Oppaita tarvitaan

Tänään Ylen radiouutisissa kerrottiin, että on syntynyt uusia yrityksiä, jotka auttavat kansalaisia sosiaalituki- ja -palveluviidakossa selviytymiseen. Yritykset auttavat esimerkiksi vanhusta löytämään ne palvelut ja etuudet, jotka hänelle kuuluvat. Samassa uutispätkässä haastateltu sosiaali- ja terveysministeriön sosiaali- ja terveyspalveluosaston apulaisosastopäällikkö Reijo Väärälä myönsi, että sekavaahan se palveluviidakko on.

Siitä on jo vuosia aikaa, kun omassa pohdinnassani tulin siihen tulokseen, että kehittämisen yhden painopisteen tulisi olla nimenomaan julkisen puolen erilaisten neuvontapalveluiden kehittämisessä. Tein asiasta jotain ehdotuksiakin. Minusta parhaat asiantuntijat on valjastettava neuvomaan ihmisiä. Joko puhelimessa, internetissä, avoimissa matalan kynnyksen neuvontapisteissä tai jopa menemällä ihmisten luo sinne missä erilaisia ryhmiä kokoontuu. Tämä vaatii jälleen kerran palveluprosessien kääntämistä uuteen asentoon ja ehkä kokonaan uudenlaista tehtävien organisoimistakin. Itse asiassa mietin myös niin, että tässä neuvontatehtävässä kansalaisjärjestöilläkin voisi olla roolia.

Haastateltu vanha rouva oli tyytyväinen saamaansa palveluun. Hän ihmetteli, kuinka hyvin yritys häntä auttoi ja kuinka saamatonta asioiden pyörittelyä hän oli kohdannut kunnan taholta. Kunta taisi olla Helsinki. Kun kuviossa on mukana eri virastoja, eri instituutioita, eri etuuslajeja ja lakeja, asioiden hoito vaatii aikamoisen laaja-alaista asiantuntemusta. Yhdessä hallinnollisessa siilossa istumalla asiat eivät välttämättä ratkea asiakkaan eduksi - ainkaan kovin nopeasti. Siksi ulkopuolinen yritys on tässäkin uutisesimerkissä osannut hypätä asiakkaan housuihin ja etsiä kaikki ne langan pätkät eri palvelukanavien tuuteista, joita kyseisen asiakkaan tulisi vetää.

Mikään ei estä kuntia omaksumaan mallia, jossa se hoitaa asiat kuten nämä uudet asiakkaita palvelevat yrityksetkin tekevät. Miksei kunnissa voisi olla hyvin monentyyppisiä asiakasneuvojia, jotka toimisivat eräänlaisina asiakkaiden omina konsultteina. Eli neuvojina, jotka ihan oikeasti hoitavat asiat maaliin asti. OK, meillä on yleisiä oikeusavustajia, erilaisia asiamiehiä ja paljon asiantuntevia virkamiehiä, mutta asiakkaan tilanteen kokonaisvaltainen haltuunotto ja hommiin tarttuminen uupuu. Asiakasneuvojien työnantajana voisi olla kunta tai joku laajempipohjainen palveluntarjoajien ja etuuden maksajien yhteenliittymä.

Uutisessa tuli esiin, että sata-komiteassa pohditaan kuntiin perustettavia vanhusten neuvontakeskuksia. Ihan hyvä että pohditaan. Vanhusten lisäksi meillä on monenmoisia muitakin ihmisryhmiä, jotka seikkailevat palvelu- ja etuusviidakossa välillä aika ymmällään. Mm. maahanmuuttajat, opiskelijat, pienten lasten vanhemmat jne, jne.

Mikään ei estä kuntia toimimasta jo nyt itse niin, että kunta viilaa entistä vahvemmin omia palveluprosessejaan asiakasystävälliseen suuntaan. Joissain kunnissa näin on tehty, mutta olen nähnyt myös, että koko ajattelussa ollaan joissain kunnissa vielä alkutaipaleella. Asiakkaan näkökulmasta yksinkertaiset asiat pitäisi pystyä selvittämään tai hoitamaan helposti itse internetin ja sähköisten palveluiden avulla tai sitten matalan kynnyksen palvelupisteessä mahdollisimman pitkälle. Vaikeammat palvelutarpeet tulisi seuloa hyvin nopeasti esiin ja hoitaa vaativamman asiantuntijaporukan voimin. Lisäksi osa asiakkaista on sellaisia, että he vaativat kädestä pitäen neuvomista. Heille tarvitaan ihan omat kuvionsa eli ne ikiomat neuvojat.

Tehokkuusetuja syntyy, kun ei ammuta aina tykillä hyttystä. Iso massa asioista on selviä tapauksia, pieni osa niitä vaikeampia, mutta aikaa vievimpiä. Monissa kunnissa uusi ajattelu törmää hallinnollisten raja-aitojen yli hyppelyn vaikeuksiin ja reviiritaisteluihin. Rahaakin käytetään tekosyynä, mutta perustelu ontuu. Resursseja niittäin säästyy, kun palveluprosessit pelaavat. Isossa kaupungissa saattaa olla enemmän työtä omien toimintatapojen avaamisessa. Toisaalta isossa kaupungissa on myös paljon voitettavaa.

Asiakasnäkökulman parantamisessa meillä on aito win-win-tilanne – laatua ja tehokkuutta samassa paketissa.

Kansalaisuudelle tilaa

Demokratian kriisiä on puitu eri tahoilla ja lääkkeeksi on tarjoiltu erilaisia kikka kolmosia. On selvää, että kansalaisten demokraattinen osallistuminen on muutoksessa. Yhteiskunta ei ole mikään staattinen laitos, vaan muuttuu siinä missä ihmisten olemisen ja elämisen muodot ja arvotkin. Nykyinen puoluelaitos ja edustuksellinen päätöksentekojärjestelmä eivät ole toimineet kansalaisten yhteisöllisyyden ja osallisuuden pääasiallisena kanavana enää aikoihin.

Perustuslakia myöten lakeihin kirjattu edustuksellinen demokratia on edelleen tarpeen, mutta se ei vaan kerta kaikkiaan riitä. Ihmiset haluavat olla oman elämänsä keskiössä sekä vaikuttaa tässä ja nyt. Tämä on tiedetty jo pitkään ja siksi kaikenlaista suoraa palautetta pitäisi pystyä nykyään antamaan helposti ja nopeasti oli kyse sitten kunnan palvelusta tai vaikkapa puolueen toiminnasta. Instituutioiden pitää avautua ja madaltua. Pelkkä yksisuuntainen palaute ei kuitenkaan riitä, vaan vaikuttamiskanavan pitäisi tarjota mahdollisuus myös keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Puolueiden sisäisen demokratian kehittämisestä kirjoitan myöhemmin erikseen.

Olen itsekin ollut mukana projekteissa, joissa kehitetään käyttäjien mahdollisuuksia antaa suoraa palautetta ja tuoda omia ideoitaan kunnallisten palveluiden kehittelytyöhön. Viime aikoina eri kunnissa on herätty kehittämään erilaisia asiakasraateja ja asiakaspaneeleita. Niiden avulla pyritään aktiivisesti onkimaan palveluiden käyttäjien ideoita ja näkemyksiä. Useinhan palautetta annetaan vain silloin, kun asiat menevät pahasti pieleen ja muunlaiset palvelunkäyttäjien näkemykset jäävät täysin pimentoon.

Nyt joku kunnallinen päätöksentekijä saattaa älähtää ja huomauttaa, että kansalaisnäkemyksen tulisi tulla päätöksenteossa esiin heidän kauttaan, mutta ei se tule. Täydentäviä suoria väyliä kerätä ns. taviskuntalaisten näkemyksiä tarvitaan ja ne täydentävät myös vaaleilla valittujen päättäjien tietopohjaa.

Virkamiehille kuntalaisten kanssa seurustelu tasavertaiselta kehittämispohjalta voi olla uutta ja vierasta, mutta paluuta vanhaan hallintoalamais-asetelmaan ei enää ole. Kuten missä tahansa palvelutehtävässä, myös julkisissa palveluissa palveluita tulee kehittää niiden käyttäjien kanssa. Tilaaja-tuottaja-mallit pitäisikin jo kiireen vilkkaan korvata asiakas-tuottaja-mallilla, jossa asiakas osallistuu palvelun kehittelyprosessiin. Aika järkyttävää, että tässä kehittämistyössä ollaan kunnissa vielä aikalailla alkutaipaleella.

Vielä enemmän lapsenkengissä on se demokratian kehitysporras, jossa meidän pitäisi jo olla, mutta missä me emme kuitenkaan vielä oikeasti ole. Eli se, jossa kansalaisille annetaan tilaa ja mahdollisuuksia toimia ihan itse. Tälle keskinäiselle yhteistoiminnalle sosiaalinen media on luonut uudenlaisen toimintaympäristön. Sitä virhettä ei pidä kuitenkaan tehdä, että julkisia lakisääteisiä tehtäviä aletaan sysäämään kansalaisten hyväntahtoisuuden varaan. Sitä en nyt lainkaan tarkoita. Mutta kun kansalaisuudelle ja osallisuudelle annetaan tilaa ja mahdollisuuksia, sieltä voi syntyä vaikka mitä.

Otetaan yksi esimerkki. Havaintoni mukaan ihmiset kaipaavat uusia tapoja kantaa sosiaalista vastuutaan ja kanavia vapaaehtoistoimintaan, mutta he eivät tiedä kenen puoleen kannattaisi kääntyä. Joku haluaisi vaikkapa käydä jututtamassa vanhuksia ja joku toinen tarjota jotain muuntyyppistä apua. Vireillä on orastavia malleja vapaaehtoistyöhön halukkaiden ihmisten reurssipankeista, joihin voi internetin avulla ilmoittautua ja klikata valikosta ne tehtävät, joita voisi olla halukas tekemään. Samalla voisi klikata itsensä lepäävään tilaan, kun työkiireet estävät osallistumasta. Tämäntyyppiset mallit edellyttävät järjestöiltä uudenlaista yhteistoimintaa ja joustavuutta sekä paljon kehittelytyötä. Ja tietysti internetin täysimittaista hyödyntämistä ja yhteisten portaalien luomista.

Uusi wikipedia-maailma voi tuottaa vielä vaikka mitä. Mutta yksi asia pitää hyväksyä: uudenlaista kansalaistoiminnan aaltoa ei voi eikä pidä hallita.

Vapaa Sektori

En ole ehtinyt raportoimaan blogiini viimeisimpiä vaiheitani. Perustin nimittäin oman yrityksen, Vapaa Sektori Oy:n, jonka palveluista löytyy tietoa sivuilta http://www.vapaasektori.fi/. Vapaa ja itsenäinen työ tuntui kaikista houkuttelevimmalta vaihtoehdolta, kun olin saanut kokemuksia konsultointihommista toisen palveluksessa sopivasti kasaan ja omaa työhistoriaa on takataskussa jo toiselle vuosikymmenelle yltävä määrä.

Asiantuntijatyössä itsenäisyys ja vapaus tuntuu muutenkin olevan valttia. Parhaat ideat syntyvät yleensä silloin, kun monia eri taustaisia ihmisiä laitetaan yhteen pohtimaan ja työskentelemään saman päämäärän eteen. Innostus syntyy siitä, että mukana olijat kokevat, että he saavat olla kehittämässä ja synnyttämässä jotain uutta ja merkityksellistä. Olennaista on myös se, että asiantuntijat saavat olla oman työnsä herroja, eli he saavat toimia eräänlaisina vapaina taiteilijoina, vaikka työssä ei mitään suurta taidetta luotaisikaan.

Vaikka Jyrki Katainen ja kumppanit ovat minusta ryöstövilljelleet sanan "luovuus", sitä tarvittaan nykyään aika monessa asiassa. Sellaisissakin, joihin luovuutta ei yleensä ole totuttu liittämään. Jopa tylsähkön kuuloisessa palveluiden ja hallinnon kehittämistyössä luovalla ajattelulla olisi paljon annettavaa. Luovuuttahan on nimenomaan kyky yhdistellä asioita uudella tavalla ja löytää ihan uusi näkökulma, jolla asioita lähestytään. Tarkoitan tässä erilaisia palveluinnovaatioita. Tuttujen toimintamallien pöyhiminen edellyttää yleensä niiden tarkastelua ulkopuolisin ja uteliain eikä uneliain silmin. Myös monilla erilaisilla silmälaseilla.

**

Julkisessa hallinnossa on onneksi alettu murtautumaan ulos tsaarinaikaisista sektoriajattelusta. Myös kuntien palveluiden puolella käyttäjädemokratian ja suoran vaikuttamisen sovellutukset pöyhivät vanhaa virkamies tietää kaiken - asennetta. Monenlaista mielenkiintoista kehittämistä siis tapahtuu ja kaikenlaisessa uuden ideoinnissa olen mielelläni mukana.

**

Vaikka juristeja ei ole perinteisesti pidetty minään kovin luovina ja repäisevinä persoonina, minusta taiteilijan elämänasenne sopii asiantuntijatehtäviin (jos ne punaviinin lipitykset jätetään pois laskuista). Minusta tämä asennemuutos asiantuntijatyöhön tarvitaan, jotta asiantuntijat jaksaisivat jakaa ja jalostaa osaamistaan kyynistymättä ja uupumatta.

**

Ai niin, lupasin raportoida Pilates- ja joogakokemukseni. Pilates oli ihan OK, mutta sittenkin liikaa suorittamista joogan rinnalla. En myöskään pitänyt Pilateksen suhistelevasta hengitystekniikasta. Jooga sen sijaan on ihanaa. Kaksi kertaa viikossa kotikulmilla on ollut säännöllinen viikkorytmini. Ja lisäksi olen liittynyt uimahallikävijöiden heimoon. Eli kun Elsalla on uimatekniikkakoulu, kulutan aikaa vesijuoksussa. En tosin rupatellen ja vedessä haahuillen, kuten jotkut tätsykät tekevät, vaan vettä sinnikäästi sutien ja mummojen ohituspaikkoja kytäten. Inhottavaa vaan, että vesi on niin märkää....

Downshiftausta

Ihana ja rentouttava kesäloma on takana, mutta elokuu jatkuu vielä kesäisenä. Vuosi vuodelta kesän tuoksut, äänet ja valon määrä merkitsevät minulle yhä enemmän. Ja vuosi vuodelta syksyn pimeyteen sukeltaminen tuntuu yhä vaikeammalta. Kesiä ei ole loputtomiin tuhlattavaksi.

Mutta jotta kesä tuntuisi ihanalta, tarvitaan myös syksyä ja talvea. Tarvitaan talven kärvistelyä, jotta kesä tuntisi joltakin. Jotta tuntisi todella elävänsä. Halu elää tiiviimmin osana luontoa kiehtoo minua. Kävimme kesällä Utössä ja harkitsimme ihan vakavasti mahdollisuutta kokeilla elämää vuosi kyseisen ulkosaaren karuissa oloissa. Ajatus kaatui käytännön asioihin ja mukana oli varmaankin aimo annos myös kaupunkilaisen romantisointia. Mutta silti. Nyt suunnittelemme, josko lampaan kasvatuksesta saisi sisältöä elämään ensi kesänä. Mutta niitä söpöläisiä emme sitten aio pistää pataan. Sen verran tulisimme poikkeamaan ns. aidosta maalaiselämästä.

Ilmoittaudun joka tapauksessa höllennetyn elämän tahdin eli Downshiftingin kannattajaksi. Kun syksy pimenee, on pakko saada vähän vetäytyä, mietiskellä ja elää hiljaiseloa. Se kuuluu luonnolliseen elämänrytmiin näillä leveysasteilla. Ja uusi elämä alkaa myös siinä mielessä, että ilmoittauduin intoa uhkuen astanga-joogaan sekä Pilates-kurssille. Niistä raportoin myöhemmin.

Terveisiä tynnyristä

Kävellessäni viime viikolla aamulla töihin, Rautatieaseman kulmilla eteeni tupsahteli jatkuvalla syötöllä tuttuja ihmisiä. Ihmeellistä, että kaikki olivat liikkeellä samaan aikaan tai sitten olin tullut esiin jostain kuplasta. Ryömin hetkellisesti ulos epäpoliittisesta tynnyristäni viime viikonloppuna, kun kävin Vapaus valita toisin-tapahtumassa ja kävin myös katsomassa Ylioppilasteatterin Välikysymys-näytelmän. Olin perjantaina myös Arja Alhon Kovan tuulen varoitus- nimisen kirjan julkistamistilaisuudessa.

Vapaus valita toisin tapahtuma oli virkistävä tapaus siinä mielessä, että pitkästä aikaa sai kuulla aitoa poliittista hehkutusta, joskin se meni myös joltain osin vähän överiksi. Tällainen pyhäkoulunopettajan näköinen kirjastonhoitajien kaveri vähän kavahtaa, kun puheessa vilisee kapitalismia, sortovaltaa, hegemoniaa jne. termistöä. Ei ihmiset puhu noin oikeassa elämässä. Sen sijaan erästä puheenvuoroa fanitin kovasti.

Kyseessä on Esa Leskisen (Ryhmäteatterin taiteellinen johtaja, ohjaaja ja näytelmäkirjailija) puheenvuoro, josta pätkä tässä:

”Markkinaliberalismi on todellisuuskäsitys, jossa ihmistä ajaa joka hetki eteenpäin joko ahneus taikka pelko. Ahneus koskee rahaa, tavaraa ja asemaa, pelko taas näiden menettämistä, viime kädessä vanhuutta, yksin jäämistä ja kuolemaa. Mutta ihminen ei ole tällainen. Useimmat ihmiset toki ovat usein tällaisia, mutta kukaan ihminen ei ole tällainen kaiken aikaa. Tässä on tämän maailmankuvan metafyysinen reikä. Se unohtaa kokonaan ihmisen ehkä oleellisimman puolen, sen hiljaisen paikan ihmisen sisällä, joka itsestään, mitään ajattelematta, mihinkään pyrkimättä, täyttyy merkityksestä. Tämä on taiteen, uskonnon, filosofian ja kauneuden kokemuksen piste ihmisessä, ja varhaisemmissa sivilisaatioissa se on ollut tavalla tai toisella koko todellisuuskäsityksen ydin. Meidän aatejärjestelmämme – meidän yhteiskunnallinen ”konsensuksemme” – jättää sen tällä hetkellä huomiotta kokonaan. Valitettavasti lienee varmaa, että tämä asia on johtamassa meitä valtavaan kulttuurilliseen, ympäristölliseen ja henkiseen katastrofiin. Kyseessä ei ole vain poliittinen asia, vaan massiivinen sivilisaation kriisi. Meidän sisällämme on tämän äsken mainitun hiljaisen paikan sijaan tyhjä kuilu, johon me loppumattomassa nälässämme syömme kaiken, jos vain voimme. ”

Koko puheenvuoro ja muuta tietoa tapahtumasta täältä:

Pidin tuosta hiljaisesta paikasta. Siihen todellisuuskäsityksen villakoiran ytimeen haluan itsekin päästä. Poliittisessa toiminnassa on kuitenkin liian usein kyse jostain aivan muusta. Erilaiset sosiaaliset pelit, valtataistelut ja julkisuushakuisuus syrjäyttävät usein ne varsinaiset asiat. Välikysymys-näytelmä läpivalaisee raadollisella tavalla Helsingin kaupunginvaltuutettujen mielenliikkeitä. Kokemukseni Espoon valtuustosta ovat sen kaltaisia, että sieltäkin saisi aineksia vaikka minkälaiseen teatteriin.

Lehdestä luettuna ja ulkopuolisena Helsingin valtuuston demariryhmän välikysymys kuulosti kyllä jonkinmoiselta vaalienalustempaukselta. Siitä ei pääse mihinkään, vaikka asiasisältö ja huoli sosiaali- ja terveyspalveluiden tilasta olikin aiheellinen. Koko kunnallinen välikysymysinstituutio on minulle täysin vieras eikä sitä kuntalakikaan tunne. Ilmeisesti Kai Kalimakin huomasi sen, mikäli näytelmän lopputulema todella pitää paikkansa.

Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen pöyristyttävä huonekaluseikkailu tarjosi ihmettelyn aihetta, joka näin auki purettuna paljasti aikamoiset eliitin suojamekanismit. Niitä eivät huomaa asianomaiset yleensä itse siellä yhteisön sisällä ollessaan, ellei toimintaa läpivalaista ja kyseenalaisteta tällä tavalla ulkoapäin. Todellisuus tuntuu tosiaan olevan taruakin ihmeellisempää. On hienoa, että näytelmä on tehty ja asialla ovat nuoret, jotka ovat ottaneet asioista selvää ja pyrkineet politisoimaan ympärillä tapahtuvia kehityskulkuja. Ja nyt en tarkoita perinteistä puoluepolitiikkaa, josta tulee tässä kieltämättä aika karnevalistinen kuva. Itse näyttelemisen suhteen olen sitä mieltä, että vähemmälläkin alleviivaamisella olisi selvinnyt.

Arja Alhon kirjaa Kovan Tuulen varoitus voi suositella kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää, miten SDP on tullut siihen pisteeseen, missä se nyt on. Samaa keskustelemattomuuden teemaa olen myös valottanut omassa kirjassani Valta istuu sohvalla, joka julkaistiin tammikuussa 2007 optimismin vielä vallitessa (ainakin minun positiivisuuteen tuolloin psyykatussa päässäni - nyt on toinen ääni jo kellossa). Siinä pääpaino on tarjota ajatuksia uusiksi politiikan painopistealueiksi, mutta eipä niistäkään ole kauheasti keskusteltu. Kaikesta muusta epäolennaisesta kylläkin.

**

Kansalaiselämä ja työelämä lyövät toisiaan aika lailla korville. Onneksi kohta alkaa loma.

Rock The Ballet keikutti kevättä

Rock The Ballet oli tanssia parhaimmillaan. Tarinan tynkää, lentävää jalkaa ja sulavaa kiemurtelua, mutta ennen kaikkea mukaansa tempaavaa ja mahtavaa fiilistä. Olin siis katsomassa USA:laisen tanssiryhmän esitystä tänään Savoy-teatterissa.

Ensimmäinen puoliaika oli klassisempaa, kerronnallista balettia ja nykytanssia. Väliajan jälkeen tunnelma riehaantui jazzin ja tuoreemman street-tanssin puolelle. Tosin musiikki oli koko ajan ehtaa kahdeksankymmentälukua. Paljon Princeä, Michael Jacksonia sekä Queeniä. Tanssi toi mieleen omat 1980-luvulle sijoittuneet jazz-tanssimuistot; säärystimet, kuminauhan vyötäröllä sekä tanssipuvun, jonka takapuolta piti koko ajan nykiä alaspäin. Ja Queenistä taas tuli mieleen kaverini Laura ja jotkut kotibileet, jossa juotiin kiljua. (Moi Laura, pidetäänkö taas muisteloiva "pisnislounas"?)

Esityksen alkupuoliskolla tunnelmaa loi Jacques Brel ja Maria Callas. Carmenin tunnelmissa miehet oli sijoitettu jonnekin punaisten lyhtyjen kadulle, jossa he tanssivat kiihkeätunnelmaisen tanssin pumpattavien barbaroiden kanssa (kuvassa). Niitä sitten taivuteltiin ja heiteltiin ja tytöt olivat hyvin yhteistyökykyisiä.

Ryhmässä oli 10 tanssijaa, joista yksi oli nainen. Kaikilla tanssijoilla on kovatasoinen balettitausta, joka on mielestäni mahtava pohja vaikka mihin. Kun tekniikka on huipussaan, tulkintaa voi vapauttaa rennompaan ja ihan mihin tahansa suuntaan. Näiltä tanssijoilta käy mikä tahansa ja kaikki näyttää helpolta ja sulavalta. Ihan mahtavaa!

Tämä oli hyvä päätös kiireiselle viikolle, joka tosin jatkuu viikonloppuna tarjousvalmistelun merkeissä. Hirvittävä työsuma, mutta täytyy puskea vain eteenpäin ja miettiä joskus myöhemmin.

**

Ihanaa kun kevät etenee. En ole koskaan erityisemmin perustanut linnuista. Minusta ne ovat vähän inhottavia sulkaveikkoja eikä Hitchkockin linnut tehnyt lajille kovin hyvää PR:ää. Inhottavuudeltaan sulkapeite on minusta suomuista seuraava. Mutta olen huomannut, että elämä olisi tosi ankeaa ilman lintujen ääniä. Pidän siis linnuista ihan valtavasti, kunhan ne pysyvät siellä minne ne kuuluvat - eli puissa ja minä maassa.

Opiskelua - miksi?

Muutama ihminen on kysellyt, missä oikein luuraan. No töissä tietenkin - sekä joskus perheen ja vapaa-ajan harrastusten parissa. Mutta ne kokouksissa istumiset ja muut sauhuamiset ovat jääneet sinne ”entiseen elämään”, jota en suoraan sanottuna kaipaa juuri nyt pätkääkään.

Listasin juuri kirjoja, jotka olen tässä viime kuukausina lukenut (romaaneja ei lasketa). Lista on alla. Saisikohan näistä jonkun opintopisteen? Olen katsellut myös erilaisia jatko-opintovaihtoehtoja, joita suunnitelmia siis virittelin jo aiemminkin, mutta omat kiinnostuksen kohteeni menevät niin monen tieteenalan tontille, etten oikein tiedä mitä tehdä. Oikeustiede ei ainakaan sellaisenaan toimi, vaikka siellä jo olen asioinut jatko-opintosuunnitelmien merkeissä. Silti mietityttää, mikä koko tieteenalan sekä lakien ja sääntelyn merkitys on näinä aikoina? Onko kyseessä pelkkää katoavaa kansanperinnettä? Minua kiinnostaa tällä hetkellä eniten kaikenlainen uuden luominen ja oikeustiede on aina pysyttänyt vanhaa.

Olen työssäni osallistunut EU-komission samapalkkaisuussääntelyn vaikuttavuutta selvittäneeseen hankkeeseen ja sen yhteydessä pohtinut, miten paljon EU-tason tai kansalliset normit voivat säännellä yksityisen sopimusvapauden piiriin kuuluvia ihmisten palkkoja. Varsinkin, kun nykytyöelämässä persoona ja muu aiempaa epämääräisempi tunnepitoinen aines vaikuttaa työsuoritukseen enemmän kuin entisenlaisessa liukuhihnamaailmassa. Ja työsuorituksin on palveluvaltaisessa tietotyössä enemmän tai vähemmän aineeton vaikutelmien suma. Silloin monenlaiset tiedostamattomat arvostukset pääsevät jylläämään ja siinä sivussa myös työn tekijän sukupuoliin liitetyt mielikuvat. Palkkaerojen kaventamiseen on toki välineitä, mutta normien osuus on vain yksi siivu keinoista. Silti todellisuus liukuu kuin saippuapala uudenlaisiin muotoihin.

Eksyin lukemaan Biopoliittisen talouden kritiikki –nimistä julkaisua (älkää kysymkö, mitä termi tarkoittaa), jossa tätä uudenlaista ameebamaista todellisuutta selostettiin antaumuksella. Teos kertoi "henkisen työvoiman" synnystä talouden uutena tilattomana ja rajattomana subjektina ja sen aiheuttamasta muutoksesta yritysten ja yhteiskunnan organisoitumisen tavoissa. Suorittavan työn kurista ja väestön hallinnasta ollaan siirtymässä kohti paikattoman ja rajattoman mielen elämän hallintaa. Sama uudenlainen maailma on haasteellinen myös perinteiselle poliittiselle vaikuttamiselle. Elämä on ihan uudella planeetalla ja väitän, että kova murros on meneillään. Vaikuttaminen on leijallut ihan uudenlaisiin paikkoihin ja tilanteisiin kuin Arkadianmäeltä käsin uskoisi – mutta tästä aiheesta myöhemmin vielä lisää.

Maija-Riitta Ollilan Lauman valta kirjaa olen sivunnut aiemminkin, mutta siinä minua jäi askarruttamaan naisen asemaa naisen oman pään sisällä rajoittavat laumakoodit. Naislauman perinteiset äitiyden ja perheen hoivaamiseen liittyvät kriteerit ovat jyrkässä ristiriidassa sen maailman kanssa, jonka työelämässä eteenpäin pyrkivä nainen kohtaa. Näitä kiivaita kotiäitikeskustelujahan olemme aina aika ajoin kuulleet ja niissä tukkanuottasilla ovat yleensä naiset keskenään. Siinä osoitetaan lauman paikkaa niille eksyneille lampaille, jotka ovat halunneet kehittää itseään myös kodin ulkopuolella.

Tiedostamattomat käyttäytymistä ohjaavat mallit vetävätkin naisia kahteen suuntaan. Ainakin niitä, joilla ei ole omasta takaa vahvoja ammatillisia tukiverkostoja sekä ammatillisen identiteetin samaistumiskohteita (=koko suku lääkäreitä jne). Kutsumuksen oman ammatillisen osaamisen kehittämiseen tulee olla todella vahvaa, että nämä pään sisäiset äänet eivät saa ylivaltaa. Usein saavat, mutta en väitä, että kotielämän arvostus olisi huono asia. Minuakin se vetää kovasti puoleensa. Huonoa se on, jos ”hyvän elämän” tai trendikkään ”slow lifen” viettäjät ovat vain toista sukupuolta. Siinä taas yksi naisansa sinänsä hyvässä paketissa.

Suomi on EU-vertailussa aika surkealla sijalla naisjohtajien määrässä. Erilaisia ohjelmia ja projekteja on pistetty pystyyn naisten tukemiseksi uralla eteenpäin. Samalla naiset kansoittavat koulujen ja yliopistojen penkkejä, ovat koulutetumpia kuin koskaan, mutta jämähtävät junnaamaan urallaan paikoillaan. Ja kyselytutkimuksissa vastataan, että perhe on ykkönen. Hienoa.

Minullekin jatko-opiskelu edustaa jotain sellaista järjestäytynyttä tukea, jota voin itse itselleni hankkia. Muualta kun sitä ei ole tultu tyrkyttämään. Miehillähän näitä epävirallisia mentoreita ja selänläiskijöitä riittää, jotka antavat kehittävää palautetta, jota kaikki ihmiset kehittyäkseen tarvitsevat. Vai onko sittenkin niin, että kun jotain oikein haluaa, sitä menee vaikka läpi harmaan kiven ja kaikki muu on selittelyä ?

Mitäköhän sitä sitten haluaisi? Siinäpä kysymys.

**

”Ei tarvitse tietää mitä joku tekee tietääkseen, onko se hänen kutsumuksensa, on vain katsottava silmiä ... sama haltioitunut ilme, tehtävän tuoma itsensä unohtaminen.” - W. H. Auden**

**

Tämmöisiä kirjoja:
Petri Virtanen ja Mikko Wennberg: Prosessijohtaminen julkishallinnossa. Edita 2005.*
Jari Stenvall ja Petri Virtanen: Muutosta johtamassa. Edita 2007.*
Mika Mannermaa: Jokuveli. WSOYpro 2008.**
Anja Nummijärvi: Palkkasyrjintä – Oikeudellinen tutkimus samapalkkaisuuslainsäädännön sisällöstä ja toimivuudesta. Edita 2004.***
Petteri Kilpinen: Liekeissä. Ajatus-kirjat 2008.***
Elisa Juholin: Viestinnän vallankumous – Löydä uusi työyhteisöviestintä.
WSOYpro 2008.***
Maija-Riitta Ollila: Lauman valta. Edita 2008.**
Pauli Juuti ja Petri Virtanen: Organisaatiomuutos. Otava 2009.*
Heli Arantola: Customer Insight – Uusi väline liiketoiminnan kehittämiseen. WSOYpro 2006.***

*) suosittelen kuntapäättäjille.
**) suosittelen kaikille, jotka haluavat lisätä ymmärrystään siitä, missä mennään (poliittiset päättäjät erityisesti).
***) suosittelen työelämän tai liiketoiminnan kehittämiseen.