perjantaina, maaliskuuta 30, 2007

Valaistumisen hetkiä


SDP:n puoluehallituksen aamukokouksessa vaalituloksen ja poliittisen tilanteen puimista. Samaa Uudenmaan demareiden piirihallituksen iltakokouksessa. Kissa karkasi puuhun ja toinen kattoikkunasta (melkein) katolle. Siinä päivän päätapahtumia. Lisäsi olen menettänyt hermoni Soneralle ja uuden kännykkäni ohjekirjaan.

Soneran mukaan sähköpostini avaamiseen menee vielä 6 viikkoa. Ja tämä selvisi vasta eilen. No jos tämä olisi heti kerrottu, en olisi jäänyt moista yhteyttä odottelemaan. Nyt siis kaikki minulle 19.3.-30.3. välillä lähetetyt viestit ovat menneet kankkulan kaivoon. Siis pp-inet.fi-loppuiseen sähköpostiini ei kannata lähetellä minulle mitään. En saa niitä käsiini.

Avasin uuden sähköpostiosoitteen, joka on: susanna.rahkonen@luukku.com. Siis kaikki ne mittavat työtarjoukset ja positiiviset viestit voi ohjata uudelleen tähän uuteen osoitteeseen.

Temppuiluni kännykkäni sähköpostiasetusten kanssa ajoi minut miltei hermoromahduksen partaalle. Kuka muka ymmärtää tätä: "Laite on Internet-standardien STMP, IMAP4 (revision 1) ja POP3 mukainen ja se tukee erilaisia push-sähköpostiratkaisuja." Mielestäni kukaan keskiverto-kuluttaja ei selviydy ohjekirjoista paitsi jos on aikaa päiväkausien kokeiluihin yritys- ja erehdys-metodilla. Taistelin aikani, mutta luovutin. Samalla lapseni kirmailivat pihalla liian vähissä vaatteissa ja minun piti puuttua heidän touhuihinsa.

Onneksi minulla on ollut em. insinöörikirjallisuutta miellyttävämpääkin luettavaa. Käteni osui Akateemisessa kirjakaupassa kirjaan "Viisaus kaaoksen keskellä. Sydämen neuvoja vaikeina aikoina". Kyseessä on amerikkalaisen buddhalaisnunna Pema Chödrönin kirja. Todella mielenkiintoisia ajatuksia, joissa ei sorruta Sarasvuomaiseen menestyksen tavoitteluun.

Kirjan päämääränä on henkisen tasapainon löytäminen niissäkin tilanteissa, joissa matto vedetään altamme. Itse asiassa nuo hetket voivat toimia joko herättäjinä tai uneen vaivuttajina. Oudot välitilat ovat tilanteita joiden avulla voimme avata sydämemme ja mielemme rajattomuudelle. Jos uskallamme.

Kautta maailman kaikki käyvät vihollisensa kimppuun ja tuska leviää jatkuvasti. Joka päivä voimme ajatella sitä ja kysyä itseltämme: "Aionko minä lisätä vihaa maailmassa?" Joka päivä, sillä hetkellä kun asiat muuttuvat ärsyttäviksi, voimme vain kysyä itseltämme: "Harjottaisinko rauhaa vai kävisinkö sotaan?"

Hienoa. Minäkin haluan oppia suhtautumaan "lempeästi ja rakastavan ystävällisesti jokaista hetkeä kohtaan". Ainakin nyt tuntuu siltä. Ja jos ei tunnu, ainahan voi mennä luostariin.

tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Raikas tuulahdus vai tunkkainen tiskirätti?


Eilisessä Voimala-ohjelmassa käytiin hyvää keskustelua naisen roolista politiikassa. Paikalla oli mm. Arja Alho, joka oli sitä mieltä, että politiikassa etenevät usein ne naiset, jotka eivät uskalla kyseenalaistaa vallan rakenteita. Hän varoitti naisia joutumasta pelkiksi miesten nostamiksi puudeleiksi, joiden tehtävänä on vain pönkittää olemassaolevaa asioiden tilaa ja olla vaarattomia mukavia koristeita.

Olen miettinyt samaa teemaa omassa kirjassani. Kyse ei ole pelkästään sukupuolesta, vaan myös sukupolvesta. Jos vähemmistön riveistä aikoo edetä, helpoin tie on myötäillä vanhaa. Jos paikat on täytetty vaarattomilla myötäilijöillä, tiedämme, ettei mikään muutu. Valta on vanhoissa ja yhä kapeammissa käsissä. Pahimmillaan valtaa pitää kokonaan joku eduskunnan ulkopuolinen taustataho. Taho, jota kukaan ei ole valinnut.

SDP:n ryhmään tuli ensimmäistä kertaa naisenemmistö. Naisten keski-ikä on alempi kuin miesten. Tämä koskee myös koko eduskuntaa. Tällä kertaa naisia tuli ennätysmäärä ja nimenomaan nuorempaa polvea. Kun mies ja erityisesti keski-ikäinen mies on normi, nuori nainen on edelleen jotain freesiä ja uutta - poikkeus normista. Ja kun kansa haluaa muutosta, se kanavoituu usein juuri nuorten naisten kautta.

Luultavasti minäkin edustin kahdeksan vuotta sitten raikasta vaihtoehtoa. Nyt, 38-vuotiaana, olin jo tunkkainen tiskirätti, joka jouti mennä. Todellisuudessa näin ei tietenkään omasta mielestäni ole, mutta eduskunnan (ja muiden) synnit sekä politiikan ryvettävä vaikutus tarttui minuunkin. Ja voi olla, että naisen käyttöikä on todella lyhyt. Kun alkaa todella oppia vaikuttamaan ja on omaa sanottavaa, on kiusallinen tapaus, joka on syytä korvata uudella somalla nukella.

Arja Alhon sanoin naispoliitikkoja kohdellaan kuin autoja. Uusi malli lanseerataan joka kevät tai joka vaalikausi. Suvi-Anne Siimeksen vasemmistoliitossa taas tyydyttiin tuunaamaan vanhaa kotteroa. Uudet pellit Ladan päälle ja kakku oli päältä kaunis. No eihän se pitkän päälle toiminut. Kone alkoi yskiä ja purukumit alkoivat irtoilla ruostetahrojen päältä paljastaen asioiden todellisen tilan.

Saa nähdä, löytyykö ennätyssuuresta naiskansanedustajien joukosta poliittista voimaa toimia ihan oikeasti pätkätyöläisten aseman parantamiseksi, julkisen sektorin palkkavajeen umpeenkuromiseksi sekä työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen helpottamiseksi. Asia ei ole yksin eduskunnan, mutta nyt kuuluisaa poliittista painetta voisi toden teolla luoda. Entä löytyykö edustajia ja ministereitä puuttumaan asuntopolitiikkaan, joka ajaa nuoria perheitä pääkaupunkiseudulta asumaan hajanaisiin metsiin kehyskunnissa?

Toivottavasti pienten ikäluokkien ja naisten ongelmat nousevat keskusteluun, vaikka kuinka poliittisen uran kannalta olisikin helpompi keskittyä vain vanhustenhoitoon. Ruokkivaa kättä ei ole helppo mennä puremaan.

**

Päivittelin tänään Ilta-Sanomia lukiessani, mihin poliittinen keskustelumme on mennyt. Kolme sivua puhuttiin Merikukka Forsiuksesta ja Matti Vanhasesta sekä heidän väleistään. Kevään pariutumisriitit ovat kuuminta lööppikamaa ja kansanedustajan työn tärkeintä (?!) julkisuuspääomaa. Lisäksi lehdessä puhuttiin kolmen sivun verran tuoreen kokoomuskansanedustaja Harri Jaskarin tuomiosta. Jaskarin tapauksessa minua järkytti hyssyttelyn ja villaisella painamisen kulttuuri, jota kokoomuskommentaattorit ovat matkan varrella harrastaneet.

Kokoomuksen varapuheenjohtaja Eija-Riitta Korholan mielestä tuomio jopa horjutti uskoa tuomioistuinlaitokseen. Siis mitä? Tarkoittiko hän, ettei tuomioistuinlaitos nyt nauti Kokoomuksen luottamusta. Eikö tässä ole kuitenkin sellainen pieni teoreettinen mahdollisuus, että tuomioistuin on oikeassa ja Jaskari on todellakin syyllistynyt rikokseen? Siis uhannut veitsen kanssa tappaa asuinkumppaninsa tai ainakin vahingoittaa tätä.

Miten Eija-Riitta Korhola voi edes tietää, mitä asiassa on tapahtunut. Hän lukee asiasta lehdistä, tekee omat päätelmänsä ja toteaa, ettei käräjäoikeus ole tehtäviensä tasalla. Väittäisin, että joku muu ei nyt ole tehtäviensä tasalla. Jo lukion oppimäärään kuuluu vallan kolmijako-oppi, jonka mukaan tuomiovalta, toimeenpanovalta ja lainsäädäntövalta ovat kolme erillistä ja itsenäistä pilaria.

Kokoomuksen varapuheenjohtajan olettaisi tuntevan jonkin verran näitä vallan perusteita. Tuomioistuinten ratkaisuja ei ole tapana mennä vallan eri kammaresta sormeilemaan vai onko vaalihurmos keikauttanut nämäkin periaatteet jotenkin uuteen ja kokoomuslaiseen suuntaan?

Vaimonhakkaajat voivat tunnetusti olla ulospäin täysin yhteiskuntakelpoisen oloisia ihmisiä. Muutama vaimon murhakin on tullut lähipiirille täytenä yllätyksenä. Enkä tarkoita tällä ketään erityisesti, vaan havainto koskee ilmi tulleita tapauksia yleisellä tasolla. Kannattaisi siis olla varovainen lausunnoissa, kun kerran rikos on tapahtunut ja tuomioistuin siitä ratkaisunsa antanut. Ihmettelen Jaskarin suojeluvimmaa.

Toivottavasti kokoomusnaiset ottavat lähisuhdeväkivallan tosissaan. Se on luultua yleisempi ilmiö ja uhreille tarvitaan lisää turvakoteja ja tukea.

**

Eilisessä valtuustossa oli paljon selkääntaputtelijoita. Oli huojentavaa huomata, että moni oli vilpittömän pahoillaan vaalituloksestani. Tämä tuli esiin monien monituisten eri puolueiden valtuutettujen suulla. Uskon, että he olivat jopa ihan tosissaan. Siis ne jotka minut tuntevat, arvostavat työtäni. Se lämmittää todella.

Olisi huolestuttavaa, jos asia olisi toisin päin. On nimittäin niitäkin luottamushenkilöitä, joita on äänestetty nimenomaan siksi, ettei äänestäjä tunne ko. henkilöä oikeasti. Ja jos tuntisi, ei äänestäisi.

**

Kuvassa ei ole puudeli, vaan terrieri. Oikea vallan vahtikoira.

maanantaina, maaliskuuta 26, 2007

Uusi alku



Olen taas kotikonnuilla. Lapissa oli muuten mukavaa, mutta takaraivossani jäyti koko ajan epätetoisuus siitä, mikä minusta tulee isona. Nyt alan ottamaan siitä selvää. Siis Pilates-ohjaaja, poronhoitaja vai avioerojuristi. Siinä muutamia tasavahvoja vaihtoehtoja.

Suruaika on kuitenkin meneillään. Olen saanut kenkää ja puolue on kriisissä. Puoluekriisiä olen tosin potenut jo pitkään. Se oli syy myös kirjani kirjoittamiselle. Sen pohdinnat ovat ajankohtaisempia kuin arvasinkaan. Se sopii siis erityisen hyvin tähän hetkeen myös puolueemme tilanteen analysointiin ja kadonneen kompassin esiin haparointiin.

Nyt kun vaalit ovat ohi eikä ole pelkoa, että kirjalla pönkitettäisiin minun eduskuntakampanjaani, sen voi hyvällä omallatunnolla lukea myös muiden kansanedustajien kannattajat. Vaalikirja se ei siis ole.

Onneksi on kevät ja aurinko paistaa.


Kuvassa Saariselällä asusteleva poro. Aika säälittävän näköinen otus.

perjantaina, maaliskuuta 23, 2007

Nukkavieru SDP?

On pakko täältä Lapin lomalta käsin kännykällä kommentoida SDP:n tilasta käytyä keskustelua. Mutta tässä vaiheessa vain lyhyesti.

Joku toimittaja kysyi minulta, pitäisikö SDP:n mennä enemmän vasemmalle vai oikealle. Samoin on kyselty, miten houkuttelemme keskiluokkaa ja nuorempia meidän äänestäjiksemme.

Olisi aika pinnallista jäädä pyörimään tälle tasolle. Ikäänkuin joillain täkyillä ja houkuttimilla puhuteltaisiin joitain tiettyjä ihmisryhmiä. Samoin keskustelu poliittisista ilmansuunnista jättää aika kylmäksi. Toki olemme vasemmistopuolue. Joten jos on pakko vastata missä meidän tulee seistä, vastaus on omien arvojemme takana - eivätkä ne ole oikeistolaisia markkinaliberaaleja arvoja.

Suurimmat ongelmat liittyvät tänä päivänä työhön. Joko sen puutteeseen, palkkaukseen tai työelämässä pesivään suunnattomaan epävarmuuteen, kiireeseen ja ihmisen välineellistäviin tehokkuusvaatimuksiin. samoin ongelmat paikantuvat siihen, ettei yhteiskunta ole pystynyt ohjaamaan markkinoiden toimintaa tarpeeksi ihmisten parhaaksi. Asumisen hinta pääkaupunkiseudulla on tästä yhtenä surullisena esimerkkinä.

Nämä ongelmat koskevat erityisesti minun ikäisiäni ja nuorempia ikäluokkia. Ja nimenomaan pääkaupunkiseudulla. Juuri täällä puolueeni epäonnistui eniten.

SDP on ollut 1960- ja 1970-luvulla aktivoituneiden suurten ikäluokkien "oma juttu". Heitä on tominnassamme paljon vastuullisilla paikoilla. Heitä pätkätyöt ja asuntojen hintojen nousu ei kosketa omakohtaisesti. Kyseessä on selkeä sukupolviongelma.

Pääkaupunkiseudulla asuu miljoona ihmistä ja uudellamaalla vielä enemmän. Meillä asuu eniten nuoria ja lapsiperheitä sekä keskimääräistä koulutetumpaa väkeä. Olen yrittänyt toitottaa aiheesta, jotta huomioisimme nämä teemat paremmin politiikassamme, mutta olen ollut ainoa SDP:n tätä ryhmää edustanut kansanedustaja koko Uudellamaalla.

Nyt en ole enää, mutta jatkan aiheen puimista, vaikka se tulkitaankin herkästi katkeran eduskunnasta pudonneen tilitykseksi ja syyttelyksi. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. Olen vain vapaa kertomaan, mitä ajattelen ilman pelkoa jonkun jehun kostosta. Pientä sakinhivutusta kun myös omassa keskuudessamme on nähty. Siitä myöhemmin lisää.

**

Niin, tuosta otsikosta vielä. Onko SDP nukkavieru puolue? Ei nyt ihan, mutta vastuun väsyttämä. Olo puolueessa on vähän niinkuin aviopuolisoilla pitkän liiton jälkeen. Tiedämme, mitä silloin helposti käy.

Blogissani on ollut viime päivinä vilkasta, huippupäivänä 4 500 käyntiä.

maanantaina, maaliskuuta 19, 2007

Takkiin tuli

SDP:lle tuli näissä vaaleissa takkiin oikein roimasti ja siinä sivussa myös minulle. Paikkalukumme tippui ja entisellä paikkaluvulla olisin eduskunnassa. Tuloksemme heikkous harmittaa ja mietityttää. Kyseessä olivat todelliset kansanedustajien vaihtoviikot.

Niin kuin markkinoilla, kansa halusi kokeilla jotain uutta ja katsoa, pitävätkö kauniit kääreet ja myyntilupaukset paikkansa.

Huomasin matkan varrella, että ihmiset janoavat elämäänsä pelastajia, messiaita ja enkeleitä. He haluavat uskoa, että yhteiskunnassamme olisi joku ylempi taho, joka voisi taikoa maailman hyväksi. Valitettavasti he joutuvat pettymään. Mitään ylempää tahoa ei ole. Demokratiassa se taho olemme me itse. Se on kammottavan tylsä totuus.

SDP joutuu toden teolla miettimään kannatuspohjaansa ja myös puolueen sisäistä tilaa. Jäsentemme keski-ikä on 60 vuotta. Aktivoimme hyvin eläkeläiset, mutta ikäisteni ja nuorempien laita oli vähän niin ja näin. Mitä me heille tarjosimme? Entä olemmeko ylipäänsä tehneet oikeita asioita? Olimmeko uskottavia viestissämme? Erkki Tuomioja pohtii asiaa omilla nettisivuillaan näin. Mietin itsekin samaan tapaan.


Olen itse aika huojentunut siitä, että kahdeksan vuoden työrupeama eduskunnassa saa jotain muuta jatkoa. Vanha virka minulla on olemassa ja mietin, mitä kaikkea ryhtyisin tekemään. Suunnitelmia riittää myös kirjoittamisen ja jatko-opiskelujen puolella. Mielenkiintoista tekemistä on vaikka kuinka paljon.

Olen pahoillani äänestäjieni puolesta, että äänisaaliini yhdessä puolueen heikentyneen saldon kanssa ei riittänyt valituksi tulemiseen. Kiitos kaikille tuesta!


**


Kuvassa olen lauantaina 17.3. Erkki Tuomiojan kanssa Sellon Suomalaisessa kirjakaupassa. Kiitos kuvan lähettäjälle!

keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2007

Ei mitkään välivaalit

Yhteiskuntapolitiikka-lehti ilmestyi juuri ja sen päätoimittaja Matti Virtanen ottaa pääkirjoituksessaan kantaa vaaleihin ja kirjaani:

Noin vuosi sitten kansanedustaja Susanna Rahkonen julkaisi YP:ssä (1/06) artikkelin, jonka keskeinen sanoma oli ihmettely, miksei julkisen sektorin mahdollisuuksia työllistää ole käytetty ja käytetä riittävästi. 1990-luvun laman aikana korkealle nostettua verotasoa alentamalla Suomi on saatu tukevalle kasvu-uralle ja taloudessa menee niin hyvin, että nyt olisi Rahkosen mielestä korkea aika siirtää painopiste veronalennuksista laman vaurioittamien hyvinvointipalvelujen kohentamiseen.


Nyt tämän vuoden tammikuussa Susanna Rahkoselta ilmestyi kirja nimeltä ”Valta istuu sohvalla” (Edita 2007), jossa Rahkonen julkaisee tuon YP-artikkelinsa kokonaan uudelleen. Artikkelissa olleella esimerkkilaskelmallaan Rahkonen osoitti, että julkisen työllistämisen nettomenot jäävät paljon alhaisemmiksi kuin bruttomenot. Kirjassa Rahkonen summaa laskelmansa opetuksen näin:

"Julkiseen työllistämiseen käytetyt 750 miljoonaa euroa auttaisivat luomaan 36000 uutta työpaikkaa sekä alentamaan työttömyysastetta noin puolitoista prosenttiyksikköä. Lisäksi se lisäisi verotuloja ja vähentäisi tulonsiirtomenoja niin paljon, että nettokuluksi jäisi vajaat 300 miljoonaa euroa.”

Kirjassaan Rahkonen ihmettelee edelleen, miksi hänen aloitteensa saama vastakaiku on ollut niin vähäistä – varsinkin hänen omassa puolueessaan SDP:ssä.

Mutta Rahkosen kirjan julkistamisesta ei kulunut kuin runsas viikko, kun SDP esitteli eduskuntavaalitavoitteensa. Ja kuinka ollakaan, ensi vaalikauden jakovarasta SDP aikoo ohjelmansa mukaan suunnata 2,4 miljardia euroa nimenomaan julkisten palvelujen ja myös työelämän ulkopuolella olevien aseman kohentamiseen; yksistään vanhusten hoitoon aiotaan perustaa 20000 uutta työpaikkaa.

Palveluihin panostamisen lisäksi SDP siis linjaa, että ensi vaalikaudella on palkansaajaväestön ulkopuolella olevien vuoro. Lähimenneisyydessä verohelpotukset ja työllisyyden paraneminen helpottivat ja paransivat nimenomaan työssä olevien asemaa, kun taas palkkatyön ulkopuolella tai sen sisällä vain pätkittäin olevat eli pitkälti sosiaaliturvan varassa elävät ovat jääneet pahasti jälkeen. Juuri tätä piirrettä viime aikojen kehityksessä ovat korostaneet Stakesin organisoiman ja ylijohtaja Matti Heikkilän vetämän ”Hyvinvointivaltion rajat” -projektin monet raportit viime syksynä.

TV1:n Lauantaiseura-ohjelmassa (10.2.) Eero Heinäluoma painokkaasti korosti, että jos hän on vaalien jälkeen pääministeri, marssijärjestys on nimenomaan tämä: ensin hallituksessa sovitaan panostus julkisiin palveluihin ja työelämän ulkopuolella olevien aseman kohentamiseen, ja vasta sitten ryhdytään arvioimaan, paljonko jakovarasta jää käytettäväksi palkkaverojen alennusten jatkamiseen.

SDP:n ja Eero Heinäluoman kanta on selvä muutos puolueen aiempaan linjaan ja sähköisti vaalitaistelun hetkessä. Gallupkyselyissä Matti Vanhaseen nähden selvässä alakynnessä ollut Heinäluoma on lähtenyt tosissaan haastamaan istuvan pääministerin ja hakemaan SDP:lle suurimman puolueen asemaa. Tämä saattaa hyvin myös onnistua, sillä niin hyvin SDP:n uusi linja vastaa kansalaisten valtaenemmistön kyselyissä ilmaisemia toiveita, kuten mm. Anu Muurin tässä YP:n numerossa oleva artikkeli osoittaa.

SDP:llä näyttäisi olevan jopa hiukan samanlainen läpimurron mahdollisuus kuin aikanaan vuoden 1966 vaaleissa. Tuolloin SDP:n sodanjälkeisen ajan johtohahmo Väinö Tanner oli väistynyt ja tilalle tullut Rafael Paasio alkoi reivata puoluettaan ”pari piirua vasemmalle”. SDP:n alamäki kääntyi nopeaan nousuun ja vuoden 1966 vaaleissa se sai suuren vaalivoiton ja pääministerin paikan.

Vastaavasti talouden hyvä kehitys ja vankat tulevaisuuden näkymät antaisivat juuri nyt sauman päättää ”lamanjälkeinen aika” ja sen poikkeusoloihin sovitettu poliittinen linja. SDP:n vanha johtaja Paavo Lipponen on väistynyt ja Eero Heinäluomalla on näytön paikka ja pakko – ja nyt myös poliittinen ohjelma, jonka avulla näyttö on mahdollista antaa.

Suomen Kuvalehti julkaisi helmikuun alkupuolella (9.2.) Johtamistaidon opiston asiantuntijoiden arvion kolmesta potentiaalisesta pääministeriehdokkaasta. Arviot pohjautuivat kunkin ehdokkaan läheisten työtovereiden haastatteluihin ja niiden tuloksia SK summaa Heinäluoman osalta näin:

”Heinäluomasta annetut arviot synnyttävät kuvan korkeaa moraalia noudattavasta, luotettavasta ja oikeudenmukaisesta johtajasta, joka uskaltaa toimia hyväksi toteamiensa asioiden puolesta. Korostuneen vahva poliittinen tahto on hänelle leimallista.”
Tämä on jotain aivan muuta kuin Heinäluoman vallitsevaksi kiteytynyt imago (”ovela ja häikäilemätön peluri”). Itsekin hämmästelin blogisivullani (2.2.) sitä Heinäluomaa, joka osallistui television ensimmäiseen suureen vaalikeskusteluun. Kaikesta päätellen Heinäluoma tietää, mitä tekee, ja aikoo panna kaikkensa peliin valitsemansa linjan puolesta.

Sivustatukea antaa Susanna Rahkonen kirjassaan:
”Hyvinvoinnin kokonaisvastuuta julkinen sektori ei voi ulkoistaa millään. Se olisi perustuslain vastaista – – Lisäpanostukset vanhustenhoitoon, lasten iltapäivähoitoon, päivähoitoon, tukipetukseen, terveydenhoitoon sekä päihde- ja mielenterveystyöhön kannattaa tehdä ihan normaalin ja olemassa olevan julkisen rakenteen kautta. Miksi odottaisimme yksityisten markkinoiden käynnistymistä, kun meillä on omat kanavat heti käytössämme?”

Joka tapauksessa: suunnanmuutoksellaan Heinäluoma ja SDP ovat onnistuneet muuttamaan odotetut ”välivaalit” aidoiksi ja jännittäviksi linjavaaleiksi. Demokratia puhuu maaliskuun 18. päivänä.MATTI VIRTANEN"


**


Minulla ei ole tähän mitään lisättävää. Paitsi puoleettoman tarkkailijan, anoppini kommentit: "Eero on ollut TV-tenteissä kaikissa paras. Rauhallinen, vakuuttava ja luonteva. Yllättävän hyvä."

**

Kuvassa Jutta Urpilainen, Heli Paasio ja minä luovuuden vimmassa Vanhalla Ylioppilastalolla pidetyissä Eki-jameissa 23.2.2007. "Se on Erkki...rinnassansa rauhan merkki jne..."

sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007

Ajatusten Dressman

Jotkut ehdokkaat ovat vaalimainostensa perusteella tulossa suoraan Dressmannilta. Tai sitten he ihan tarkoituksella tahtovat sanoa, että eduskunta on jonkinlainen ajatusten valintamyymälä. Sopivia poimitaan hyllyltä kulloiseenkin tarpeeseen ja välillä on hurlumhei-viikot.

Kauppakeskuksissa ehdokkaiden suurin hitti on ihmisen kokoinen kasaan menevä vaalimainos, siis roll up. Minulla ei ole sellaista, koska liiallinen kylttimeri alkaa jo ärsyttää. Eihän niiden seasta kohta löydä elävää ehdokasta.

Vitsailimmekin viime viikolla kauppakeskus Isossa Omenassa Tommy Tabermannin (sd) kanssa, että Puustelli taitaa saada aika paljon ääniä. Keittiökalustevalmistajan mainoskyltti kun muistutti erehdyttävästi ehdokkaiden vastaavia. Tosin sillä erotuksella, että herra tai rouva Puustelli vaikutti hyvin luontevalta ja sympaattiselta ja oli hyvin punainen.

**

Meitä poliitikkoja on syytelty liioista puheista ja vähistä teoista. Pontevimmat lupaavat vain tehdä, eivät puhua. Mitäköhän siitäkin tulisi? Politiikka on nimittäin vaikuttamista ja vakuuttamista. Se tapahtuu puhumalla ja kirjoittamalla. Sitä kautta syntyvät ne teot. Päätökset ovat tiivistettyä ja pitkälle seuloutunutta puhetta.

On karmeaa, jos joku luulee vain tekevänsä. Niin kuin eduskunnassa oltaisiin kuin jossain halkometsässä. Halki, poikki ja pinoon. Homma ei todellakaan toimi metsurimetodilla.

Meidän poliittista kulttuuriamme vaivaa suorasukaisten nopeiden päätösten ihannointi ilman kunnon prosessia ja sitoutumista. Sama koskee työpaikkoja ja monenmoista yhdistystoimintaa. Päätökset runnotaan eteenpäin ja jälkikäteen jupistaan kahvihuoneiden nurkissa.

Jos päätöksentekoprosessi on runnova, päätösten laatu on huono. Meidän puhekulttuurikaan ei ole kovin kehittynyt juuri tästä samasta syystä. Ei siis pelkkää määrää, vaan myös laatua. Se koskee myös poliittista päätöksentekoa. Sitä paitsi se on demokratiaa.

**

Kun joku äänestäjä tulee seuraavan kerran valittamaan liioista puheista ja vähistä teoista, tekee mieli kysyä, missä on puhujan omat teot? Samaa voisi kysyä vaikkapa perussuomalaisten Timo Soinilta, joka valittaa samaa asiaa. Onko leukojen louskutus sittenkin vain puhetta vailla tekoja?

Tekoihin tarvitaan myös enemmistö. Se syntyy, kun puheissa on valituksen sijaan myös jotain sisältöä ja ehdotus siitä, miten asioissa voitaisiin edetä. Ilman puhetta ei siis todellakaan ole tekoja.

lauantaina, maaliskuuta 10, 2007

Ihmiset ovat täynnä tarinoita

"Miksei ole lentoisäntiä?" 4-vuotias poikani Simo ihmetteli lentoemännistä puhuttaessa. Seitsemänvuotias Leo taas kyseli naistenpäivänä, miksei vietetä miesten päivää? Silloin syötäisiin kuulemma kakkua. Ei siis mitään HK:n sinistä ja kaljaa, mitä ehdotin, vaan perinteistä kakku- ja kukkalinjaa myös miehille.

Naistenpäivän kukat ja juhlapuheet menivät minulta kiireessä täysin ohi. Järjestin kyllä Heidi Hautalan (ex-pres.ehd.vihr.) kanssa yhteisen kahvittelun Vantaalla ulkona Myyrmannin takapihalla. Heidi on sitä mieltä, että minut pitää valita eduskuntaan, kuten hänetkin, jotta hän voi käydä jatkossakin minun jumpassani eduskunnassa.

Parkkeerasimme pöytämme demareiden vaalimökin ja vihreiden vaalikopin väliselle alueelle ja saimme aika nopeasti seuraa. Vanha 82-vuotias mies iski kassinsa pöydän kulmalle, otti esiin CD-soittimen ja pyysi saada laulaa meille "tytöille". Lupa hänellä oli kuulemma itseltään Tarja Haloselta ja mies esittelikin ylpeänä Tarja Halosesta presidentinvaalien alla otettua kuvaa ihmistungoksessa.

Vanha herra liikutteli suutaan Olavi Virran ja Frank Sinatran kappaleiden tahdissa ja eläytyi musiikin tahdissa huojuen täysillä rooliinsa. Lopuksi tämä sotaveteraani kaivoi kansiollisen vanhoja valokuviaan ja muisteli menneitä. "Tällaisia meistä tuli. Monia ei ole enää jäljellä", hän totesi hiljaisella äänellä ja lähti tessuttelemaan eteenpäin.

**
Tapiolassa taas kahdeksankymppinen rouva kertoi ikäisestään ystävättärestään, joka paapoo peräkammarissaan juoppoa viisikymppistä poikaansa. Äiti on pojalleen kuin ympärivuorokautinen room service. Vie vesikannun sängyn viereen, voitelee leivät ja pesee pyykit. Pojan työttömyys- ja toimeentulotukirahoista valtaosa menee viinaan ja nyrkki viuhuu vanhan äidin pään menoksi.

Erilleen parivaljakkoa ei saa. Tai jos saisi, se tietäisi pojan menoa. Pojalla oli perhe ja lapsikin, mutta eron jälkeen vanha äiti tuli hätiin ja maksoi pojan elatusmaksut tämän lapselle.
Pohdimme, mikä pojan elämässä meni aikanaan pieleen. En ihan heti keksinyt, mitä eduskunta voisi asialle tehdä.

**

Vaalityöntekijältäni unohtui Vantaalla kassi eräälle seinustalle. Kun hän myöhemmin meni sitä etsimään, kassi oli viety. Seuraavana päivänä hän sai puhelinsoiton. Kassi ja esitteet olivat löytyneet. Mutta kassissa olleet vihreäkantiset "Valta istuu sohvalla" kirjani olivat tiessään.
Kirjani siis kirjaimellisesti vietiin käsistä.

**

Katso videoni kotisivuiltani. Maajussiohjelman Mia Halonen haastattelee siinä minua eduskunnassa ja video koostuu kolmesta eri pätkästä.


PS: Olen videolla vähän kulahtaneen näköinen. Kannattaisi varmaankin nukkua enemmän. Mutta ei kiitos kanariankeltaista päälle, ei edes piristystarkoituksissa. Ihanan harmaa DDR-tyyli on masokistin valinta.

keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2007

Ääni meni


Ennakkoäänestys alkaa ja olen menettänyt ääneni. Flunssan takia ääneni on pelkkää kähinää enkä oikeastaan saisi puhua, mutta on pakko. Tänään kävin kolmessa eri keskustelutilaisuudessa. Ensin Mäntsälän lukion paneelissa (äitini vanhassa koulussa), sitten Hyvinkään yrittäjien hankintaseminaarissa ja lopuksi Korson Lumossa demarinaisten kulttuuriaiheisessa keskustelutilaisuudessa.

Hankintaseminaari oli mielenkiintoinen tapahtuma. Olin mukana siihen liittyvässä paneelikeskustelussa, jonka osallistujina olivat Hyvinkään ja Riihimäen kaupunginjohtajat, Vantaan kaupungin edustaja, hankintoihin erikoistunut lakimies, ehdokas Eero Lehti (kok) ja minä. Paneelin pukukoodi oli tumma ja liituraita.

Eero Lehteä en ollut ennen tavannut, mutta rahaa olen lähettänyt hänelle kyllä vaalikampanjan kuluessa runsaasti. Tarkoitan siis vaali-ilmoituksiani Lehtiyhtymän lehdissä, joista koostuu hiuksia nostattava summa. Ja ilmoitukseni ovat pienimmästä päästä.

Eero Lehden mielipiteet julkisista palveluista olivat reippaanpuoleisia. Hänestä tuloksia saadaan aikaan rahan puutteen ja kilpailun avulla. Siis (liiat) rahat pois kunnilta, niin alkaa tapahtua. Hänestä kunnan tehtävänä on ylläpitää markkinoita.

Jyrki Kataisen puheet ovat aikamoista lällärikamaa Lehden rinnalla. En tiedä, miten kokoomuksen sisällä mielipiteet menevät ja mikä on Kokoomuksen todellinen linja. Koska tulin tilaisuuteen paneelin alettua ja Lehti poistui ennen sen päättymistä, en oikein päässyt paneelin ulkopuoliseen selvyyteen, oliko hän aivan tosissaan. Ilmeisesti oli.

**

Kunnan oma työ vai ostopalvelu? Kyllä vai ei? Asiat eivät ole mustavalkoisia. Joissain tapauksissa on järkevää ostaa palveluita ulkoa. Hankintaosaamista on kunnissa lisättävä, jotta osataan määritellä, mitä tilataan. Lisäksi on kehitettävä mittareita, joilla kunnissa voidaan mitata oman palvelutuotannon hintaa ja laatua. Vasta sitten voidaan tapauskohtaisesti verrata, tuleeko yksityinen palvelu halvemmaksi kuin kunnan oma työ. Ihan helppoa se ei palvelun kohdalla ole, kun joskus yksinkertaisen tavarahankinnankin kohdalla menee pieleen.

Ja kun mittareita, vertailuja ja tarjouksia laaditaan, siihen tarvitaan osaavaa hallintohenkilökuntaa. Hankintaprosessit poikivat myös jälkipyykkiä markkinaoikeuteen ja sekin on pestävä. Nämä kuntien juristit ja talousammattilaiset eivät ole ihan halpaa työvoimaa. Ostopalveluiden pyörittämisellä on siis oma hallinnollinen hintansa.

Silloin, kun markkinoilla ei ole vaihtoehtoisia tarjoajia, ei ole kilpailua eikä sen tuomaa edullista hintaa saavuteta. Suomi on laaja maa eikä meille koskaan voi syntyä laajoja hyvinvointipalvelumarkkinoita. Ei ainakaan koko maahan. Siksi yksityisestä palvelutuotannosta ei ole julkisen vaihtoehdoksi kuin siellä missä markkinoita on luonnostaan.

Julkinen valta ei voi järjestää markkinoita. Ne syntyvät, jos ovat syntyäkseen kannattavan liikeidean ja asiakkaiden tarpeiden pohjalle. Siksi kuntien päätehtävänä ei ole markkinoiden luominen, vaan palveluiden järjestäminen kuntalaisille. Se lukee myös kuntalaissa.

**

Kokoomuksen vaaliteltalta saatu ilmapallo aiheutti Leolle (7v) paineita. "Mitä jos äiti suuttuu?" Yhdeksänvuotias Elsa taas oli lukenut omassa huoneessaan kokoomuksen vaalilehteä tarkkaan. Hän oli kirjoittanut naamagallerian alareunaan omat merkintänsä: "Kaikki näyttävät hyvin epäkäytännöllisiltä". Ja vannon, etten ole mollannut lapsilleni muita puolueita.


**

Valokuvassa demariehdokkaat Päivi Meros, minä ja Risto Kuisma Klaukkalan talvimarkkinoilla viime sunnuntaina. Ja minä ilman pipoa. Ei ihme, että ääni meni.

perjantaina, maaliskuuta 02, 2007

Talouselämä: Tämä on vaalikirjojen eliittiä

Talouselämä arvioi 2.3. kirjani ja totesi näin:

"Tämä on vaalikirjojen eliittiä. Kansanedustaja Susanna Rahkonen paneutuu asioihin ja kirjoittaa selväsanaisesti ja omakohtaisesti. Narsismia ei esiinny.

Rahkonen valmistui juristiksi lama-Suomeen, jolloin hyvinvointivaltion purkaminen alkoi. Koko kirja kumpuaa tästä traumasta.

Rahkonen on selvästi fiksu, mutta hänenkin ajatusmaailmassaan rahavalta on mörkö. Demarien näkökulmasta raha muuttuu hyväksi vasta, kun se on kiertänyt valtion kassan kautta. Rahkonen oivaltaa, että työllisyysaste on hyvinvoinnin rahoituksen avain. Hän vieroksuu kuitenkin palvelualan hanttihommia ja suhtautuu nuivasti jopa veronalennusten tuomiin töihin. Ikään kuin Suomi olisi viime vuodet työllistänyt ja vaurastunut väärin.

Rahkonen haluaa isomman julkisen sektorin. Hänen laskelmansa mukaan julkiset lisätyöpaikat lähes rahoittaisivat itsensä. Eri asia on, houkutteleeko hoitajan palkka työttömän pois päivärahoilta.

Talouden koneistosta Rahkonen ei juuri puhu. Hyvinvointivaltio pitäisi rahoittaa, mutta pyörivät rattaat eivät saisi tuottaa rikkauksia eivätkä kasvattaa tuloeroja. Ikään kuin taivaasta tupsahtaisi yrittäjiä, jotka ottavat riskiä ja tarjoavat työtä, mutta eivät ole henkilökohtaisesti kiinnostuneita rahasta."

Talouselämän kirja-arvosteluihin tästä.

Hienoa, että kirjani sai positiivisen arvion, vaikka poliittisesti mielipiteeni eivät kaikkia miellytäkään. Demarina korostan tietenkin julkisen sektorin roolia hyvinvoinnin luojana ja siinä tarvitaan verotuloja. Sosiaalinen pääomamme on korkea, kiitos sen, että meillä ei ole syntynyt kahden kerroksen yhteiskuntaa. Uskon, että julkisilla rahoilla luotu koulutusjärjestelmämme tuottaa osaavaa työvoimaa, joka hyödyttää myös yrityksiä.

Epävarmuus on ihmisten hyvinvoinnin uhkista pahin. Epävarmuudella meitä pidetään varpaillaan ja meitä hallitaan. Muuttuvassa maailmassa juuri epävarmuuteen tarvitaan uudenlaisia turvatyynyjä. Sosiaaliturvajärjestelmämme on kuin palovakuutus, jolla erilaisia riskejä vakuutetaan. Tai niin ainakin pitäisi. Ja kuten vakuutuksissa, aina ei vahinkotapahtuma osu kohdalle, mutta jos osuu, turvaa tarvitaan.

Kun ihmiset kokevansa elämänsä turvalliseksi, he uskaltavat myös ottaa riskejä ja olla luovia. Paljon peräänkuulutetut innovaatiot syntyvät tällaisesta ilmapiiristä. Siksi uskon, että pohjoismainen hyvinvointimalli tukee yrittäjienkin asiaa, kunhan tasapaino vain saavutetaan.

Yhdysvalloissa konsulttina työskentelevä setäni antoikin jo palautetta kirjani johdosta ja valisti minua erilaisista yrittäjyyteen liittyvistä näkökohdista. Ehkä seuraavassa kirjassani pureudun siihenkin teemaan tarkemmin, onhan oma miehenikin pienyrittäjä. Nyt pääpaino oli yhteisen hyvinvointimme ja demokratian kehittämisessä.

Ei kiitos kuumetta


Vaalityö on epäterveellistä. Tänään tarrasin nälän sumentamana huterin käsin ensimmäiseen ateriaani kello 15.30 ja se oli sämpylä. Kun olotilaan yhdistää vielä liian vähät yöunet ja liian monet päässä vilistävät asiat, on ihminen aika lähellä tikittävää aikapommia.

Keskiviikon SDP:n puoluevaltuuston kokouksessa Sydänliitto esitteli tavoitteitaan ja mittasi kolesterolin. Onneksi ei verenpainetta. Sairausteema jatkui kokoussalissa. Puoluevaltuuston puheenjohtaja Matti Ahde oikein toivoi, että vaalikuume nousisi. Samaan viittasi myös Eero Heinäluoma puheessaan.

Minä en kaipaa mitään kovaa vaalikuumetta. Vaalikuumeen noustessa hourelukemiin alkavat ne pahimmat ylilyönnit ja epätoivoiset viime hetkien virhearvioinnit. Panikointi ei kannata. Vaalityö ei saisi ratketa vain muutamien päivien mainosvyörytykseen, vaan työtä on tehtävä koko vaalikauden ajan ja silläkin pitäisi olla jotain merkitystä. Mutta jos kansaa ei kiinnosta niin ei kiinnosta.

Siksi kuumetta kaivataan ja sitä lietsotaan esiin. Ja jos ei hyvällä, niin sitten vaikka pahalla. Pelottelu on se perinteisin konsti. Samoin pelkistys ja kärjistys. Viime vaalien Irak-keskustelu oli siitä yksi esimerkki. Toinen puolueiden vaaliunelma on saada jonkin sortin huuma ja hype aikaan. Sauli Niinistön kannattajat viime presidentinvaaleissa saivat aikaan sellaisen omassa keskuudessaan. Ihan terveeltä ei tuntunut pahvisaulien halailu ja ihailu. Samaan ei ole päästy näissä vaaleissa.

TV-mainoksista on puhuttu enemmän kuin vaalien sisällöistä ja joku meni ja varasti Eero Heinäluoman tietokoneet. Siinä näiden vaalien suurimmat kohut.

Onneksi vaaleihin on enää niin vähän aikaa, että loppuajan seison vaikka päälläni. Tulossa on vielä vaalivideo, pari lastentapahtumaa, asuntoseminaari, lasten iltapäivätoimintaa käsittelevä tilaisuus ja paljon esitejakelua eri puolilla uuttamaata. Kotisivuillani niistä lisää.

**
Televisiosta tuli vasemmistoliiton Martti Korhosen vaalitentti. 9-vuotias tyttäreni Elsa kysyi, mikä on pienin puolue. Mainitsin, että perussuomalaisilla on vain kolme kansanedustajaa eduskunnassa. "Vain kolme! Eihän siinä ole mitään järkeä!" hän sanoi.
Hän pyysi minua luettelemaan eduskuntapuolueita pienuusjärjestyksessä. Kun pääsin kristillisten kohdalle Elsa oikaisi minua: "Se on Kristillisdemokraatit". Hän oli katsonut kristillisdemokraattien vaalitenttiä televisiosta ja opetti minua, että puolue on muuttanut nimensä jokin aika sitten. Leo 7-v. puuttui keskusteluun ja päivitteli sitä, kuinka Päivi Räsänen ei ollut mistään samaa mieltä kuin haastattelijat. Molempien mielestä se oli huono asia.
TV-tenttien ääressä viihtyvät siis myös lapset.
**
Kuvan herrat esiintyivät viime perjantaina Eki-jameissa Vanhalla Ylioppilastaolla. Tosin ilman karvapukua.