vuodenaikaa vaihtuvat lakkaamatta, talvi vaihtuu kevääksi, kesäksi ja syksyksi; aivan kuten päivä vaihtuu yöksi, valosta tulee pimeää ja uudelleen valoa, samalla tavoin kaikki muukin kehittyy jatkuvasti. Pysymättömyys on kaiken ydin. Se on sitä, kun vauvat muuttuvat lapsiksi, sitten teini-ikäisiksi, myöhemmin aikuisiksi, sitten vanhoiksi, ja vihdoin jossain vaiheessa kaatuvat kuolleina maahan. Pysymättömyys on kohtaamista ja eroamista. Se on rakastumista ja jättämistä.

Jollain tapaa, samalla kun pyrimme kieltämään kaiken jatkuvan muuttumisen, menetämme kosketuksen elämän pyhyyteen. Meillä on taipumus unohtaa, että olemme osa luonnollista maailmanjärjestystä.

Pysymättömyys on sopusoinnun lähde. Kun emme kamppaile sitä vastaan, olemme sopusoinnussa todellisuuden kanssa. ”


Aika ahdistavia tosiasioita. Olisi niin helppoa tarrautua kaikkeen vanhaan.

torstaina, huhtikuuta 12, 2007

Pelkääjän paikalla


Politiikassa liian syvällä mukana olevat alkavat helposti nähdä harhoja ja salaliittoja sielläkin, missä niitä ei ole. Mitä avoimempaa ja läpinäkyvämpää politiikka on, sitä vähemmän jää sijaa kähminnälle ja vehkeilylle.

Takavuosina kulisseissa käytiin aikamoisia kädenvääntöjä. Luurankoja löytyy eri puolueiden kaapeista eivätkä kaikki likaisten temppujen osastot ole täysin kuolleet vieläkään.

Esimerkiksi Maalaisliiton taustalla oli 1960- ja 1970-luvulla ”Korsimon säätiö”, joka rahoitti ja tuki puolueen sisällä K-linjan edustajia. Siis Urho Kekkosen suosikkia Ahti Karjalaista, mutta ei Johannes Virolaista (Kekkosen tuki Karjalaiselle lopahti sittemmin).

Virolaisesta tuli kaikesta huolimatta kuitenkin puolueen puheenjohtaja, mutta kulissien takana käytiin armotonta valtapoliittista vääntöä ja luultavasti aikamoista jäsentenvälistä kampitustakin.

SKP taas toi matkalaukkukaupalla rahaa Moskovasta. Tai itse asiassa rahat taisivat olla muovikassissa. Näillä rahatukuilla rahoitettiin kommunismin esiinmarssia Suomessa.

On huhuttu, että SDP:n tietty siipi sai taannoin rahoitusta Yhdysvalloista saakka. Tämä liittyi kommunismin vastaiseen taisteluun. Siis päinvastaiseen työhön, kuin mihin Moskovan rahalla pyrittiin.

Nyt ei ole enää kylmää sotaa, ei Neuvostoliittoa eikä kommunistisen vallankaappauksen pelkoa, mutta politiikan kulissien takana on edelleen muutakin kuin pölyä. Minusta tuntuu, että kulissien taakse on ollut viime vuosina aika lailla tunkua ja hinkua. Tämä siitä huolimatta, että elämme kehittyneessä demokratiassa, joka vannoo avoimuuden nimiin.

Ilmiö liittyy siihen, että poliittinen keskustelukulttuuri on näivettymässä, jos sitä nyt kovin elävänä on meillä koskaan ollutkaan. Ei nykyään mennä kokoukseen keskustelemaan ja hankkimaan tietoa, vaan avataan televisio, luetaan päivän lööpit tai mennään nettiin surffailemaan.

**

Meillä ei ole enää olemassa kunnon foorumeita, joilla kävisimme puolueen sisäistä keskustelua sekä aatteen huolto- ja päivitystyötä. Viralliset ja muodolliset kokoukset eivät ole paikkoja, jossa avattaisiin syväluotaavia aatepoliittisia keskusteluja. Paikallisosastojen keskusteluympyrät taas ovat varsin pienet ja puolueen työryhmätyökin on suljettua pienen piirin asiakirjatuotantoa.

Kun SDP on ollut pitkään hallituspuolueena, vaikeita ja kriittisiä keskusteluja ei ole haluttu ja uskallettu käydä, koske ne päätyvät myös mediaan. Jos haukkuu puoluejohdon lyttyyn, mediahuomio on taattu. Se ei tietenkään vie asioita eteenpäin.

Maton alle on lakaistunut aika paljon tärkeää ja käymätöntä keskustelua. On pelätty, että väärä sana väärällä hetkellä syöksee meidät gallup-alamäkeen. Siksi avoimia keskusteluja on kriittisten äänenpainojen pelossa alettu liikaa pelätä. Kun pelko alkaa ohjata toimintaa, ollaan kaltevalla pinnalla.

Se joka pelkää, ei uskalla olla innovatiivinen ja luova. Pelkääjä käpertyy sisäänpäin ja tarrautuu epätoivoisesti muotoihin ja kaavoihin.

Ja mitä itse asiassa pelätään? Sitäkö, että jäsenet olisivat väärää mieltä? Ja kenen mielestä? Vai sitä, että joku, joka haluaa vaikuttaa, ei saa tahtoaan läpi avoimessa keskustelussa?

Avoimuus on niin tärkeä itseisarvo demokratiassa ja myös puolueen sisällä, että sen eteen tulee todella tehdä työtä. Sosialidemokraattinen puolue haluaa nimensä mukaan edistää kansalaisten aitoja vaikutusmahdollisuuksia ilman rahan ja muiden suljettujen pikkupiirien valtapoliittisten pyrkimysten puuttumista peliin.

Sivutuotteena tulee esiin kummallisia, ristiriitaisia ja hölmöjäkin ajatuksia, mutta entä sitten?


**

En nyt mene tämän syvemmälle, vaan jatkan Tölö Ungan puheenvuorosta erikseen vähän myöhemmin.

Moni on innostunut siitä jo pelkästään siksi, että joku laukoo jotain suorasukaista. Siitä huolimatta, että johtopäätösosa jää pinnalliseksi imagotason huiteluksi ja tölvimiseksi. Kai sekin kertoo jostain. Vähän kuin autiomaassa. Mikä tahansa, joka sammuttaa janon edes hetkeksi, kelpaa. Toivottavasti saamme vähän lisää ja monipuolisempaa ravintoa jatkossa.

torstaina, huhtikuuta 05, 2007

Hallitus ja herkkä mieli

Uusi hallitus tulee olemaan todella mielenkiintoinen coctail. Sinistä, tumman- ja vaaleanvihreää sekä yksi kiintiöleppäkerttu. Uudet tuulet puhaltavat ja Stefan Wallinilla oli hallitusohjelmalle jo nimikin mietittynä: ”Kannustaen ja välittäen kestävälle 2010-luvulle”. Ei ehkä maailman nasevin otsikko, mutta ehkä se on ruotsiksi jotain suussa sulavapaa.

Vielä jokin aika sitten kansalaiset povasivat punamultahallitukselle jatkoa. Porvarihallitusta pidettiin kaikkein epätodennäköisimpänä vaihtoehtona.

Kun Hymy-Kataisesta tulee valtiovarainministeri, saamme nähdä, miten rahat tasa-arvotupoon ja kaikkeen muuhun kivaan riittävät. Kunnissa on nimittäin muitakin naisvaltaisia työntekijäryhmiä kuin hoitajat, jotka ansaitsisivat palkankorotuksen. On sosiaalityöntekijöitä, perhepäivähoitajia, lähihoitajia, kirjastovirkailijoita, opettajia ja monia muita.

Kuntatyönantajaa edustava kunnallinen työmarkkinalaitos on laskenut, että palkkojen korotukset maksaisivat yli kolme miljardia euroa. Kokoomuksen budjetoimat varat kaikkeen heidän lupaamaansa on miljardi euroa. Kun hallitus aikoo poistaa erinäisiä verojakin, yhtälö tulee vaatimaan sen luokan matematiikkaa, mihin Einsteinkaan ei olisi pystynyt. Tai sitten kyseessä on se todennäköisempi vaihtoehto: Kataisella on Matti kukkarossa.

Matti vakuutteli tiedotustilaisuudessa, että ”Sinivihreällä hallituksella tulee olemaan, näin uskon, herkkä sosiaalinen omatunto”. En tiedä missä Matin herkät tunnot ovat, mutta hallituksen omaatuntoa rahapula voi kyllä kolkuttaa vielä moneen kertaan, jos veropohjaa tullaan kaventamaan suunnitellusti.

Julkisen sektorin palkkarahat eivät nimittäin tule taivaasta eikä hyväntekeväisyysgaalasta, vaan verotuloista. Veroja ei voi alentaa samalla kun korotetaan julkisen sektorin palkkoja. Myös henkilökuntaa pitäisi lisätä monilla eri aloilla, kun hoidettavia tulee lisää. Rahaa siis tarvitaan. Siis suu säkkiä myöden eikä ainakaan kannattaisi tehdä siihen säkkiin niin kauheasti reikiä.

Myönnän, että SDP:kin on ollut alentamassa veroja, mutta 2003 vaaleissa lupaamamme miljardin suuruiset hyvinvointipanostukset tehtiin myös. Tuolloin suhdanteet olivat paljon synkemmät kuin nyt. Suurempia hyvinvointilupauksia ei voitu antaa.

Vaalilauseeni oli muuten 2003 vaaleissa ”Yhteistä hyvää ei saada veroalehintaan”. Tämä selittää, miksi en ollut koskaan tehtyjen veronalennusten innokas kannattaja.

Vihreät ovat koko oppositioaikansa kritisoineet veronalennuksia ja hallituksen tiukkaa menokuria. Nyt he ovat hallituksessa, joka aikoo tehdä veronalennuksia lisää. Rasvaan jo kettinkejä, joiden kanssa tulen kahliutumaan eduskunnan pääoveen, kun asiat menevät pieleen. Ja varmasti menevät.

**

Sain muuten vihdoin Soneralta suuren myönnytyksen: Tunnukset sähköpostiini, joka perustui olemassa olevaan liittymään. Olipa se kumma, että se oli niin vaikeaa. Palvelu oli luokattoman huonoa. Vääriä tietoja, turhaa odottelua, epämääräisyyksiä ja pimpelipom-musiikkia. Kuluttajaliitto puuttuu asiaan...

Siis susanna.rahkonen@pp.inet.fi. Myös luukku.com toimii.

sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2007

Tyttöjen välisestä ystävyydestä


On nostalgista seurata 9-vuotiaan tyttären kautta, missä asioissa tyttöjen maailma on muuttunut siitä, kun itse olin saman ikäinen. Ainakin hyppynaruleikit ovat samoja. Kahdeksikkoa, virtaa ja niin edelleen.

Olimme mieheni kanssa Elsan ja hänen kaverinsa narunpyörittäjiä ja mieheni pyöritteli kummia löröjä. Elsan mukaan pojat eivät osaa pyörittää kunnolla ja koin de ja vu-ilmiön hyppynarun toiseen päähän katsoessani.

Tytöillä on myös monimutkaisia ihmissuhdekuvioita kaveripiirissään, niin kuin minunkin lapsuudessani. Joku pomoilee ja pyrkii ohjaamaan laajempaa joukkoa ovelan manipulatiivisella, mutta taitavan epäsuoralla tavalla. Muut pyristelevät irti tämän johtavan hahmon vaikutusvallasta. He saattavat arvostella tätä selän takana, mutteivät uskalla tiukan paikan tullen sanoa poikkipuolista sanaa, kun kutsu käy piireihin.

Elsalle ilmoitettiin eräänä päivänä koulussa heti aamusta, että tänään kaveriporukkaan ei sitten mahdu mukaan, koska lopulla tyttöjengillä on riita selvitettävänä, joka vie koko päivän. Loppujen lopuksi se vei koko viikon, mutta sen jälkeen oltiin taas hyvää pataa. Viime vuonna tytöillä oli välitunnilla "kerho", josta äänestettiin yksi kerrallaan joku pois Idols-tyyliin.

Jonkin verran tylymmältä 9-vuotiaiden tyttöjen maailma näyttää tänä päivänä. Idolseja ihaillaan, mutta myös ohjelmasta tuttu pudotuspeli on normaalia arkea. Sitä ei ollut minun lapsuudessani. Pieni talo preerialla riitti aivan hyvin viihteeksi. Se oli lettipäistä menoa kukkamekossa. Siis paljon kesympää ja viattomampaa kuin Idoleiden seuraaminen, muista nykyajan TV-ohjelmista ja nettisurffailusta puhumattakaan.

Elsan kaverikuvioissa harjoitellaan selvästi tulevaa aikuisten elämää. Oikeassakin työelämässä harrastetaan monenlaista sakin hivutusta, jonka keskellä luovimista tarvitaan. Konkreettista kiusaamista ei pidä sietää ja siihenkin pitää oppia. Sekin on kiusaamista, että joku suljetaan porukan ulkopuolelle. Ja se, ettei siihen puututa, kun yhtä sorsitaan.

Olisin toivonut, että tyttöjen ja poikien tapa ratkoa erimielisyyksiä olisi lähentynyt siitä, kun itse olin lapsi. Tyttöihin kohdistettuihin sukupuolisidonnaisiin rooliodotuksiin liitetään edelleen helposti kiltteys yli sen, mikä olisi tarpeen. Siis se, ettei negatiivisia tunteita oikein saisi tuoda esiin, jolloin myös erimielisyyksien ratkominen menee vaikeaksi varjonyrkkeilyksi.

Olen kuullut asialle myös toisenlaisen selityksen. Sen mukaan tytön ja äidin suhde on erilainen kuin pojan ja äidin suhde, koska pojan on tehtävä pesäero äidistä paljon nuorempana ja samaistuttava toiseen sukupuoleen. Tytön ja äidin välinen symbioosi voi jatkua pidempään.

Luultavasti täältä juontaa juurensa se, että avoin erimielisyys merkitsee erillisyyttä. Siis uhkaa läheisyydelle ja joutumista erilleen äidistä. Siksi erimielisyyksiä vältetään tyttöpiireissä enemmän kuin poikaporukoissa.

Olen huomannut omakohtaisesti, ettei naisten ole helppo olla ystäväporukassa eri mieltä. Erimielisyys koetaan uhaksi koko ryhmän yhtenäisyydelle. Siksi naiset kehittävät joko hirvittävän riidan tai sen pelossa lakaisevat erimielisyydet maton alle ja harrastavat hienovaraisen monisyistä tapaa käydä pienimuotoisia tai hyvinkin suurta valtataisteluita ilmeenkään värähtämättä. Ja kaikki tämä siksi, että suoraan sanominen on valtava loukkaus solidaarisuuden kulisseille, joita naiset ystäväpiirissään pyrkivät vaalimaan.

Yksi asia on kuitenkin yli muiden. Tytöt pystyvät kehittämään todella hienon ja läheisen suhteen parhaaseen ystäväänsä, joka voi kestää lapsuudesta läpi elämän.

**
Kuvassa Leo, Elsan kaveri ja Elsa pääsiäisvirpomisreissullaan. Vitsoja oli koristeltu todella pitkään ja hartaasti.