keskiviikkona, helmikuuta 04, 2015

Uudet sivut

Olen avannut uudet kotisivut ja tämänkin blogin päivitykset siirtyvät jatkossa sinne. Kotisivut löytyvät osoitteesta susannarahkonen.fi. Tervemenoa sinne!

tiistaina, joulukuuta 30, 2014

Onko politiikka ammatti?

Kim Simonssonin työ Fiskarsin kesänäyttelyssä 2014
Onko politiikka ammatti? Kysymys on esitetty minulle vuosien varrella moneen kertaan. Voiko politiikassa olla töissä? Kuulostaa epämääräiseltä. Politiikka ei ole paikka tai ammattinimike, vaikka se kummittelee kaikkialla. ”Henkilökohtainen on poliittista” ja ”politiikka on yhteisten asioiden hoitoa” ja mitä niitä sananparsia olikaan.

Heikki Paloheimon ja Matti Wibergin määritelmän mukaan  ”politiikka on sellaista ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa esiin nousevien ongelmien käsittelyä, missä ihmiset pyrkivät edistämään omia tavoitteitaan erilaisia vallankäytön keinoja käyttäen.”  Määritelmiä löytyy kokonaisen opintokokonaisuuden verran ja vauhtia määrittelyyn haetaan aina antiikin kreikasta alkaen. Politiikka on siis toimintaa. Se on itse asiassa aika arkista ihmisten välistä kanssakäymistä, jota tapahtuu hyvin monilla elämänalueilla. Se ei siis ole työtä, ei ainakaan, kun puhutaan vaikkapa luokan vanhempaintoiminnasta tai hyväntekeväisyysjärjestön rahankeruumyyjäisistä. Se ei ole työtä myöskään poliittisen puolueosaston johtokunnassa eikä edes kunnallisissa luottamustehtävissä, vaikka niihin saa uppoamaan aikaa vaikka kuinka paljon.

Minulle hyvään elämään kuuluu ripaus kansalaistoimintaa. On hienoa, jos pystyy paitsi toteuttamaan itseään, toimimaan myös hyvänä kansalaisena jollakin tavalla muiden hyväksi.  Ja tämä toiminta voi olla ihan mitä vaan ystävien auttamisesta harrastus- ja järjestötoimintaan.  Aristoteleskin oli samaa mieltä. Ihminen on yhteisöllinen olento, joka saa antaessaan muille ja toimiessaan yhdessä muiden kanssa. Siksi pidän kaikkien osallisuutta yhteiskunnassa tärkeänä päämääränä. Tai ainakin mahdollisuutta osallisuuteen.

Olen löytänyt itseni aina monenlaisesta harrastus- ja yhdistystoiminnasta, jonka raja varsinaiseen poliittiseen toimintaan on häilyvä. Myös poliittinen toiminta valtuutettuna ja lautakuntatasolla on minulle pitkälti antoisa harrastus, tosin aika aikaavievä sellainen.  Kun olin yksityisen konsulttiyrityksen palveluksessa, huomasin, että itselleni tuotti päänvaivaa se, että työlle olisi ollut hyvä antaa kaikkensa. Samalla en olisi voinut olla mukana niin monenlaisessa kansalaistoiminnassa, kuin olisin halunnut. Myös ajatus siitä, että asiakkaat eivät pidä minua tarpeeksi neutraalina, jos minut liitetään johonkin puolueeseen, kahlitsi jonkin verran. 

Tämä on tämän päivän työelämän kääntöpuoli ja vaikuttaa myös siihen, miten hyvin yhteiskunta voi toimia ja ihmiset pystyvät ottamaan siihen osaa. Toisena puolena osallisuuteen on taas se, että osa ihmisistä on oman toimeentulonsa ja elämänhallintansa kanssa sellaisessa umpikujassa, että jää siksi syrjään.

Kansalaisuuteen kuuluu vapaaehtoisuuden idea. Kun toimii yhdessä ja auttaa auttamisen ilosta, ei ole tapana perätä vastiketta.  Jos politiikka on kansalaisuuden toteuttamista, politiikka ei tämän perusteella voisi olla työ, josta maksetaan palkkaa. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen.

Edustuksellisessa demokratiassa kansa valitsee edustajansa kuntien valtuustoihin ja eduskuntaan. Kansanedustajuus oli ennen sivutoiminen luottamustehtävä, jonka ohella hoidettiin muita töitä. Valtuustotyö on tätä edelleen. Eduskunta on kansallisessa päätöksenteossamme ylin ja tärkein päätöksentekoelin, joka säätää kaikki yhteiskuntamme toimintaa ohjaavat lait. Yhteiskunnan monimutkaistuessa lainsäädäntötyö on muuttunut päätoimiseksi luottamustehtäväksi, josta maksetaan myös korvausta. Työtä riittää ihan reilusti eikä sitä pysty hoitamaan enää oman muun työn ohella vasemmalla kädellä. Tehtävään on paneuduttava ihan kunnolla.

Jos ajatellaan kuinka suuri armeija asiantuntijoita ja virkamiehiä valmistelee lakeja eduskunnan päätettäväksi, olisi outoa, jos samoja asiantuntemusta vaativia lakeja hyväksyisivät pelkät harrastelijat ja tumpelot. Asiantuntijoillekin maksetaan siitä, että he ovat ammattilaisia,  osaavat asiansa ja käyttävät siihen aikaansa. Jonkinmoista korvausta luottamustehtävään käytetystä ajasta ja oman aiemman ammatin hyllytyksestä ja toimeentulon menetyksestä siis pitää maksaa. Muuten ketään ei saada suostumaan tehtävään ja demokratia kärsii.

Politiikka kansanedustajan tehtävässä lähenee ammattia. Sen sijaan niille, jotka työskentelevät palkattuina työntekijöinä puolueiden palveluksessa, erityisavustajina ja muina neuvonantajina, politiikka on yksiselitteisesti ammatti. Vaaleilla valitun luottamushenkilön asema ammattilaisena ei ole silti ihan selkeä.  Kansan valitsema luottamushenkilö ei ole työsuhteessa eikä hänellä ole työaikoja. Työnantajakin on niinkin selkeä taho kuin kansa ja työpaikka on katkolla tasaisin väliajoin vaaleissa.

Politiikka on ollut minulle pitkälti elämäntapa, johon minulla on myös kutsumus (kuudes kausi valtuustossa kertoo jotakin altistuksen määrästä). Kansanedustajalta voi minusta silti edellyttää myös ammattimaista otetta. Kansanedustaja voi olla tehtävässään silkasta aatteen palosta ja innostuksesta, mutta työ ei ole kovin tuloksellista, jos osaaminen on kehnoa. Jos taas kansanedustaja toimii kuin missä tahansa työpaikassa pakolliset hommat hoitaen ilman poliittisen vaikuttamisen kipinää, tehtävästä jää kansalaisulottuvuus uupumaan. Unohtuu se politiikka ja tavoitteet, joiden perusteella kansa on valtakirjan tehtävän hoitamiseksi antanut.

Entä mitä on poliittinen ammattitaito? Onko se samaa kuin asiantuntijaosaaminen? Virkamiesten ja tutkijoiden osaamista yhdistää syventyminen tiettyyn aihekokonaisuuteen ja se hallitseminen perusteellisesti. Poliittisessa osaamisessa on syytä tuntea mielellään erittäin hyvin monia asiasisältöjä, mutta olennaista on laaja-alaisuus. Kun asiantuntija maalaa pienellä pensselillä tarkkaa jälkeä pienelle paperille, poliitikko ottaa käteen ison sudin tai peräti telan ja maalaa kokonaisen seinän. Se on poliittista osaamista, että kykenee omaksumaan olennaista ajankohtaista tietoa ja muodostamaan käsityksen siitä, mikä on tässä ajassa keskeistä ja mihin suuntaan kehitystä olisi hyvä viedä. Ja hyvä olisi edes osata kysyä oikeita kysymyksiä ja mielellään vieläpä oikeista paikoista.

Politiikassa toimitaan sekä asiantuntijoiden että kansalaisten parissa ja tehtävässä edellytetään hyviä tuntosarvia. Se missä ovat keskeiset haasteet ja ajan merkit, pitäisi aistia kansalaisten mielenliikkeistä sekä asiantuntijoiden tuottamasta tutkimustiedosta ja raporteista. Hyvään ammattitaitoon kuuluu tiedon omaksumisen lisäksi myös vuorovaikutus- ja viestintätaidot. Muuten mistään ei tule mitään.

Mitä suurempi osa ihmisistä on kiinnostunut politiikasta ja paneutuu siihen, sitä tiukempaan syyniin ehdokkaat joutuvat. Minusta puolueilla on tärkeä rooli kansalaisten aktivoinnissa ja toimimisessa eräänlaisina demokratiakeskuksina. Ne nostavat tärkeinä pitämiään kysymyksiä poliittisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon esityslistalle, ne ylläpitävät jäsentensä poliittista aktiivisuutta ja parhaimmillaan saavat kansalaiset kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista.

Politiikka on siis mitä suuremmassa määrin myös työtä ja ammatti, kun puhutaan kansanedustajan tehtävästä. Työ on kuitenkin määräaikainen luottamustehtävä. Olisi kaikkien etu, että kansanedustajiksi valikoituisi mahdollisimman hyviä päätöksentekijöitä.

keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2014

Verhon takaa kurkistelut riittävät - nyt eteepäin!

Olen ehdolla ensi kevään eduskuntavaaleissa. Viimeksi osallistuin eduskuntavaaleihin vuonna 2007, jolloin olin SDP:n toisen kauden kansanedustaja ja 38-vuotias. Lapseni olivat 5-, 7- ja 9-vuotiaita. Tuolloin jäin valitsematta kolmannelle kaudelle ja aloin mietiskellä, josko elämää olisi poliittisen toiminnan ulkopuolellakin. Olin kuitenkin vielä monessa luottamustehtävässä mukana, muun muassa kaupunginvaltuutettuna Espoossa. Meneillään oli viides valtuustokauteni, joten vaikuttaminen oli aika syvällä selkäytimessäni. Hoidin valtuustokauden 2008 loppuun, mutten ollut enää ehdolla vuoden 2008 kuntavaaleissa.

Espoo-päivän pallot Kaupunginpuutarhassa 2013
Jättäydyin pois politiikasta, mutten halunnut kuitenkaan palata vanhaan työhöni, joka odotti minua sosiaali- ja terveysministeriössä. Olen koulutukseltani juristi ja olin ehtinyt toimia sosiaalivakuutuksen parissa valmistumisestani 1991 lähtien vuoteen 1999. Työni oli ollut nuoren juristin lainvalmisteluhommaa, johon en enää tuntenut vetoa. Ensin halusin ladata akkujani ja viettää menetettyä aikaa lasteni kanssa. Halusin todella vetäytyä rivikansalaiseksi. Olinhan ollut aktiivisimman nuoren aikuisen ikäni ihmisten valitsemana edustajana valtuustossa ja eduskunnassa. Koska olin tottunut olemaan aina tavoitettavissa ja myös monenlaisen kritiikin kohteena, tästä taakasta luopuminen oli vapauttavaa.

Panostin kadonneisiin harrastuksiini. Juoksin maratonin, toimin ryhmäliikuntaohjaajana, kävin tanssitunneilla ja aloitin joogan. Toimin yhden päivän jopa pakettiautokuskin tuuraajana, tein hulluna käsitöitä ja möin niitä kauppatorilla (tosin vain yhden päivän, koska kauppa ei käynyt kuin siimaa). Testasin myös konsultin hommat. Olin johtavana konsulttina parinkymmenen hengen konsulttiyrityksessä, mutta maata kiertävän kaupparatsun työ ei sittenkään ollut minun ominta aluettani. Olen toiminut myös itsenäisenä konsulttina, työmaanani julkisen hallinnon kehittäminen. Lisäksi olen ryhtynyt mehiläishoitajaksi, nikkaroinut omin kätösin kaikenlaista kotiin, touhunnut lasteni koulussa rahankeruuhommissa sekä toiminut Espoon Diakoniasäätiön valtuuskunnan puheenjohtajana perehtyen mielenterveyskuntoutujien asumiseen ja kuntoutumiseen.

Oma työidentiteettini on ollut hakusessa. Erinäisiä työpaikkoja on tullut katseltua, mutta ei ole oikein napannut. Kaikkein eniten minua on kiinnostanut oman lähiseudun ja lähiyhteisön kehittäminen, ihmisten osallisuuden parantaminen ja kohtuullisen elämäntyylin edistäminen. Olen myös opiskellut lisää. Vähän sosiaalipsykologiaa ja sosiaalioikeutta ja nyttemmin myös hallintotiede vetää puoleensa. Olen myös ryhtynyt kotiseutuaktiiviksi. Olen paikallisen kaupunginosayhdistyksen Kauklahti-seuran puheenjohtaja ja siinä tehtävässä olemme todella uppoutuneet ruohonjuuritason iloiseen tekemiseen.

Konsulttikokemusten jäljiltä huomasin, että vaikuttaminen valtuustoissa ja muissa päätöksenteon paikoissa on sittenkin kiinnostavaa, palkitsevaa ja jopa luovaa toimintaa. Tämä tosin sillä edellytyksellä, että unohtaa politiikassa liian yleiset ihmisten väliset ristiriidat, kilpailun ja valtapyrkimykset.

Nämä painolastit olivat tehneet toimimisen politiikassa minulle raskassoutuiseksi ja ikäväksi. Yritin kuitenkin kovasti tsempata. Liitin nämä piirteet vanhaan puolueeseeni SDP:hen, joka ei ollut minua kaivannut vetäytymiseni jälkeen enkä minäkään sitä - joitain ihmisiä kylläkin. Pitkän pohdiskelun jälkeen halusin takaisin valtuutetuksi, mutta halusin vaihtaa puoluetta Vihreisiin. Ajatukseni ovat pysyneet koko ajan samoina ja huomasin, että ne istuvat erittäin hyvin myös Vihreiden siipien suojaan. Puoluevaihdoksen toteutin keväällä 2012 ja syksyllä minut valittiin valtuustoon. Nyt kuudennen kerran.

Omasta mielestäni olen jälleen poliittisen taipaleen alussa. Vaikka kokemusta on takataskussa, olen ollut uudessa ryhmässä oppivaisen tarkkailijan roolissa. En kuulu niihin, jotka elävät menneisyydestä ja menneistä saavutuksistaan tai jotka paukuttelevat jatkuvasti henkseleitään. Maailma muuttuu koko ajan, ihmiset ja tilanteet ympärillä muuttuvat koko ajan ja jokainen hetki on erilainen. Vain se on arvokasta, kuinka ihminen kussakin tilanteessa toimii, ei se, mitä hän joskus teki  tai oli. Olen myös ottanut ohjenuorakseni sen, että jos joku asia ei suju kohtuullisin ponnistuksin, sitä ei kannata tehdä. Ennen luulin, että kaikenlaisia kivirekiä kuuluu vetää perässään, mutta en enää.

Kuluva valtuustokausi on sujunut hyvin ja on ollut hienoa päästä taas tositoimiin. Kokemuksestani on ollut se hyöty, että päätöksentekoprosessit ovat tuttuja ja asioista on helppo löytää olennainen. On siis ollut palkitsevaa ottaa osaa päätöksentekoon. Oma ryhmäni on ollut myös täynnä aktiivisia ja asioihin paneutuvia hienoja ihmisiä. Heidän kanssaan on ollut ilo toimia. Valtuuston lisäksi olen toiminut tarkastuslautakunnan varapuheenjohtajana. Olen pitänyt siitäkin tehtävästä ja ennen kaikkea lautakuntamme mahtavasta porukasta. Kaikkien Espoon kaupungin toimialojen nuuskiminen sekä niille asetettujen tavoitteiden seuraaminen ja kehittäminen on ollut kiinnostavaa.

Olen nyt siis ehdolla myös eduskuntaan Uudenmaan vaalipiiristä. Vaalityöni on alussa, mutta lähtee tästä etenemään käytännön suunnittelun ja sisältöjen viimeistelyn kautta. Kutsun myös ihmisiä mukaan auttamaan, eli ole yhteydessä, jos kiinnostaa. Eduskunta säätää kaikki Suomen lait ja sieltä käsin myös ohjataan Suomen tulevaa suuntaa. Tehtävä inspiroi minua ja myös sopii kaltaiselleni hybridille.

Mehiläisen pisto vai mikä lienee syynä, mutta verhon takaa kurkistelut ja slow thinkingit on nyt suoritettu, nyt uteliaan innostuneena eteenpäin!


susanna.rahkonen@pp.inet.fi

keskiviikkona, huhtikuuta 09, 2014

Kansainvälinen häpeäraivo


Kuvan piirsi Simo
Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma sanoi radiossa, että suurin osa rikoksista tehdään eräänlaisen häpeäraivon vallassa. Joku sanoo tai tekee jotain ja se saa toisen kokemaan itsensä nolatuksi, haavoitetuksi ja pieneksi. Kuka tahansa ei kuitenkaan tartu kirveeseen, kun toinen osuu arkaan paikkaan. Lapsuudenaikaisella persoonallisuuden kehityksellä, viinaksilla ja alhaisella verensokerilla on myös tekemistä väkivaltapurkausten kanssa.

Aika ontuvana aasinsiltana olen näkevinäni Venäjän Ukraina-pullisteluissa loukatun entisen suurvallan häpeäraivoa. Venäjä (ja sen pomo) on huolissaan. Hän pelkää paitsi maansa, myös oman asemansa puolesta. Ukrainan valtatasapainon muutos oli häpeällinen sohaisu tai sitten se tarjosi vain mahdollisuuden maksaa vanhoista loukkauksista. Loukkaukseksi lasketaan se, että Neuvostoliittoa ei enää ole. Tilanne lähti vyörymään Krimillä ja nyt pelätään seurauksia muualla Ukrainassa. Kunpa Venäjä huolehtisi sokeritasapainostaan, ettei päädytä pahempiin seuraamuksiin.

Minusta koko kevättalven meillä Suomessakin on vallinnut outo tunnelma. Se alkoi Sotsin mahtipontisista olympialaisista ja sitten tulivat Ukraina ja Krimi. Olen käynyt lapsena mm. Sotsissa ja Jaltalla. Se oli vielä neuvostoaikaa. Yritin etsiä joitakin kuvia noilta matkoilta ja sanoa jotain fiksua Facebookissa, mutta kuvat olivat sameita enkä ole keksinyt aiheesta mitään järkevää sanottavaa.

On ollut hämmentävää seurata, kuinka naapurimaamme on alkanut käyttäytymään toden teolla oudosti. Kansainvälisen kanssakäymisen hyvät pöytätavat ovat menneet sekaisin. Jokainen tietää, mitä siitä seuraa, jos joku rikkoo käytöstapoja törkeästi. Yhteisöä koossapitävä järjestys menee raiteiltaan, syntyy levottomuutta ja turvattomuutta. Seuraa yrityksiä palauttaa tasapaino. Häirikköä paheksutaan, ehkä ojennetaan, suljetaan ulkopuolelle. Pahimmassa tapauksessa seuraa kiihtyvää molemminpuolista riitelyä. Yleensä viisaampi väistää ja epäviisaampi saa ikuisen leiman otsaan.

Venäjän ja muun maailman kiemuraisiksi menneet suhteet heijastuvat meidänkin poliittiseen ilmapiiriimme. Olen huomannut, että tilanne koettelee yksilötasollakin monien hermoja. Väitän, että Ukrainasta vyörymään lähtenyt tilanne vaikuttaa meidän kaikkien mieleemme, vähän niin kuin hankalat astrologiset tähtiasennot, pieleen menneet biorytmit tai maahan kaatuneet kahvinporot.

Jostain syystä olen sivunnut tässä blogissani alkuvuodesta pariin otteeseen toista maailmansotaa. Historia on osoittanut, että erilaisia sotia on enteillyt pidempi maailman tilanteen kriisiytyminen ja kiristyvä poliittinen tunnelma. Jälkikäteen oppikirjoja lukiessa on voinut ihmetellä, mikä diplomatiassa meni pieleen, jos jouduttiin turvautumaan väkivaltaan, eli päädyttiin sotaan. En kuitenkaan usko, että takavuosien poliittiset päättäjät olisivat olleet sen heikkolahjaisempia kuin nykyään. Aina kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin järki (jälkikäteen) sanoo. Aika paljon voidaan kuitenkin olosuhteiden kautta vaikuttaa. Nykyisen keskinäisriippuvuuden maailmassa on ajateltu olevan niin paljon yhteisiä taloudellisia intressejä, ettei tasapainon järkyttämisen luulisi olevan kenenkään etu. Ei se olekaan. Silti esiintyy loukattuja valtioita, asemastaan huolissaan olevia valtiojohtajia ja hätiköityjä tilannearvioita.

Nykyinen kriisitilanne tuo yllättävän läheisesti mieleen arkisen politiikan teon paikallisella tai valtakunnan tasolla. Politiikassa yritetään rakentaa yhteistyötä ristiriitaisten intressien ja hankalien tyyppien kanssa tilanteessa, joka muuttuu koko ajan. On mielensäpahoittajaa, valtaan takertujaa, mielistelijää ja kunnian metsästäjää. Lisäksi pitää miettiä, miltä kaikki näyttää kansalaisten silmissä. 

Nyt pitäisi keksiä, miten lelujen rikkojan kanssa menetellään. Huonosta käytöksestä ei voi antaa etua, mutta malttinsa menettäneelle pitäisi tarjota mahdollisuus myös tulla takaisin ja palauttaa kasvonsa, jotta vältytään pahemmalta lelujen viskelyltä. Toivottavasti meillä on onnea ja kansainvälistä tilannetta on ratkomassa viisaat sovittelijat. Sellaiset, jotka osaavat terapoida käytösongelmaisia ja liennyttää maiden välisen epätasapainon takaisin oikealle uralle. 

torstaina, tammikuuta 30, 2014

Unsere Mütter, Unsere Väter ja litra kyyneliä

Minulle tuli pakottava tarve jakaa televisiokokemukseni, koska se oli niin vavisuttava ja hieno. Kyse on Ylen esittämästä minisarjasta Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, Unsere Väter), jonka viimeinen jakso näytettiin tiistaina. En oikein tiedä, miksi se vetosi minuun niin voimallisesti. Ehkä ajankohta oli otollinen. Kaipasin jostain syystä juuri nyt heittäytymistä tarinan vietäväksi ja suurten tunteiden virtaan. Tai sitten Kjell Westön kirja Kangastus 38 oli virittänyt minut sopivalle taajuudelle. Westön kirjassa sukellettiin 1930-luvun Helsinkiin ja erään ystäväpiirin elämään. Kuvattu ajan henki oli kova ja armoton ja enteili sotaa. Myös Saksan kansallissosialismin noususta puhuttiin.  


Sodan sukupolvi kuvasi Saksaa sodassa viiden parikymppisen nuoren silmin. Se jatkoi ajallisesti siitä, mihin Kjell Westön kirja jäi. Sarjan pääpaino oli tietenkin sodan kuvaamisessa, mutta ehkä eniten siinä kuitenkin kuvattiin ihmistä. Ihmiset joutuivat kamppailemaan elämästä ja kuolemasta. Kun ohjenuorana oli ”tapa tai tulet itse tapetuksi”, ihmisestä kuoriutuivat esiin ne kaikkein raadollisimmat puolet. Sarjassa ihmiset joutuivat jatkuvasti vaikeiden moraalisten valintakysymysten eteen.  Myös ystävyys ja läheiset siteen joutuivat koetukselle. Vai mitä pitäisi sanoa tilanteesta, jossa parhaat ystävykset joutuvat katsomaan toisiaan aseen tähtäimestä? Myös se raastaa, että rakkaimmistaan joutuu jatkuvasti eroamaan eikä tiedä, näkeekö näitä enää koskaan.

On hyvä nähdä sotaelokuva vaihteeksi saksalaisten näkökulmasta. Kun II maailmansotaa on jo kuvattu elokuvissa paljon ja aikaa tapahtumista on kulunut, voi huomata, että ihminen on sodassa sittenkin aika samanlainen. Vain vihollinen vaihtuu. On myös kiinnostava huomata, kuinka sodassa alussa ollaan intomielisiä ja uskotaan omaan voittoon. Vihollisesta maalataan petomainen kuva. Kun sota jatkuu jatkumistaan ja tovereita kuolee ympäriltä, sodan tarkoitus alkaa parhaallekin sotilaalle hämärtymään. Ylevät isänmaalliset sankaruuspäämäärät korvautuvat pelkällä selviytymisellä. Lopulta yhä useamman sotilaan mieleen hiipii epäilys, että he ovatkin ehkä vain tykinruokaa ja pelinappuloita.

Viiden nuoren ystävän tarinaa kuljetetaan läpi sodan vaiheiden. Ystävien tiet eroavat ja risteävät matkan varrella. Läheisten kohtaamiset ovat sarjan tunteellisinta antia. Joissain kohdissa tunteita herättävää on se, ettei tunteita voikaan näyttää. Ei, vaikka edessä seisoisi kauan kaivattu elämän rakkaus. Tunteet ovat niin voimakkaat, että ne ehkä veisivät mennessään. Siksi ne on parasta haudata. Sodasta selviää, jos onnistuu vastustamaan inhimillisyyttä, sarjassa sanotaan. Tämä ajatus on sykähdyttävä kaikessa surullisuudessaan.

Toisin kuin monessa muussa sotaelokuvassa, tässä pahoja eivät olleet vain viholliset. Myös sarjan päähenkilöt tekevät vähemmän yleviä tekoja. Sairaanhoitajana sotasairaalassa toiminut Charly antoi ilmi hyvän hoitajakollegansa, koska tämä osoittautui juutalaiseksi. Laulaja Greta hankkiutui suhteeseen epämiellyttävän SS-upseerin kanssa edistääkseen omaa uraansa sekä hankkiakseen juutalaiselle poikaystävälleen Viktorille matkalipun ulkomaille. Veljekset Wilhelm ja Friedhelm joutuivat rintamalla tappamaan ja teloittamaan - myös siviilejä.

Sarjan päähenkilöitä ei kuvata sen paremmiksi ihmisiksi kuin muitakaan, mikä teki heistä inhimillisiä ja toi henkilöt lähelle. Vaikutelmaa voimisti se, että sarjan veljeksistä vanhin, Wilhelm toimi myös tarinan kertojana. Hänen äänensä kertaa väliin sodan vaiheita ja omia tunnelmia päiväkirjamaisesti. Lopussa on vaikuttavaa, kun lopputeksteinä näkyy kunkin ystävän syntymä- ja kuolinvuodet. Wilhelm, tarinan kuvitteellinen kertoja, on edelleen elossa. Se oli jotenkin hyvin liikuttavaa. Minulle tuli olo, että haluaisin nähdä tämän 94-vuotiaan miehen, halata häntä ja surra hänen kanssaan.

Sarjan tunteellisimpiin kohtauksiin kuuluu kohtaus, jossa Charly kohtaa Wilhelmin aivan sodan lopussa sotasairaalan pihalla. Hän oli luullut Wilhelmin kuolleen jo ajat sitten. Kohtaamisessa purkautui koko tunteiden kirjo. Toivo oli kummallakin jo ajat sitten kuollut ja sen pieni pilkahdus tuottikin vain tuskaa. Tähän sydäntäriipaisevaan kohtaukseen tiivistyi koko sarjan lumo.

Myös sarjan loppukohtaus raunioituneessa Berliinissä on vaikuttava. Jäljelle jääneet ystävät tapaavat, mutta kukaan ei osaa enää iloita. Itse jään miettimään, miten kävi Charlyn ja Wilhelmin rakkauden. He molemmat olivat lopussa paikalla, mutta päällimmäisenä tunteena oli pelkkä alakulo. Mietin, miten ihmeessä he selviävät kokemustensa kanssa elämässä eteenpäin. Miten kukaan selvisi?


Ehkä juuri eteenpäin meno auttoi selviämään. Raunioista oli rakennettava uutta ja elämän oli jatkuttava. Lapsia alkoi syntyä ennätysmäärin ja se piti ajatukset tulevassa. Minulle tarinasta välittyy pakahduttava suru, jonka kokeminen kuitenkin tuntui puhdistavalta. Ehkä surematonta surua pyörii vielä meidänkin keskuudessamme. Esimerkiksi Friedhelmin persoona ja kohtalo jäi kovasti askarruttamaan. Sarjan tarina oli muihin sotamuisteloihin nähden sillä lailla erilainen, että siinä sodan kokenut Wilhelm kertoi tarinansa kaunistelematta omat heikot kohtansa paljastaen.  Se herätti myötätunnon. Tällainen tarina on tosi.

**

PS: Sanotaan, että sodan tunnevaikutukset näkyvät edelleen meidänkin keskuudessamme mm. työelämän pakonomaisena hämmentämisenä ja armottomuutena heikkoutta kohtaan. Tunteisiin eläytymisen sijaan meillä on opetettu sivuuttamaan tunteet. Tässä eräs linkki aiheesta.

maanantaina, marraskuuta 18, 2013

Luovuuden poluilla, osa 2

Olen lyhyen ajan sisään kuullut pariinkin otteen radiosta mielenkiintoisia ohjelmia, joissa on pohdittu mitä luovuus on. Asia näköjään pyörii mielessäni, koska edellinenkin kirjoitukseni koski samaa teemaa. Luovuus tuntuu vain niin tärkeältä osalta ihmisyyttä, että jos emme anna sille sijaa virrata vapaasti, patoamme paljon myönteistä kehitystä ja haittaamme omaa hyvinvointiamme. Minusta luovuuden pitäisi antaa kukkia kaikkialla, myös niissä kaikkein epäluovimmissa ympäristöissä. On luovaa ajatella, että myös politiikka voisi olla luovuuden iloinen tyyssija. Tai kunnallishallinto. Tai työelämä.

Luovuus on usein kykyä ajatella asia toisin, hahmottaa, mikä on ongelma ja sen jälkeen keksiä ratkaisu. Se on kyky nähdä uusia asiayhteyksiä, kehittää epätavallisia ideoita, käsitteitä, tekniikoita ja intuitiota sekä etääntyä tavanomaisista ajatusradoista. Näin siis wikipedian mukaan.

Kuulin viime viikolla työväenopistossa vuoden tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgrenin luennon. Hänen tekemänsä taideprojektit olivat innostavia. Hän on erikoistunut tekemään ympäristö- ja yhteisötaideteoksia ihmisille, jotka asuvat laitoksissa. Ahlgren on työskennellyt paljon vanhusten hoivakodeissa, palvelutaloissa ja sairaaloissa. Hän kannatti prosentti taiteeseen -periaatetta ja esityksen kuultuani olen vakuuttunut, että taiteeseen satsaaminen kannattaa. Kyse ei ole pelkästä taulujen ostelusta julkisten tilojen seinille, vaan paljosta muustakin.

Ahlgren oli esimerkiksi toiminut vuoden yhteisötaiteilijana Aurora-kodissa Espoossa. Hän oli osa työyhteisöä, mutta teki ulkopuolisena tarkkailijana havaintoja ja kehittämisehdotuksia. Ne tähtäsivät vanhusten viihtymisen parantamiseen ja talon arkirutiinien kehittämiseen. Yksi esimerkki hänen havainnoistaan liittyi siihen, voisiko vanhuksille järjestää jotain tekemistä sen sijaan, että heitä alettiin valmistaa iltaunille jo seitsemän aikaan. Henkilökunnassa oli pakistanilainen mieshoitaja, joka oli puhunut pitkään siitä, kuinka voisi tuoda joskus pakistanilaisia ruokia tarjolle maisteltavaksi. Ahlgren keksi toteuttaa pakistanilaisen illan, jonne mieshoitaja järjesti hienot tarjoilut ja siskonsa tanssimaan. Hän ideoi myös monenlaisia muita pieniä iloja, kehitteli tilojen viihtyvyyttä ja kyseenalaisti joitakin hoitorutiineja. Tarkkailijan roolissa hän ihmetteli, kuinka vanhus oli toiminnassa ties kuinka monennella sijalla sen sijaan, että hän olisi ollut kaiken keskipisteenä. Ahlgrenilla oli toimintaan projektirahoitus, joten rahat eivät tulleet hoitolaitoksen niukasta budjetista.

Ahlgrenilla on ollut projekteja myös Jorvin psykiatrisessa yksikössä, hyvinkääläisessä Palvelutalo Mäntykodossa sekä Kontulan vanhusten keskuksessa. Kontulaan Ahlgren esimerkiksi ideoi piknik-kassit, joita oli yhteensä 12 erilaista hauskannäköistä kokonaisuutta. Ideana oli, että kun omainen tulee tapaamaan vanhusta, hän voi napata kassin kahvikalustoineen ja liinoineen mukaan ja mennä ulos piknikille.

Mielestäni Ahlgren toimi eräänlaisena organisaatiokonsulttina, mutta taiteilijana hänen ehdotuksensa olivat usein paljon luovempia ja maanläheisempiä, kuin mitä tyypillisissä konsulttihankkeissa tuotetaan. Silti ehdotuksilla tähdätään samaan, eli toiminnan kehittämiseen. Ahlgrenin ideat eivät olleet kalliita toteuttaa. Luennolla istui joukko käsityötaiteen opiskelijaa ja meille tuli heti mieleen, kuinka vastaaviin hankkeisiin voisi osallistaa apujoukoiksi myös harrastajia. Taiteilija olisi toiminnan aivot, mutta harrastajat voisivat tulla tekemiseen mukaan ja näin voisimme edistää yhteistä hyvää.

**
Luovia ihmisiä tarvitaan organisaatioiden ilmapuntareiksi. Siellä missä on luovuutta, on myös iloa ja viihtyvyyttä. Taideprojektin avulla voidaan löytää tapoja tehdä organisaatioista entistä toimivampia ja myös ruokkia niiden omaa luovuutta. En kuitenkaan ehdota, että taiteilijoita ostetaan organisaatiokonsulteiksi. Ahtaissa raameissa ideat tyrehtyvät. Luovuus kuihtuu, jos sille asetetaan paineita ja vaatimuksia. Taideprojektit kannattaa toteuttaa erillisen rahoituksen turvin, jotta toteuttajat säilyttävät riippumattomuutensa. Näin niissä syntyy aidosti rohkeita ja uusia ideoita.

Juha Jokelan Esitystalous2 -näytelmässä nähtiin mitä käy, kun taiteilijan niskaan kasataan paineita ja valmiita odotuksia. Siinä näytelmäkirjailija palkattiin Espoon brändiryhmän jäseneksi ja häneltä odotettiin vastausta Espoon kadonneeseen identiteettiin tilausnäytelmän muodossa. Ahdistavat ja kuristavat vaatimukset saivat näytelmäkirjailijan hulluuden partaalle ja koko hänen taiteilija-identiteettinsä joutui koetukselle. Isolla rahalla ostettuna vieraassa roolissa näytelmäkirjailijan taiteilijuus katosi. Luovuus ei kuuntele käskyjä.


Opin radio-ohjelmasta, että luovilla ja hulluilla ihmisillä on paljon yhteistä. Molemmat ovat erityisen herkkiä vastaanottamaan ympäristöstään erilaisia ärsykkeitä ja tietoa. Luova ihminen vain osaa yhdistellä käsittelemiään havaintoja monipuolisesti ja kykenee muokkaamaan niistä uudenlaisia ideoita. Tällainen tapa toimia olisi hyödyksi vähän kaikkialla. Ehkä Ahlgrenin kaltaisten yhteisötaideprojektien lisäksi kannattaisi nostaa yksilöiden luovuus kunniaan. 

Luovasti ajattelevista ihmisistä olisi taatusti nykyistä enemmän iloa monissa organisaatioissa - lähinnä neuvonantajaroolissa. Kovia tehoja vaatimalla luovat tyypit tosin menevät aivan kipsiin. Sekin kannattaa muistaa. Tulos tai ulos ei ole erityisen hedelmällinen maasto kehittämiselle ja uuden luomiselle.

sunnuntaina, marraskuuta 17, 2013

Mikä siinä on että luovasti kirjoittaminen on niin vaikeaa?

Yksitoistavuotias poikani tuli innoissaan kuvataidekoulusta. Heillä oli ollut siellä tehtävänä kirjoittaa tarina surrealistisesta kuvasta. Se oli ollut kuulemma todella hauskaa. Kummallisen kuvan innoittamana tarinaa oli riittänyt ja sitä oli keksinyt ilman minkäänlaista vaivaa. Tämä hulvattoman luova piirtäjä ja tarinaniskijä valitteli kyllästyneensä viime aikoina omiin juttuihinsa ja piirtäminenkin oli tökkinyt. Ilmeisesti ”korkea” 11-vuoden ikä oli tehnyt tehtävänsä. Lapsenmieleen oli alkanut pesiytyä itsekrittiikkiä ja ankaran yliminän puhetta.

Julia Cameronin kirjassa ”Tie luovuuteen” annetaan vinkkejä, miten vaientaa oma sisäinen kriitikko ja miten avata kanavat luovuudelle. Kirja on suunnattu nimenomaan oppaaksi kirjoittamiseen. Yritin itse noudattaa sen oppeja taannoin. Kirjoitin kolmen kuukauden ajan aamusivuja, eli päiväkirjatyyppistä tajunnanvirtaa ennen kun yliminä oli herännyt teilaamaan ja heristelemään sormeaan. Ihailen sitä, kun jotkut osaavat maalata sanoilla kokonaisia maisemia mielen maisemat mukaan lukien. Itselleni kirjoittaminen on enemmänkin loogista ajattelua kuin luovaa irrottelua. Mutta niin ei ole aina ollut.

Löysin kerran kasan vanhoja kouluaineitani ja olin unohtanut, että johonkin 12 vuoden iän kieppeille asti olin varsinainen satutäti. Tarinani olivat hyvin mielikuvituksekkaita ja ne olivat selvästi lähteneet lentoon. Erään aineen perään opettaja oli kirjoittanut pitkän sepustuksen siitä, kuinka oikeassa elämässä tärkeämpää on kirjoittaa asia-aineita eikä tarinoita. Hän valisti, että asiatekstejä tarvitaan enemmän, vaikka jossakin lomakkeissa. Ilmeisesti otin opettajan sanat todesta tai sitten kyse oli normaalista kehitysprosessista kun oma lennokkaiden tarinoiden aikakauteni päättyi. Sittemmin olen kirjoittanut paljon kaikenlaista, blogeja ja asiatekstejä, mutta mitään kirjallista kaunosielua minusta ei ole koskaan tullut.

Takaisin Cameronin luovuuskirjaan. Vaikka kirjoitin uskollisesti aamusivuni, en suoranaisesti puhjennut sanalliseen kukkaan. Mutta se ei haitannut. Harjoitukset olivat muuten antoisia. Kirjassa huomautettiin, että harjoitusten avulla joku saattaakin alkaa ilmentää omaa luovuuttaan jollain aivan muulla kuin kirjallisella saralla. Niin kävi myös minulle. Työväenopistossa, jossa opiskelen käsityön taiteen perusopinnoissa sekä keramiikassa, aloin tehdä toinen toistaan hullumpia töitä. Suorastaan innostuin eikä hölmöhköille ideoille ole ollut sen koommin loppua näkyvissä. Vai mitä pitäisi sanoa turbaanimallisesta pannumyssyä muistuttavasta pehmoturvakypärästä, jossa on tyyny valmiina torkkuja varten? Suunnittelin sellaista, mutten ole (vielä) toteuttanut. Sen sijaan tein hellehatun, joka toimii myös hedelmäkorina.Tajusin vasta jälkikäteen, että oivallukseni näissä ”kätteni töissä” juonsivat juurensa aamusivuihin. Tie luovuuteen oli avautunut, mutta kokonaan muualle kuin edelleen älyllisenä pitämääni kirjoittamisen linnakkeeseen.

Toivottavasti oma poikani saa pidettyä luovuuden purot liikkeellä. Hyvä, että siihen löytyi avuksi hauska kuvasta kirjoittamisharjoitus. Itse olen kokeillut vastaavaa piirtämisen estoihin. Piirsimme työväenopistossa hiilillä musiikin tahdissa silmät kiinni vailla päämäärää. Näistä kuvioista tulikin todella hienoja ja juuri siksi, että niissä ei pyritty mihinkään.

Luovuus on omapäinen pullon henki, joka ei tule esiin kuin varovasti kutsumalla. Liika yrittäminen, ennakko-odotukset ja itse luodut paineet tukahduttavat. Luovuus on leikkiä ja lapsellista. Luova ei voi olla, jos ei uskalla heittäytyä ja luopua erilaisista uskottavuusrooleistaan. On myös pystyttävä sietämään omia surkeita tekeleitään. Siinä on kynnystä kerrakseen. Rumat käsityöt tuntuvat jostain syystä vähemmän kamalilta kuin huonot kirjalliset kyhäelmät. Ne vain eivät naurata.