maanantaina, joulukuuta 31, 2007

Uusi vuosi, uudet kujeet


Onnekasta vuotta 2008!

sunnuntaina, joulukuuta 30, 2007

Punaista


Olen tässä blogissani välttänyt tietoisesti viime aikoina kovin asiapitoisten asioiden käsittelyä. Asiapitoinen aines pitänyt säästää toisaalle ja olen kirjaillut tähän kaikenlaista toisarvoista. Nytkin voin kertoa, että vasenta olkapäätä vihloo ja koko käsivarsi on kipeä. Luultavasti siinä on jonkinlainen tulehdus eikä painojen nostelu ollenkaan parantanut asiaa. Mutta miksi juuri vasen olkapää? Olen oikeakätinen. Kai sekin on jonkinlainen poliittinen henkimaailman viesti.

Joulun aika on vietetty löhöillen ja toisaalta pimeässä sateessa lenkkeillen. Olen myös saanut parin viikon tutustumislahjakortin kuntosalille, jossa olen käynyt hikoilemassa spinningissä. Oli masokistinen nautinto saada polkea pyörää kuvitteelliseen ylämäkeen henkitoreissaan. Mieleeni tulivat ne ajat, jolloin kävimme ystäväni Katin kanssa lauantaisin hillittömän tehokkaassa 1,5 tunnin aerobicissa, josta poistuimme aina tajunnan rajamailla – karkkikaupan kautta. Aito verenmaku sen olla pitää, siis suussa, ajattelin tuolloin.

Tänään siis tehtailin puoluekokousaloitteita puolueosastoni Kauklahden sos.dem. yhdistyksen käyttöön. Se oli se henkinen ponnistus, johon aivokapasiteettini valtaosa imuroitui tänään. Aiheet koskivat puolueen toiminnan kehittämistä, valuutanvaihtoveroa, kunnallisten palveluiden kehittämisideoita sekä puolueen vaalityön pelisääntöjä mm. vaalirahoitukselle. Ja lisäksi uudistin aiemman aloitteemme puolueen jäsenille toteutettavista jäsenkyselyistä.

Puolue maksaa isot rahat erinäisille gallup-firmoille mielipidetiedusteluista, mutta puolueen jäseniltä ei kysytä koskaan suoraan mitään. OK, jäsendemokratia toteutuu edustajien välityksellä, mutta sen lisäksi olisi ihan kiva tietää, mitä puolueen jäsenet oikeasti ajattelevat, kun näitä ulkopuolisten galluppeja muuten niin mieluusti uskotaan.

Ja kun puolueen puheenjohtajaksi tulee useampi ehdokas, jäseniltä voisi pyytää neuvoa-antavat. Siis kysyä, kenet he haluaisivat puheenjohtajakseen. Tämä olisi syytä ottaa ohjelmaan jo tänä keväänä kun Erkki Tuomioja toivottavasti lähtee peliin mukaan.

**

Kävin tänään elokuvissa katsomassa elokuvan Raja 1918. Se oli oikein antoisa katsomiskokemus ampumisia lukuun ottamatta. Ja romanttisen surullisen kaunis rakkaustarina myös. Ihmettelen vain, miten äidin puoleinen punainen sukuni on koskaan selvinnyt. Ja jos sodasta toipumiseen menee oikeasti viisi sukupolvea, minullakin on vielä toinen jalka tavalla tai toisella kansalaissodan juoksuhaudoissa... ja lapsillani myös. Tiedostamattamme tosin.

**

Veljeni skannasi jouluna tukun yllättäin löytyneitä vanhoja dioja ja tässä yksi niistä. Olen kuvassa joskus 10-vuotiaana äidin kotikonnuilla Mäntsälässä.

maanantaina, joulukuuta 24, 2007

Tässähän ihan henkistyy





Tässä käsitöitäni. Jos aineelliset ilmiöt ilmentävät henkeä samaan tapaan kuin kyynel ilmaisee surua (HS 24.12.07, s. C2), tässä ovat omat hengen tuotteeni. Osa on itselle ja osa lahjaksi eikä kaikkia voi paljastaa tässä.

**

Toivon saavani joululahjaksi kirjoja ja rauhallista aikaa lukemiseen. Otin jo varaslähdön kirjastosta. Lainasin Jane Austenin kirjan ”Uskollinen ystävänne”, joka on kokoelma hänen novellejaan. Esipuheessa kerrotaan Jane Austenin elämästä ja kirjojen syntyhistoriasta.

Englantilaisten herrasperheiden vaeltelu sukukartanoissa, kätketyt tunteet sekä kireät nutturat ja monimielinen tuijotus ovat elokuvista tuttua Austenia. Tosiasiassa Austenin teksteissä on usein kyse satiirista ja romanttisten romaanien ja niiden lukijoiden suoranaisesta pilkasta.

”Olemme kauniita, rakas Charlotteni, hyvin kauniita, ja virheettömyytemme tekee täydelliseksi se, ettemme lainkaan ymmärrä sitä itse”.

**

Olen onnistunut jälleen kerran uuvuttamaan itseni jouluvalmisteluissa osaamatta delegoida. Nyt mietin, pitääkö kolmen passionhedelmän takia lähteä kauppaan. No tietenkin pitää.

Kaiken maallisen jouluvalmistelun lisäksi tässä vähän henkistyneempää ajattelua, jonka allekirjoitan täysin:

”Ruumiillinen työ tulisi nostaa arvoonsa, koska sen avulla ihminen pystyy suoraan kohtaamaan ja kommunikoimaan jumalallisen luonnon kanssa.

Työ pitäisi vapauttaa mekaanisesta puurtamisesta ja taloudellisen hyödyn tavoittelemisesta.”


Näin Helsingin Sanomat tänään sivulla C 2 kertoessaan filosofi Simone Weilin kirjasta ”Juurtuminen – alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle”. Vaikka teos on julkaistu jo vuonna 1949, ajatukset tuntuvat ajankohtaisilta. Kuten se, että ihmiset kokevat olevansa heitteillä, koska tekniikka ja talous eivät pysty tarjoamaan heidän elämälleen syvempää merkitystä ja päämäärää. Varsinkin, jos taustalta puuttuu rakkaus totuuteen ja pyyteetön pyrkimys maailmankaikkeuden lainalaisuuksien ymmärtämiseen.

Tulee vain mieleeni nykyisen yhteiskuntapolitiikan onttous. Ei yritetäkään jäsentää maailmaa ja tarjota vaihtoehtoisia polkuja tulevaisuuteen, vaan hallinnoidaan välinetason kysymysten parissa. Ei ihme, jos on puisevaa ja luisevaa.



Tontut hiippailevat jo siihen malliin, että pitää lopettaa. Hyvää ja rentouttavaa joulua!

tiistaina, joulukuuta 18, 2007

Kärvistelyä ja odotusta


Tänä jouluna tarkoitus on viettää halpaa tee se itse -joulua. Aika vain tuntuu loppuvan kesken. En pidä kaupoissa ryntäilystä ollenkaan, mutta yleensä päädyn jouluruuhkiin säntäilemään päättömästi ja hätäisesti aivan viime tingassa. Se ei ole mikään nautinto.

Nyt olen suunnitellut omatekoisia lahjoja. Siis suunnitellut. Toteutus on vielä kesken ja joudun tinkimään jaloista päämääristäni aikapulan takia. Kortit sentään sain askarreltua ja lähetettyä ajallaan.

Tänään seikkailin lelukaupoissa lasten lahjalistat käsissä. En löytänyt puoliakaan niistä härveleistä, joita listoille oli leluluetteloista poimittu. Yksi lelu ja yksi kirja per lapsi saavat riittää. Mutta tiedän, että joulun lähestyessä sitä taas sortuu ja Visa vinkuu.

**

Mietin tänään, kuinka pienet asiat saavat hyvälle tuulelle. Tänään se asia oli ihmiset. Ja pimeässä vuodenajassa on oma viehätyksensä, kun pääsee sopivaan hämärään olotilaan. Ja minä olen nyt hämärällä tuulella. Tällä hetkellä myös tulevaisuus tekee oloni uteliaan innostuneeksi varsinkin, kun ei ole hajuakaan siitä, mitä se tuo tullessaan. Luotan, että joku ottaa kopin, kun hyppään.

Jane Austenin Viisasteleva sydän tuli juuri televisiosta ja sen ihanan riutuvan räytyvä tunnekärvistely sopii myös tähän vuoden aikaan. Odotan jo joulupyhiä ja sitä, että saa heittäytyä lukemaan jotain tajuntaa laajentavaa...

**

PS: Mistäköhän voisi tilata sellaisen rastatukkaisen joulupukin, joka heiluu Itäkeskuksen mainoksessa? Reggaepukkipalvelulle olisi kysyntää. Ei tosin lasteni mielestä. He pitävät mainosta lähinnä joulupukki-instituutiota rienaavana.

Tässä Uutispäivä Demarissa julkaistu tuore kolumnini "Kenen joukoissa viihdyt?".

Kuva jälleen sieltä mistä ennenkin, eli juoksureitiltäni.

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2007

Boss XX


Minun piti ostaa joululahjoja muille, mutta päädyinkin ostamaan hajuvettä itselleni. Nuuhkin erilaisia vaihtoehtoja ja vain yksi oli minun makuuni. Bossin XX.

Kotona luin Gloria-lehteä, jossa esiteltiin 27 uutta tuoksua ja niiden "imagot". Millaista viestiä kantavan parfyymin siis hankin? ”Provosoiva, naisellinen ja kypsä tuoksu. Miesten tuoksun kanssa se muodostaa kuin nykyaikaisen parisuhteen, jossa osapuolet ovat erilaisia, mutta täydentävät toisiaan.”

Ne muut hyttysmyrkyt eivät säväyttäneet, vaikka eräästäkin Gloria-lehti maalailee näin: ”Kuin punainen matto, jonka jokainen nainen ansaitsee. Hilpeä, intohimoinen ja riippuvuutta aiheuttava tuoksu.” Ja toisesta näin: ”Ylellinen tuoksu enkelinaiselle, joka ihastuttaa viattomuudellaan, tai petonaiselle, joka viettelee sensuellilla viehätysvoimallaan”….

Minun tuoksuni basmatiriisi, litsi, arabianjasmiini ja santelipuu huumaa omaa päätäni juuri sopivasti.

**

Tänään valtuustoryhmämme järjesti Tapiolassa keskustelutilaisuuden, jossa käsiteltiin julkisen sektorin roolia, työn arvostusta ja naisten asemaa näiden töiden pääasiallisina tekijöinä. JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori joutui valitettavasti perumaan osallistumisensa sairauden takia, mutta paikalla oli sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksiköstä kuukausi sitten eläkkeelle jäänyt neuvotteleva virkamies Marja-Liisa Anttalainen, joka on tutkinut vuosikymmenten ajan naisten roolia työmarkkinoilla sekä palkkaeroja.

Naisten osuus työvoimastamme on noin 50 prosenttia eikä Suomi pyörisi ilman naisten ja miesten työpanosta. Työmarkkinoilla jako niin sanottuihin naisten ja miesten töihin on säilynyt jo viimeiset 50 vuotta. Vain pitkää koulutusta vaativilla aloilla tätä jakoa on voitu murtaa jonkin verran.

Eikä siinä mitään, jos naiset pitävät erityyppisistä tehtävistä kuin miehet. Ongelma tulee siitä, että näitä sukupuolen mukaan eriytyneitä töitä arvostetaan eri tavalla, vaikka vaadittu koulutustaso, osaaminen, kuormitus ja työolot olisivat suurin piirtein samaa luokkaa.

Työnantaja on hyötynyt siitä, että se on saanut puolet työvoimasta ale-hintaan. Ja tätä alennusmyyntiä on jatkunut pitkään. Naisten työpanos on irronnut viidenneksen miesten työpanosta halvemmalla ja hyöty on jäänyt työnantajan taskuun. On yksinkertaisesti totuttu maksamaan naisille naisten palkkaa ja miehille miesten palkkaa.

Marja-Liisa Anttalaisen mukaan kyse ei ole pelkästään alojen välisistä eroista, vaan erot menevät yksilötasolle ja liittyvät henkilöiden sukupuoleen. Hän kertoi tutkineensa teollisuuden palkkoja ja myös tämän miesvaltaisen sektorin sisältä palkat menivät tutun kaavan mukaan: naisten palkkahaitari päättyi siihen, mistä miesten palkkahaitari vasta alkoi. Ja kyseessä siis oli ns. kova sektori, ei naisvaltainen "pehmotyö".

Palkkaerot eivät ole kaventuneet vuosikymmenten saatossa. Eivät ainakaan kovin paljon. Anttalaisen mukaan naisten keskiansiot ovat samat kuin miesten keskiansiot olivat yhdeksän vuotta sitten. Kaula oli 1970-luvun lopulla kymmenen vuotta. Kolmessakymmenessä vuodessa on siis kurottu umpeen tasan yksi vuosi. Ei kovin huimaa etenemistahtia.

Palkkaeroja on selitetty eri aikoina erilaisilla syillä. On väitetty, että erot selittyvät naisten miehiä lyhyemmällä työajalla. Tämä selitys ei ole pätevä, koska tutkittaessa työaikojen erot ovat kilpistyneet korkeintaan minuuttiin tai kahteen päivässä. Eroja selitettiin pitkään naisten heikommalla koulutuksella, mutta tänä päivänä naisten koulutustaso on jo korkeampi kuin miesten.

Perhevastuut lienee ainoa, mikä selityksistä jää käteen. Nykyään tosin miehetkin ottavat osaa lasten hoitoon ja käyttävät perhevapaita. Silti palkkaero on säilynyt melko hievahtamattomana entisenlaisena, joten perhevastuut eivät myöskään toimi palkkaerojen ainoana poisselittäjänä.

Jos oikeita eroja haetaan, synnyttäminen taitaa olla se ainoa, joka luonnistuu vain naisilta. Ja tämä taipumus on nimenomaan eräänlainen handicap, josta vain naiset kärsivät, vaikka ihmiskunta ei tulisi toimeen ilman uusia syntyneitä. Samaa ristiä kantavat myös lapsettomat naiset ikäänkuin potentiaalisina synnyttäjinä. Vai onko se sittenkin vain niin, että naisiin suhtaudutaan työntekijöinä ja ihmisinä eri tavoin kuin miehiin – vähempiarvoisina tai niin kiltteinä ja mukautuvaisina että tätä taipumusta voi käyttää häikäilemättä hyväksi?

Pahoin pelkään, että näin on. Kyse on arvostuksista ja vanhoista rakenteista, joiden mukaan naisten tekemä työ leimautuu helposti vähempiarvoiseksi puuhasteluksi siksi, että tekijänä on nainen. Tämän ovat todistaneet monet kokeet ja esimerkit, joissa anonyymiä työsuoritusta on arvioitu täysin eri tavalla, kun arvioitsija on luullut tekijäksi naista tai miestä. Pärstäkerroin vaikuttaa siis vahvasti.

**

Samapalkkaisuus otettiin ensimmäistä kertaa hallitusohjelmaan Lipposen II hallituksen ohjelmassa (ellen väärin muista). Vasta tällöin palkkaerot tunnustettiin asiaksi, johon valtiovallankin tulee puuttua. Viime hallituskaudella Paavo Lipponen on toiminut samapalkkaisuustyöryhmän puheenjohtajana ja hän tuli valituksi samaan tehtävään myös tällä hallituskaudella.

Samapalkkaisuus ei etene ennen kuin syntyy riittävän suuri kriittinen massa ja poliittinen tahto ongelman hoitamiseksi pois päiväjärjestyksestä. Rahapulat ja kilpailukyvyt eivät riitä selitykseksi, jos osaa työvoimasta käytetään sumeilematta hyväksi. Sitä paitsi, oikean suuruinen palkka koituu kahden elättäjän perheessä koko perheen hyväksi sekä paremman ostovoiman ja veronmaksukyvyn kautta myös koko kansantalouden hyväksi.

Työpanoksen polkuhinnoitteluun siis pidä suostua. Lakko on ainoa tapa kertoa se, jos muuten ei uskota.

sunnuntaina, joulukuuta 09, 2007

Monsuunisateille loppu


Ulkona vallitsee täysin luonnoton tila. Nämä monsuunisateet saisivat jo vähitellen hellittää. Tai sitten Petteri Punakuono joutuu melomaan.

Pimeässä, märässä ja kurassa ei voi olla muuta kuin puolihorroksessa. Minut herättää ainoastaan tanssitunnit, joille en pääse niin usein kuin haluaisin. Ihanaa oli käydä myös katsomassa Elsan (10 v) tanssikoulun esityksiä.

Mutta ei se mitään, vaikka vetäisikin peittoa korville. Se on silkkaa viisautta. Lue vaikka:

”On hämmästyttävää suorastaan, kuinka harvat ihmiset käsittävät, miten tärkeää on osata loikoa vuoteessaan, siitäkin huolimatta, että tietääkseni yhdeksän kymmenesosaa maailman suurimmista keksinnöistä on tehty silloin, kun tiedemies tai filosofi on maannut peitto korvillaan vuoteessaan kahden ja viiden välillä aamulla.
Toiset ihmiset loikovat vuoteessaan päivällä, toiset yöllä. Loikomisella tarkoitan sekä fyysistä että moraalista loikomista, sillä ne kulkevat käsi kädessä. Minun mielestäni ne, jotka pitävät vuoteessa loikomista yhtenä elämän suurimmista nautinnoista, ovat rehellisiä ihmisiä, kun taas ne, jotka kieltävät sen, ovat fyysisiä ja moraalisia valehtelijoita. Jälkimäiset ovat moraalisaarnaajia, lastentarhan opettajia ja Aisopoksen tarinoiden lukijoita, kun taas ne, jotka häpeämättömästi tunnustavat, kuten minäkin, että ihmisen kalleimpiin taitoihin kuuluu vuoteessa loikomisen taito, ovat rehellisiä ihmisiä, jotka nauttivat sellaisista moraalittomista saduista kuin Liisan seikkailut ihmemaassa.---
Luulisin, että paras mahdollinen asento saadaan, kun ei maata aivan suorana, vaan nojataan pää ja yläruumis pehmeisiin pieluksiin noin 30 asteen kulmassa ja pannaan toinen tai molemmat kädet pään alle. Tässä asennossa voi jokainen runoilija luoda kuolematonta runoutta, jokainen filosofi mullistaa ihmiskunnan ajatukset ja jokainen tiedemies tehdä aikakautensa huomattavimpia keksintöjä.”
Ote Lin Jutangin kirjasta Maallinen onni (vuodelta 1937).


Siis kannattaa ottaa löysin rantein ja heittäytyä vaaka-asentoon. Jos vaikka keksisi jonkun suhteellisuuteorian tapaisen...

**

Kuva DCA-tanssikoulun joulunäytöksestä.

keskiviikkona, joulukuuta 05, 2007

Itsenäisyyttä urakalla


Helsingin Sanomissa oli tiistaina kuva helsinkiläisten 4-luokkalaisten valmistautumisesta kaupunginjohtaja Jussi Pajusen juhlavastaanotolle. Kuvassa oli rivi 10-vuotiaita poikia valkoisissa kauluspaidoissa ja solmioissa. Oli myös mustaa liiviä ja pikkutakkia. Näytin kuvan 7-vuotiaalle Leolle, joka oli kauhuissaan. Koulusta oli tullut toive pukeutua vähän juhlavammin. Mitään kauluspaitoja ja kravatteja ei häntä saisi millään pitämään. Siis jotain ihan vähän siistimpää sai kelvata.

**

Minulla taas oli juhlapuhe Espoon Yhteislyseon koululla, siis alueemme 7-9 luokkalaisten ja lukiolaisten itsenäisyyspäiväjuhlassa. Koulujen juhlissa minuun iskee aina jonkinlainen liikutusaalto. Se tulee siitä, kun nuoret esiintyvät avoimina ja tosissaan. Niin nytkin. Oma puheeni oli juhlan tylsintä antia.

Juhlassa oli oppilaiden tekemä valokuvateos, johon yksi oppilas oli säveltänyt musiikin, jota kolmen pojan ja yhden tytön bändi soitti. Kuvateoksessa oli Kauklahtea, luontoa, ihmisiä, junia, Kamppia ja Helsinkiä. Näki, että nuorille tärkeää elinpiirinä on koko Helsingin seutu – ei vain Kauklahti tai Espoo. Eikä tätä olisi ilman joukkoliikennettä.

Juhlan lopuksi yksi poika esitti sydänverellä itse sovittamansa version laulusta Kalliolle Kukkulalle. Ja bändi säesti. Rehtori sanoi, että pojat ovat vasta viime vuosina alkaneet esiintymään enemmän. Ehkä se kertoo jostain muutoksesta, jossa itsensä ilmaisu ja oman herkän puolen esittäminen on hyväksyttävää. Se on hyvä juttu.

Päivän lopuksi olin Demos ry:n keskustelutilaisuudessa, jossa pohdittiin demokratian tilaa ja kehittämismahdollisuuksia. Netissä syntyy sosiaalisia yhteisöjä ja sisältöjä, mutta miten tässä tulvassa voisi käydä myös jonkinlaista jäsenneltyä keskustelua, joka johtaisi johonkin, tilaisuudessa pohdittiin. Samoin sitä, mikä poliittista järjestelmäämme riivaa ja miksi SDP:n sivuilla on niin tylsää sisältöä...

Mielestäni demokratia tarvitsee kunnon foorumit, joissa ihmisten vuorovaikutus tapahtuu. Kyse voi olla fyysistä tiloista ja tapahtumista, mutta myös verkossa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Tarvitaan myös valistuneet kansalaiset sekä ideologioita, jännitteitä ja vastakkainasetteluita. Asioiden poliittiset ulottuvuudet on tuotava esiin. Muuten demokratiaa ei ole.

Päätöksenteossa asioidaan usein hyvin hallinnollisten ja monimutkaisten asioiden kimpussa, joiden käsittelyssä erilaiset arvomaailmat peittyvät pelkkään hallinnointiin. Sinne virkamiesten selän taakse on helppo mennä, kun asiat menevät vaikeiksi. Ei tarvitse itse ajatella, kun joku muu hoitaa vaikean pureskelutyön valmiiksi. Demokratia vaatii hirvittävästi aivotyötä, johon pitäisi saada kansalaiset ja poliitikot mukaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Kun Wiki, yhteisöalustat ja toiminnalliset funktiot kohtaavat myös lähiöpubin kulmapöydän, ollaan jo aika pitkällä.

**

Kuva Espoon Yhteislyseon koulun itsenäisyyspäiväjuhlista.

lauantaina, joulukuuta 01, 2007

Minäminä-linkki


On se kumma, kuinka paljon jutuntynkää saa presidentin moikkaamisesta itsenäisyyspäivänä. Helmi-sivustolle on ilmaantunut uusi ”tietopaketti” minun juhliin menemättömyydestäni ja naamakuvieni määrä on nolottavan runsas.

Huomasin, että komeilin myös viikonlopun Iltasanomissa. Siellä moitittiin viimevuotisen ilmiasuni vääräoppisuutta. Eivät ole vieläkään ymmärtäneet, että etiketit on tehty rikottaviksi (sopivassa määrin) ja että kyseessä on ollut taholtani tietoinen salavihkainen kapina kemujen ryppyotsaista pukuleikkiä kohtaan.

Nauran partaani.

Kas tässä

perjantaina, marraskuuta 30, 2007

Sairas hullu maailma


Kumpi on sairas? Hullu maailma, vai ihminen, joka sairastuu hullusta maailmasta? Tätä kysyttiin eilisessä työelämää ja jaksamista käsitelleessä valtuustoryhmämme yleisötilaisuudessa, jossa puhujina olivat tutkija Juha Siltala ja johtaja Outi Ruishalme Suomen mielenterveysseurasta.

Siis onko työelämä huonontunut?

Miksi tuottavuuden kasvu ei tuota väljempää elämää työntekijöille?

Miksi mielenterveyden ongelmat ovat yleisin työkyvyttömyyden syy tänä päivänä?

Miksi talouden kasvu ei kanavoidu hyvinvoinniksi?

Miksi tuntuu, ettei työntekijöillä jää aikaa ja energiaa työn lisäksi muuhun?

Näihin kysymyksiin haimme eilen vastauksia. Juha Siltalan mukaan työn hintaa on halvennettu. Vähemmistä työntekijöistä revitään enemmän irti.

Akavalaiset, asiantuntijat ja ylemmät toimihenkilöt kuuluvat ydintyövoimaan. Heidän kohdallaan ei lasketa työaikaa. Palkkaa on, mutta ei aikaa nauttia siitä. Juha Siltala kysyi, mitä hyötyä on Artekin sohvakalustosta, jos siinä ei ole aikaa koskaan istua?
Ydintyövoimaa on liian vähän. Tehostettu pääoma ei halua olla kiinni laitteissa, seinissä eikä muissakaan kiinteissä kuluissa.

Työmarkkinoilla kateeraminen ja kaitseminen hoidetaan ulkopuolisten toimesta. Samaan ryhmään kuuluvat kutsuttaessa töihin tulevat, vuokratyöntekijät ja pakkoyrittäjät.

Siltalan mukaan työelämä oli ennen solidaarista. Työskenneltiin samassa talossa, nyt kukin itsekseen ja erikseen eri sopimuksilla. Työelämässä ei tunneta joukkovoimaa, vaan päällimmäinen tunne on riittämättömyys. Eri tutkimusten mukaan suurta osaa työntekijöistä hallitsee pelko siitä, että tulee äänestetyksi ulos.

Työelämän yleisin tunne on riittämättömyyden kokemus. Masennus ja uupumus ovat tämän tunteen luonnollisia seurauksia. Ihmisten jaksaminen on riippuvainen siitä, että he kokevat voivansa vaikuttaa ja saada aikaan.

Nyt vaihtosuhde työmarkkinoilla on epäreilu. Antamisen ja saamisen tasapaino on järkkynyt.

Työssä voi olla kovaa ja ruuhkahuippuja, mutta ei jatkuvasti. Nyt kuitenkin tahti on sellainen, että aina pitää pyrkiä parempaan eikä voi herpaantua hetkeksikään. Kukaan ei riitä.

Tästä seuraa, että masennus on niin yleistä. Vaihtosuhde on epäreilu ja syntyy ristiriita oman minän kanssa; en pysty tekemään kunnolla. Stressihormonien erittyessä elimistö on jatkuvassa hälytystilassa. Tämä haittaa aivojen toimintaa ja ihminen menettää joustavuuttaan. Elimistö lyö lamaan eikä pysty toimimaan.

Ponnistelulla ja palkinnolla pitäisi olla järkevä suhde. Jos näin ei ole, tästä seuraa elämänhallinnan menetys.

Politiikassa tämä ajattelutapa näkyy siinä, että ei ole vaihtoehtoja. Pitää vain olla ja sopeutua. Ei synny joukkovoimaa ja ihmisten välistä solidaarisuutta. On vain luusereita ja vinnereitä.

Yhdysvalloissa sota köyhyyttä vastaan on kääntynyt sodaksi köyhiä vastaan.

Ihmisen itsetunto on Siltalan mukaan eräänlainen hylkäämismittari. Se määrittää, mikä asema ihmisellä on sosiaalisesti. Tänä aikana itsetunto on vaakalaudalla kaikilla.

Onni taas määrittyy taloudellisessa mielessä vertailussa. Siltala kysyi kumpi haluaisit olla: suuri sammakko pienessä lammikossa vai vähän isompi sammakko suuressa lammikossa?

Ihminen hakee Siltalan mukaan tasapainotilaa - että olisi tyytyväinen edes itseensä. Nyt kukaan ei voi olla kunnolla tyytyväinen. Vallitsee rakenteellinen tyytymättömyys.

Vanhempien on vaikeampi olla vanhempia lapsilleen. Vanhempi ei voi olla "leppoisa", kun on hätä itsestä.

Siltalan mielestä nykykapitalismi on hakenut tuotantoteoja väärästä päästä. Varoja pitäisi Siltalan mukaan siirtää arviointiteollisesta kompleksista hoitajille, opettajille ja poliiseille. Siis konsulteilta ja laatupäälliköiltä tekijöille.

Iso-Britanniassa sotilaskeynesiläisyys on korvannut hoitamisen. Ja se maksaa.

Tässä ajattelussa julkisen sektorin koko nähdään ongelmaksi. Siltala hauskuutti vertauksella, jossa julkisen sektorin työntekijänainen on kuin vampyyri, joka iskee hampaansa nokialaisen elättäjäinsinöörin kaulaan ja imee hänestä elinvoimaa. Onko näin?

Siltala puuttui toimihenkilöiden individualismiin. Ihmiset kilvoittelevat yksin. On harrastettu hajota ja hallitse-politiikkaa pienillä eroilla. Parempia tuloksia saisi, jos hoitoalat, päivähoitoala ja opettajat menisivät yhteislakkoon.

Siltala kommentoi myös eri tieteenalojen painoarvoa. Uusliberalismin periaatteita kyseenalaistava tutkimus leimataan pelkäksi mielipiteeksi, muu on oikeaa tiedettä. Uusliberalismi on Siltalan mukaan historiallinen voimasuhde. Se on lyhyen perspektiivin suunnitelma, joka voi luhistua yhtä nopeasti kuin Neuvostoliitto aikanaan.

Suomen Mielenterveysseuran johtaja Outi Ruishalme viittasi sosiaali- ja terveysministeriön selvitykseen, jonka mukaan masennus ei ole varsinaisesti lisääntynyt, mutta työelämässä ei ole mahdollista tulla toimeen alentuneella työkyvyllä.

Illuusio siitä, että ihminen on kaikkivoipa, on vaarallinen. Ruishalmeen mielestä meidän pitäisi hyväksyä ihminen rajallisena olentona.

Joulukuun 12. päivä jatketaan julkisen sektorin työn arvostuksesta, palkoista, pätkätöistä ja tasa-arvosta. Puhujana on JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori ja paikkana on Cafe Escafe Heikintorilla Tapiolassa. Tervetuloa.

**

Olin tänään ehkä Suomen tylsimmässä kokouksessa (=en viitsi sanoa missä) ja jouduin kärvistelemään siellä vaivaisessa varajäsenen roolissa. Kokous oli niin kuolettavan tylsä, että kotimatkalla olo oli huojentunut, iloinen ja kepeä. Todellista shokkiterapiaa. Ja sain siellä muuten kirjoitettua em. jutun.

tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Erilaisista piireistä


Olin viime lauantaina Hämeen piirin syyskokouksessa Riihimäellä. Kuka muuten keksi sanan piirikokous? Sana kuulostaa yhtä luotaantyöntävältä kuin piirimyyjä, josta tehty laulu soi päässäni matkatessani autolla kokouspaikalle. Puoluehallituksen jäsenen tehtäviin kuuluu puheenvuoron pitäminen näissä maan eri kolkissa pidettävissä piirikokouksissa. Ja tätä kaupparatsutoimintaa olen harrastanut jo vuodesta 1999.

Keskustelimme Riihimäellä hallituksen edesottamuksista, oppositiopolitiikasta, Tehyn lakon jälkimainingeista ja puolueen uudistamisesta. Kerroin puoluekokousvalmisteluista ja viidestä tätä varten perustetusta työryhmästä. Yksi niistä keskittyy onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Olen kyseisen työryhmän jäsen. Tässä pieni pätkä puheenvuorostani:

”Työväenliikkeen alkuperäisenä tavoitteena on ollut antaa ääni kaikille kansalaisille ja saada heidät osallisiksi ja mukaan. Meidän tehtävänämme on huolehtia siitä, että kaikki kansalaiset voivat osallistua sekä tulla kuulluksi ja nähdyksi yhteiskunnassa. Samaan sarjaan kuuluu se, että kaikkia tarvitaan ja kaikkien pitää saada kokea olevansa tärkeitä toisille. Tähän liittyy myös sosiaalinen pääoma, luottamus ja luovuus.

Tällä hetkellä SDP on valitettavan epäluova puolue. Innovatiiviset ja idearikkaat ihmiset etsiytyvät sinne, missä ajatukset saavat virrata vapaasti ja missä uudenlaiset ajatukset saavat vastakaikua. Meillä SDP:ssä ei valitettavasti ole näin. Siksi meidän olisi palautettava oma kansanliikeluonne aidosti ja avattava puoluetta muuhun yhteiskuntaan.

Tähän kuuluu se, että sallimme moniäänisen keskustelun, jossa paras argumentti voittaa - ilman teilauksen pelkoa. Kun keskusteluilmapiiri on mahdollisimman avoin, syntyy rohkeutta avata ikkunat myös uudelle. Ja ennenkuin voi syntyä uutta, pitää voida käydä kriittisesti läpi myös vanhaa. Sille ei voi mitään, että niin kauan kuin on tarvetta tämäntyyppiselle keskustelulle, sitäkin pitää voida käydä – edes jossakin.

Tähän mennessä olemme olleet liian varovaisia. Hallitusvastuussa ollessamme on ollut pakko punnita kaikkia sanomisia ja tekemisiä, jolloin ei ole uskallettu heittäytyä kovin innovatiivisiin ja visionäärisiin pohdintoihin. Haluaisin, että SDP:stä tulisi aidosti luova tulevaisuuspuolue.”


Takaisintulomatkalla pysähdyin Keimolan Nesteelle tankkaamaan ja olin suorittaa rikoksen. Siis tankkasin ja menin maksamaan, mutta lompakko oli jäänyt kotiin. Ei auttanut muu kuin selitellä ja ajaa kotiin rahanhakuun Espooseen ja sitten takaisin maksamaan. Klaukkalan kautta tien oikealle puolelle kiertäen. Tulipahan ohennettua kunnolla ilmakehää.

**

Ja loppuun vähän äidin ylpeilyä: Elsa (10v) kirjoitti tänään vihkoonsa valtavan määrän hassuja ja kummallisia joulurunoja. Lisäksi hän harjoittelee hip hop-esitystä tanssikoulun joulunäytökseen ja järjesti kaverinsa kanssa omatoimiset pikkujoulut askarteluineen. Ekaluokkalainen Leo (7v) taas sai viime viikolla oman kirjastokortin ja luki saman tien kokonaisen kirjan. Simo (5v) taas on virtuoosimainen dinosaurustietäjä ja piirtäjä, josta ei tule isona poliisia eikä palomiestä, vaan maitotyyny*.

Ja vielä yksi: Elsa ja Leo ovat tehneet älyvapaan laulun, jossa lauletaan SDP:stä, Kokoomuksesta, Keskustasta ja perunalastuista (!?).

*) valkoinen puhkikulunut tyyny, joka on Simon elämän tukipilari

**

Jälkimmäinen kuva maanantaiselta juoksulenkiltäni. Kuvassa siis Kallvikin ranta Espoossa ja harvinaisen ihana matalalta paistava auringon valo.

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Iloista filosofiaa


Nämä marraskuisen hämärät päivät kuuluisi hiippailla läpi kuin villasukissa. Stressi sekä ärsyttävät asiat ja ihmiset pitäisi eliminoida - tai heidän kohtaamisensa. Tänään oli sellainen olo, että kaipaan jotain piristävää ajateltavaa. Minulla oli aamupäivällä aikaa ja päätin ryhtyä lukemaan jotain kirjaa. Oikein mikään ei tuntunut sopivalta. Lopulta kirjahyllystäni osui käsiini kiinalaisen filosofi Lin Jutangin kirja Maallinen onni (The Importance of living).

Kirja on ilmestynyt englanniksi vuonna 1937 ja se on käännetty ensimmäisen kerran Suomeksi vuonna 1948. Kirjoittaja on kiinalaissyntyinen, mutta asui New Yorkissa. Kirja oli ihanan höppänää pohdintaa. Maakuntaparlamentti Silja Symphonyllä jäi tämän kirjan jalkoihin. Melkein unohdin mennä sinne, mutta menin kuitenkin - tosin vain pariksi tunniksi käymään.

Tässä Lin Jutangin kirjan hajanaisia paloja:

Ihminen on siis utelias, uneksiva, huumorintajuinen ja oikullinen eläin.

Lyhyesti sanoen: minä pidän ihmistä arvokkaana sen vuoksi, että hän on maailman suurin veijari.

Nykyaikana, jolloin demokraattinen ja yksilöllinen vapaus on monella tavoin uhattuna, voi ainoastaan kulkuri ja kulkurihenki pelastaa meidät hukkumasta numeroituina yksikköinä kurinalaisten, tottelevaisten, osastoihin jaettujen ja univormuihin puettujen kulien laumaan. Kulkuri on viimeinen ja pelottavin diktaattorin vihollinen.

Ihmisen kulkuriominaisuudet ovat loppujen lopuksi hänen kaikkein lupaavimpia ominaisuuksiaan.

Todellisuudentaju – unelmat = eläimellinen olotila
Todellisuudentaju + unelmat = sydänkipu (jota tavallisesti nimitetään idealismiksi)
Todellisuudentaju + huumori = realismi (myös konservatismiksi nimitetty)
Unelmat – huumori = fanatismi
Unelmat + huumori = mielikuvitus
Todellisuudentaju + unelmat + huumori = viisaus

Olen aina pitänyt simpanssia filosofina, koska tyytymättömyys ja ajattelukyky kuuluvat yhteen. Sen kasvoissa on jotakin, mikä panee uskomaan, että se ajattelee.

Lähetetäänpä esimerkiksi viisi tai kuusi maailman parasta humoristia kansainväliseen konferenssiin päättämään asioista diktaattorin valtuuksin, ja he pelastavat maailman.

Meidän uppiniskaisuutemme on sivistyksen ainoa toivo. Mehän polveudumme apinoista emmekä lehmistä ja olemme siis parempia ja jalompia apinoita, jos pysymme uppiniskaisina.

Diktaattorit ja lehmät sopivat hyvin yhteen, mutta diktaattorit ja apinat eivät.

Jos kykenemättömien kansalaisten sterilisaatio katsotaan välttämättömäksi valtion olemassaololle, on aloitettava moraalisesti tunteettomista, esteettisesti ummehtuneista, kovasydämisistä, häikäilemättömistä menestyksen tavoittelijoista, järkähtämättömän päättäväisistä tyypeistä ja kaikista niistä, jotka ovat kadottaneet kykynsä nähdä elämässä mitään hauskaa – eikä mielisairaita ja keuhkotautisia. Minusta näet tuntuu siltä, että vaikka intohimo ja tunne voivat johtaa meidät tekemään hulluja ja hätiköityjä päätöksiä, ei sellaista ihmistä, jolta ne puuttuvat, voida pitää muuna kuin ihmisen irvikuvana.

Mutta elämä on kovaa, ja lämmin-, jalo- ja herkkäluonteinen ihminen joutuu helposti viekkaampien lähimmäistensä jalkoihin.


**

Tässä muuten linkki Paola Suhosen ja minun haastatteluuni (Radio Nova/Helmi).

sunnuntaina, marraskuuta 18, 2007

Rahaa ja terapiaa


Rahan jakaminen on kivaa. Varsinkin kun saa jakaa muiden rahoja.

Vietin koko viime viikon Espoon valtuustoryhmien välisissä talousarvioneuvotteluissa. Perjantaina kahdeksalta illalla saimme sopimuksen aikaan. Neuvottelutulos nostaa kaupunginjohtajan vuoden 2008 budjettiesityksen käyttötalouden loppusummaa 2,6 miljoonalla eurolla.

Saimme lisäresursseja perhe- ja sosiaalipalveluihin. Perheohjaajia ja perhetyöntekijöitä tarvitaan lisää. Kyse on mm. lapsiperheiden kotiavusta, jota voivat saada nyt myös muutkin kuin aivan äärimmäiset sosiaalitapaukset. Apua saa esimerkiksi silloin, kun vastasyntyneen äiti kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Sivistystoimeen lisättiin 0,9 miljoonaa euroa. Kaikki olivat sitä mieltä, että oppilashuoltoa pitää vahvistaa lisäämällä koulupsykologien ja kuraattorien virkoja. Tuntikehystä kasvatetaan ja sitä kohdennetaan erityisesti tuki- ja jakotunteihin alakouluissa. Tavoitteena on hidastaa eritysopetuksen tarpeen kasvua.

Investointeja lisättiin 5,4 miljoonaa euroa ensi vuodelle kaupunginjohtajan esitykseen nähden. Ja niin edelleen. Saimme aika monia tavoitteitamme etenemään, mutta ei tässä näistä rahoista sen enempää.

Budjettineuvottelujen jälkeen olin huojentunut. Yksi kivi tipahti repusta, joka on niskaani heitetty. Valtuustoryhmämme saa arvioida sitä 26.11. ryhmäkokouksessa. Ryhmämme odotukset olivat niin matalalla, että uskon heidän olevan tyytyväisiä. Sekin toveri, joka taputteli minua selkään ennen neuvotteluita sanoen, ”olet kusessa”.

**

Rakkaan puolueeni vähemmän rakkaisiin piirteisiin kuuluu kaikenkarvaisten päälliköiden ja päällepäsmäreiden neuvot tai suoranaiset käskyt siitä koska ja missä saa keskustella mistäkin. Nyt puoluevaltuuston kokouksessa on taas ohjeistettu, että puolueen sisäisen analyysin aika on ohi. Mitä h:::ttiä? Kalenteristako se luetaan?

Niin kauan pitää voida analysoida kun huvittaa tai v:::ttaa. Niin kai terapiassakin tehdään. Jos on käsittelemättömiä asioita, niitä pitää saada käydä läpi tai muuten ei pääse eteenpäin.

Ja rivit kuulemma pitää laittaa suoriksi. Mitkä ihmeen rivit? Ja liput korkealle, eespäin, eespäin tiellä taistojen ja niin poispäin. Nämä ohjeet sopivat työväenmuseon nostalgia-osastolle. Sen sijaan nykypäivän poliittisen toiminnan ohjenuorana käsky- ja komentolinja saa aikaan pelkästään allergiaa ja jäsenkatoa.

**

Olen kirjannut uniani muistiin jo pidemmän aikaa. Näin jokin aika sitten unta Sauli Niinistöstä. Niinistö-uni liittyi siihen, että olin jokin aika sitten eduskunnassa ja Niinistö tuli samaan kahvilapöytään istumaan.

Yritän aina painaa mieleen unen tunnelman. Niistä saa irti hyvin tarkkoja yksityiskohtia, kuten värejä sekä asioita ja esineitä, jotka ovat unikohtausten lavasteina. Jos kirjoittaisin joskus romaanin, saisin siihen monia absurdeja yksityiskohtia omasta unipäiväkirjastani.

Viimeisen puolen vuoden aikana aika monissa unissa on esiintynyt entisiä eduskuntakollegoita. Olen tavannut ainakin Pia Viitasen valitsemassa linnanjuhlapukua, Säde Tahvanaisen Satu Taiveahon vanhassa mekossa, Susanna Huovisen sekä Marja Tiuran ja Kirsi Ojansuun kauppakeskuksessa.

Lisäksi olen tavannut joukon kasvottomia kollegoita etsimässä ulospääsyä hotellista, joka olikin Ruotsin laiva sekä joutunut yksin väärään laivaan, joka päätyi Tallinnaan, jossa käsilaukkuni ja koko maallinen omaisuuteni katosi. Olen toiminut myös matkaoppaana Naantalin Kultarannassa, jossa bussilastillinen huumehörhöjä käyttäytyi uhkaavasti.

Olen unissani käynyt selvästi läpi eduskunnanjälkeistä elämänmuutostani, joka on liittynyt oman arkisen työyhteisön muutokseen. Niinistö-uni oli jatkumoa tälle, mutta olen jo päässyt jo muihin aiheisiin. Niinistö ei edes ollut unessa omana itsenään, vaan hän edusti jotain ihan muuta henkilöä, jonka kanssa keskustelin kaikenlaista syvällistä (?!).

Siinä ei ollut mitään kovin syvällistä, että löysin itseni viime viikolla höpisemässä itsenäisyyspäivästä, linnan juhlista ja juhlapuvuista. Vaikka vannotin itselleni taannoin, ettei enää näitä juttuja, suostuin kuitenkin Radio Novan haastateltavaksi, vaikken enää edes mene linnan juhliin. Kekkaloin vieläpä Paola Suhosen viime vuotinen mekko päällä, joka on minun suosikkikaapuni. Kuva tulee MTV:n Helmen nettisivuille ja juttu Radio Novasta Paola Suhosen haastattelun jälkeen joskus ensi viikolla (siis ei nyt alkavalla, vaan sen jälkeen).

**

Kuva New Yorkin modernin taiteen museosta. Kuvassa 1920-luvun teksiilitehdas Pietarista ja edustaa modernia neuvostoarkkitehtuuria.

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007

Jotain kohtuutta


”Sanotaan, että kiittämättömyys on maailman palkka. Näinhän se usein on, mutta rikon tuota sääntöä tietoisesti ja haluan kiittää Sinua vilpittömästi valtavasta avusta. En usko, että muistat koko tapausta enää, mutta olit n. 10v. sitten työssä Sosiaali- ja terveysministeriössä. ------Olit ensimmäinen virkailija joka oivalsi, mistä asiassa oli kysymys oikeasti ja ensimmäinen, joka huomasi, että eläkeyhtiön asiassa antamat lausunnot olivat ristiriidassa keskenään. Lopulta asia ratkesi ilmeisesti niin, että Sinä laadit varsin tiukkasävyisen lausunnon asiasta. Tämän lausunnon pohjalta eläkeyhtiön oli pakko perääntyä vaatimuksissaan ja minun taloudellinen asemani ei romahtanut. Ennen kaikkea säilytin mielenterveyteni, ainakin jossain määrin sen mitä siitä oli jäljellä. Siis olen erittäin kiitollinen Sinulta saamastani avusta! Kiitos! Äläkä nyt vaan vastaa, että "minähän vaan virkanaisena tein velvollisuuteni". Asiaan oli sotkeentunut jo niin monta virkailijaa eri instansseissa, että en voinut mitenkään olla huomaamatta sitä, että olit ainoa, joka suhtautui asiaan vakavasti.”

Tässä pieni otos kiitoksesta, joka sain juuri sähköpostiini kymmenen vuoden takaisesta asiasta. Muistan tapauksen. Se oli valtava asiakirjanippu, jossa oli kyse tavallisen kansalaisen saamasta kohtelusta ja kohtuudesta. Jotain olen siis tehnyt oikein.

Sain myös toisen palautteen, josta pieni pätkä tässä:

”Osallistuin viime lauantain seminaariin Hämeenlinnassa. Viikon mittaan olen lukenut kotisivuillasi olevia juttuja. Haluaisin kiittää sekä niistä että lauantain puheestasi, joista löydän paljon omia ajatuksia, arvoja ja näkemyksiä. Olet nähdäkseni erittäin oikeassa siinä, että sinun edustamasi profiili, ajattelutapa jne ei ole päässyt demarien keskuudessa kunnolla esiin ainakaan täällä pk-seudulla.”

Kiitoksia ei juuri koskaan saa liikaa, eli näillä elää taas jonkun aikaa.

**

Jätin eilen Suomen Kuluttajaliiton puheenjohtajan tehtävät kahden kauden, eli kuuden vuoden jälkeen. Alku ei ollut kovin helppo. Oli monenlaista ristivetoa, jonka keskelle tietämättäni jouduin. Onneksi tilanne on parantunut vuosi vuodelta ja nyt meillä on ollut hyvä henki ja aikaa ideoida uutta. Viime vuonna eduskunnassa tekemäni talousarvioaloitteen kautta saimme liiton määrärahoihin merkittävän parannuksen tälle vuodelle. Tämän rahan avulla saimme oman lempilapseni, eli eettisen kuluttamisen projektin käyntiin ja siihen uuden työntekijän.

Muutenkin erilaisten uusien projektien kautta Kuluttajaliittoon on saatu palkattua uutta nuorta ja osaavaa henkilökuntaa. Uusi lakimies, terveyskysymyksiin erikoistunut aiheesta väitellyt tohtori, elintarvikeasiantuntija ja niin edelleen. Suomen Kuluttajaliiton visuaalinen ilme ja kotisivut on uudistettu, lehti on uusittu ja eettisen kuluttamisen tietokanta avattu internettiin viime perjantaina. Olen kai vähän hullu, kun jätän liiton tässä tilanteessa. Nythän olisi voinut alkaa nauttia työn hedelmistä ja alkaa paistatella julkisuudessa. Ja olen edelleen hyvin innoistunut kuluttajakysymyksistä.

Mutta toisaalta liiton kehtaa nyt jättää uusiin käsiin ja minä haluan tehdä taas jotain uutta. Rivijäsenenä jatkan edelleen. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kansaedustaja Krista Kiuru (sd) Porista. Onnittelut hänelle!

**

Perjantaina Kuluttajaliitolla oli eettistä kuluttamista käsitellyt seminaari ja olin todella ylpeä siitä, kuinka hyvän seminaarin työntekijämme olivat saaneet aikaan. Yhä useampi kuluttaja haluaa tehdä valintoja, jotka ovat kestäviä myös globaalista oikeudenmukaisuusnäkökulmasta. Eettisyys on kuitenkin vielä aika epämääräinen ja monipiippuinen käsite. Kimmo Sasin puheet eettisistä aseista hymyilyttävät. Jotenkin kornia on myös puhua siitä, kuinka hyvän elämän broileri omalla ruokalautasella on elänyt. Mutta mieluummin hyvän kuin huonon eikä lihaa tarvitse syödä ollenkaan tai ei ainakaan kovin paljon.

Harva haluaa tietoisesti tukea lapsityövoimaa hyväksikäyttävää yritystoimintaa tai liiketoimintaa, joka repii hyötynsä muuten työntekijöiden oikeuksia polkemalla. Myöskään se ei tunnu eettisesti oikealta, että tuotteen kaunis ulkokuori ja liikevoitto on saavutettu tuhoamalla ympäristöä.

Kuluttajilla ei ole tietoa läheskään aina tarpeeksi. Tuotteet koostuvat niin monen alihankintaketjun eri osasista, että alkuperän ja valmistustavan selvittäminen on vaikeaa. Mutta mitä useammin kuluttajat tietoa vaativat, sitä paremmin tietoa myös alkaa saamaan. Tätä kautta yritykset alkavat myös huomaamaan, että yhteiskuntavastuun kantaminen on kannattavaa liiketoimintaa ja että asiakkaat arvostavat sitä. Ei vain kilven kiillottamiseksi, vaan siksi, että se on oikein.

Viimekädessä eettisen kuluttamisen kysymykset kietoutuvat kuluttamiseen ylipäänsä? Millaiset ovat kulutustottumuksemme ja millaista tuotantoa pönkitämme. Ja palvelutkin ovat kuluttamista.

Mielenkiintoista oli myös keskustelu ruuasta ja siihen liittyvistä eettisistä valinnoista. Elintarvikeasiantuntijamme Annika Marniemi toi esiin, että eettinen ruuankulutus vaatii siirtymistä fast food´sta slow food´iin. Siis pois tehotuotannosta, johon liittyy pitkät prosessoinut, pakastukset, pakkaukset, kuljetukset, suuri jätemäärä ja suuri hävikki. Slow food taas tarkoittaa lähiruokaa, luomuruokaa, vähän prosessoituja tuotteita ja ruuan kunnioitusta. Slow food on eko-gastronimista syömistä: lähiruokaa arvostuksella.

Sama koskee koko elämäntapaamme. Jos haluame kestävää hyvinvointia, se merkitsee enemmän aikaa ja laatua, vähemmän kiirettä ja sinnepäin hutilointia. Siis jotain kohtuutta.

**

Kuvassa pajutyökurssilla tekemäni ensimmäinen punontatyö.

lauantaina, marraskuuta 03, 2007

Sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus


Tänään pidettiin Hämeenlinnassa sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus-seminaari. Puhujina tulevaisuuden haasteista olivat Tarja Filatov ja Erkki Tuomioja sekä Thomas Wallgren, minä, Satu Taiveaho ja Heli Paasio.

Lopuksi keskusteltiin siitä, millainen SDP kykenee vastaamaan haasteisiin. Tästä aiheesta puhuivat Ulpu Iivari, Voima-lehden kustannuspäällikkö ja vihreiden kaupunginvaltuutettu Tuomas Rantanen sekä hämeenlinnalainen nuori kaupunginvaltuutettu Iisakki Kiemunki.

Paikalla oli paljon nuoria sekä uusia vasta puolueeseen liittyneitä demareita. Moni paikalle tullut oli kaivannut vastaavantyyppisiä tilaisuuksia ja niitä onkin syytä järjestää jatkossa lisää. Puolueen puoluekokoustyöryhmien kautta mahdollisuuksia tarjoutunee jatkossa eri teemoista. Mutta on hyvä, että kaikenlaiset demaritahot ovat aktiivisia ja ottavat osaa keskusteluihin puolueen kehittämisestä.

Tilaisuudessa nousi esiin tarve lisätä jäsenten vaikutusmahdollisuuksia. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että nyt olisi aika ottaa koeluonteisesti käyttöön avoin jäsenvaali puheenjohtajasta. Se toteutettaisiin samaan aikaan, kun puoluekokousedustajia valitaan. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että puheenjohtajakandidaattien pitäisi olla sitä ennen selvillä.

Nelosen uutiset tituleerasi juuri uutisissaan kokousta kapinakokoukseksi. Toimittaja kyseli, miksi puoluejohto puuttui. Paikalla oli kuitenkin puoluejohdosta varapuheenjohtaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tarja Filatov. Siis puolueemme toiseksi ylin pomo. Ja jos puoluehallitus lasketaan puolueen johdoksi (mitä ei kyllä nykyää tehdä) puoluehallituksesta paikalla olivat myös Heli Paasio ja minä. Eikä avoimessa kansalaisliikkeessä tarvitse kysellä lupia ylhäältäpäin, kun jäsenet haluavat keskustella. SDP ei ole armeija eikä virasto.

Tässä oma puheenvuoroni:

"Tässä seminaarissa etsitään sosialidemokratian suuntaa ja tulevaisuutta. Vanhalla puolueella on pitkä historia ja suuntaa on linjattu ennenkin. Maailma muuttuu kuitenkin jatkuvasti ja muutosta pitää ymmärtää. Puolueenkin on lunastettava paikkansa joka päivä uudelleen uusien ihmisten ja uusien tilanteiden edessä. Minulle on päivänselvää, että SDP:tä tarvitaan maailman muuttamiseen sekä uudistusten ja parannusten aikaansaamiseen.

Uudistuksia ja parannuksia, mutta mihin suuntaan? Siihen tarvitaan monipuolista keskustelua, jota ei saa kahlita. Jos haluamme oikeasti uudistua, meidän on oltava rohkeita. On uskallettava heittäytyä avoimeen ja kriitiseenkin keskusteluun. Jos kritiikin pelko saa vallan, kaikenlainen vapaa ajatustenvaihto ja kehitys pysähtyy. Se joka pelkää, on menettänyt pelin.

Puoluehallitus tapasi Ruotsissa entisen valtiovarainministerin ja puolueen yhden kärkivaikuttajan Pär Nuderin. Ruotsin demareiden vaalitappiossa on paljon yhteistä meidän tilanteemme kanssa ja siksi Nuderin jäsentelyn voi ottaa suoraan meidänkin käyttöömme. Hän luetteli viisi tekijää, jotka tarvitaan demareiden politiikan parantamiseksi.

1. Meidän pitää ymmärtää ihmisiä ja osata kuunnella heidän tarpeitaan aiempaa paremmin. Omin sanoin sanottuna meillä pitää olla paremmat tuntosarvet siihen todellisuuteen, missä erilaiset ihmiset elävät.

2. Meidän pitää osata analysoida yhteiskunnan kehitystä. Eli ymmärtää, mitkä asiat vaikuttavat mihinkin.

3. Meille pitää olla selvillä, mitkä ovat arvostuksemme. Toisin sanoen minkä väristen silmälasien läpi katsomme maailmaa. Mitä tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja vapaus todella meille merkitsevät. Entä mikä on ihmiskäsityksemme. Uskommeko ihmisistä ensisijassa hyvää vai epäilemmekö, että ihminen on luontaisesti paha syntisäkki.

4. Meillä pitää olla selkeä visio. Meidän pitää osata kertoa, mitkä ovat pitkän ajan tavoitteemme. Ilkka Kanerva peräsi Maanpuolustuskurssiyhdistyksen puheessaan Natosta matkaesitettä, kuin mistä tahansa seuramatkakohteesta. Mekin voisimme perätä SDP:n matkaesitettä. Millaisesta pakettimatkasta on kyse ja minne olemme menossa? Kuuhun kenties? Tavoitteet kannattaa asettaa korkealle, joten kannatan sitä.

5. Lopuksi tulevat keinot.

Nuderin mukaan olemme hyviä 2- ja 5-kohdissa. Eli olemme hyviä analysoimaan ja keksimään keinoja. Ennen keinoja ja yksityiskohtia pitää kuitenkin olla selkeä visio, joka Nuderin mukaan kaipaa tarkempaa määrittelyä. Meillä Suomessa tilanne on aika samantyyppinen. En tosin ole ihan varma, olemmeko aina kovin hyviä nykytilan analysoinnissakaan. Se liittyy ensimmäiseen kohtaan, eli kuuntelemisen taitoon.

Kuunteleminen

Kuuntelemisessa ja ihmisten ymmärtämisessä meillä on petrattavaa. Lisäisin kuuntelemiseen myös kansalaisten osallisuuden. Kun puhumme tästä asiakokonaisuudesta, puhumme itse asiassa demokratian toimivuudesta. Eli siitä, miten ihmisten ääni kanavoituu päätöksentekoon, oli kyse sitten kunnista, valtiosta tai puolueesta ja sen sisäisestä jäsendemokratiasta. Ketkä ottavat osaa ja keiden ääni kuuluu.

SDP:n jäsenten keski-ikä on yli 60-vuotta. SDP on ollut suurille ja heitä vanhemmille ikäluokille vuosikymmenten projekti, henkilökohtaisesti tärkeä ja se ”oma juttu”. Uusien pienempien ikäluokkien on ollut vaikeampi työntyä tähän jo hyvin katettuun pöytään omine ajatuksineen ja uudenlaisine ongelmineen.

Tasan 20 vuotta sitten tullessani nuorena opiskelijana puolueen jäseneksi nuorten määrää ei pidetty ongelmana, heitä oli jopa varaa vähän sysiä ja ”koulia” tai ”karaista”. Tuolloiset neli- ja viisikymppiset olivat tiiviisti mukana toiminnassa – ja ovat itse asiassa edelleen. Minun ikäryhmässäni on puolueessa suuri aukko, nuorempia on alkanut taas löytyä. Nyt nämä samat 60 ja 70-vuotiaat ovat alkaneet ihmetellä, missä kaikki nuoremmat oikein ovat.

Koska työikäiset lapsiperhevaiheen aikuiset ja nuoret ovat SDP:n toiminnassa vähemmän edustettuna, kontaktit näihin ryhmiin ovat luonnollisesti jääneet ohuiksi. Tämä näkyy suoraan myös politiikan asialistassa ja kyvyssä analysoida niitä ongelmia, joita työikäiset, lapsiperheet ja nuoret elämässään kohtaavat. Ei ole osattu kuunnella, kun ihmiset ovat viestittäneet työelämän epävarmuudesta, sen aiheuttamista henkisistä paineista ja pahoinvoinnista, joka heijastuu automaattisesti myös lapsiin. Heille on saatettu vakuutella, että kaikki on keskimäärin hyvin, koska tilastot niin sanovat. Eriarvoisuuden kasvusta kertovat tilastot on ollut pakko ottaa vähitellen vakavasti.

Analyysistä ja uusliberalismista

Oikein kukaan ei tunnusta Suomessa kannattavansa uusliberalismia. Silti monet yhteiskunnalliset muutokset ovat edenneet latuja, joiden voi katsoa olevan suorassa yhteydessä markkinaehtoisuutta ja kilpailuideologiaa korostavaan ajattelutapaan.

Jo 1980-luvun lopulla alettiin puhua suurten kertomusten lopusta. Kommunistimaiden romahtaminen synnytti uuden utopian: uskon liberaalidemokratian leviämiseen viimeisenä lopullisena hallintomuotona kaikkialle. Tähän aikaan ajoittuu myös kansainvälisten pääomaliikkeiden vapauttaminen ja se eri maissa yleistynyt käsitys, että hyvinvointivaltiokehitys on edennyt huippuunsa ja että yhteiskunnat ovat tulleet valmiiksi.

Kun tähän lisää vielä myöhemmät teknologiset kehitysharppaukset, tuotantotapojen muutokset, globalisaatiokehityksen kiihtymisen, työelämän muutokset ja ihmisten elämäntyylien muutokset, on parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut vastaava muutos, kuin teollinen vallankumous aikanaan. Tähän aikaan ajoittuu myös Suomen syvin lama sekä sen jälkeinen nousukausi ja rakennemuutos. Muutosten merkittävyyttä kuvaa se, että ydinperhemalli syntyi teollisen vallankumouksen aikoina. Nykyisessä verkostoyhteiskunnassa perhemallitkin ovat muutoksen tilassa ja voidaan jo puhua verkostoperheistä.

Jos me haluamme olla yhtä hyviä analyysissä kuin Ruotsalaiset demarit, meidän pitää osata analysoida mennyttä kahtakymmentä vuotta ja omaa suhdettamme muutoksiin. Onko julkisella omistuksella meille vielä erityinen arvo? Onko universaali hyvinvointimalli edelleen ajankohtainen? Uskommeko edelleen, että yhteiskuntaa ja markkinoita voi ohjata? Kannatammeko edelleen verotuksen tuloja tasaavaa vaikutusta, eli progressiota? Vastustammeko tuloerojen kasvua?

Vapaan ja rajoittamattoman markkinatalouden ihanuutta on tuotu nyt parinkymmenen vuoden ajan esiin nykyaikaisena ja uudistushenkisenä politiikkana. Tämä ”ajan henki” on tarttunut myös SDPssä ainakin niihin, joiden kohdalla sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä ja joiden omasta elämästä on tullut hyvin vaurasta ja turvattua. On alettu uskoa, että tämä muiden lanseeraama uudistaminen sopii myös meille. Paremman puutteessa se tuntuu fiksummalta kuin pelkän ein sanominen. Silti on oikeutettua sanoa ei silloin, kun halutaan raivata tilaa omalle ajattelulle ja omille uudistusehdotuksille.

Arvot

Nostaisin sosialidemokratian arvolitaniasta tasa-arvon ja demokratian ylitse muiden. Tasa-arvo on yksi perimmäisimmistä arvoistamme, jolle emme aseta mitään erityisiä ehtoja. Se erottaa meidät monista muista puolueista. Demokratia taas on paitsi väline, myös itseisarvo. Margaret Thatcher hahmotteli toisin. Hän sanoi, ettei mitään yhteiskuntaa ole olemassa. On vain joukko markkinoilla toimivia ostajia ja myyjiä. Minä taas olen sitä mieltä, että demokratia voi asettaa ehtoja markkinoiden toiminnalle, mutta ei koskaan päinvastoin.

Demokratiaa tarvitaan jonkun asian edistämistä varten. Demokratiaa ei ole, jos ei ole mitään päämäärää, mitä sen avulla edistetään. Tavoitteeksi ei riitä, että torjutaan joitain uhkia. Päämäärien määrittely taas tarvitsee jatkuvaa keskustelua ja vuorovaikutusta. Siteeraan Kalevi Sorsaa: ”Me emme SDP:ssä pyri yksimielisyyteen. Me päinvastoin katsomme, että vasta joutuessamme kohtaamaan vastaväitteitä, kannanotot punnitaan ja ne osoittavat painonsa”.

Puolueen uudistustyössä tarvitaan avoimia tiloja, jossa tätä keskustelua voidaan käydä. Mutta keskustelu tarvitsee myös jonkinlaista teemoittelua. Muuten se ei johda mihinkään.

Visiotyö

SDP:ssä tehtiin visiotyötä viime puoluekokouksen alla, mutta meidän tarinamme siitä, mitä Suomelle pitäisi tehdä ei ole avautunut ulkopuolisille. Meille on käynyt vähän niin kuin evankelisluterilaisella kirkolle. Hyvä aate, pohjimmiltaan, mutta toteutus ontuu eikä sytytä laajempia ihmisryhmiä.

Minun haavekuvani

Omassa visioinnissani näen Suomen vuonna 2037 maana, joka kantaa globaalia vastuuta edelläkävijöiden joukossa. Olemme onnistuneet yhdessä muiden maiden kanssa luomaan pelisääntöjä kansainvälisten markkinoiden toiminnalle. Sen avulla on pysäytetty sellainen taloudellinen toiminta, jossa voitot syntyivät joko ilmaston tai työntekijöiden oikeuksien kustannuksella tai ihmisoikeuksia polkemalla. Tähän on tarvittu myös kansainvälistä verotusta. Sillä on paitsi ohjattu toimintaa eettisemmille urille, myös kerätty varoja kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen.

Suomalainen yritystoiminta on menestynyt maailmalla osaamiseen, luovuuteen ja sosiaalisiin innovaatioihin perustuvilla aloilla. Muotoilu, taide- ja käsityöläisalat, ohjelmistotuotanto, musiikki sekä media- ja kustannusala nousivat vahvoiksi ja kansainvälisesti menestyneiksi yritystoiminnan alueiksi. Myös ympäristöteknologiassa Suomeen syntyi valtion avustamana muutama Nokiaa-vastaava menestyvä suuryritys. Jo aikaisessa vaiheessa tajuttiin, että tuottavuuden kasvu ja yritysten lisäarvo syntyvät inhimillisen tiedon ja palveluiden avulla. Ympäristöön, ihmisiin ja hyvinvointiin panostaminen nähtiin tuloksen ja tuottavuuden olennaiseksi tekijäksi, ei sen heikentäjäksi, kuten joskus taannoin.

Työelämässä ihmisten tuhlaamiselle opittiin asettamaan rajat. Silpputöistä ja pätkätöistä päästiin eroon, kun yrityksissä huomattiin, että kun yritys sitoutuu työntekijään, myös työntekijä sitoutuu työhönsä ja tulos paranee. Työn tuottavuus jatkoi kasvuaan ja työntekijät saivat siitä osan lisääntyvän vapaa-ajan muodossa. Näin ihmiset ovat voineet hoitaa perhevastuitaan ja kouluttautua edelleen. Tämän ansiosta he ovat jaksaneet olla mukana työelämässä aiempaa paremmin. Tämä alkoi näkyä säästönä mielenterveysmenoissa ja työkyvyttömyyseläkemenoissa.

Yhteiskunnassa opittiin uusi laajempi tuottavuuskäsite. Taloudellisen tuottavuuden rinnalle nostettiin luonnonvarojen tuottavuus ja sosiaalinen tuottavuus, eli yhteiskunnallisen tuottavuuden käsite. Näin opittiin katsomaan koko palapeliä; sitä tuotosta, mitä markkinat tuottavat ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnille sekä päinvastoin. Viivan yläpuolelle merkittiin kaikki se, mitä yhteiskunta tuottaa – osaamista, terveyttä ja turvallisuutta. Viivan alapuolelle taas kaikki se, mitä tämän tuottamiseen on tarvittu: Eli paljonko on tarvittu rahaa palveluiden ja sosiaaliturvan aikaansaamiseen ja paljonko on maksettu erilaisia seuraushaittoja.

Suomalaiset kuluttajat valveutuivat ja alkoivat peräänkuuluttaa eettistä ja vastuullista tuotantoa. Monet edelläkävijäyritykset ymmärsivät, että vastuullisesta yritystoiminnasta he saavat markkinaetua ja he näkivät mm. yrityksen veronmaksuvelvollisuuden kunnia-asiakseen ja yhdeksi yhteiskuntavastuun kantamisen muodoksi. Muut yritykset seurasivat perässä. Osuustoiminta nousi yhtenä yritystoiminnan muotona uuteen kukoistukseen. Osuuskunnat omistavat niiden jäsenet, eli kuluttajat eikä osuuskunnassa asiakkaiden rahat valu kasvottomille osakesijoittajille, vaan osuuskunnan toiminnan kehittämiseen. Tämä yritysmuoto tarjosi kuluttajille eettisen vaihtoehdon, jossa he voivat itse myös vaikuttaa liiketoiminnan ohjaamiseen.

Sukupuolten välinen tasa-arvo eteni samalla, kun opittiin näkemään sellaistenkin työtehtävien arvo, joiden tulos ei ollut ennen markkinoilla heti ulosmitattavissa. Näitä tehtäviä olivat oikeastaan kaikki ne tehtävät, joita valtio ja kunnat toteuttivat. Myös monenlaisten palveluiden arvostus nousi, mutta vasta sen jälkeen, kun naisvaltaisilla aloilla toteutettiin mittava koko maan seisauttanut lakko. Palkkojen jälkeenjääneisyys kurottiin umpeen ja segregaatio alkoi heti purkautua. Myös isien liikehdintä ja aktiivisempi perhevapaiden käyttö vaikutti samaan suuntaan.

SDP:stä tuli suomen johtava puolue, joka veti puoleensa ajattelevaa fiksua väkeä, jolla on korkea sosiaalinen omatunto ja sydän paikallaan. Puolue vetosi myös nuoriin ja ihan tavallisiin duunareihin. Maahanmuuttajaväestömme oli kasvanut ja SDP:stä tuli myös heidän äänitorvensa. Puolue oli kuin suuri kansalaisjärjestö, joka piti sisällään lukuisia pienempiä yhden- tai monen asian liikkeitä ja projekteja. Niiden avulla puolueen toiminta oli vireää ja keräsi mukaan sellaisia ihmisiä, joilla oli aito innostus asioiden kehittämiseen ja uudistamiseen.

Myös suoran demokratian keinot ja erityiset kansalaispaneelit olivat käytössä kuntatason päätöksenteossa. Ne tukivat puolueen ja vaaleilla valittujen edustajien toimintaa ja lisäsivät kansalaisten kiinnostusta ja vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin.


Uudistusliike

Tämän vision tavoitetilaan pääseminen voi vaikuttaa matkalta kuuhun – tai marssiin. Mutta tarvitsemme edelleen utopioita ja kunnianhimoisia tavoitteita. Politiikka on mahdollisuuksien taidetta. Mahdottoman toteuttamiseen tarvitaan politiikkaa. Mahdollinen toteutuu muutenkin."

torstaina, marraskuuta 01, 2007

Kontrollifriikkien puolue?


Tällainen tilaisuus olisi lauantaina Hämeenlinnassa ja olen myös siellä mukana:

Sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus
Paikka: Raatihuone, Raatihuoneenkatu 15, valtuustosali

Ohjelma:
10.00 Tervetuloa. Tarja Filatov, kansanedustaja, sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja
10.05 Suomi sosialidemokraattisena hyvinvointivaltiona - mistä, missä, minne? Erkki Tuomioja, kansanedustaja
10.20 Oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan - yhteiskuntapolitiikan tulevaisuuden haasteet
Lyhyet intropuheenvuorot:
Thomas Wallgren, filosofi
Susanna Rahkonen, puoluehallituksen jäsen
Satu Taiveaho, kansanedustaja
Heli Paasio, kansanedustaja
Keskustelua
12.30 Lounastauko
13.30 Edellisen teeman jatkoa
14.30 Tauko
15.00 Yhteiskunnallinen uudistusliike: millainen SDP kykenee vastaamaan haasteisiin?
Lyhyet intropuheenvuorot:
Ulpu Iivari, konsultti
Tuomas Rantanen, Voima-lehden kustannuspäällikkö
Iisakki Kiemunki, kaupunginvaltuutettu, toimittaja
Keskustelua
17.00 Seminaarin päätös

Järjestää SONKin ja Demarinuorten puoluekokoustyöryhmä Epämiellyttävä
totuus, Hämeenlinnan sosialidemokraatit ja TSL:n Etelä-Hämeen piiri.
Tervetuloa! Tilaisuus on avoin ja maksuton.


**

Olen aika pöyristynyt siitä, että jotkut puolueessamme ovat paheksuneet tämäntyyppisten tilaisuuksien järjestämistä. Olen myös kuullut, että keskustelua ei saisikaan käydä, vaikka päinvastoin on vakuuteltu. Tai sitä on pidetty "kiusallisena" tai "hankalana".

Puolue on vapaiden kansalaisten vapaaehtoinen kansalaisjärjestö. Siellä kuuluu keskustella ja ajatella. Jopa itsenäisesti ja avoimesti. Puolueen jäsenten avoin kansalaistoiminta ei heikennä, vaan vahvistaa puoluettamme. En voi käsittää sitä monoliittista ajattelutapaa, jossa vain muutamat henkilöt voisivat kuvitella ohjailevansa kaikenlaista puolueen sisäistä keskustelua ylhäältä käsin. Sellaiset isoveli valvoo-tyyppiset ratkaisut eivät ole toimineet missään.

Demokratian eteen on aina nähtävä vaivaa. Siteeraan blogiini jokin aika sitten saamaani kommenttia. Siinä viitataan Kalevi Sorsan sanoihin, jotka kannattaa pitää mielessä: "Me emme sosialidemokratiassa pyri yksimielisyyteen. Me päinvastoin katsomme, että vasta joutuessamme kohtaamaan vastaväitteitä kannanotot punnitaan ja ne osoittavat painonsa."

Kuinka kukaan voi pelätä keskustelua?

Kuvassa postikortti YK:sta.

tiistaina, lokakuuta 30, 2007

Espoosta pimeällä

Jos jo unissaankin klikkailee Facebookissa, on mopo karannut käsistä, ainakin hieman. Minulle kävi niin ja se johtui ehkä siitä, että laittelin kuvia ko. välineeseen vielä yömyöhällä.

Väitin eilen, että tylsistyneenä pimeyteen, menen tanssitunnille tällä viikolla vähintään joka päivä, mutta tavoite murenee kyllä käsiin jo lähtöruudussa. Myönnän, että liioittelin hieman. Pääsen tanssitunnille vasta tänään. Eiliset suunnitelmani raunioitti valtuustoryhmän kokous, jonka olin aktiivisesti työntänyt taka-alalle matkan takia. Ja olen siis ryhmän puheenjohtaja, eli tietenkin muistin kokouksen, kun vain naksautin päääni virallisvaihteen päälle.

Matkan aikana Espoon asiat eivät pyörineet mielessä (matkasta lisää alempana) ja se oli hyvää hermolepoa. Meillä on nimittäin valtavasti työtä edessä ja nyt asioiden kimppuun jaksaa taas paremmin käydä. Ja kun on oikeaa tekemistä, ei tarvitse käydä toinen toistemme kimppuun…

**

Päällimmäisenä on ensi vuoden talousarvioneuvottelut, jotka alkavat 12.11. Kaupunginjohtaja julkistaa budjettiehdotuksensa ensi maanantaina ja lauantaina 10.11. pidämme oman demareiden budjettiseminaarin, jossa kokoamme esityksiämme yhteen.

Ainakin henkilöstön määrä ja palkkaus tulee nousemaan esille. Budjettiraameissa ei ole varauduttu palkkaustilanteeseen kuin pieneltä osalta eikä meidän ryhmämme hyväksy sitä, että rahat palkkaukseen yritettäisiin juustohöylätä palveluista irti leikkaamalla. Yli menevä osuus pitää pyytää valtiolta ylimääräisenä valtionosuutena. Ja tässä tarkoitan yleistä kaikkia kuntia koskevaa valtionosuuden lisäystä, joka on todettu myös Vanhasen hallitusohjelmassa, en mitään erillistä Espoo-rahaa. Summan vain pitää olla riittävä. Ei mikään kalpea aavistus nousseista palkkakustannuksista (lisäys 31.10). Lakisääteiset palvelut on pakko hoitaa kunnialla. Pääkaupunkiseudun tilanne kovine asumiskustannuksineen on ajanut kunnat tilanteeseen, jossa henkilökuntaa on vaikea saada tänne töihin. Palkalla ei tule toimeen eikä työkään ole olosuhteiltaan aina helppoa.

Yleisen palkkatason lisäksi toinen kysymys on, miten löydämme ne ryhmät, jotka ovat tipahtaneet suurimpaan palkkakuoppaan. Tästä kirjoitin jutun Länsiväylään, jonka tein itse asiassa lentokoneessa heti matkani alussa. Se julkaistiin Länsiväylässä 27.10. Laitan jutun tähän loppuun.

Puhuimme ryhmässä myös asuntopolitiikasta ja Espoon oman vuokrataloyhtiön Espoon kruunun kehittämisestä. Sen asunnoissa asuu 13 000 ihmistä. Viimeksi ovat puhuttaneet vuokrankorotukset, jotka pomppasivat 7,6 prosenttiin ja joillain alueilla jopa 15 prosenttiin. (Demarit äänestivät näin suuria korotuksia vastaan). Espoon kruunu ja sen hallinto on toiminut kuin valtio valtiossa ja sen toiminnassa on paljon kehitettävää.

Hyväksyimme kokouksessa lausunnon Espoon kruunun toiminnan kehittämisestä. Puutuimme asukashallinnon ja -palveluiden kehittämiseen, asukashallinnon toimielinten rakenteeseen ja vastuualueisiin sekä yhtiön hallinnon ja omistajan roolin selkeyttämiseen. Selkeyttämistä kaipaa myös vastuunjako uustuotannosta ja sen rahoituksesta.

Valtuustoryhmä järjestää lähiaikoina kaksi yleisötilaisuutta:

Torstaina 29.11. Soukan palvelutalolla klo 17.30 tilaisuus työelämästä ja jaksamisesta. Paikalla työelämätutkija Juha Siltala ja Mielenterveysseurasta Outi Ruishalme.

Keskiviikkona 12.12. Tapiolan Heikintorilla Cafe Escafessa klo 18 tilaisuus pätkätöistä ja julkisen sektorin työntekijöiden asemasta. Paikalla JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori. Tervetuloa!

**

Tasa-arvolaista vauhtia palkkauskeskusteluun

Terveydenhuoltoalan palkkakeskustelu on nostanut pintaan keskustelun julkisella sektorilla tehtävän työn arvosta. Tunnemme tarinat lapioihin nojailevista kunnan työntekijöistä, mutta todellisuus terveyskeskuksissa ja sairaaloissa on kaikkea muuta kuin verkkainen ja työtä vieroksuva. Lisäksi me päättäjät tunnemme talousarvion laatimisen jokavuotisen tuskan. Jaamme niukkuutta ja huolehdimme veronmaksajien varojen kohtuukäytöstä, mutta myös kunnan päätehtävästä – hyvistä palveluista.

Espoon kaupunki on kuntamme suurin työllistäjä. Palveluistamme valtaosan toteuttavat koulutetut naiset - opettajat, sairaanhoitajat, sosiaalityöntekijät, hallintovirkamiehet ja monet muut. Kun puhutaan julkisten palveluiden tehostamisesta, puhutaan pääasiassa naisten työpanoksesta. Ja palkkarahat tulevat verotuloista.

Kansaneläkelaitos kartoitti vastikään kansalaisten mielipiteitä ja viesti oli sama kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa. Kansalaiset ovat valmiita maksamaan jopa enemmän veroja, kunhan he voivat varmistua siitä, että varat käytetään palveluiden parantamiseen. Verotulojen ja palveluiden laadun välillä on selvä yhteys.

Miten sitten tarttua härkää sarvista? Poliitikot eivät voi mennä sotkeutumaan palkkaneuvotteluihin, mutta päättäjien velvollisuutena on huolehtia siitä, että lakisääteisten palveluiden toteuttamiseen on riittävästi resursseja. Kunnallisina päättäjinä velvollisuutenamme on myös huolehtia siitä, että noudatamme virka- ja työehtosopimusten mukaisia palkkausjärjestelmiä sekä tasa-arvolakia. Taustalla on myös kansainvälinen samapalkkaisuussäännöstö.

Tasa-arvolain mukaan samasta ja samanarvoisesta työstä tulee maksaa samaa peruspalkkaa. Haasteellisin tehtävä on saada selville samanarvoiset työt ja sitten verrata niiden vaativuutta keskenään. Tehtävä ei ole helppo ja pahimmillaan se johtaa hyvin karkeisiin malleihin. Kunnollisessa analyyttisessä työn vaativuuden arviointijärjestelmässä pääkriteerit ovat: osaaminen, vastuu, kuormitus ja työolot.

Edellisen Vanhasen hallituksen aikana käynnistettiin samapalkkaisuusohjelma, jonka tavoitteena on kuroa umpeen keskimääräistä 20 prosenttiyksikön naisten ja miesten palkkaeroa viidellä prosenttiyksiköllä. Työ on pitkäjänteistä eikä hoidu hokkus pokkus- tempuilla.

Valtuustoryhmämme tulee peräänkuuluttamaan Espoon kaupungilta aktiivista otetta palkkausjärjestelmien kehittämisessä ja palkkakuoppien täyttämisessä. Oikeudenmukainen palkkaus sekä hyvä työilmapiiri takaavat sen, että saamme työntekijöitä kunnallisiin palveluihin jatkossakin. Myös asuntopolitiikalla on merkitystä. Oikeudenmukaista on aloittaa niistä ryhmistä, joiden työn vaativuuden ja palkan epäsuhde on kaikista suurin.

perjantaina, lokakuuta 26, 2007

Kotona


Lensin tänä aamuna New Yorkista Suomeen ja aikaeron takia menetin yhdet yöunet. Väsymys vastaa kuulemma noin yhden promillen humalaa ja olo on sen mukainen. Ihmettelenkin parhaillani, miksi kirjoitan tätä blogia. Siis tällä hetkellä ja ylipäänsä.

Raportoin nyt kuitenkin, että olen kotona ja matka oli oikein onnistunut. Asiasisällön lisäksi oli todella mukavaa tutustua meidän seurueemme jäseniin. Meillä oli oikein hauskaa ja lähtisin vaikka heti uudelleen.

Nyt täytyy alkaa taas palautumaan arkeen ja siihen, mitä täällä Suomessa on tapahtunut. Lapset ainakin ovat pärjänneet kotona hienosti. Samoin kissat. Simo on flunssan takia kotona ja odottaa innolla tuliaisia. Olen luvannut antaa ne kuitenkin vasta, kun myös Elsa ja Leo ovat tulleet koulusta. ”Onko se dinosaurus vai hirviö? Vai onko se auto?” En kerro vielä.

Kotona täytyi pikaselata lehdet ja katsoa oma demarin kolumnini, joka oli maanantain 22.10. lehdessä. Jostain syystä se ei ole (taaskaan) päivittynyt lehden nettisivuille, joten laitan sen tähän. Kirjoitin tätä silmät ristissä matkalla. Siis tässä oma antini puolueen sisäiseen keskusteluun:


Kun iso rumpu lyö

Mitä ihmettä tänä päivänä pitäisi ajatella lauseesta: ”kun iso rumpu lyö, niin vasen jalka astuu”? Onko tälle takavuosien marssitermistölle vielä käyttöä tämän päivän poliittisessa kansalaistoiminnassa?

Olen yrittänyt rakentaa mielessäni siltaa työväenliikkeen perinteiden ja tämän päivän yhteiskuntatodellisuuden välille. Jotain valottui, kun luin Helvi Hämäläisen kirjan ”Raakileet”. Siinä kuvataan sodan jaloissa varttuneiden nuorten elämää jälleenrakennuksen Suomessa. Kirjassa kuvataan itse asiassa sen joukon ajatusmaailmaa, joka jälleenrakensi Suomen ja loi hyvinvointivaltion. Sama ikäluokka loi myös puolueemme menestyneen politiikan ytimen.

”He ovat aikansa lapsia, he rakastavat suuria organisaatioita, he rakastavat itseään niiden osina.- - - on olemassa kennolevyn kaltaisia ihmissielun hunajan punnitsijoita ja muotteja: tehtaita, puoluejärjestöjä, urheilu- ja sotilasorganisaatioita, joiden jäseniksi he ovat oppinet muuttumaan ja joilla on kyky pitää yllä hienoa tasapainoa kuin mehiläisen kennolevy.”

Helvi Hämäläisen sitaatti kertoo hyvin siitä, kuinka massojen organisoituminen toi järjestystä sodan jälkeiseen elämään. Lisäksi kommunismin pelko toi kaikkeen toimintaan oman jännitteensä. Tänään massat ovat kadonneet pirstaleiseen yhteiskuntatodellisuuteen ja vaihteleviin verkostoihin. Enää ei haluta seurata yhtä johtotähteä, vaan aktiiviset kansalaiset haluavat kyseenalaistaa, keskustella ja muodostaa kantansa itse. Eikä vallankumouskaan väijy nurkan takana.

**

Hierarkkiset järjestelmät ja jäykkä toimintakulttuuri eivät ole tätä päivää. Eräässä tilaisuudessa SDP:n uudet jäsenet kokivat kuitenkin keskustelukulttuurimme hyvin autoritääriseksi. Ehkä se kertoo jotain siitä, miksi minun ikäiseni ja nuoremmat ovat kokeneet olonsa puolueessa vähän vieraaksi ja ulkopuoliseksi.

Kehitettävää siis on. Puolueen jäsenille on luotava uusia tapoja ottaa osaa poliittiseen keskusteluun ja teemakohtaiseen työskentelyyn. Myös jäsendemokratiaa pitäisi uskaltaa lisätä. Esimerkiksi puolueen puheenjohtaja pitäisi valita jatkossa jäsenäänestyksellä ja jo nyt äänestystä voisi kokeilla neuvoa-antavana.

Jos SDP haluaa olla uutta luova puolue, jäseniä holhoavasta rehtorimentaliteetista pitää päästä eroon. Kyseenalaistaminen ja keskustelu kuuluvat normaaliin poliittiseen vuorovaikutukseen eikä sitä pidä pelätä. Ilman vaihtoehtojen vapaata haarukointia ei synny parhaita ratkaisuja ja niihin sitoutumista. Keskustelussa pitää antaa tilaa sille, että paras argumentti voittaa. Rummun säestyksellä tai ilman.

torstaina, lokakuuta 25, 2007

Paljon tähtiä


Washington D.C: Suurlähetystön sauna on testattu. Lisäksi olemme saaneet kuulla Yhdysvaltojen poliittisesta tilanteesta, Venäjä-suhteista, presidentinvaaleista, Irakista, Iranista ja Kiinasta jne, jne. Kävimme myös Maailmanpankissa ja kansainvälisessä valuuttarahastossa sekä kuulimme George Washington yliopiston emeritusprofessorin näkemyksiä korkeakoulujärjestelmästä.

Olemme tehneet myös pakollisen kiertoajelun kaupungilla ja käyneet myös Capitol Hillilla. Tapasimme siellä senaattori ja presidenttiehdokas Barak Obaman ulkopoliittisen neuvonantajan ja republikaanisenaattori George Voinovitzin avustajan. Lisäksi kävimme setäni luona McLeanissa. Hän kertoi työstään Maailmanpankissa sekä erilaisista projekteista 70 eri maassa. Olemme vierailleet täällä useammassa think tankissa, eli tutkimuslaitoksessa, joiden rahoitus tulee lähinnä yksityisiltä rahoittajilta ja rahastoilta. On hassua, että täällä valtiolta ja hallitukselta tulevaa rahoitusta pidetään epäilyttävänä ja itsenäisyyttä rajoittavana, mutta yksittäisen miljonäärin kautta tuleva tuki koetaan riippumattomaksi. Ja kuulemma irtorahaa omaavia rikkaita on niin paljon, että oma nimi jonkun tutkimuslaitoksen kyltissä houkuttaa monia.

Kaikki olettavat – myös republikaanit - että demokraatit voittavat presidentinvaalit. Joko se on Hillary Clinton tai sitten Barack Obama. Ulkopolitiikassa Obama on Clintonia kokemattomampi. Clinton johtaa mielipidetiedusteluissa, mutta jakaa mielipiteitä. Hän ei ole päässyt täysin irti kotirouvia kohauttaneesta pikkuleipäkohustaan. Silti vaaleihin on vielä noin vuosi aikaa eikä mikään ole varmaa.

Keskustelimme myös USA:n Eurooppa-suhteista ja Natosta. Eräskin asiantuntija tiesi kertoa, että Bush on Euroopassa yhtä suosittu kuin itse saatana. Ei siis mikään ihme, että myös republikaanit tekevät pesäeroa Bushiin. Saimme kuulla myös sellaisen olettamuksen, että jos demokraatit voittavat presidentinvaalit, Nato saattaa alkaa tuntua suomalaisten silmissä paljon sympaattisemmalta järjestöltä. Itse en usko tähän, mutta Kokoomukselle tämäkin teoria tuntui kelpaavan. Siitä huolimatta, että republikaanipuolue on Kokoomuksen veljespuolue.

Sokerina pohjalla oli vierailu Heritage Foundation-nimiseen think tankiin. Se ilmoitti olevansa epäpoliittinen, mutta konservatiivinen. Isäntämme valitteli, kuinka monet konservatiiviset think tankit ovat ajatuneet liian vasemmalle, mutta ei tämä. Kyseessä ei silti ollut mikään äärikonservatiivinen laitos. Niitäkin löytyy.

Oli virkistävää kuulla suoraa puhetta oikealta. Keskustelimme jälleen Natosta sekä EU:sta ja turvallisuudesta. Naispuolinen Brittitutkija ilmoitti olevansa Piia-Noora Kaupin tuttu ja tehtäväkseen Margaret Thatcherin perinnön vaalimisen. Ronald Reaganin kuva oli käytävällä kultakehyksissä. EU oli tutkijan mukaan ”kuollut koira”, joka on menossa täysin väärään suuntaan. Euroopan turvallisuusprojekti oli hänestä ”täyttä roskaa” ja EU:n perussopimuskin surkea projekti. Ja jos Natoon mennään (niin kuin pitää), pitää mennä kunnolla. Siis on oltava valmis laittamaan roimasti lisää rahaa sotilasmenoihin. Näin mietittiin siis Heritage Foundationin Margaret Thatcher Center for Freedomissa (käyntikortin ilmaisu).

Nainen kiihtyi omista puheistaan ja meitä alkoi jo huolestuttaa. Lähinnä siis naisen mielenterveys. Ainakin tiedän, kenet kannattaisi pyytää arvovaltaiseksi ja neutraaliksi tutkijapuheenvuoron käyttäjäksi johonkin pro Nato-seminaariin.

Toinen lungimpi kaveri kruunasi tilaisuuden julistamalla, kuinka monia salaliittoja terroristien taholta on jo nähty 2001 iskun jälkeen sekä kuinka Quantanamon vankilat ovat mitä parhainta laatua ja ihmisoikeudetkin priimakunnossa. Oli aika lähteä ja todeta, että nämä ihmiset saivat missionsa joltain korkeammalta taholta. Taholta, jota meidän suomalaisten maanpäällisessä todellisuudessa ei kannata vaivata.

**

Yksi asia on tässä vähitellen kirkastunut. Haluan oman tutkimuslaitoksen. Rikkaat biljonäärit. Voitte vaivautua.

lauantaina, lokakuuta 20, 2007

Rytmiä elämään




New Yorkissa edelleen. Viralliset YK-ohjelmat ovat ohi ja huomenna lähdemme Washingtoniin. Eilen olimme YK-laivan hytissä, eli seuraamassa YK:n turvaneuvoston Irak-keskustelua. Kyseinen toimielin ei ole ainakaan tasa-arvolailla pilattu. Pöydän ympärillä päätöksentekoringissä istui pelkkiä miehiä. Ulkokehältä avustajien joukostakin naisia sai etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Muutama sentään löytyi.

Samalla minulla oli aikaa tarkastella turvaneuvoston seinän peittänyttä valtavaa taulua. Se oli neuvostorealismin, alttaritaulutyylin ja picassomaisen angstin kyllästämä tyylisikermä ja vaikutti ainakin minun sielunelämääni hyvin negatiivisesti.

Turvaneuvoston sukupuolijakauma ei taida kuitenkaan olla niitä YK:n ongelmista suurimpia. YK:n ja turvaneuvoston päätöksentekojärjestelmään kohdistuu paljon uudistuspaineita, joita on kasattu jo vuosia. Viimeisin työryhmä on pähkäillyt uudistuksia jo 13 vuotta.

**

Itse YK-rakennus on vähän samassa tilassa kuin koko järjestökin. Suuret on puitteet, mutta rahaa ei ole riittänyt kaikkeen. Oli kuin olisi tehnyt aikamatkan jonnekin 60- luvulle – puuttui vain, että Kekkonen olisi putkahtanut esiin kulman takaa. Talon peruskorjaus on kuulemma nyt pakon sanelemana edessä. Samalla voisi uudistaa matkamuistomyymälän konseptin. Se muistutti erehdyttävästi Marttojen kevätmyyjäisiä pitsivirkuutöineen ja koriste-esineineen. Kirjakauppa sentään oli hyvä. Ostin eräässä kokouksessa puhujanakin olleen lapsisotilaan Ishmael Beahin kirjan A long way gone.

YK-areenaan tutustuminen on avannut meidän suomalaisten silmät YK:n työn laajuudelle ja sille, että meidän pitää jaksaa vaikuttaa EU-pöytien lisäksi täälläkin. YK on ainoa foorumi, jossa kaikki maailman maat ovat edustettuna ja jossa kansainvälistä keskustelua ja politiikkaa voidaan oikeasti edistää. Turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat paljon laajempia kuin pelkkää sotaa ja rauhaa. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien ja kehityskysymysten edistäminen ovat politiikan kovinta ydintä - ei mitään kevyen luokan lässytystä.

Suomi on odottamassa paikkaa YK:n turvaneuvoston päätöksentekopöydässä. Emme pääse mukaan, jos lipeämme pohjoismaisesta rivistä. Eli Suomen on otettava osaa kehitysapuun sovitulla 0,7 prosentin siivulla bruttokansantuotteestamme ja näytettävä, että pyrimme tosissaan pitämään lupauksemme. Lisäksi meidän rauhanturvaosaamistamme tarvitaan jatkossakin YK-operaatioissa, kuten Darfurissa. Muiden, kuten Naton operaatioihin osallistuminen ei riitä.

Jos Suomi pääsee turvaneuvostoon, pöydän ääressä istuisi suurlähettiläs Kirsti Lintonen. Sukupuolijakauma korjautuisi edes hieman.


**

Kävimme eilen illalla tutustumassa New Yorkin kulttuurielämään (myös alakultuuriin) pitkän kaavan mukaan. Olimme katsomassa Blue Man Group-nimisen teatteriryhmän esitystä. Rummutusta ja sekopäistä hassua. Lopussa lentelivät vessapaperit. Ei voi muuta sanoa, kuin että rytmiä tarvitaan. Kaikkialla ja kaikissa muodoissaan. Tässä esityksessä oli ainakin säädöt kohdallaan.

Matkasta on kirjoittanut myös Jussi Saramo blogissaan. Sama turvaneuvostokuva sielläkin, mutta vähän toisesta kulmasta.

torstaina, lokakuuta 18, 2007

Jättiläisten maassa


Miten ihmeessä tämä kaupunki toimii? New York on kuin jättiläismäinen muurahaispesä. Pienelle alueelle on ahdettu ihmisiä miljoonittain ja kaupunkirakenne on selkeä ruudukko. Ihmisten ja liikenteen virta on lakkaamaton. Luulisi, että siitä seuraisi kaaos, mutta kaikki toimii. Tätä on selvästi harjoiteltu täällä jo pitkään.

Pidän suurista kaupungeista ja erityisesti tästä. New Yorkilla on ihan selvästi oma sielu ja sen huomaa. En silti ajatellut ostaa I love NY- lippistä tai myrkynvihreää mini-vapauden patsasta. Kökkö Broadway-musikaali oli omanlaisensa kokemus, samoin kuin pakollinen käynti Emipre State buildingin huipulla sekä juoksulenkki keskuspuistossa.

New Yorkia ei voi laittaa purkkiin. Kokemukset saavat riittää.

**

Olemme olleet täällä suomalaisten ”polegaattien” joukolla nyt sunnuntaista alkaen. Kyseessä on siis kahdeksan hengen delegaatio kaikista eduskuntapuolueista. Tutustumme täällä YK:n toimintaan ja samalla New Yorkiin. Ensi viikolla perehdymme Washingtonissa USA:n poliittiseen järjestelmään.

Tähän mennessä olemme saaneet perehdytystä Suomen YK-lähetystön toimintaan sekä Lähi-Itä ja Arfikka-kysymyksiin käymällä mm. YK-sihteeristön Afrikka-yksikössä. Tapasimme siellä kasan virkamiehiä, jotka kertoivat mm. Darfurin tilanteesta. Lisäksi olemme kuulleet katsauksen lasten oikeuksien ja ihmisoikeuskysymysten käsittelystä YK:ssa ja käyneet seuraamassa III-komitean istuntoa. Ja tapasimme myös YK:ssa työskentelevän Alpo Rusin.

Lisäksi kävimme tutustumassa New Yorkin kaupungin hätäyksikköön sekä Bronxissa sijaitsevaan kouluun. Lisäksi olemme tavanneet pääkonsuli Lipposen, joka osoittautui puhetyylin ja olemuksen perusteella ihka oikeaksi Paavo Lipposen veljeksi. Olemme myös kuulleet selostuksen New Yorkin jätehuollosta sekä vierailleet Suomen YK-suurlähettilään Kirsti Lintosen vastaanotolla, jossa parveili lauma YK-edustuston väkeä ja pohjoismaisia eri maiden delegaatteja.

**

Vaikka olemmekin kävelleet täällä kenkämme puhki, myös limusiinikyyti on koettu. Sinne shampanjalasien sekaan mahtui hyvin yhdeksän ihmistä. Mietimme, kenen poliittiseen imagoon limusiiniajelu sopii kaikkein huonoiten ja kenet ilmiannamme lehdistölle. Kokoomukselle ei ainakaan tule ongelmia.

Perussuomalaiset, vasemmistoliitto ja demarit ovat jonkinlaisessa vaaravyöhykkeessä. Vihreiden puoluesihteerin mielestä auto oli ilmiselvä joukkokuljetusväline. Ja kun matka maksoi ryhmällemme saman verran kuin matka kolmella taksilla, kyseessä oli varsinainen ympäristöteko.

**

Tekee muuten välillä hyvää päästä vähän isommalle hiekkalaatikolle. YK:n toiminnasta keskusteltaessa kuulostaa kuitenkin siltä, että lelut on ihan samat ja isot pojat ne kiusaa täälläkin.

lauantaina, lokakuuta 13, 2007

Atlantin taakse


Olen kohta Atlantin toisella puolella. Olen mukana YK:n yleiskokousvaltuuskunnassa ja matkustamme ensin New Yorkiin ja sitten Washingtoniin. Ensimmäinen viikko kuluu YK:n toiminnan parissa ja toisella viikolla tutustumme Washingtonissa kansainvälisiin kehitysrahoituslaitoksiin (mm. Maailmanpankki ja IMF) sekä USA:n poliittiseen järjestelmään, kongressiin, vaaleihin, joihinkin think tankkeihin jne.

Valtuuskuntaamme kuuluu yksi edustaja jokaisesta eduskuntapuolueesta ja olen siis matkalla SDP:n edustajana. Valtuuskuntaan kuuluvan Vihreiden puoluesihteerin Panu Laturin tunnen eräältä Tansanian matkalta. Muita en tunne entuudestaan kovin hyvin.

Olen viimeksi ollut Yhdysvalloissa 17-vuotiaana, kun vietin ”Amerikan serkkujen” luona Washingtonissa kuusi viikkoa. Isäni veli asuu siellä edelleen ja menemme koko delegaationa heidän luonaan käymään. Setäni on nimittäin työskennellyt Maailmanpankissa mm. sen sihteeristön johtajana ja konsultoinut eri kehitysrahoitushankkeissa ja ollut siellä myös kaupallisena neuvoksena.

Toinen serkkuni on amerikkalaistunut kokonaan ja heidän perheensä käy Suomessa joka toinen vuosi. Hänellä on 16-vuotias tyttö ja Elsan ikäinen poika (siis 10v.) ja viime kesänä vertailimme koulujärjestelmiemme eroja. Kouluun mennään meitä nuorempana ja (ainakin joissakin kouluissa) nopeat oppijat valikoidaan omaan ryhmään. Ryhmään ei kuulemma kuulu vain sosioekonomiselta asemaltaan parhaita lapsia, vaan mukaan mahtuu eritaustaisia oppilaita.

Epäilen silti, että vanhempien koulutus- ja elintaso näkyy väkisinkin valikoimassa. Se kun näkyy meillä Pisa-tutkimusten luvatussa maassakin aiempaa selvemmin ainakin jatkokoulutusvalinnoissa. Serkun poika kuitenkin voi kuulemma hyvin päästyään nopeiden oppijoiden joukkoon. Aiempi levoton käytös oli poistunut, kun hän oli saanut koulussa juuri oikeanlaista tekemistä. Ja ideahan on se, mistä meilläkin puhutaan. Tarvitaan pienempiä opetusryhmiä, jotta oppilaiden yksilölliset taipumukset ja tarpeet voidaan huomioida opetuksessa paremmin. Kunhan vain kaikki saavat laadukasta opetusta.

Aasialaiset hakkaavat Yhdysvalloissa kuulemma kaikki opintomenestyksessään. Se on seurausta siitä, että heidän vanhempansa arvostavat koulutusta hyvin korkealle, sillä koulutus on ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisille paras tapa menestyä uudessa kotimaassaan. Eli vanhempien asenteella on ainakin merkitystä. Jos se ja vain se ratkaisee, järjestelmä ei ole onnistunut.

**

Kohta pääsen virallisen matkan sivutuotteena sukuloimaan samaan paikkaan, jossa olin ensimmäisen kerran 10-vuotiaana ja viimeksi 17-vuotiaana. Amerikassa kaikki oli molempina kertoina todella ihmeellistä. TV:n kanavatarjonta, jättimäisten supermarkettien tavarataivaat sekä ruohottuneet jalkakäytävät ihmetyttivät. Ihmiset eivät kävelleet, vaan lyllersivät korkeintaan autoonsa. Luulisin, etten ole niin ihmeissäni kuin edellisillä kerroilla. Sen verran tiiviimmin nykyään voi seurata eri maiden asioita mm. netin ja television kautta.

Tästä välistä jäi yksi matkaan lähtöyritys toteutumatta syyskuun yhdennetoista päivän terrori-iskun vuoksi. Olisimme nimittäin olleet lähdössä eduskunnan lakivaliokunnan kanssa Washingtoniin vuonna 2001 heti iskua seuraavana maanantaina. Matka kuitenkin peruuntui. Ketään ei huvittanut lähteä lentelemään maahan, jonka kentät olivat erityistarkkailussa ja koko maa lähestulkoon sotatilassa.

Ainakin lentämistä koskevat turvatoimet ovat tiukentuneet pysyvästi. Mietin juuri parhaillaan, voinko ottaa kutimeni mukaan. Sen tiedän, etten voi ottaa puikkoja käsimatkatavaroihin, koska niistä saa tappavan aseen. Mutta joudunko vaikeuksiin, jos laitan ne matkatavararuumaan menevien matkatavaroiden joukkoon? Tämä kysymys pitää vielä ratkaista.

YK:n sivuilta löytyy paljon hyödyllistä tietoa ja kerron matkasta lisää myöhemmin tässä blogissa ja Facebookissa.

Kuulemiin!

**

Kuvan Dollarihymy (tai mikä lie auto) on hääauto Tukholmasta.
Kuva: Mikko Mäklin.

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Heja Sverige!


Katsoin viimeisen jakson neliosaisesta ruotsalaisesta sarjasta, joka kertoi nuoren ympäristöministeri Charlotte Ekebladin taivalluksesta politiikan miinakentällä. Kyse oli demarihallituksesta ja sen sisäisistä valtataisteluista. Silti sarjan nimi ”Kruunuperijätär” oli kyllä turhan mahtipontinen.

Ekebladin alku oli yhtä juhlaa. Hän oli uusine idealistisine ajatuksineen raikas tuulahdus politiikan huipulla ja hän poikkesi edukseen ministerimassasta. Mielenkiintoa lisäsi ministerin tausta; hänellä oli koti-isäaviomies ja kaksi pientä lasta. Ja lisäksi hän näytti kuvissa hyvältä. Ekebladista leivottiinkin puolueen tulevan vaalikampanjan kakkoskasvoa heti puheenjohtaja-pääministerin rinnalle. Silti omissa riveissä moni vanha kettu kiristeli hampaitaan. Ja muutama nuorempikin leijona.

Ekebladin meno aiheutti omissa riveissä suunnatonta kateutta ja ärsytystä, mutta kansa tykkäsi. Ja siinä se ongelma olikin. Ministeri oli puhdasoppinen ja intomielinen. Sekä äärimmäisen sitkeä ja idearikas. Ja mikä pahinta, hän ei mukautunut siihen rooliin, mikä nuorelle naisministereille oli varattuna. Se rooli oli tukea ja myötäillä muita, ei esittää omia mielipiteitään, vaatia mitään tai kyseenalaistaa totuttuja kuvioita.

Tunnistin tarinasta ne ristiriidat, joihin nainen törmää, kun häntä ajaa eteenpäin kova kutsumus, kunnianhimo ja halu vaikuttaa, ja kun perheessä on pienet lapset. Tässä aviomies kannustaa ja jää kotiin, mutta perhe-elämä ajautuu kriisiin. Lopulta mies on lopen uupunut ja masentunut eikä enää halua tai kykene tukemaan vaimonsa uraa. Kirkasotsainen ministeri alkaa vaikuttaa perheen näkökulmasta itsekkäältä.

Ministerin aikataulut ovat epäinhimilliset kenelle tahansa ja tässä äidin myöhäisiä kotiintuloaikoja sekä molempien vanhempien silmäpusseja katsoessa tulee mietittyä, ovatko uhraukset sen arvoisia. Tyypillistä on, että näihin punnintoihin päädytään julkisuudessa lähinnä naisten kohdalla. Äitiys on edelleen jotain erityistä. Uraisät saavat porskuttaa ilman ylimääräistä henkistä taakkaa, joka äideille isketään ylimääräisenä painona reppuun. Se tulee omasta syyllisyydestä sekä ulkopuolisten kauhistelusta koskien lasten ja puolison vointia.

Myönnän itsekin hämmästelleeni Suvi Lindenin ratkaisuja ja miettineeni, miksi ministeriys vie noin mennessään. Onko se niin tärkeää? Pitääkö ministerin tuolista pitää sormet hikisinä kiinni kuin tikkarista, jonka isot pojat meinaavat napata?

Sarjan kulissien takaiset kähminnät tuntuivat myös tutuilta. Sellaista se politiikassa on. Omat koirat purevat ja mattoa vedetään tuolin alta, mutta aina vähän salaa ja selän takana. Edessäpäin kukaan ei uskalla sanoa mitään. En siis yhtään ihmettele Lindenin oloa. Ilmapiiri voi äityä todella sairaalloiseksi, vaikka ulospäin yritetään osoittaa, että ollaan yhtä suurta perhettä.

Tässäkin Charlotte menee aina välillä ripittäytymään vihreiden kansanedustajan luo, joka tukee ja kannustaa. Omiensa joukoissa hän on kuin käärmeenpesässä. Eikä perhetilanne helpota oloa yhtään. Ei siis ole mikään ihme, miksi politiikassa idealismi ei kanna pitkälle. On sopeuduttava siihen vähän vehkeilevään tyyliin, jos meinaa pysyä pinnalla. Tai sitten on vetäydyttävä.

Charlotten tapauksessa ja muutenkin ainoa pelastus ovat kansalaiset. Yleensä kansalaisten luottamuksen saavat ihan eri tyypit kuin ne, jotka sitä luottamusta käyttävät. Ja tarkoitan siis niitä kovimpia poliittisen osto- ja myyntiliikkeen pitäjiä. Charlotte joutuu lähtemään ministerin tehtävästä skandaalin verukkeella, mutta tekee come backin vaaleissa.

**

Kävimme puoluehallituksen seminaariristeilyllä Ruotsissa. Tukholmassa tapasimme Ruotsin edellisen valtiovarainministerin Per Nuderin, jonka olen tavannut pari kertaa ennenkin. Hän on hyvin selkeäsanainen ja sympaattinen mies, joka osaa kyllä ajatella muutakin kuin budjetin loppusummaa.

Nuder puhui siitä, millaista on hyvä poliittinen johtajuus ja millainen sosialidemokraattisen puolueen pitäisi olla. Hän puhui viidestä eri dimensiosta, joiden kaikkien pitäisi olla kunnossa, jos demarit haluavat pärjätä jatkossa.

1. Poliitikkojen pitää kuunnella kansalaisia ja näyttää, että he ymmärtävät.
2. Puolueella on oltava hyvä analyysi tilanteesta. On osattava vastata kysymykseen miksi?
3. Puolueen oltava selkeä ja tunnettava, mitkä sen perusarvostukset ovat.
4. Puolueella on oltava selkeä visio. Eli mitä politiikalla tavoitellaan.
5. Puolueen on osattava vastata miten tähän päästään ja mitkä ovat keinot.

Nuderin mukaan demarit ovat hyviä kohdissa 2 ja 5. Eli osaamme analysoida ja esittää toimenpiteitä. Mutta kuuntelemisessa ja kansalaisten ymmärtämisessä on parantamisen varaa. Samoin siinä, miten toteutamme käytännön politiikassa arvojamme. Meidän visiomme on myös ollut vähän hukassa.

Nuder painotti, että ensin on oltava visio ja vasta sitten voidaan puhua keinoista ja yksityiskohdista. Olen tismalleen samaa mieltä.