sunnuntaina, helmikuuta 11, 2007

Vuosisadan kissatappelu ?


Hesarin toimittaja soitti eilen ja hänen tehtävänään oli tehdä juttua Uudenmaan vaalipiirin taistelevista demarinaisista. Joka vaaleissa, joissa olen ollut ehdolla, on pyöritetty samaa levyä. Ja nyt ovat kymmenennet vaalini.
Kun tulin vuoden 1999 vaaleissa valituksi eduskuntaan, Espoosta meitä valittiin kolme demarinaista. Leena Luhtanen, Riitta Prusti ja minä uutena. Miehet myhäilivät ja hieroivat käsiään sanoen, että naiset "syövät toinen toistensa ääniä", mutta niin ei käynyt. Me kaikki pääsimme läpi, vaikka olimme samasta kaupungista. Emmekä olleet edes ainoat listan läpipäässeet naiset.

Siis mitään kissatappelua ei ole. Valitan. Me saman puolueen ehdokkaat pelaamme samaan maaliin. Haluamme, että meidän joukkueemme kerää paljon ääniä ja niin saamme paljon paikkoja. Äänimäärä sanelee keskinäisen järjestyksen ja läpipääsijät. Olisi tyhmintä uhrata energiat keskinäiseen riitelyyn.

Ajatus siitä, että naiset ovat ainaisessa kilvassa ja miehet eivät, on vanha stereotypia. Se on oletus, jonka mukaan mies on normi ja nainen harvinainen poikkeus, joita ei mahdu monta samaan yhtälöön. Keskustelu osoittaa, etteivät naiset ja miehet ole vieläkään samalla viivalla. Kukaan ei puhu kolmen Koon kukkotappeluista Antti Kalliomäen, Kimmo Kiljusen ja Risto Kuisman kesken.
Ja mistä se ajatus tuli, että naisten paikkamäärä on vakio? Ja pieni sellainen. Voihan demareiden listan kaikki paikat täyttyä naisilla, jos valitsijat niin haluavat tai meitä naisia voi tulla valituksi enemmän kuin viime kerralla ja todennäköisesti tuleekin.

Silti mehiläiskuningatar- tai portinvartijasyndrooma on vielä tosiasia työelämässä ja vallan eri portailla. Se kertoo, ettei tasa-arvoa ole vielä saavutettu. Nainen johtopaikalla on edelleen harvinaisempi ilmestys kuin mies. Siis poikkeus, joka "pettää" oman ryhmänsä muut jäsenet tullessaan nostetuksi herrakerhoon.
Vähemmistöasemassa oleva poikkeaa yhdenmukaisesta ryhmästä. Hän tietää olevansa silmätikkuna. Jos naisen rooliksi jää olla mukava maskotti tai koriste, hänen asemansa on huteralla pohjalla. Hän on riippuvainen niistä, jotka hänet nostivat. Hänet voidaan heittää sivuun kuin rukkanen ja korvata toisella koristeella. Silloin hän kokee muut naiset uhaksi.

Eduskuntaan kansanedustajat valitsee kansa, ei mikään lobbareiden salaseura. Siksi kansanedustajiin ei voi soveltaa rukkas-teoriaa. Mutta joidenkin pirtaan kieltämättä sopisi, että lainsäätäjän paikoilla istuisi mahdollisimman kuuliaisesti taustatahojen ohjeita noudattavaa massaa. Porukkaa, jotka ovat sopivasti varpaillaan ja joilla on sopivan vähän omia ajatuksia.

Sopii kysyä, kenen etua kissatappelupuheet palvelevat?

Ei ainakaan tasa-arvon edistämistä.
**


Lapseni olivat kaikki parturoitavana, mutta keskimmäinen, eli kohta 7-vuotias Leo pisti hanttiin. Hän ihailee Lordia, kasvattaa pitkää tukkaa ja haluaa syntymäpäivälahjaksi rumpusetin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.